Ficin nimi: En kaipaa kesäiltoja
Kirjoittaja: Subbe93
Fandom: Frozen
Tyylilaji/Genre: Deathfic
Ikäraja: S
Päähenkilö(/paritus): Kristoff(/Anna)
Summary: Ajan mittaan kaikesta oli tullut hänelle vain lainaa. Mikään ei ollut pysyvää. Sven oli ainoa, joka oli pysynyt hänen rinnallaan uskollisesti aina lapsuudesta asti, mutta Kristoff tiesi, että vielä tulisi aika, jolloin myös Svenistä aika jättäisi. Niin kamalaa kuin se olikin, Svenkin oli vain lainassa.Vastuunvapaus: Frozen kuuluu Disneylle.
A/N: Sain jonkin aikaa sitten katsottua viimeinkin Frozenin. Täytyy myöntää, että rakastuin elokuvaan täysin. Olen katsonut sen jo ties kuinka moneen kertaan läpi, ja olen hurahtanut siihen niin pahasti, että halusin kirjoittaa ficin kyseisestä fandomista. Nyt on myönnettävä, ettei tarkoitukseni ollut tehdä tästä ensimmäistä Frozen –ficiäni, mutta koska kaikki muut ideat ovat vasta aluillaan ja työn alla, aloitan siis tällä.
Kuulin eilen töistä lähtiessäni vain pikaisesti loppua tutusta kappaleesta, jonka olin kuullut joskus aikaisemminkin. Otin sanat ylös, ja illalla, kun googlailin, olisi biisi Vesterinen yhtyeineen –bändin ”Kiljut riemusta”. Kuuntelin ja rakastuin siihen uudelleen, ja jostain syystä mieleeni ilmestyi kuva Annaa kaipaavasta Kristoffista.
Ja tiedän, otsikko pissii taas -__- En tajua, miksi oli niin vaikeaa keksiä nättiä nimeä ficille! Ja toinen, mikä hieman ketuttaa, on se, ettei tämä nyt ihan ole niin ihana ja kaunis teksti kuin salaa mielessäni toivoin.
Haaste: Inspiroidu musiikista, biisi:
Vesterinen Yhtyeineen – Kiljut riemustaEn kaipaa kesäiltoja...Kristoffilla oli aina ollut hyvin vähän omaisuutta, ja se johtui yksinkertaisesti siitä, ettei jään myyminen ollut se kaikista paras mahdollinen tapa hankkia omaisuutta.
Ei sillä, että hän enää nykyään mitään kaipaisi. Ajan mittaan kaikesta oli tullut hänelle vain lainaa. Mikään ei ollut pysyvää. Sven oli ainoa, joka oli pysynyt hänen rinnallaan uskollisesti aina lapsuudesta asti, mutta Kristoff tiesi, että vielä tulisi aika, jolloin myös Svenistä aika jättäisi. Niin kamalaa kuin se olikin, Svenkin oli vain lainassa.
Lokit kiljuivat taivaalla. Ne nauroivat. Sven tuhisi hiljaa omaa untaan, sen kylki nousi ja laski hengityksen tahdissa. Kristoff tunsi sen selässään nojatessaan ystäväänsä vasten hellästi. Mutta hän ei aikonut herättää poroa, vaikka tiesi, että Sven valvoisi kyllä hänen kanssaan. Ei, Sven oli valvonut jo liian monta yötä hänen rinnallaan, nyt oli aika antaa hänen nukkua. Kristoff valvoi yksin, katseli rauhattomana, miten yö vaihtui hiljalleen aamuyöksi. Se ei ollut ensimmäinen valvottu yö, ja Kristoff tiesi, ettei se tulisi olemaan viimeinenkään, ei vielä pitkään aikaan. Mutta Svenin ei tarvitsisi maksaa siitä.
Vuonon toisella puolella Arendel nukkui rauhallista unta vailla huolia, kaipaamatta mitään. Kristoff toivoi pystyvänsä samaan, voivansa liittyä kaupungin rauhallisuuteen, ja jatkaa elämäänsä yhtä helposti kuin kaupunki. Mutta ei pystynyt. Eikä se edes ollut sitä, mitä Kristoff kaipasi.
Jo jonkin aikaa Kristoff oli kaivannut vain yhtä asiaa. Asiaa, jota hän oli siitä asti vaalinut, asiaa, josta ei tahtonut enää koskaan päästää irti. Sitä hän kaipasi kaikista eniten tässä maailmassa, ja se oli jotain sellaista, minkä hän ottaisi mukaansa. Mitään muuta hän ei tulisi koskaan tarvitsemaan.
Ei, se ei ollut Arendel, jota hän kaipasi, ei vuonot, ei vuoret, ei edes jää. Hän ei kaivannut kauniita kesäiltoja, ei edes niitä ikimuistoisia, vaikka monet sanoivatkin niiden olevan juuri niitä hetkiä, jotka haluaisi muistaa koko elämänsä.
Hän ei kaivannut niitä tarpeeksi.
Kristoff nousi varovaisesti ylös ja asteli rantaan kivien rahisten hänen kenkiensä alla. Aurinko teki nousua Arendelin takaa. Sen lähemmäs kaupunkia hän ei ollut vieläkään valmis menemään. Ei ollut pitkään aikaan ollut, ei, vaikka Elsa oli toivottanut hänet tervetulleeksi takaisin ihan milloin tahansa. Sanonut, että siellä olisi aina paikka hänelle.
Se ei ollut se, mitä Kristoff kaipasi. Hän ei kaivannut takaisin kotiin. Hän ei kaivannut enää perhettä.
Kaikki, mitä hän kaipasi, oli kuva Annasta. Kuva, jossa Anna kiljui viimeisen kerran riemusta.
