Ficin nimi: You're my land ahoy
Kirjoittaja: Minäpä minä
Oikolukija: Word sitä katteli ja ite luin vielä toistamiseen läpi
Tyylilaji: Romance
Ikäraja: S
Vastuunvapaus: Teksti minun, idea Cosmo Jarvisin kappaleesta Gay Pirates lähtöisin (kehiteltiin kaverin kanssa) ja sit siellä välissä oleva kappale ei ole minun
A/N: Pitkään aikaan en oo mitään tekstejä julkaissut, mutta tän nyt syystä tai toisesta päätin tänne laittaa. Yheltä istumalta kirjotettu epämääräinen tarinan pätkä. Taidot (onks mul sellasiikin joskus ollut) tosiaan vähän ruosteessa, joten rakentava palauta enemmän kuin tervetullut.
***
Istuin mastoon kiinnitetyssä korissa heilutellen jalkojani reunan yli. Pieni tuulenvire pörrötti ruskeita hiuksiani, jotka olivat ylikasvaneet ja roikkuivat silmieni edessä hetkittäin. Meri oli tyyni ja aurinko porotti korkealla taivaalla. Emme liikkuneet oikeastaan mihinkään suuntaan, koska tuuli ei riittänyt liikuttamaan laivaa eteenpäin. Osa miehistön jäsenistä istui alhaalla kannella laulaen ja pelaten korttia, osa teki oikeasti töitä ja no osa oli vain kadonnut kannen alle pakoon päivänvaloa. Meren tuoksu oli huumaava. Se täytti jokaisen solun aina uudestaan ja uudestaan joka päivä. Suola kutitti iholla kuivuessaan siihen kiinni.
Nostin toisen jalan koukkuun ja annoin toisen jatkaa reunan yli roikkumista. Olin ottanut kenkäni pois ja ne nököttivät vieressäni nojaten mastoon. Laiva keinui pienesti edestakaisin ja joku liikaa rommia nauttinut henkilö horjui rajusti alhaalla kannella.
Suoraan sanottuna vihasin tätä. Vihasin kaikkea tätä. Juopuneita miehiä sotkemassa paikkoja, jotka oli juuri saatu melkein siedettävään kuntoon kapteenin käskystä, ja sitä miten he kohtelivat toisiaan, olivat he sitten selvinä eli eivät. Joka yö ja päivä sai varoa tekemisiään. Aina oli joku jossain päin laivaa, joka tarvitsi palveluksia, mikä oli ihan normaali asia, kun oltiin usein viikkoja keskenään laivassa. Vaan auta armias, jos erehtyi sanomaan ei. Hivelin sormillani naarmua poskessani. Harvemmin sitä joutui erityisen huonoon kuntoon. Yleensä kaikki olivat siinä vaiheessa jo niin rommihuuruissa, että heiltä oli suhteellisen helppo karata, mutta kuten sanottu aina sekään ei onnistunut.
Päivät ja viikot toistivat itseään. Päivittäin listasin itsekseni asioita, joita vihasin tässä kaikessa. Lista pysyi samana joka kerta. Suoraan sanottuna kävelisin mieluummin suoraan lankulta alas, kun olisin täällä vielä yhden viikon ja silti, täällä minä istuin edelleen. Yksi ainut asia sai minut jäämään ja kestämään kaiken tämän: sinä, minun rakkaani. Sinä olit se syy, jonka takia tälläkin hetkellä istuin täällä katselemassa horisonttiin ja haistelemassa suolaista merta ja vanhaa puuta.
Kannella joku kerjäsi kuonoonsa toiselta, joka näytti kernaasti toteuttavan toiveen. Tappeluun kuitenkin puuttui nopeasti muita ja se oli ohi ennen kuin se oli edes alkanut kunnolla. Kapteenin hytin ovi aukesi ja näin kuinka tuttu hahmo astui sieltä ulos. Vaaleahiuksinen kapea mies sulki oven varovasti perässään ja jäi sen jälkeen ihailemaan tyyntä merta. Suoristin löysää valkoista puuvillapaitaani päälläni ja nousin seisomaan korissa. Hän ei ollut huomannut minua, mutta ei sillä niin väliä. Jäin vielä hetkeksi nojailemaan korin reunaan ja katselemaan häntä. Pian kuitenkin laitoin ruskeat saappaani takaisin jalkaani ja kiipesin nopeasti alas mastosta. Mies oli lähtenyt liikkeelle ja käveli portaita alas kannelle. Hypähdin maahan ja olin menettää tasapainoni, mutta pysyin jaloillani ja suoristauduin juuri kun hän käveli ohi.
”Sebastian”, sanoin ja näin kuinka mies säpsähti hieman. Hän kääntyi ympäri ja pysähdyin jälleen kerran ihastelemaan hänen virheettömiä kasvoja. Oikean silmän vieressä oli pieni arpi, joka oli ollut siinä aina. Huulet olivat kuivuneet auringossa ja alahuulessa oli pieni haava, joka punoitti muita kohtia enemmän. Hiuksista ja kulmista poiketen hänellä oli tummat ripset, jotka loivat silloin tällöin näkyvät varjot poskille.
”Jarvis?” Havahduin ajatuksistani, kun hän heilutteli kättään kasvojeni edessä. Räpäytin silmiäni pari kertaa palatakseni taas tähän hetkeen ja katsoessani taas häneen mies vain hymyili samalla tavalla kuin aina. Nykäisin hänet hänen takkinsa hihasta lähemmäs ja siirsin käteni toisen poskelle piirtelemään siihen pieniä koukeroita. Tunsin, kuinka hän painautui kättäni vasten, enkä voinut estää pientä hymyä ilmestymästä kasvoilleni.
”No johan. Meidän kyyhkyläiset ovat taas vauhdissa!” Joku huusi meille ja sitä seurasi monta räkäistä naurun hörähdystä. Kumpikaan meistä ei kuitenkaan välittänyt, koska sitä nyt tapahtui joka päivä muutenkin. Yksi loistava syy heille käydä enemmän meidän kimppuumme. Kielloistasi huolimatta tein sopimuksen heidän kanssaan, että he osoittaisivat tylsistyneisyytensä ja vihansa minulle sinun sijastasi. Ihmeen kaupalla he olivat jättäneet sinut rauhaan ja kiusasivat vain minua, mikä kelpasi minulle hyvin. Jos voisin jotenkin suojella sinua kaikelta tältä, voit olla varma, että sen myös teen.
”Sebastian. Meidän pitää lähteä täältä”, kuiskasin toiselle pidellen kättäni edelleen poskellasi.
”Jarvis, sä tiedät itsekin, että ei me päästä lähtemään täältä. Me ollaan keskellä merta, eikä maata edes näy”, hän kuiskasi takaisin ja oli jo irrottautumassa otteestani, kun kiskaisin hänet takaisin. Kiersin käteni hänen ympärilleen ja laskin pääni toisen olalle.
“Mä haluan rakastaa sua hyvin. Me ansaitaan paljon enemmän, kuin tätä”, jatkoin kuiskailua, koska en välittänyt, että muu miehistö kuulisi keskustelumme. Heidän nauruistaan ja huuteluistaan osasin kuitenkin aavistaa, että jälleen kerran olisi ikävyyksiä edessä. Päästin Sebastianin otteestani juuri ennen kuin joku nappasi paidastani kiinni.
Myöhemmin illalla istuin laatikon päällä kannella. Aurinko oli jo laskenut alas ja taivaan ja meren rajaa ei enää erottanut kunnolla toisistaan. Tähdet kimalsivat taivaalla ja heijastuivat merenpintaan, joten näytti kuin laiva olisi kellunut keskellä avaruutta.
Olin saanut suurimman osan haavoistani paikattua ja olin juuri alkamassa puhdistamaan isompaa haavaa kädessäni, kun Sebastian ilmestyi paikalle. Hän kiskoi kauempaa yhden laatikon viereeni ja istuutui sille.
”Hei”, sanoin hiljaa ja yskäisin perään, koska ääneni oli hieman käheä jostain syystä. Sebastian ei vastannut, hymyili vain anteeksipyytävästi, ja nappasi kädessäni pitelemäni kankaan palan ja rommipullon. Seurasin katseellani, kuinka hän kastoi kankaan rommiin, laski pullon kannelle ja alkoi varovasti puhdistaa haavaa kädessäni. Hetken päästä hän kieritti melko puhtaan kankaanpalan sen ympärille, jonka olin löytänyt aikaisemmin.
”Meidän pitäisi lopettaa tää”, Sebastian sanoi hetken päästä pidellen kättäni edelleen omissaan.
”Eikä pitäisi”, vastasin ja ääneni kuulosti hieman rahisevalta.
”Mä näin kuinka ne rikkoivat sun riippukeinusi”, pellavapää yritti.
”Ei se mitään. Mä nukun sitten lattialla”, sanoin rauhallisena, koska olin päättänyt jo kauan sitten suojelevani Sebastiania, jos vain suinkin pystyin.
”Ne sanoi, että ne tappavat sut, jos edes katot muhun päin!” Sebastian sanoi ja kuulosti epätoivoiselta. Hänen otteensa kädestäni kiristyi hieman, mutta yritin silti saada hänet rauhoittumaan.
”Ei ne pysty siihen”, sanoin hymyillen ja katsoin toista silmiin. Sebastian ei kuitenkaan näyttänyt edelleen vakuuttuneelta, joten nousin seisomaan ja kiskoin hänet mukanani ylös. Nappasin hänen toisestakin kädestä kiinni ja pysähdyin hetkeksi katsomaan häntä. ”Mulla on sut. Mä olisin hukuttautunut jo monta kertaa, jos sä et pitäisi mua täällä.”
”Mutta--"
“Kyllä mä tiedän. Ne on laittanut rikkinäisiä pulloja mun kenkiin ja pakottanut käyttämään niitä tai muuten sä maksaisit siitä.”
”Ei sun tarvitse kärsiä tollasta mun takiani!”
”Mä teenkin sen itseni vuoksi. En mä voisi elää, jos tietäisin, että, koska en itse suostunut johonkin sä kärsit siitä.”
Kannelle laskeutui hiljaisuus ja ainoa äänet olivat vaimeita töminöitä kannen alta ja aaltojen paiskautuminen laivan runkoa vasten. Seisoimme paikoillamme vastakkain tutkien toistemme ilmeitä ja kasvonpiirteitä ties miten monetta kertaa. Nämä hetket olivat yksi niistä muutamista syistä, jotka saivat minut jäämään. Sebastian haukotteli ja irrotti toisen kätensä laittaakseen sen suunsa eteen. Naurahdin eleelle, mutta kiskaisin hänet vielä kerran syliini.
”Meidän pitäis lähteä täältä heti, kun ensimmäinen tilaisuus tulee”, sanoin hiljaa.
”Ehkä meidän pitäis”, Sebastian kuiskasi väsyneenä ja hautautui syliini. Silittelin miehen selkää rauhassa ja hautasin kasvoni tämän hiuksiin.
“Mennään johonkin, jossa kapteeni ei oo vihainen”, sanoin puoliksi vitsilläni vasten toisen vaaleita hiuksia. Sebastian naurahti vaimeasti sylissäni.
”Mä rakastan sua”, pellavapää kuiskasi hiljaa varoen, että kukaan muu ei kuule. Tosin ei kannella edes ollut ketään muita.
“Mäkin sua”, vastasin hiljaa.
Aamulla heräsin siihen, kun minua kiskottiin eteenpäin lattialla. Rimpuilin kaappaajiani vastaan, mutta koska olin edelleen puoliksi unessa, se ei juuri vaikuttanut asiaan. Portaiden kohdalla he kiskoivat minut pystyyn ja sitoivat käteni köydellä selkäni taakse. He tuuppivat minut portaisiin ja käskivät kiivetä ylös kannelle. Tein alistuneena työtä käskettynä ja päästyäni kannelle en hetkeen nähnyt mitään äkillisen valon takia. Ympärilläni oli kova melu ja miehistö huusi vieressäni ja tömisteli kantta. Yritin repiä käsiäni vapaaksi, mutta tunsin vain kuinka iho ranteistani repeilee. Köydet olivat liian tiukalla ja hiersivät ranteitani sitä enemmän mitä enemmän niitä liikuttelin. En edelleenkään ollut perillä, mitä tapahtui ja mitä tulisi tapahtumaan.
Pikkuhiljaa sain näkökykyni takaisin ja huomasin seisovani parin metrin päässä kapteenista. Muu miehistö seisoi ympärillämme ja pitivät mekkalaa.
”Jarvis”, kapteeni aloitti, mutta lopetti sittenkin nimeni jälkeen. Hän käveli luokseni ja sanoi hiljaa niin, että vain mina kuulin sen: “Mä olen oikeasti pahoillani tästä. Te olitte hyviä miehiä, mutta muu miehistö häiriintyi liikaa teistä.” Sen jälkeen hän taas perääntyi muutaman metrin päähän.
Hetkinen. Miten niin me? Ei. Ei, ei ei, ei, ei, ei. Samalla hetkellä miehistön keskeltä tuupattiin Sebastian viereeni. Hän oli kaatua tuuppauksen voimasta, mutta pysyi kuitenkin pystyssä. Hänenkin kätensä oli sidottu selän taakse. Katseemme kohtasivat hetkeksi, mutta toinen käänsi päänsä saman tien pois. Sebastianin ilme oli surullinen, mutta näin kuinka hän yritti salata pelkoaan muiden katseilta.
”Sebastian, an--" Sebastianin katse nousi minuun, mutta en kerennyt sanomaan asiaani loppuun.
”Lankulle vaan!” Kuului kapteenin huuto ja saman tien meitä lähdettiin tuuppimaan käsillä ja aseilla kohti laitaa.
Seisoimme laidalla ja miehistö lopetti hetkeksi meidän tuuppimisemme, kuin ruokkiakseen pelkoamme. Mieleeni ei edes tullut ajatella itseäni ja omaa pelkoani kuolemasta. Ainut mitä ajatuksiini mahtui, oli Sebastian.
”Sebastian!” Huusin melun yli ja toinen kääntyi katsomaan minuun. ”Anna anteeksi. Mä tiedän, että tää on nyt liian myöhäistä, mut anteeksi. Mä lupasin suojella sua, enkä mä pystynyt siihen.”
”Jarvis. Sä teit voitavas. Se riittää mulle.”
“Mutta se ei riitä mulle. Ja mä haluun sun tietävän, että mä olen sun kanssa loppuun asti ja mä rakastun sua edelleen Helvetissä ja--"
“No niin rakastavaiset!” Joku huusi ja kaikki repesivät taas nauruun. ”Aika mennä.”
Olin jo alkamassa väittää vastaan, mutta Sebastianin hymy pysäytti minut. Liian myöhään taas havahduin, kuinka hänet nostettiin lankulle ja kuinka hänet tökittiin aseella uhaten eteenpäin.
”Mä toivon, että sun käsiä ei sidottu yhtä tiukasti kuin mun!” Huusin perään vitsillä, mutta kuulostin lähinnä siltä, kun purskahtaisin itkuun hetkenä minä hyvänsä. Yritin koko ajan saada köysiä löystymään, mutta turhaan.
Sebastian seisoi nyt aivan reunalla. Hän pysähtyi viimeisen kerran ja katsoi suoraan minuun.
”Tapaan sinut tämän sinisen meren syleilyssä”, kerkeän sanomaan ennen kuin hän hyppäsi alas. Vaikka olin yrittänyt varautua asiaan, suustani pääsi vaimea huuto ja olisin varmaan hypännyt saman tien alas, ellei joku olisi tarttunut minusta kiinni. Joku avasi kämmeneni ja laittoi käteeni jotain. Suljin sormeni esineen ympärille ja tunnustelin sitä. Irvistin, kun esine teki pienen haavan kämmeneeni. Ymmärryksen iskiessä minuun käännyin ympäri ja näin kapteenin seisovan takanani. Hän nosti etusormensa huulilleen ja katosi sitten miehistön sekaan, joka hyökkäsi seuraavaksi minun kimppuuni. He nostivat minut lankulle ja passittivat saman tien reunalle.
”Mutta tiedä tämä: olen sinun ja rakastan sinua kuolemankin jälkeen”, vedin syvään henkeä. ”Ja alas mennään”, sanoin ja hyppäsin alas puristaen kädessäni saamaani pientä veistä.
Heti iskeytyessäni veteen henkeäni pidätellen aloin sahaamaan köysiä rikki. Ne katkesivat nopeasti, jonka jälkeen uin pintaan etsimään Sebastiania. Pärskin vedessä ja pyörin ympyrää etsiessäni toista miestä vedestä. Näin juuri viime hetkellä hänet, ennen kuin hän vajosi veden pinnan alle. Uin eteenpäin niin nopeasti kuin pääsin ja päästyäni oikeaan kohtaan sukelsin. Sebastian ei onneksi ollut uponnut vielä kovin syvälle. Nappasin hänestä kiinni ja aloin kiskoa häntä kohti pintaa. Yritin kannatella kumpaakin pinnalla, koska Sebastian vaikutti olevan edelleen tokkurassa, ellei tajuton, hapen puutteesta.
Laiva oli ajelehtinut jo vähän matkan päähän meistä, mutta sieltä kantautuva melu kuului edelleen selkeästi tänne. Miehistö oli siirtynyt jo muualle juhlimaan, mutta näin kuinka, ilmeisesti kapteeni, irrotti toista pelastusveneistä. Totesin, että en jaksa kannatella meitä kumpaakin pinnalla kovin kauaa, mutta hetken päästä soutuvene tipahti alas veteen ilman yhtään matkustajaa. Tajusin lähteä uimaan sitä kohti, koska ilmeisesti kapteeni oli oikeasti pitänyt meistä.
Jonkun ajan päästä makasimme kummatkin pienen veneen pohjalla huohottaen koettelemuksesta. Merivesi kirveli ranteisiin muodostuneissa haavoissa ikävästi. Sebastiankin oli palannut tajuihinsa yskittyään hetki sitten vettä keuhkoistaan.
”Sebastian?”
”Niin?”
”Mennään jonnekkin kauas pois. Jonnekkin jossa miehistö ei ole vihainen”, sanoin edelleen hieman hengästyneenä. Sebastian nauroi. Kaiken tämän jälkeen hän nauroi. Hymyilin itsekin hieman tapahtuneelle ja nousin istumaan veneessä. Sebastian seurasi esimerkkiäni ja istuutui toiselle penkeistä. Kiskoin airot esille ja asetin ne paikoilleen alkaen soutaa sen jälkeen.
Päivä ja yö vaihtuivat pariin otteeseen ennen kuin selvisimme Port Royalin satamaan. Soudimme veneen laiturin viereen ja hyppäsimme pois kyydistä jättäen veneen lillumaan mereen oman onnensa nojaan. Sille ei liiemmin ollut enää käyttöä. Kävellessämme laituria pitkin yllätykseksemme saimme huomata erään kovin tutun laivan kiinnitettynä vähän matkan päässä. Sebastiania lähinnä nauratti näky ja itse en jaksanut enää välittää. Kävelimme kaupunkiin hiljaa vierekkäin. Kumpikaan ei sanonut mitään pitkän ja uuvuttaneen matkan jälkeen.
Menimme lopulta vanhaan majataloon, josta saimme huoneen. Maksamisesta huolehdittaisiin myöhemmin, jos huolehdittaisiin. Suuntasimme suoraan tavernan puolelle ja heti avatessamme oven melu täytti korvat ja alkoholin haju leijui esille. Kävelimme tiskille ja haimme itsellemme juotavaa. Myöhemmin, kun jo istuimme jossain hämärässä nurkassa juomassa, jälleen kerran yllätykseksemme saimme huomata tutun miehistön rellestävän tavernassa. Kaikkien kasvot punottivat alkoholista, kun nämä lauloivat, tanssivat ja ahdistelivat naisia. He eivät olleet kuitenkaan huomanneet meitä tai ainakaan kukaan ei antanut asiaa ilmi mitenkään. Jossain vaiheessa katseeni kohtasi vanhan kapteenimme, joka nyökkäsi meille hymyillen, mutta kääntyi sitten pois.
Sain idean ja pieni ilkeä hymy levisi kasvoilleni.
”Mitä nyt?” Sebastian kysyi, kun huomasi asian.
“Tule”, sanoin ja nappasin häntä kädestä. Lähdin kiskomaan häntä keskelle tavernaa. Päästessämme pois hämärästä Sebastian näytti edelleen hämmentyneeltä, koska ei selvästikkään ollut tajunnut ideaani vielä.
”Offentimes have we laid out, toil nor danger fearing,
Tugging out the flapping sail to the weather earring,” aloitin laulamisen ja nopeasti entiset toverimme hiljenivät ympärillämme. Kiskoin Sebastiania mukanani keskelle tavernaa kaikkien nähtäväksi.
”Long we’ve tossed on the rolling main, now we’re safe ashore, Jack”, Sebastian liittyi lauluuni ja viimeistään nyt äänemme riitti kiinnittämään kaikkien huomion. ”Don’t forget your old shipmate, faldee raldee raldee raldee rye-eye-doe!”
Pyöräytin Sebastianin eteeni ja pienen sekunnin ajan annoin muille aikaa rekisteröidä tapahtumat ennen kuin kiskaisin toisen viereeni ja painoin omat huuleni vasten hänen omiaan. Pitkitimme suudelmaa, jotta jokainen varmasti ehti nähdä sen. Siirsin toisen käteni Sebastianin hiuksien sekaan ja toisella pidin häntä lantion kohdalta paikoillaan. Hetken päästä erkanimme toisistamme. Miehistön ilmeitä ei voinut sanoin kuvailla. Heidän leukansa raahasivat maata ja silmät olivat pullistua ulos kuopistaan. Muutama viskasi hattunsa maahan turhautuneena ja osa vain mumisi jotain.
”Se olet sinä, minun rakkaani, sinä olet se mies, jota rakastan”, sanoin niin, että vain hän, jolle sanomani oli osoitettu, kuuli sen. Sen jälkeen laitoin käteni hänen ympärille ja kävelimme ulos tavernasta.
”Koska me ansaitaan parempaa kuin tämä.”
