Pics, kiitoksia! <3 Hih, ehkäpä Akashi todella ansaitsi tuon Kisen kommentin, koska ihan ymmärrettäväähän se on, että Kisen hermot eivät ihan kaikkeen pysty.
Ja Midoriman kirjoittaminen oli taas kultaa! Samaa mieltä siitä, että Akashin kannattaisi vastaanottaa neuvoja sellaiselta, jolta niitä ymmärtää. ^^
A/N: Akashin synttäreiden kunniaksi kalenteri kiritty kiinni pidemmällä luukulla!
20.Viikko olisi saanut Kisen puolesta olla jo ohi. Hänestä tuntui siltä, että mitä seuraava viikko toisikaan tullessaan, ei mikään voinut olla paljon kurjempaa kuin kuluneen viikon tarjoamat tapahtumat.
Lauantain harjoitukset eivät sujuneet rehellisyyden nimissä yhtään sen paremmin kuin alkuviikonkaan, joten Kise odotteli koko ajan, koska Sanada heittäisi hänet uudelleen pihalle ja käskisi pitää reippaan tauon harjoituksista. Niinpä pillin viheltäessä puolivälissä Kise ei yllättynyt laisinkaan siitä, että Sanada viittoili luokseen. Kise kehitteli noin kahdenkymmenen askeleen ajan koottuja selityksiä sille, miksei onnistunut heittämään palloa koriin suoraan korin edestä tilanteessa, jossa yksikään ei yrittänyt puolustaa. Olihan sellainen alisuoriutuminen jo hirveän noloa. Yleensä pieni hermostuneisuus tapasi nimenomaan parantaa suoritusta, ja ihan taatusti joku hieno akateeminen tyyppi oli todistanut sen ihan tieteellisesti, mutta toisaalta Kise ei ollut varma siitä, hermostuttiko häntä enää oikeastaan suorittaa harjoitukset tietoisena Akashin tarkasta seuraamisesta. Kun asiaa tarkemmin ajatteli, Kise oli enemmänkin vain niin maansa myynyt, ettei jaksanut keskittyä yhtään mihinkään.
Sanada oli jo avaamaisillaan suunsa, kun sekä tämän että Kisen yllätykseksi Akashi puuttui tilanteeseen.
”Saanko minä hoitaa tämän?” hän kysyi Sanadalta. Sävystä oli jälleen mahdotonta päätellä mitään, mutta Kise oli kuvitellut, ettei toinen tahtoisi enää ikinä puhua vapaaehtoisesti edes surkeasti menneistä harjoituksista. Sanada nyökkäsi nuivasti, koska eihän kukaan pitänyt arvovaltansa kyseenalaistamisesta. Kise ei ollut varma siitä, olisiko vastaanottanut mieluummin Sanadan läksytyksen kuin sen, mitä Akashi sanoisi. Kukaan ei toisaalta koskaan kysynyt, mikä oli Kisen mielestä paras vaihtoehto.
”Meidän on oikeastaan parempi puhua hitusen syrjemmällä”, Akashi totesi Kiselle, joka saattoi vain nyökätä ja seurata toista pukuhuoneisiin johtavaan käytävään.
”Kerrohan, Ryōta”, Akashi aloitti itselleen epätyypillisen pehmeään sävyyn, mikä saattoi olla joko erittäin positiivinen tai negatiivinen asia, ”johtuuko aivan uskomaton mämmikourailusi kentällä jotenkin… jostain henkilökohtaisesta syystä?” hän jatkoi. Kisen oli vaikea uskoa todeksi, että Akashi oli juuri epäröinyt sanoissaan.
”Miten tuohon edes voisi vastata?” Kise kysyi huokaisten. Ei hän oikein tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla yhä vihainen, pyytää itse anteeksi jotain vai yrittää päästä jotenkin samalle aaltopituudelle Akashin kanssa. Toisinaan se oli yllättävän helppoa, toisinaan puolestaan ihan käsittämättömän vaikeaa, eikä mitään kultaista keskitietä tuntunut olevan. Kise oli yhä todella harmistunut omalta osaltaan niin maanantain kuin torstainkin osalta. Toisaalta ei hän tahtonut olla huonoissakaan väleissä Akashin kanssa. Itse asiassa koko typerä fiasko oli lähtenyt nimenomaan siitä, että Kise tahtoi olla Akashin silmissä jollain tasolla merkittävä.
”Pelkkä totuuskin riittää”, Akashi vastasi. Kise olisi voinut lyödä vaikka päänsä pantiksi siitä, että oikeasti Akashi oli ymmärtänyt kysymyksen retorisuuden ihan täysin, mutta syystä tai toisesta päättänyt teeskennellä, että oli ottanut sen ihan konkreettisesti.
”Minä en tahdo riidellä kanssasi”, Kise totesi lopulta. ”Enkä myöskään tulla unohdetuksi heti, kunhan pääset taas harjoituskiellosta eroon”, hän jatkoi.
”En taida pysyä mukana ajatuksenjuoksussasi”, Akashi totesi. Sillä kerralla pieni häivähdys vilpitöntä hämmennystä oli käynyt hänen kasvoillaan, eikä Kise voinut enää itselleen mitään; parissa minuutissa hän oli tillittänyt ihan kaiken siitä, miten hän oli pelännyt tulevansa unohdetuksi heti, kun Akashilla ei ollut enää kalenterissaan tyhjää aikaa ja miten kamalaa oli ollut huomata, että oikeastaan se oli tapahtunut jo huomattavan paljon ennen oletettua hetkeä.
”Ymmärrän osittain logiikkasi, joskaan en sitä välttelyosuutta. Eikö välttelyllä tavata viestittää, että tahdotaan pysyä mahdollisimman kaukana jostakusta?” Akashi kysyi. Sillä hetkellä Kise tunsi olonsa todella tyhmäksi, eikä hän oikein osannut muuta kuin kohauttaa olkiaan.
”Eikö luovutusvoitto ole helpompi ratkaisu kuin suora tappio?” Kise kysyi. Häntä ärsytti huomata, että hänellä oli suurin piirtein pala kurkussa.
”Kai”, Akashi myönsi.
He seisoivat hetken aikaa kiusallisessa hiljaisuudessa, kunnes Kisen oli pakko rikkoa se.
”Joten mitäs nyt?” hän kysyi arasti. ”Tai siis ymmärrän kyllä, jos et enää ikinä tahdo nähdä naamaani tai jotain, mutta kun me kuitenkin pelaamme samassa joukkueessa, joten olisi kivaa, jos et kuitenkaan vihaisi minua ihan hirveästi.”
”Jos en tahtoisi nähdä sinua enää, osaisin kyllä pitää huolen siitä, ettei minun tarvitsisi”, Akashi huomautti. Vaikka se ei ollutkaan ihan kaunein mahdollinen sovinnollinen ele, sellaiseksi lausahdus oli kuitenkin tulkittava. Kise tunsi olonsa äärettömän helpottuneeksi. Koska hän oli myös hitusen masokistisella tuulella, kaappasi hän Akashin nopeasti pieneen halaukseen.
”Sinä olet muuten aivan mahdottoman söpö, vaikka osaatkin olla välillä aivan käsittämätön kusipää”, Kise mumisi hiljaisesti. ”Joka tapauksessa hyvää syntymäpäivää”, hän lisäsi sitten.
”Ihailtavaa, että olet kehittänyt päivämäärämuistin”, Akashi hymähti. Kise vastasi siihen leveällä, typerän onnellisella virnistyksellä.
”Tärkeät asiat voi muistaa”, hän vielä totesi. Omanlaisensa voitto oli huomata pieni puna Akashin poskilla halauksesta irrottautuessa. ”Joka tapauksessa pitäisi varmaa mennä takaisin ennen kuin Sanada alkaa ihmetellä, joko lähdimme tai jotain.”
