Pics, kiitoksia! <3 Ja siis totta kai Kisenkin täytyy saada hyviä neuvoja, koska kun hyvät neuvot tulevat Midorimalta ja Momoilta, niillä vinkeillä on aivan pakko onnistua. :'D Tai sitten ei, mutta ne sentään yrittää! Itsekin olen aika vakuuttunut siitä, että Kise ja Momoi ovat hyvät ystävykset, koska kaiketi ne on jollain tasolla samalla aaltopituudella. ^^
Kise-kun, kiitos sinnekin! <3 Itsekin tykkään hirveästi kirjoittaa Kisen keskustelemaan Momoin kanssa, sillä onhan se meininki sellaista mukavan kepeää ja iloista - niitä kahta olisi hyvin hankalaa kuvitella kovin synkisteleviin fiiliksiin kahdestaan.
Tosin joo, yrityksiksi taitavat sieltä vaaleanpunaisista pilvilinnoista kiskomiset jäädä. ^^
A/N: Anteeksi pieni viivästyminen. Kauneusunet alkoivat yllättävän aikaisin, joten postaus jäi näin aamutuimaan sitten.
***
9.Nilkuttamiseen alkoi tottua jo pikkuhiljaa. Yllättävänä puolena hitaammanpuoleisessa liikkumisessa oli se, että Akashi tunsi havainnoivansa ympäristöään eri tavalla. Hän ei tiennyt, miten hänen olisi pitänyt suhtautua esimerkiksi siihen, että oli tajunnut Kisen tulevan yllättävän usein käytävällä vastaan. Päivän mittaan siitä tuli oikeastaan niin kestämättömän kiusallista, että neljännen, molempien mielestä selkeästi typerryttävän, tervehdyksen jälkeen samaa menoa ei enää kestänyt.
”Ryōta, tapaammeko me näin usein keskivertopäivän aikana?” Akashin oli pakko kysyä lopulta. Hänestä tuntui osittain hieman piinalliselta oikeasti pysähtyä jutustelemaan keskelle käytävää, vaikka se katsottiinkin tavanomaiseksi sosiaaliseksi toiminnaksi. Silti se oli niin vastoin hänen tapojaan, että väkisinkin tuntui siltä, että ainakin kymmenkunta silmäparia oli kiinnittynyt häneen.
”Kai”, Kise totesi niin häkeltyneen oloisesti, että sitä oli pakko pitää hitusen hellyttävänä. Sitten hän sopersi jotain, mistä ei hyvistä yrityksistä huolimatta saanut oikein selvää.
”Artikuloi selkeästi, kiitos”, Akashi pyysi ja muisti saman tien, että Midorima oli joskus maininnut siitä, miten suurin osa ihmisistä koki kohteliaasti esitetyt pyynnöt hermostuttavina. Oikeastaan Midoriman teorian mukaan pelkkä
häh? olisi ollut ihan riittävä tarkennusta pyytäessä, joskin Akashi olisi tahtonut kuulla omin korvin toisen käyttävän vastaavanlaista tarkennuspyyntömuotoa. Toisaalta pointtinsa Midorimalla oli saattanut olla, koska Kise näytti oikeastaan hitusen säikähtäneeltä hetken aikaa ennen kuin naurahti hermostuneesti.
”No siis, tuota–”, Kise aloitti. ”Kyllähän meillä on aika monesti tunteja vierekkäisissä luokissa, joskin minusta tuntuu, ettemme yleensä noteeraa toisiamme.”
Äkkiä tuntuikin hirveän typerältä ehdottaa, että käyttöön otettaisiin yhden päivittäisen tervehdyksen menettelymalli – tai ei se sinänsä typerältä tuntunut, mutta muotoilu jotenkin fiksusti oli täysin mahdotonta. Yleensä Akashilla oli ihmisiin hiljentävä vaikutus, mutta toisinpäin se tuntui yllättävän kurjalta, vaikka oli taatusti täysin tahatonta.
”Tosin tämä jatkuva moikkailu alkaa olla kyllä vähän tyhmää, vai?” Kise totesi Akashin yllätykseksi.
”Niin”, oli ainoa sana, joka pälkähti Akashin päähän. Sitä paitsi oliko toisen pakko virnistää niin ilkikurisesti? Oli lähestulkoon epäreilua havaita, että syistä, joita Akashi ei tahtonut eritellä edes hiljaa mielessään, Kise tuntui yhtäkkiä saavan Akashin käyttäytymään lähestulkoon ujosti. Jos jo Oha Asankin jutuissa oli jotain perää, asiat saattoivat olla vain mahdottoman huonosti.
”Joten ehkäpä verbaalisen tervehdyksen voisi sitten korvata nonverbaalisella?” Kise ehdotti.
”Olet opetellut uusia sanoja”, Akashin oli todettava, koska oli täysin mahdotonta olla panematta merkille uudenlaista käännettä: Kise ei vaikuttanut yleensä ottaen ihmiseltä, joka viljeli sivistyssanoja puheessaan.
”Sitä suuremmalla syyllä sinun pitäisi suostua. Hymy tervehdyksenä on paljon huomaamattomampi vaihtoehto”, Kise huomautti ja hymyili oikeastaan niin nätisti, että Akashin oli mahdotonta kieltäytyä, vaikka hänen teki mieli läimäistäkin itseään sen johdosta.
”Otaksun, että sinulla on pointti”, Akashi sai sanotuksi.
”Joten nähdään harjoituksissa sitten tai sitäkin ennen varmaan vielä pari kertaa”, Kise varmisti.
”Nähdään”, Akashi vahvisti.
Kise väläytti vielä hymyn ennen kuin kello soi välitunnin päättymisen merkiksi, eikä Akashista ollut tuntunut varmaan eläessään yhtä oudon leijailevalta. Hän syytti siitä Midorimaa ja Oha Asaa, koska tokihan väkisin mieleen tyrkytetyt ajatukset alkoivat jalostua itsekseen. Todennäköisesti älytön olo menisi itsekseen pois, kunhan Akashi olisi ensin kieltänyt Oha Asan tai Kisen mainitsemisen. Sitä ennen tosin nonverbaalisen tervehtimisen saattaisi ottaa omanlaisenaan kokeena, koska ei hymyily kai niin kurjaa voinut olla. Ainakaan sellaisen vastaanottamisessa ei ollut mitään moittimista, paitsi toki se oudon leijaileva olo ja muu vastaava.
