Ficin nimi: Kilttejä lapsia on monenlaisia
Kirjoittaja: minä
Ikäraja: S
Yhteenveto: Jaana ei pidä joulusta, ja siitä saavat muutkin kuulla. Joulu on kuitenkin ihmeiden aikaa – tonttuja tippuu ikkunalaudoilta, ja lopulta joulumielikin löytyy jokaiselle.
A/N: Tää yrittää nyt olla joku novellin tapainen pikku joulutarina. Omistan sepustuksen koko komeudessaan Alice Katerinalle, joka jotenkin mystisesti sai mut lupaamaan, että kirjotan novellin. Tässä tämä nyt sitten on
Kilttejä lapsia on monenlaisia
”Mä haluan isona joulupukiksi”, sanoi Timi suu täynnä joulupuuroa. Oli jouluaattoaamu: kynttilät tuikkivat iloisesta odotuksesta ja maa oli valkoisenaan lunta.
Jaana irvisti pikkuveljelleen kuultuaan pojan vakaan julistuksen. Hän inhosi jouluvalmisteluja – kaikki se hölynpöly joulutontuista sun muista otti päähän. ”Ootko sä ihan hullu?” Jaana kivahti ja mulkoili veljeään: ”On ihan satavarma, että joulupukilla on diabetes ja varmaan liian korkea verenpaine ja kolesteroliarvot kanssa kun se on niin lihava.”
Timi ei tiennyt mikä diabetes oli, mutta ikävältä se kuitenkin kuulosti. ”Voin mä sitten olla tonttukin kun kasvan isoksi”, hän sanoi niin vakuuttavasti kuin pystyi huulensa väpätykseltä.
Äidin ja isän varoittavista katseista piittaamatta Jaana nauroi pisteliäästi ja sanoi veljelleen: ”Ai haluat olla joku kauhee stalkkeri, joka kurkkii ihmisten ikkkunoista vai? Ja ihan vaan tiedoksi: tonttuja ei ole olemassa.”
”Nyt riittää”, isä huusi ja komensi Jaanan huoneeseensa. Äiti yritti lohdutella kyynelehtivää Timiä. Aamupala jäi kesken ja viimeinen asia, jonka Jaana kuuli ennen keittiönoven paukahtamista kiinni oli Timin huuto: ”Tuhma Jaana!”
Jaana tömisteli portaat ylös omaan huoneeseensa, telkesi oven ja rojahti sängylleen. Ehkä hän oli ollut tuhma, mutta oliko sillä muka jotain väliä? Timin sai pillittämään ihan joka asiasta, ja koska jouluaatto ei ollut todellakaan Jaanan paras päivä, välikohtausta ei olisi voinut mitenkään välttää. Sitä paitsi Jaanaa potutti, että kaikki hänen ystävänsä viettivät lomansa jossain muualla – yksi oli laskettelemassa Alpeilla, toinen Rukalla ja kolmas oli perheineen Kyproksella – vain Jaana oli jumissa kotona ärsyttävän perheensä kanssa. Niin, ja vaikkei Jaana olisikaan myöntänyt sitä kenellekään, häntä ärsytti myös oma todistuksensa, joka oli ollut jopa tavallista huonompi.
Pian onnettoman aamiaisen jälkeen Jaanan muu perhe lähti pulkkamäkeen ja hakemaan mummua päivälliselle. Äiti kävi Jaanan oven takana kysymässä haluaisiko Jaana mukaan, mutta sai vastaukseksi vain huoneessa soivan musiikin volyymin hetkellisen nousun.
Auton lähdettyä pihasta Jaana hyppelehti portaita alas ja suuntasi jääkaapille. Kun Jaana oli kahmimassa lautaselleen leikkeileitä, juustoja ja eilisiä lihapullia, hän kuuli ulkoa keittiön ikkunan takaa raskaan tömähdyksen ja oli heittää ruuat päälleen. Hän kurkisti varovasti ikkunasta, mutta ei nähnyt mitään ihmeellistä. Jaana päätti kuitenkin mennä ulos tarkistamaan asian, sillä tömistelijä saattoi hyvinkin olla ikkunaan törmännyt pikkulintu.
Omakotitalon pihalla Jaana huomasi helpotuksekseen metelin aiheuttajan: kaatunut lumikola. Hän asteli lähemmäs, mutta huomasikin kauhukseen, ettei viattoman arkipäiväinen lumikola ollutkaan ainoa syyllinen. Sen alla oli joku.
Jaana kohotti kolaa varovasti, kirkaisi ja heitti sen saman tien takaisin.
”Au!” joku parkui tukahtuneella äänellä.
Äänen pikkuinen omistaja oli pukeutunut kokonaan harmaaseen, mutta Jaana tunnisti otuksen silti. Piippalakki lojui puolen metrin päässä sen omistajan tukkapehkosta. Lakki ei voinut kuulua millekään muulle kuin tontulle.
Jaanan seistessä tumput suorina ja suu auki tonttu alkoi vähitellen kammeta itseään ylös lumikolan alta. Jaana kauhistui vielä sata kertaa enemmän, kun tonttu oli vihdoin päässyt pystyyn. Pikkumiehellä oli takkuinen maantienharmaa tukka, pieni hapsottava parta ja suttuiset, paikkojen peittämät vaatteet. Sen toisen tossunsa kärjestä pilkotti kaksi varvasta.
Tonttu pudisteli lunta lakistaan, painoi sen päähänsä ja pinkaisi juoksuun. Se ehti pinkoa reilun metrin matkan, kun jo muksahti takaisin hankeen.
Lumen seasta kuului surkeaa vaikerrusta, joka tuntui jatkuvan useita minuutteja. Lopulta Jaana yskähti varovasti ja kysyi: ”Haluaisitko teetä?” Hän oli niin hämillään, että unohti täysin olla ilkeä saati sitten kohdella tonttua satuolentona. Vaikerrus vain jatkui, joten Jaana harppoi tontun luo, nappasi sitä kainaloitten alta ja nosti sen pystyyn. ”Teetä”, Jaana sanoi, ja tonttu nyökkäsi surkeana.
Teehetki tontun kanssa oli Jaanasta vähintäänkin kiusallinen. Aina välillä tonttu mulkaisi häntä, mutta vielä pahempaa oli, kun se katseli Jaanaa surullisesti päätään pudistellen.
”Onko teillä oikeasti lista kilteistä ja tuhmista lapsista?” Jaana kysyi, kun ainoastaan teen ryystämisen äänen rikkoma hiljaisuus kävi sietämättömäksi. Tonttu kyräili Jaanaa kulmiensa alta eikä vastannut mitään. Sillä oli päässään hieman vinksahtaneen näköisesti sideharsoa, jota Jaana oli yrittänyt kieputtaa kipeän näköisen kuhmun ympärille. ”Kummalla listalla mä olen?” Jaana jatkoi.
”Salaista tietoa”, tonttu sanoi ja jatkoi teen juomista.
”Olitko sä vakoilemassa meidän ikkunan takana kun toi lumikola hakkas sut?” Tonttu ei vastannut vaan tyytyi puhisemaan itsekseen. ”Miksi sä vahdit mua etkä Timiä?” Jaana jatkoi sinnikkäästi kyselyään.
”Kummassa luulisit olevan enemmän vahtimista?” tonttu kysyi puolestaan ja jatkoi vastausta odottamatta: ”Et usko kuinka raskasta on yrittää pitää kirjaa kaikista niistä ilkeyksistä joita tässä talossa lauotaan. En ole saanut uusia vaatteita sitten viime vuoden – kaikki bonukset ovat menneet erään nimeltä mainitsemattoman pikku lapsukaisen tekojen ja vähintäänkin kyseenalaisen joulumielen selvittelyyn ja setvimiseen. Se paperityön määrä! Se ylityötuntien määrä! Ja kaikki ylityöt ilman lisäkorvausta! Ikään kuin meillä tontuilla ei olisi muuta elämää ja tarpeeksi töitä ilmankin. No, eipä minulla kyllä mitään muuta elämää olekaan, sillä minulla on töitä vuorokauden ympäri ja ylikin!” Loppua kohti tontun puhe oli muuttunut lähes huudoksi, ja sen oli keskeytettävä saadakseen happea ja niistääkseen nenänsä paidan helmaan.
”Olis meillä ollu nenäliinojakin”, Jaana sanoi, mutta sanat kuulostivat ontoilta ja puhuminen tuntui ikävältä. Häntä kaihersi tontun kurjuus, joka mitä ilmeisimmin oli hyvin suurelta osalta hänen syytään.
Tonttu ei kuullut tai sitten se ei välittänyt vaan jatkoi itkemistä jo valmiiksi suttuisen puseronsa reunaan. Jaana nousi keittiönpöydän äärestä ja haki tontulle nenäliinan. Sitten hän istui kiusaantuneena odottamaan.
Itkettyään aikansa ja niistettyään pariin otteeseen nenäliinaan tonttu rykäisi ja pahoitteli valjusti purkaustaan. Jaana vakuutti kaiken olevan kunnossa – vaikka ilmiselvästi mikään ei ollut kunnossa – ja tarjosi tontulle toisen kupillisen teetä. Yhteensä viiden teekupillisen jälkeen Jaanan perheen auto ajoi pihaan, ja tontulle tuli kiire: se viskoi kuppinsa ja lusikkansa pesukoneeseen – oli varmaankin ymmärrettävää, että tonttu tiesi tarkalleen kodinkoneiden sijainnin – ja lähti.
Jaana istui edelleen pöllämystyneenä keittiössä, kun hänen mummunsa ja muu perheensä kolisteli sisälle.
”No hei”, mummu tervehti kurkistaessaan keittiöön. ”Mitäs tyttö?”
”Mä näin just tontun. Se oli mun kanssa teellä”, Jaana sanoi ja osoitti voimattomasti pöydällä auki olevaa teepurkkia.
Hetken oli aivan hiljaista ja aikuiset kohottelivat toisilleen kulmiaan. Sitten alkoi huuto: ”Sä valehtelet!” Timi kiljui. ”Äiti kuulitko sä kun Jaana valehtelee? Se aina vaan valehtelee ja kiusaa!” Timin itku sai aikuisetkin toimimaan: mummu ja äiti piirittivät Timin ja aloittivat raivokkaan hyssyttelyn ja lohduttelun samalla kun Jaanan isä karjui naama punaisena ja komensi Jaanan huoneeseensa.
”Mut en mä ees – –”, Jaana aloitti, mutta kukaan ei antanut hänen puhua loppuun.
Jaana tallusti taas yläkertaan ja yritti kovasti suuttua epäreilusta kohtelusta. Ikäväkseen hän kuitenkin ymmärsi Timin kannan. Ei hän itsekään olisi uskonut, jos joku olisi alkanut selittää tontuista tai keijuista tai yksisarvisista. Toden puhuminen oli osoittautunut yllättävän haastavaksi, mikä oli melko masentavaa.
Hetken tuumailun jälkeen Jaana huomasi päätyneensä paperin ja kynien kanssa pöydän ääreen. Hän alkoi piirtää talvista maisemaa, jonka keskellä suloisten eläinten keskellä istui kaksi tonttua. Tontuilla oli putipuhtaat ja ehjät punaiset nutut.
Piirtäminen keskeytyi vain kerran, kun mummu pistäytyi tuomassa Jaanalle kukkurallisen annoksen jouluruokaa: kinkkua, laatikoita ja rosollia. Ruoka oli jo jäähtynyt, kun Jaana lopulta pääsi sen kimppuun. Yli tunnin taiteilu kuitenkin kannatti, sillä kuvasta tuli hyvä ainakin Jaanan mittapuulla. Hän piirsi harvoin muita varten, joten ehkä Timi leppyisi saadessaan itsetehdyn lahjan. Oli koomista, että Jaana päätyi hyvittelemään sitä, että oli sattunut kerrankin puhumaan totta. Hän olisi nauranut ellei olisi yhä ollut niin häpeissään.
Kello oli jo melkein kuusi, kun Jaana uskaltautui hipsimään alakertaan. Olohuoneessa muut olivat kerääntyneet hieman harvan mutta sitäkin koristeellisemman joulukuusen ympärille kuuntelemaan, kun mummu luki tapansa mukaisesti jouluevankeliumia. Äiti ja Timi olivat vastanneet kuusen koristelusta, sillä Jaanaa ei ollut huvittanut. Mummin lopetettua perhe lauloi vielä 'Joulupuu on rakennettu' piittaamatta lainkaan Timistä, joka vääntelehti ja hypähteli kärsimättömänä paikallaan.
Laulun tauottua Jaana rykäisi ja kaikki kääntyivät katsomaan häntä. ”Tuota noin”, hän aloitti kiusaantuneena ja yritti olla loukkaantumatta siitä, että Timi vältteli vieläkin hänen katsettaan. ”Hyvää joulua vaan kaikille”, Jaana töksäytti ja tunsi olevansa punainen kuin joulukuusen kirkkaimman punaiset pallot. Hän tyrkkäsi piirtämänsä kuvan nopeasti Timille ja juoksi ulos talosta.
Jouluaattoillan taivas oli tumma, mutta siellä täällä pilvien lomassa pilkotti tähtiä. Jaana istuutui huokaisten rappusille. Pakkanen nipisteli hänen kasvojaan ja käsiään, mutta ulkoilman raikkaus tuntui hyvältä. Hän hyräili hiljaa Konsta Jylhän surumielistä 'Joululaulua' ja keinutteli itseään laulun tahdissa. Jossain kohtaa toista säkeistöä ovi avautui ja Timi istui Jaanan viereen.
”Kiitti siitä kuvasta”, Timi sanoi. Hänellä oli suklaata suupielissään. ”Se toinen niistä tontuista kattoo kieroon.”
Jaana melkein nauroi, tuuppasi veljeään ja sanoi: ”Tottakai se kattoo kieroon. Se oot sä.”
”Höh, eikä, sillä on letit päässä”, Timi valitti ja kurtisteli kulmiaan. ”Mä oon kyllä mieluummin se toinen tonttu, ja sä oot se, joka kattoo kieroon”, hän julisti.
”Vaikka sitten niin.”
”Mullakin on lahja sulle”, Timi sanoi ja antoi Jaanalle muhkuraisen paketin, jota ympäröivässä paperissa oli pieniä tonttu-ukkoja. ”Se ei oo ihan yhtä hieno kun toi sun antama lahja, mutta äiti sano ettei se haittaa, koska mä oon pienempi.”
Jaana otti paketin kiitollisena vastaan ja avasi paperin varovasti Timin pyöriessä vieressä. Kääröstä paljastui punainen neuloskankaasta tehty kaulahuivi, jossa oli hyvin persoonalliset hapsut. ”Äiti autto vähän”, Timi selitti, kun Jaana tutkaili kohtaa, jossa vinot hapsut vaihtuivat säntillisen suoriksi.
Jaanaa melkein itketti. ”Kiitos”, hän sanoi ja halasi kömpelösti pikkuveljeään. Sitten he istuivat hetken aikaa paikoillaan katsellen taivaalle.
”Terve”, kuului yhtäkkiä heidän viereltään. Jaana kiljui ja Timi hypähti kauhuissaan kauemmaksi puhujasta. Portaiden juurelta kuului hyssyttelyä ja pieni hahmo astui lasten eteen. Miehellä oli ehjät harmaat huopatossut, siistit punaiset housut ja harmaa villakankainen duffelitakki. Lakki hänen päässään oli punainen ja siinä oli suuri tupsu, eikä parta hänen leuassaan hapsottanut.
”Tonttu?” kysyi Jaana ihmeissään.
Miekkonen nyökkäsi ja pyörähti ympäri esitellen uusia vaatteitaan. ”Sain näin joulun kunniaksi pikku bonuksen, sillä viimeinen toimittamani raportti oli kaikille osapuolille erittäin mieluinen. Kollegani olivat vakuuttuneita edellisen käyntini jälkeen tapahtuneesta kehityksestä – jopa niin vakuuttuneita, että päättivät katsoa erästä taannoista työajalleni ajoittunutta teetuokiota läpi sormien.”
Timi tuijotti tonttua suu auki. ”Ootko sä oikee tonttu?” hän kysyi järkyttyneenä ja vilkaisi Jaanaan, joka nyökytti päätään.
”Aidompaa saa hakea”, tonttu sanoi hymyillen ja rintaansa röyhistellen. Hymy sai sen näyttämään ihan oikealta tontulta, vähän samanlaiselta kuin Jaanan piirtämässä kuvassa. ”Mutta ymmärtänette molemmat, että vierailuni on suuri salaisuus”, se lisäsi topakasti. Jaana vakuutti heidän molempien ymmärtäneen, minkä jälkeen tonttu huikkasi: ”Hyvää joulua”, ja katosi jouluillan hämärään.
”Hyvää joulua!” Jaana ja Timi huusivat tontun perään.
”Ohhoh”, sanoi Timi lopulta. ”Mä sitten olinkin oikeessa koko ajan vai mitä?” hän kysyi ja jatkoi saatuaan myöntävän vastauksen: ”Ehkä mä en kuitenkaan haluu tontuksi isona, kun se taitaa olla aika rankkaa hommaa.”
Jaana nauroi hieman nolona. ”No joo, taitaa se välillä olla vähän haastavaa.”
Hetken tuumailun jälkeen Timin vakava ilme vaihtui iloiseksi hymyksi: ”Mut kuules Jaana, kun sä et oo vielä avannu sun muita lahjoja, niin mietin, että tarviisitko apua siinä avaamisessa? Mä voisin auttaa siinä vähän, ja sen jälkeen sä voisit auttaa mua rakentamaan sellasta yhtä Lego-juttua.”
Tarjous kuulosti melkein kohtuulliselta, joten Jaana ojensi kätensä veljelleen ja sanoi: ”Sopii, mut mä oon kyllä sitten mukana siinä sun leikissäs.”
Lapset menivät yhdessä sisälle, ja äiti antoi molemmille kupilliset lämmintä kaakaota. Leikittyään yömyöhään Timin kanssa avaruusaluksella Jaana meni nukkumaan ja totesi mielessään, ettei joulu sittenkään ollut yhtään hassumpi juhla.
Oikein hyvää joulua kaikille!
