Kirjoittaja: Azure
Ficin nimi: Jouluyllätys (mukava tai ei)
Fandom: BBC!Sherlock
Ikäraja: S
Henkilöt ja paritukset(esiintymisjärjestyksessä): Anthea, Mycroft Holmes/Greg Lestrade, Sherlock/Moriarty, Riley McKaya(oc), Siger Holmes/Violet Holmes, Lucy Watson, John Watson/Mary Morstan
Vastuuvapaus: Valitettavasti en näitä ihanuuksia omista: kaikki on ACD:n, BBC:n, Gatissin ja Moffatin käsialaa.
Alkusanat: Hyvää joulua kaikille finiläisille ja Sherlock-faneille!
Yhteenveto: Monen muunkin huoneessaolijan katse oli kiinnittynyt Sherlockin ja miehen yhteen liitettyihin käsiin.Jouluyllätys
(mukava tai ei)
”Minä sitten tästä lähdenkin. Oletteko nyt aivan varma, ettette halua minun jäävän pyhien ajaksi, sir?” Anthea kysyi, vetäen jo kuitenkin samalla takkiaan päälleen. Mycroft Holmes nyökkäsi ja hymyili hiukan kireästi; näennäisen teennäistä hymyä.
”Mene vain, Anthea. Hyvää joulua.”
Anthea vastasi hyvän joulun toivotuksilla ja kiirehti ulos Diogenese klubilta ennen kuin hänen pomonsa ehtisi muuttaa mielensä, ja päättäisi sittenkin tarvitsevansa naista töissä. Vaikka Anthea kyllä tiesi varsin hyvin, ettei Mycroft Holmes (toiselta nimeltään myös Britannian hallitus) jäisi töihin loman ajaksi vaan lähtisi maalle vanhempiensa luo.
Anthean mentyä viettämään ansaittua joululomaansa – ei sillä, että mies olisi ymmärtänyt, mitä järkeä koko jouluhömpötyksessä ylipäätänsä oli – Mycroft suoristi jo valmiiksi suorassa olevaa liiviään, ennen kuin nousi seisomaan työpöytänsä äärestä. Kädet pyydystivät matkaan pöytää vasten nojaavan sateenvarjon.
Tule kartanolle, kunhan ehdit – MHRikoskomisario Greg Lestrade pyöräytti silmiään vastaanottamalleen tekstiviestille, joskin miehen huulet kaartuivat pieneen hymynpoikaseen, kun hän sammutti virran toimistonsa tietokoneesta ja poistui Scotland Yardista. Unohtamatta tietenkin toivottaa hyvää joulua Sallylle ja Andersonille (joka oli saanut vanhan paikkansa tiimissä takaisin).
”Oletko nyt aivan varma tästä?”
”Herranjumala, Mycroft. Vaikka oletkin käytänössä katsoen koko Britannian hallitus, niin sinulla ei ole kyllä minkäänlaista -” Gregin sanat hiipuivat kuulumattomiin, kun Mycroft Holmes painoi huulensa hänen huuliaan vasten.
Lestrade vastasi suudelmaan automaattisesti ja nosti oikean kätensä toisen niskaan. Mycroftin kädet eksyivät rikoskomisarion lanteille ja pysyttelivät siinä lämpiminä ja kuin sanoen: ”Tämä mies on kokonaan minun.” Mitä Greg käytännössä katsoen olikin.
Hymyillen Greg vetäytyi suudelmasta ja vilkaisi merkitsevästi huoneen kattoa, ennen kuin alkoi riisua housujaan. Mycroftilta ei tietenkään jäänyt huomaamatta kumppaninsa vilkaisu yläilmoihin ja hän ymmärsi, mitä rikoskomisario haki eleellään takaa. Mycroft viikkasi omat vaatteensa siististi oven vierellä olevaan likavaatteiden koriin. Greg pyöräytti silmiään miettien, mitä järkeä toisen puuhissa oli, kun vaatteet kuitenkin menisivät ryttyyn koneessa.
”Tyttö on sikeästi unten mailla. Minä tarkistin, Greg”, Mycroft vastasi aiempaan lausumattomaan kysymykseen nostaen kutsuvasti peittonsa kulmaa sängyllä. Greg kömpi miehen seuraksi tämän kainaloon.
* * *
Mycroft Holmesin kartanon yläkerrassa, eräässä huoneessa, jonka ovi tavallisesti pysytteli aina visusti kiinni mutta joka nyt olikin apposen auki. Paremman kuuluvuuden takaamiseksi.
Hänen huulillaan oli ilkikurinen hymy, kun sirot sormet kytkivät kitaran vahvistimeen. Hän testasi soittimen vireen, niin hiljaisella volyymillä kuin oli mahdollista. Todettuaan kitaran olevan vireessä, hän väänsi nupista äänen melkein täysille (hän ei halunnut tuhota omia korviaan kuitenkaa aivan täysin).
”Yy, kaa, koo...” hän mutisi ja painoi sormensa otelaudalle. Tytön virne leveni kun tutut soinnut alkoivat kaikua talossa.
* * *
Toisaalla, Baker Street 221b:ssä kuului viulun soitto. Sävelmä oli uusi. Sherlock Holmes oli säveltänyt sen mielessään tietty henkilö.
Jim Moriartyn noustessa portaita ylös Sherlockin asuntoon, (puolessavälissä oleva askelma narahti tutusti) oli konsultoivan kriminaalin kasvoilla tietäväinen ilme. Jim pysähtyi ovelle, katse kiersi huoneessa paikantaen tuttuja elementtejä: takan reunalla oleva kallo, kirjepinkka joka oli isketty kiinni veitsellä, Sherlockin ja Johnin nojatuolit edelleen samassa paikassa. Levälleen jätetyt paperit ja kirjat ympäri asuntoa. Hänen katseensa pysähtyi Sherlockiin – hänen kiharapäiseen konsultoivaan etsiväänsä. Sherlock oli kääntynyt kohtaamaan entisen arkkivihollisensa kasvotusten ikkunan sijasta, ja lopettanut viulusävelmänsä. Jim kostutti huuliaan ja taivutteli päätään kohottaen toista kulmaansa Sherlockille.
”Ei Bachia?”
”Ei tällä kertaa. Ehkä ensi kerralla”, Sherlock lupasi. Jim huomasi pienen punan, joka toisen miehen korkeille poskipäille kohosi, vain heikko, pieni vaaleanpunaisen häivähdys. Moriartyn huulille ilmestyi hymynpoikanen, hänen katsellessaan kuinka Sherlock laski viulunsa varovasti nojatuoliin ennen kuin otti muutamalla harppauksella kiinni kaksikkoa erottavan välimatkan. Sherlock kiersi kätensä toisen ympärille ja veti tämän lähelleen, painoi huulensa rikollisen huulille.
Teot olivat kaksikon välillä sanoja, joita ei lausuttu ääneen.
Aamuyön pikkutunneilla, Jim nousi kyynärpäänsä varaan ja katseli hetken Sherlockin rauhallisia, nukkuvia kasvoja. Hän harkitsi jo asunnosta ulos hiipimistä, kun Sherlock yhtäkkiä avasikin siniharmaat silmänsä, painaen toisen kätensä Jimin niskaan ja vetäen tämän suudelmaan.
”Suunniteletko hiippailevasi pois keskellä yötä, Moriarty? Mitä rouva Hudsonkin sanoisi”, Sherlock torui. Jim virnisti ja pyyhkäsi Sherlockin karenneen kiharan takaisin paikoilleen.
”Aw, myönnä pois, olet kaivannut minua, Sheerlock”, Jimi puoleksi rallatti tuttuun tapaansa, muuttaen äänenkorkeuttaan ja venyttäen Sherlockin nimeä. Tapa, jota Sherlock rakasti.
* * *
Greg hätkähti pienesti kun
Santa Claus Is Coming to Town alkoi kaikua kartanon käytävillä, soitettuna tavalla, jonka tarkoitusperistä ei voinut erehtyä. Greg käänsi katseensa Mycroftiin, joka tuijotti kattoa kasvoillaan ilme, joka olisi saanut vahvimmankin poliitikon laskemaan alleen.
”Luuletko, että hän -”, Greg aloitti, mutta hänen ei tarvinnut sanoa lausettaan ääneen.
”Mhmm”, Mycroft hymähti nyökäten. Sen jälkeen hän huokaisi ja painoi huulensa Gregin huulille.
”Ei anneta hänen häiritä”, hän mutisi hiljaa virnistäen. Sehän sopi Greg Lestradelle.
* * *
Keittiöstä kuului hyräilyä ja hyvä tuoksu leijaili käytäville. Riley McKaya hymisi edellisenä iltana kitaralla soittamaansa joululaulua hämmentäessään samalla liedellä hiljakseen valmistuvaa puurokattilallista. Pöytään oli katettu kolmelle. Riley hymyili kuullessaan kaksi paria askeleita lähestyvän keittiötä.
”Tuoksuu hyvälle”, Greg Lestrade kommentoi asutessaan keittiöön ja istuutuessaan pöytään. Riley laski juuri puurokattilallisen pöydän keskelle, josta kukin voisi helposti sitä oottaa.
”Yritätkö myrkyttää meidät jouluna?” Mycroft kysyi. Riley mulkaisi miestä – ele, jota monet eivät uskaltaneet tehdä Britannian hallituksen edessä.
”Turpa kiinni ja syö puurosi, Mycroft Holmes. Ai niin - Hyvää joulua, Greg.”
”Hyvää joulua, Riley”, rikoskomisario vastasi hekotellen kaksikolle.
”Mitä sinä oikein pelleilit eilen, Riley?” Mycroft kysyi ääni auktoriteettiä uhkuen. 18-vuotias, ruskeatukkainen ja sinisilmäinen tyttö katsahti miestä virnistäen.
”Eheh... Onko liian myöhäistä soittaa Johnille ja sanoa, että tulen sittenkin heidän kyydissään?”
Mycroft mulkaisi tyttöä. ”Niin minä ajattelinkin...” Riley mutisi ja nousi keräämään tyhjät puurolautaset tiskikoneeseen.
* * *
Matka Siger ja Violet Holmesin talolle oli kiduttavan pitkä, etenkin kun Mycroftin katse häiritsi kokoajan Rileytä tämän vahtiessa tyttöä auton taustapeilistä. Ei kai siis ollut mikään ihmekään, että sillä sekunnilla kun auto pysähtyi Riley kiiruhti autosta ulos ja sisälle taloon, jättäen huvittuneen pariskunnan jälkeensä.
Päästessään sisään kolmikko joutui Violet Holmesin halattavaksi. Siger tyytyi taputtamaan miehiä olalle ja halasi Rileytä, jota hän oli pitänyt lapsenlapsenaan jo useamman vuoden.
Riley kuunteli puolella korvalla, kun Sherlockin ja Mycroftin äiti selitti kuinka hän oli kadottanut piparimuotit ja löytänyt ne sitten pihavarastosta.
”Eili!” Rileyn virne levisi korviin, kun hän kuuli – ja näki- kummityttönsä Lucy Watsonin, joka yritti karata äitinsä sylistä, tämän yrittäessä pukea tytölle mekoa ylle.
”Lucy, mitä minun suosikkikummitytölleni kuuluu?” Riley kysyi ja nosti rimpuilevan, melkein vuoden vanhan, taaperon syliinsä. Mary hymyili Rileylle kiitollisena kun Lucy antoi kuin antoikin pukea mekon ylleen saadessaan olla kummitätinsä sylissä.
”Lucy on sinun ainoa kummityttösi”, Sherlock huomautti nojatuolista johon hän oli käpertynyt polvet koukussa. Riley näytti kiharapäiselle kieltä ja jatkoi Lucylle lepertelemistä. John Watson ja Greg toivat olohuoneeseen vihreän kuusen ja laittoivat sen pystyyn olohuoneen nurkkaan.
John veti hymyillen vaimonsa Maryn syleilyynsä ja painoi suukon naisen huulille. Hän viittasi kädellään Rileytä ja Lucya. ”Luojalle kiitos Riley McKayasta. Lucy ei ole lopettanut kiukuttelua hetkeksikään koko aamuna.”
”Joskus voisi luulla, ettei hän edes ole meidän lapsemme”, Mary sanoi hymyillen ja sai kaikki huoneessa olijat nauramaan. Mycroft ja Greg istuivat sohvalle sormet toistensa lomassa. Siger kaivoi jostain kuusenkoristeet ja muut katselivat kuinka Lucy – pienellä avustuksella -, Riley ja Mary koristelivat joulukuusen.
Loppuilta sujui kutakuinkin rauhallisissa merkeissä. He söivät jouluaterian ilman kummempaa hälinää. Ruoan jälkeen Mycroft ja Sherlock ajatuivat pieneen sanaharkkaan, joka johti lopulta Violetin väliintuloon. Pikkuinen Lucy väsähti ja nukahti sillä kertaa Sherlockin käsivarsille, joka oli hyräillyt tälle hiljaa itse säveltämäänsä tuutulaulua.
Lucyn ollessa turvallisesti nukkumassa vierashuoneessa, (johon majoittuivat sekä Watsonit että Riley) Mycroft, Greg, John ja Siger vaihtoivat glöginsä viskiin.
Mary ja Riley keskustelivat hiljaa sohvalla. Siger osallistui nuoremman ikäpolven keskusteluun silloin tällöin muutamalla sanalla toiselta sohvalta, jossa hän istui Violet kainalossaan.
”Sherlock, Riley, kultaseni, voisitteko soittaa jotakin jouluista?” Violet ehdotti keskeyttäen kaikkien keskustelun.
”Tietysti”, Riley sanoi hymyillen ja vaihtoi paikkansa huoneen nurkassa olevalle pianolle. Tyttö naksautti rystysiään odotellessaan Sherlockin noutavan viulunsa huoneestaan. Etsivän saapuessa takaisin hän osoitti nuoteista Rileylle oikean kappaleen. Pian huoneessa kaikuikin pianon ja viulun kaunis melodia.
Viimeisenkin soinnun soitettuaan kaksikko kumarsi hymyillen. Riley kaatoi itselleen lasinpohjalle hieman viskiä, välittämättä Mycroftin ja Johnin paheksuvista ilmeistä.
Kellon lyödessä yksitoista ovikellon pirinä rikkoi rauhan Holmesin perheen talossa. Sherlock ponkaisi ylös nojatuolistaan ehkä hieman liiankin innokkaasti ilmoittaen menevänsä katsomaan kuka siellä tähän aikaan oli. Siger mutisi jotakin joululaulujen laulajista, auttaessaan jo kerran nukahtanutta Violetia pystyyn sohvalta. Mycroftilla oli kuitenkin omat epäilyksensä tulevasta.
”Hyvää yötä ja hyvää joulua”, Violet sanoi haukotellen. He eivät ehtineet poistua olohuoneesta, kun Sherlock palasi mukanaan pukuun ja solmioon pukeutunut, tumman hiuskuontalon ja tummat silmät omaavan miehen kanssa.
Rileyn (ja monen muunkin huoneessaolijan) katse oli kiinnittynyt Sherlockin ja miehen yhteen liitettyihin käsiin.
John puristi lasiaan niin tiukasti, että oli ihme ettei se hajonnut. Mycroft puristi huulensa tiukaksi viivaksi. Lasi putosi Rileyn sormista kilahtaen lattialle.
Sherlockin kasvoilla oli hymy, toisen miehen kasvoilla liiankin tuttu virne.
”Hyvää joulua kaikille!” Jim Moriarty kajautti, rikkoen huoneeseen laskeutuneen painostavan hiljaisuuden.
Loppusanat: Psst... Tämä oli ensimmäinen Sherlock ficcini ikinä, samoin myös ensimmäinen slash-ficcini, teksti on siis haastanut minua tehtävään jos toiseen (:
