Ficin nimi: Silmät kiinni poltettuja siltoja pitkin
Kirjoittaja: Beyond
Ikäraja: K-11
Fandom: Death Note
Paritus: Matt/Mello
Genre: Angst & Romance
Yhteenveto: Katkeraksi Matt ei ollut koskaan mieltänyt itseään, mutta hän oli tullut kiusallisen tietoiseksi siitä, ettei hänellä ollut tainnut koskaan olla samanlaisia mahdollisuuksia kuin muilla.Vastuuvapaus: Tsugumi Ohba ja Takeshi Obata omistavat hahmot, enkä saa tästä muuta korvausta kuin silkkaa hupia.
A/N: Piti kirjoittaa
Linkkiä Suomen Ateenaan (K-11), mutta ajatukset harhailivat siitä jännille poluille. Tämä teksti syntyi todella spontaanisti, kun mietiskelin, olisiko Matt tahtonut opiskella esimerkiksi Jyväskylän yliopistossa tai jotain muuta kuin olla mafiassa. Anyway, enjoy!
***
Kasvamisen väitettiin sattuvan, mutta ei sen olisi silti tarvinnut olla vuodesta toiseen samanlaista takapuoli edellä puuhun kiipeämistä.
Matt sytytti jo kolmannen savukkeensa pienen ajan sisään, vaikka ihan ensimmäiseksi hänen olisi pitänyt kylläkin tehdä jotain ääriään myöten täydelle tuhkakupille, johon oli jo viimeiset kolme viikkoa
ihan varmasti mahtunut vielä yksi tumppi. Kaiketi mokoma oli vain yksi niistä lukuisista merkeistä asunnossa, jotka kielivät siitä, miten arkistenkin asioiden hoito saattoi osoittautua käytännössä katsoen mahdottomaksi. Eivät siellä täällä lojuvat kahvimukit varsinaisesti Mattia haitanneet, mutta lattialle sijoitettujen pikkulusikoiden päälle oli ikävää astua yöllä, ja astiat olivat olleet lopussa muutenkin pari kuukautta, kunnes aina jostain löytyi jokin riittävästi lautasta muistuttava esine, jolloin urotekojen suorittaminen siirtyi toiseen ajankohtaan. Ehkäpä ensielämässä pääsisi vielä nautiskelemaan ateriansa lautaselta, joka ei ollut oikeasti eilisen yllättävän puhtaalta näyttävä noutoruokalaatikko.
Matt harvemmin vertaili elämäänsä muiden omaan, mutta viime aikoina hänellä oli ollut useita unettomia öitä. Mello oli kyllästynyt jatkuvaan pyörimiseen, joten lopulta oli käynyt käsky siirtyä pois sängystä, ellei kyennyt olemaan paikoillaan edes sen vertaa, että toinen ehtisi nukahtaa. Siksi yöt kuluivat lähinnä työpöydän ääressä milloin mitäkin poltellessa ja elämäänsä kyllästyessä. Verkossa tunnuttiin suosivan artikkeleita, jotka käsittelivät parikymppisyyttä. Kun niitä oli lukenut kymmenkunta, oli mahdotonta olla ajattelematta, millaista elämä olisi voinut olla jossain toisessa todellisuudessa.
Katkeraksi Matt ei ollut koskaan mieltänyt itseään, mutta hän oli tullut kiusallisen tietoiseksi siitä, ettei hänellä ollut tainnut koskaan olla samanlaisia mahdollisuuksia kuin muilla.
Toki oli ollut aikoinaan Mattin aivan oma valinta seurata Melloa käytännössä ja varsinkin teoriassa katsoen laittomasti Yhdysvaltoihin, sekä jättää taakseen instituutio, joka yritti jalostaa täydellistä propagandaikonia FBI:n kaltaisille järjestöille kymmenten muiden kustannuksella. Siitä lähtökohdasta ponnistaminen oli aika pirun vaikeaa, ja vaikka Matt ei ollutkaan varma siitä, tahtoiko hän töherrellä yliopiston saniteettitiloissa poliittisia kannanottoja seinille, saattoi hän myöntää ainakin olevansa hitusen katkera siitä, ettei sellaista mahdollisuutta ollut koskaan edes tarjottu hänelle.
Savuke oli palanut lähes loppuun, mikä harmistutti hitusen vain siksi, ettei Matt kokenut olevansa valmis nousemaan ja etsimään jostain tölkkiä, jota käyttää väliaikaisena tuhkakuppina. Ilmeisesti nimenomainen yö oli vain jälleen yksi niistä, jolloin ihan kaikki tuntui käsittämättömältä ponnistukselta epäreilun lisäksi. Kun Matt yritti tumpata, totta kai tuhkakupista tippui kasa vanhoja natsoja. Seuraavana päivänä Mello todennäköisesti huomauttaisi aiheesta, joskaan Matt ei jaksaisi tehdä huomauttajaa enempää asialle mitään.
Toisinaan Matt mietti, millaista elämä olisi ollut, jos hän olisi valinnut toisin; entä jos hän olisi jäänyt Winchesteriin kilpailemaan Nearin kanssa L:n nimestä, eikä olisikaan juossut Mellon perään tämän lähdettyä ovet paukkuen?
Yksiselitteistä vastausta moiseen kysymykseen ei ollut, mutta toisinaan Matt alkoi olla hieman vakuuttunut siitä, että hän oli ehtinyt tehdä lyhyen elämänsä aikana kaikki valintansa mahdollisimman väärin. Hänestä ei ollut koskaan pitänytkään tulla uutta L:ää, eikä se ollut edes kiinnostanut häntä, mutta ainakin hän olisi varmaan ollut virallisesti ottaen olemassa, eikä kadonnut tai ollut niin kauan kadoksissa, että oli virallisesti kuollut.
Kukaan ei ollut koskaan kertonut, mitä tapahtui sen jälkeen, kun uusi L oli valittu. Wammy’sin käytävillä oli liikkunut villejä huhuja, että hylätyt ehdokkaat vietiin kaukaiselle aukiolle ja ammuttiin, mutta hitusen esiteiniä varttuneemman näkökulmasta oli hieman naurettavaa, että oletukseen oli uskottu ihan tosissaan. Sen sijaan naurettavaa ei ollut tajuta, kuinka väärin toiminta muuten oli: sitähän sanottiin, että paras orja ei tiennyt, mitä todellisuudessa oli.
”Matt?” Mellon uninen ääni hätkähdytti puhutellun ajatuksistaan. Matt käännähti laiskasti katsomaan puolisoaan – vaikka ei Melloa moiseksi ääneen uskaltanutkaan kutsua – ja tunsi oitis jonkinlaisen pistoksen sydämessään siitä, että ylipäätään ajatteli asioita kantilta, josta ei koskaan puhuttu. Mello näytti oikeastaan aika suloiselta hiukset hieman sekaisin ja yllään ensimmäisenä lattialta löydetty paita, joka oli oikeasti Mattin.
”Huomenta vain”, Matt toivotti pakottaen leveän virnistyksen kasvoilleen, sillä ei hän oikeasti tahtonut aloittaa vakavaa keskustelua. Hänen olonsa oli aivan liian passiivinen. Vaikka Mellon seuraaminen oli ollut kamalin päätös ikinä, mikään ei kuitenkaan muuttanut sitä faktaa, että Matt tunsi toista kohtaan yhä samanlaista lämpöä ja kumppanuutta kuin oli tuntenut siitä päivästä lähtien, kun toinen oli tiirikoitunut Rogerin toimistoon ja palauttanut Mattille takavarikoidun Nintendon kuulemma ihan pitkästyneisyyttään.
”Olisiko se enemmänkin iltaa?” Mello uteli, joskaan ei aivan yhtä kärkkäästi kuin yleensä.
Ehkäpä eräs syy, joka piti Mattin niin tiukasti kiinni toisessa, oli aivojen jakaminen. Mello tuntui vaistoavan Mattista jotain määrittelemätöntä. Toki yleensä ottaen oli mukavaa todeta, että vain ällöttävän imelät pariskunnat täydensivät toistensa lauseita ja nauroivat vielä kymmenentuhannenkin kerran jälkeen sattumalle, mutta toisaalta heikkoina hetkinä Matt oli valmis myöntämään itselleen, että hänessä ja Mellossa taisi olla samaa vikaa. Oikeastaan Mattista olisi ollut ihan mukavaa olla havaitsematta pientä huolta hänelle rakkaimman ihmisen äänessä, sillä Mello oli huolestunut vasta, kun arveli asioiden olevan todella huonosti.
”Saattaahan se olla. Xanaxit ovat lopussa”, Matt totesi niin välinpitämättömästi kuin suinkin osasi. Ei sävy menisi läpi, mutta ainakin Mello tietäisi kysyä vasta myöhemmin, mikä piti Mattia valveilla.
”Ajat ovat kovat, kun Rodin lempilääkärin luvat lähtivät”, Mello totesi. ”Tiedätkö, oikeastaan saat luvan tulla takaisin pyörimään sänkyyn. Ei muuten, mutta näemmä sinun pitämisesi poissa on paloturvallisuusriski.”
”Älä viitsi, oikeasti olet vain kaivannut minua ihan mahdottoman paljon”, Matt totesi. Oikeastaan hänen suupielensä nyki jopa ihan oikeasti, sillä oli jollain tasolla huvittavaa, miten oikeaan hän oli osunut tuhkakupista kuittailusta. Ehkäpä imelyydessä oli pienet puolensa ainakin ironiselta kantilta tarkasteltuna.
”Kuvittele toki niin, jos tahdot”, Mello totesi. Ilkikurisen hymyn häivähdys kävi hänen huulillaan. ”Tosin ehkä on myönnettävä, että aamuisin herätessään on hirveän epäkäytännöllistä, jos suhteen huonompi puolisko on poissa.”
Matt nousi tietokonetuoliltaan naurahtaen ylös kaapatakseen Mellon syliinsä ja vastaanottaakseen kutsunsa takaisin vuoteeseen. Oli kerta toisensa jälkeen helppoa ja miellyttävää kuvitella, että intohimolla saattoi paikata kaiken, mikä oli väärin. Matt kyllä tiedosti, ettei hän voinut jatkaa samaa rataa määräänsä pidempään, ellei tahtonut osakseen erittäin onnetonta loppua. Silti osa hänestä oli yhä liian naiivi uskomaan hyvällä, että vaikka Mello oli kuinka hänelle ihan kaikki kaikessa, suhde koitui hänelle hintavaksi, eikä ollut välttämättä kuitenkaan identiteetin arvoinen. Toisaalta ehkäpä ymmärrys oli joka tapauksessa liian myöhäinen, sillä ei Matt voinut oikein ryömiäkään takaisin Winchesteriin. Se silta oli jo poltettu, eikä toista tietä tuntunut olevan kuin se Mellon viitoittama.
Katumus oli ainoa sana, joka saattoi kuvata koko Mattin elämää, eikä hän ollut varma, lohduttaisiko kumppanuus, rakkaus tai hyvä seksi häntä enää silloin, kun hän viimein tajuaisi, miten lyhyeksi elämä jäisi. Toistaiseksi kuitenkin moinen murhe sai jäädä paljaan ihon alle salaisuudeksi. Matt suuteli Melloa kuin viimeistä kertaa, eikä hetken kuluttua jaksanut enää muistaa edes omaa nimeään – eipä sen puolen, että sen muistamisella olisi ollutkaan merkitystä virallisesti kadonneelle tai kuolleelle.
Aamuaurinko oli jo liian kirkas, kun Matt ummisti vihdoin silmänsä ja näki unta elämästä, jossa hänkin sai olla vain tavallinen ihminen tavallisten huoltensa kanssa – yksin.
