Joutsenet eivät koskaan naura ääneen [k-11, Joulukalenteri 2014 24/24]

[Zarroc]

takkuinen, minäkin toivon, että ei käristetty kissa 8'D tack so mycket ♥

Rating: S
Genre: drama
A/N. Puoliväliä viedään. 26. Inhimillinen ja kappalesuosikkini.

XII

Twelve minutes gone and I'm still alive
And who would have thought that we would survive
With all lines repeating and nothing rehearsed
I feel so stupid; I feel I'm cursed
I don't want to think anymore

Se oli helvetin hieno tunne, kun illalla sai kovan muuttourakan jälkeen kaatua kuolleena sänkyynsä ja jäädä siihen. Se oli oikeasti yksi parhaista tunteista ikinä, kun veti täkin korviin asti ja esitti nukkuvaa.

”Jere”, kuulin Nikon äänen kuitenkin sanovan, se oli päätynyt sohvalle nukkumaan jonkun mutkan kautta. Tai sen oli pitänyt, mutta se kuului kahistelevan ovensuussa.

”No?” kysyin vähän vastahakoisesti, vaikka oikeasti oli aika hauska miettiä, että Niko oli käytännössä alasti ovellani. Tieto asiasta sai sydämeni läpättämään hermostuneesti, vaikka yritin pitää itseni jotenkin vakaana.

Ei se kyllä totta puhuen onnistunut niin hyvin kuin toivoin.

”Sun sohva on perseestä”, blondi tokaisi ja minua nauratti. Totta kai oli tiedossa, että sohvat noin yleensäkin olivat perseestä. Mitä saattoi odottaa tuollaiselta mustalta kangassohvalta, vaikka se laatusohva olikin?

”No tuutko sä sitten tänne?” kysyin kommentoimatta sohvaan mitään.
”Tulen.”

Kosketus lähetti sähköiskun koko kehoni lävitse, kun Niko könysi peittonsa kanssa viereeni sänkyyn ja vahingossa huitaisi kättäni. Blondi rymysi aikansa saadakseen paremman asennon itselleen, minä hivuttauduin toista reunaa kohti antaakseni enemmän tilaa.

Todellisuudessa halusin vetää sen paljon lähemmäs itseäni, kuin siihen täkinleveyden päähän, mutta ei minun oikeastaan tarvinnut. Nukahtaessaan Niko teki sen omatoimisesti, hakeutui aivan kiinni minuun ja minä leikin, että olin syvässä unessa kietaistakseni käteni sen ympärille.

[Hilla]

Oi! Hellyn ja sulan. Kuivatkaa märkä lattia jälkeeni. Ihanaa ihanaa!

[Zarroc]

takkuinen, hih :3

Rating: S
Genre: drama, romance
A/N. 239. Syntymäpäivä & 158. Sininen sekä kappale.

XIII

Won't you tell me what you're thinking of?
Would you be an outlaw for my love?
If it's so, well let me know
If it's no, well I can go
I won't make you

24.5.2013
”Hyvää syntymäpäivää!” karjaisin Jeren korvaan lauantaiaamuna tasan kello yhdeksän. Olin antanut sen nukkua niin pitkään keretäkseni tekemään joitakin juttuja, mitä olin suunnitellut sen isän kanssa.
”Älä huuda”, jätkä nurisi ja yritti vetää peittoa paremmin päälleen. Se oli juhlinut hieman aikaisessa täysi-ikäisyyttään, joten olo taisi olla sen mukainen.

”Oi tule nyt, tämän sinä haluat nähdä”, virnuilin kuin heikkopäinen samalla kun nyin peittoa sen päältä. Jere raotti toista silmäänsä ja loi minuun jäätävän mulkaisun. En antanut sen haitata, vaan lykkäsin jätkän käsiin pienen, pehmeän paketin ja hyppelehdin keittiöön.
”Tämäkö minun piti nähdä?” kuulin äänen kysyvän vaimeana makkarista ja naureskelin yksinäni. Palasin takaisin keittiöön vesilasin ja buranan kanssa, tiesin sen kaipaavan niitä. Sillä aikaa Jere oli repinyt lahjapaperin vähemmän siististi osiin ja lahjani paljastui.

”Lapaset?” Jere tuijotti minua kuin järkeni nyrjäyttänyttä.
”Minähän sanoin korvaavani ne”, virnistin. ”Nyt, kokeile niitä!”
”Keväällä? En minä…”
”Kokeile!”

Jere huokaisi syvään, työnsi kätensä lapasiin ja sen ilme muuttui kummastuneeksi. Hymyilin voitonriemuisesti kun tummempi veti kätensä pois lapasesta, kädessään autonavain.

”Niko mitä?”
”Ei mitään”, vastasin tyynesti ja lykkäsin veden ja lääkkeen sen käteen. ”Ota ne, tulet tarvitsemaan.”

Jere ei väittänyt vastaan ja jotenkin sen liikkeissä oli ihan uutta potkua, kuin autonavaimet olisivat antaneet sille aimo annoksen energiaa, tai sähköiskun.

*

Talutin Jereä pihalle, se oli ollut niin hämmentynyt, että oli ollut vaikeaa saada se syömään vähän aamupalaa. Lopulta seisoimme parkkipaikalla, jossa seisoi upouusi sininen Audi. Auton kylkeen nojasi Jeren isä, fiinisti puvuntakissa ja -housuissa.

Jere puristi edelleen käsissään violetinmustia lapasia sekä autonavainta, kuin se olisi ollut sen kallein aarre.

”Ajateltiin Nikon kanssa, että tämä vähän motivois sua koulunkäynnin osalta”, Jeren isä sanoi ja minua nauratti vieressä seisovan ystäväni ilme. Se näytti ihan nurkkaan ajetulta eläimeltä, vaikkei sillä edes koulu huonosti mennyt.
”Ja varasin maanantaille teoriakokeen sekä inssin.”

Jeren isä odotti helvetisti ja minä näin jätkän vähän kalpenevan, mutta kyllä se pärjäisi. Se osasi ajaa, ei sillä olisi mitään ongelmaa. Hermoili vain turhia.

Jere nyökkäsi hiljaa, odotti, oliko sen isällä vielä jotain sanottavaa. Se vain kohautti olkiaan, huikkasi syntymäpäiväonnittelut ja käveli pois pihasta.

Menin auton luokse, tutkiskelin sen kaunista sinistä sävyä auringonpaisteessa ja tiesin, että tähän lahjaan verrattuna lapaset olivat kuin rantasandaalit räntäsateella. Hyödyttömät.

Silti Jere tuli luokseni, puristi minut itseään vasten ja kuiskasi kiitoksen korvaani.

Teki helvetisti mieli ottaa siitä kovempaa kiinni ja suudella niin, ettei se tajuaisi, miten kovasti sitä kaipasin. Mutta en tehnyt sitä, puristin nyrkkini sen paidanselkämykseen ja pelkäsin ihan vähän.

Ehkä pikkuisen liikaakin, mutta ei haitannut.

[Hilla]

Jäin miettimään, oliko Niko jopa itse kutonut lapaset Jerelle. Olisiko ollut yltäkylläisen suloista!  Voin vain kuvitella Jeren ilmeen uutuuttaan hohkaavan auton nähdessään, sanattomuus ei ole lainkaan yllättävää. Jotenkin minuun vetosi, kuinka Jeren isä sanoi "Ajateltiin Nikon kanssa--". Heti tuli mieleen yhdessä pimeän turvin yllätystä väsänneet liittolaiset tai vävy ja appi.*huokaa* Nikon ja Jeren isän yhteistyö sai kyllä minut melkein liikuttuneeksi, jotain tavallisen kaveruuden ylittävää siinä oli. Jokainen ei kaverinsa vahemman kanssa puisi juonta toisen pään menoksi. Lopun maininta Nikon pelosta sai minut pohtimaan pelon merkitystä tuossa vaiheessa: Kun on ääretön tarve koskettaa toista ja melkein suurempi tarve saada vastakaikua, kyllä se hyvin nopeasti muuttuu krooniseksi ikäväksi. Minä jo luulin, että ensipusu olisi tullut tässä.*koettaa malttaa mielensä*

[Zarroc]

takkuinen, olit vain vähän aikaisessa. pus.
Rating: S
Genre: drama, romance
A/N. Aahha olen suunnitellut tätä niin kauan (en nyt oikeasti). 15. Energinen, 187. Haju, 244. Puhe sekä kappale

XIV

I want to hug and kiss you nearly every time I see you
but I don't want the neighborhood to get the wrong idea
there'll come a day when love like ours is not a crime

Olin oikeasti ihan sanaton koko päivän. Istuin keittiön ikkunassa ja tuijotin alas parkkipaikalle, ihan vain nähdäkseni autoni. Niko ei yrittänyt saada minuun juurikaan kontaktia, oli vain siinä hiljaa. Lopulta se liu’utti pöydän yli ostoslistan, missä luki siistillä käsialalla tämän illan ruoka.

”Mene, ennen kuin kaupat menevät kiinni”, Niko käski ja minä nyökkäsin hajamielisesti katsoen listaa.

KANAA
SALAATTITARPEET
KINKKUA
VALKOVIINIÄ

Kohotin kulmaani listan viimeiselle kohdalle ja katsoin Nikoon. Se virnisti, nykäisi lapun takaisin ja kirjoitti jotain. Kohta se palasi minulle takaisin muodossa
VALKOVIINIÄ (tai ihan mitä vaan)

Minua nauratti, mutta otin lapun ja tungin sen taskuuni. Nousin pöydästä ja kävelin Nikon ohitse, pörröttäen sen hiuksia.

Kuuntelin kun se kiroili ja lähdin käymään siellä kaupassa, ennen kuin saisin imurinvarresta. Blondi oli nimittäin luvannut siivota, enkä varsinaisesti halunnut olla tiellä silloin. Olin nimittäin ollut muutaman kerran todistamassa Nikon siivoamista ja se oli todellakin varsin ärhäkkää, silloin kun toinen ylipäätään suostui siivoamaan.

Hassua sinänsä.

*

Kaupasta tullessani kämpässä tuoksui puhtaalta. Niko oli ilmeisesti tuulettanut ihan kunnolla, jokainen räppänä oli edelleen auki ja viltti näytti olevan parvekkeella. Jätkä itse istui käpertyneenä nojatuoliini ja tuijotti televisiota tarkkaavaisen näköisenä.

”En tienny mitä kinkkua haluat”, sanoin vain jotain sanoakseni. Kai minä olisin tiennyt pienellä arvailulla, mutta kuitenkin.
”Niin?” Niko käänsi päätään minua kohden.
”Otin kahta.” Se nyökkäsi ja käänsi katseensa taas telkkariin.

Kohautin olkiani ja aloin purkaa kassien sisältöä pöydälle. Vasta kun laskin kaksi valkkaria pöydälle, Niko päätti nousta ylös ja tulla luokseni. Se nosti pullon silmiensä korkeudella ja luki etikettiä vakavan näköisenä.

Minua melkein nauratti, mutta näkyi kelpaavan.

*

Olin tehnyt ruokaa, mutta kummallakaan ei ollut ollut hirveästi intoa syödä sitä. Olimme juoneet yhden valkoviinipullon puoliksi ja melko lempeässä nousuhumalassa käännyin katsomaan Nikoa. Istuskelimme parvekkeemme lattialla, minun sormieni välissä paloi tupakka. Jostain syystä poltin aina kännissä, selvinpäin en ikinä. Kai se sitten oli tämä teini-ikä.

”Niko”, sanoin ja se katsoi takaisin. Silmissä näkyi jotain, mitä en osannut lukea tarpeeksi hyvin tietääkseni. ”Me juodaan ihan liian vähän keskenämme.”
”Ai?” Niko naurahti ja minä tajusin, miten helvetin lähellä se oli. Sen kylki oli vasten minua koko matkalta. Halusin kietoa sormeni sen sormien lomaan, mutta jokin esti.
”Niin. Pitäs harrastaa tätä useemmin.”

Niko oli hiljaa, se oli kääntänyt katseensa seinään ja jotenkin minusta tuntui, että sillä oli vaikea olla. En vain tiennyt enää miten reagoida siihen.

”Ehkä.”

Niko nousi ylös ja käveli keittiöön, minä jäin istumaan siihen ja imemään savua keuhkoihini. Kun blondi ei tullutkaan takaisin, tumppasin tupakkani ja kävelin sen perään.

Niko oli avannut toisen pullon, se istui keittiönpöydällä ja joi suoraan pullonsuusta. Kävelin sen eteen ja kohtasin katseen pullonkaulan yli. Blondin silmissä oli epävakaa katse, joka oli kuin punainen vaate. Se käski, pyysi, aneli minua tulemaan luokseen.

En kieltäytynyt kutsusta, Niko laski pullon pöydälle ja minä suutelin sen huulia.

[hanoi]

Aww toi loppu! ♥ Ja kaikki pätkät oon kyllä lukenu, vaikken ookkaan kommentoinu. Pojat on niin söpöjä. :3 Ja tottakai ne lapaset auton voittaa, koska ne oli sentään Nikolta. <3 En osaa kommentoida mitään järkevää. Mulla ehkä vähän pistää silmään kirjakieli puheenvuoroissa, jotenkin kuulostaa hassulta kun hahmotkin on tollasia teini-ikäsiä mut ei se lukemista mitenkään haittaa kuitenkaan. ^^

Jostain syystä poltin aina kännissä, selvin päin en ikinä. Kai se sitten oli tämä teini-ikä.

Hmm miks tää kuulostaa liian tutulta... :'D

Jatkoa odotellessa ^^

[Hilla]

Finally.*tyytyväinen onnen huokaus* Niko alkoi jo olla aika tuskissaan tunteidensa kanssa. Hyvä, että Jere päästi tätä edes hieman piinasta. Luin tätä osaa kerta toisensa jälkeen, se vain rullaa kuin itsestään eteenpäin. Kunnes lopulta päättyy suudelmaan. Ilman mitään ihmeellisiä kommervenkkejä, ainoastaan tunnelman, Nikon katseen ja olemuksen perusteella Jere päätyi tekoonsa. Juokaa ihmeessä jatkossakin valkoviiniä, minä vaikka tarjoan! Nyt jään tänne hiljaa hehkuttamaan suudelman jälkeisiä onnen ja ihmetyksen katseita. Kiitos Zarroc.

[Zarroc]

hanoi, jotenkin sinne tuli kirjakieltä, en tiedä miksi 8'D kiitos ♥
takkuinen, haha, en jaksanut pantata enää pidempään. kiitos jälleen  kerran ♥
Rating: k-11
Genre: drama, romance, angst
A/N. Halleluja, draamaillaan. 125. Viikko & 120. Sekunti sekä kappale.

XV

You take a deep breath and you walk through the doors
And somebody tells you they love you
Wish you could go back and tell yourself what you know now

8.6.2014
Oli kulunut kaksi viikkoa meidän ensisuudelmastamme. Emme olleet kertaakaan puhuneet koko asiasta, olimme sivuttaneet sen tyynesti ja mitäänsanomattomasti. Jere oli saanut kortin, se oli aika paljon poissa kotoa ja minä istuin parvekkeella polttamassa sen röökejä.

Kello oli kaksi aamuyöllä enkä tiennyt missä helvetissä se oikein luurasi. Se ei ollut ilmoitellut itsestään yhtään mitään viimeiseen kuuteen tuntiin ja suoraan sanottuna minua vitutti suunnattomasti vahdata sen perään.

Aikuinen ihminen, ei minulla ollut mitään syytä katsoa sen perään, mutta katsoinpa silti.

Ja minua ahdisti suunnattomasti jossain sydämen alapuolella joka kerta, kun ajattelin, että se oli saattanut ajaa kolarin ja kuolla. Ei ollut soittanut, koska ei voinut, ei pystynyt enää.
Hätkähdin aika saatanasti kun ovi kolahti eteisessä ja pudotin vahingossa tupakan housuilleni.

Pudistelin sen hätääntyneenä pois päältäni, poljin sammuksiin parvekkeen betonille ja vastahakoisesti kävelin sisään.

”Oot polttanu”, Jere sanoi toiselta puolelta huonetta, vilkaisi minua ja minä näin fritsun sen kaulassa. Korvan alla, juuri niin, että hiukset eivät sitä kyenneet peittämään.

Kahden sekunnin ajan minä näin punaista, käännyin ympäri ja palasin sytyttämään seuraavan tupakan. Juuri nyt en aikonut välittää, vaikka saisin keuhkosyövän ja kuolisin. En voinut käsittää, miten tämä tuntui näin pahalta, kuin Jere olisi lyönyt minulta ilmat pihalle.

Halusin huutaa, mutta tyydyin puhaltamaan savua.

*

Jere tuli luokseni suurin piirtein 23 minuutin kuluttua. En ollut pitänyt sekuntikelloa asiasta, joten en ollut ihan varma miten kauan sillä vittupäällä kesti tajuta, että minä olin vihainen. Nikotiini ei juuri riittänyt rauhoittamaan minua, olo oli helvetin sekava ja halusin lyödä Jeren päätä katukiveykseen.

Kaikki tuntui niin pahalta enkä minä tajunnut, että niin sen kai kuului tuntuakin, kun tunsi näin. En minä halunnut sellaista paskaa itselleni.

Jere avasi hiljaa parvekkeen oven ja jäi nojaamaan karmiin.

”Niko”, se sanoi. En vastannut enkä katsonut kohti. Aioin leikkiä teiniä niin kauan, että se tajuaisi itse mikä kaikessa oli ongelmana. ”Ethän sä ikinä polta.”
Hymähdin synkästi, hieman tuskastuneena. ”Enkö?”

Jere ei hätkähtänytkään, se käveli luokseni ja katsoi röökiä sormissani hetken ajan inhoten. Minä käänsin katseeni siihen, näytin kai liian kylmältä, koska se näytti haluavan perääntyä.

”Ethän sä ikinä käy naisissa”, totesin viileästi. Puristin röökin kämmeneeni, vaikka se poltti niin saatanasti ja nousin ylös tunkeutuakseni Jeren ohitse sisätiloihin. Se pysäytti minut, tarttui ranteisiin ja painoi parvekkeen kaidetta vasten.

”Mikä sua vaivaa?” ärähdys sai minut nielaisemaan, tupakka tipahti sen sukille, eikä se välittänyt. Ei kai se rööki enää palanutkaan, tuhka oli kämmenessäni ja jossain Jeren sisällä, kieppui kasana siellä, missä sydämen piti olla.

”Ei mikään”, murahdin ja vihasin itseäni taas hetken lisää. Ote ranteissani ahdisti ja hetken ajan minusta tuntui, että Jere löisi minua, kunnes heräsin todellisuuteen ja tajusin, ettei se ollut isäni.
Ei se ikinä pahoinpitelisi minua.

”Ei mikään”, nyyhkäisin tukahtuneesti, ravistelin itseni irti sen otteesta ja pakenin kompuroiden, vaikken tiennyt minne luulin olevani menossa.

[Hilla]

Heititpä pahan. Tosiaankin. Okei, koetan järkeistää. Jerellä on varmasti jonotuslista uuden autonsa kyytin tulevia naisia. Okei, autolla on kiva ajaa, muttei ehkä yksin niin kiva kuin jonkun kanssa. Miksei siis Jere aja Nikon kanssa? Ahdistaako suudelman mahdolliset jälkipuinnit ja Jere pakenee niitä ajoreissuilleen? Ei, Jere ei kyllä vaikuta pakenijalta. Vai tuliko Jerellä tarve kokeilla "viimeisen" kerran, löytyisikö naista, joka sytyttäisi Nikon suutelemisen jälkeen? Tosin se viimeinen kerta on ilmeisesti sisältänyt aika monta kokelasta.*pohtii*

Jospa Jere nyt ainakin tajuaisi satuttavansa Nikoa teollaan, häipymisillään. Fritsu nyt ainakin oli ihan tarpeeton naula arkkuun. Tosin, ei Jere sitä itselleen ole tehnyt. 

Tästä jäi sekava olo, varmaan aika lähelle Nikon fiilikset ja Jerenkin Nikon tupakan tumppaamisen jälkeen.

[Zarroc]

takkuinen, tässä osassa ei ehkä tule mitään tajuamista tai vastauksia, mutta ehkä joskus. Vielä on liian aikaista. Kiitos :3
Rating: k-11
Genre: drama, angst
A/N. Lupaan lupaan, seuraavassa osassa vähemmän dramaa, enemmän höttöä. Tai jotain. 219. Tarkkaavaisuus & 188. Kuulo ja kappale.

XVI

Well, memories will burn you.
Memories grow older as people can
They just get colder
Well I'll do anything
For my sweet sixteen

10.6.2014
Niko oli mököttänyt minulle kolme päivää.

Kolme.

Se oli kuin tyttö. Tai teini, mitä se tietysti olikin.

Olin laskenut, että Niko oli polttanut 38 röökiä, mikä tarkoitti sitä, että lähikaupan myyjä oli myynyt sille. Mikä taas oli olennainen johdannainen siihen, että myyjä oli sokea. Ja myös siihen, että Niko mökötti minulle, koska haki itse omat röökinsä.

Helvetti.

Ovi kävi, käänsin päätäni lähes nurinniskoin nähdäkseni sohvalta ovelle.
”Mitä toit?” kysyin, yritin pitää yksinäistä keskustelua yllä. Se ei ollut vastannut minulle kuin mutisten pakollisista asioista ja olin pyöritellyt päässäni mikä sitä vaivasi. Se käyttäytyi kuin mustasukkainen pikkutyttö ensimmäisen ihastuksen karatessa toisen matkaan.

Katsoessani Nikon purkavan lempijäätelöäni kauppakassista minulla vihdoin leikkasi mikä tässä oikein mätti.

Nielaisin epävarmana noustessani sohvalta, Niko ei huomioinut minua lainkaan. Se ei kyllä tullut minulle millään tavalla yllätyksenä.

Menin sen taakse ja kiedoin kädet ympärille varovasti, kuin peläten hajottavani. Niko jännittyi suolapatsaaksi, se ei enää liikahtanutkaan ja hengitys oli pihinää.
”Anteeksi”, minä kuiskasin sen korvaan, nojasin leukaa olkapäähän.
”Kuin paljon sä olet juonut?” se kysyi hampaidensa välistä, tunsin sen tärisevän.
Hämmennyin kysymyksestä, mutta en osannut päästää irti. ”En mä ollenkaan.”

”Mitä sä sitten pyytelet anteeksi?” se tuhahti, kääntyi ympäri otteessani ja nojasi itseään pöydänreunaa vasten. Minusta se näytti helvetin haluttavalta, kun se oli selvästi vihainen. Mutta sydäntäni kivisti ja tajusin päästää irti siitä, kun se näytti sille, että puree pääni irti.
”En mä.. mä..” änkytin hätääntyneenä, Niko pudisteli päätään ja käveli ohitseni. Parvekkeen ovi kävi ja ääni sai minun heikon itsehillintäni hajoamaan.

Nojasin päätäni pöytään ja tärisin, noiduin sisälläni.

*

Kun Niko kuului illalla pöyhivän tyynyä sohvalla, minä tuijotin kattoon ja yritin olla pyörimättä levottomana edestakaisin. En oikeastaan ymmärtänyt edes koko kuviota, Nikon kanssa oli mahdotonta keskustella. En tosin ollut ihan varma mistä olisi edes pitänyt.

Lopulta huokaisin hiljaa ja nousin sängystä alusvaatteissa. Astelin ovelle ja avasin sen niin hiljaa kuin suinkin kykenin. Niko makasi kyljellään sohvalla, sormet puristivat tyynyä pakonomaisesti.
Astelin sohvan vierelle ja istuuduin jalkopäähän, blondi pysyi vaiti.

”Meinasitko mököttää loppuelämäs?” kysyin, vaikka tiesin, ettei se ollut paras valinta aloitukseksi.
”Ehkä niin kauan, että sä tajuat”, Niko tokaisi ja minä hymähdin. Ei tässä ollut mitään huvittaavaa, mutta mitä vaikeammaksi kaikki meni, sen huonommin siihen suhtauduin.
”Jos sä kertosit mulle mitä mä oon tehny, ois helpompi tajuta.”
”Miettisit edes joskus.”
”Jos sä sitä kännipusua pohit, niin se ei ollu mitään”, sanoin rauhallisesti, koska toivoin sen haluavan kuulla juuri sen.

Unohtaa vain kaiken, minä en aikonut.

Niko kuului purevan tyynyä.

[Hilla]

Voi Jere. Mies matkaa ulapalla yhä kauempana oikeasta laivareitistä. Niko on sinnikäs. En ole koskaan ymmärtänyt niitä, jotka pystyvät olemaan mykkäkoulussa viikkokausia. Niko taitaa jo tietää mitä haluaa Jereltä, mutta odottaa Jeren tajuavan sen itse. Mutta viimeisin repliikki ei kamalan hyvää ymmärrystä kyllä luvannut.

[Zarroc]

takkuinen, Jere on kyllä pihalla kuin lumiukko, tai sitten me vaan luullaan niin 8'D kiitos.
Kosmik, jep, voi niitä. Mutta kyllä se siitä. Kiitos ♥

Rating: S
Genre: dramaromanceangstfluffy
A/N. Yhyy. Nyt ryhdistäydyn. 30. Karismaattinen, 141. Monta & 243. Kuiskaus sekä kappale.

XVII

I learned the truth at seventeen,
That love was meant for beauty queens.
It was long ago and far away,
The world was younger than today.

13.7.2014
Ei ollut mitään.
Sen kuuleminen oli sattunut ihan uskomattoman paljon, mutta se oli saanut minut normalisoimaan käytöstäni. En enää mököttänyt Jerelle, enkä tiuskinut. En oikeastaan ottanut mitään kantaa mihinkään, en näyttänyt tunteita.

Enkä myöskään päästänyt sitä lähelle. Siksi minua ahdisti totta puhuen aivan järkyttävästi se, että Roopen tuparit olisivat tänä iltana.

Kutsu oli sisältänyt sanat; ”Jere ja avec, juomat ovat valmiina.”
Ilman Jereä en olisi kyllä koskaan ajatellut edes meneväni tuollaisiin, teinien juomabileisiin, mutta tiesin, että olin hävinnyt sen taiston jo silloin, kun Jere oli kääntynyt puoleeni suostutteleva hymy huulillaan kareillen.

Olin kai jossain vaiheessa päättänyt, että en antaisi säälittävyyteni syventyä yhtään enempää, mutta jokin Jeressä… minä vain olin mennyttä.

Sen ei tarvinnut kuin katsoa minua ja olin jo valmis hyppäämään vaikka katolta sen puolesta.

Huokaisten hinkkasin kovempaa kädessäni olevaa lasia tiskiharjalla, johon olin ehkä unohtanut laittaa pesuainetta. Tärkeintä oli nyt se, että saisin pidettyä itseni koko illan kaukana Jerestä.

*

Soittaessani illalla Roopen rivitaloasunnon ovikelloa, musiikki kuului juuri ja juuri ulos tasaisena jumputuksena. Vilkaisin Jereä vähän tahtomattani epäröiden, mutta jätkä vain hymyili rauhallisesti.

Se oli antanut autonavaimensa minulle, ettei hävittäisi niitä illan riennoissa ja minä olin purrut hammasta.
Riennot olivat yhtä kuin humala ja naiset, mitä minä en halunnut olla näkemässä.

Mutta silti seisoin tässä, tunsin Jeren hengityksen niskassani ja sydämeni tahti kiihtyi entisestään. Meinasin jo kääntyä ympäri, painaa sen seinää vasten ja vaikka raiskata, mutta samassa ovi avautui vauhdikkaasti. Musiikki ja muutama ihminen purkautuivat sieltä suoraan naamallemme ja jouduimme väistämään vähin äänin. Ihmiset istahtelivat pihanurmikolle tupakoimaan ja tekemään kaikkea muuta vastaavaa.

”JERE!” Roope karjaisi kuin kuoleva merieläin, minä katsoin vierestä kun ne halasivat nopeasti ja Roope heilautti minulle kättään. Nyökkäsin vastaukseksi ja kävelimme sisään, Jere edellä, minä perässä kuten tavallista.

Ei se haitannut niin kauan, kun saatoin pitää sen suunnilleen näköpiirissäni. Vahdin, kun en oikein muuhunkaan pystynyt tai halunnut.

*

Illalla pujottelin ihmismassan poikki jallukolalasi kädessäni. Joka paikassa parveili ihmisiä ja minä mietin, mistä helvetistä ne kaikki oli tänne kasaantuneet. Tai sitten kämppä oli vaan niin pieni, että muutama ihminen tuntui suurelta joukolta.

Katselin hetken ympärilleni ja päätin painella pihalle. Olin kadottanut Jeren tunti sitten johonkin, eikä minulla ollut mitään hajua missä se mahtoi vaeltaa.

Ulos päästyäni saatoin huokaista helpotuksesta ja rämmin nurmikolle istumaan. Humala teki kaikesta niin miellyttävän sumeaa ja huoletonta, en jaksanut vaivata aivosolujani Jerellä lainkaan.
Paitsi siinä vaiheessa, kun näin sen tulevan takapihalta joku neiti käsipuolessa, silloin minä halusin heittää sitä lasillani. Tyydyin kuitenkin vain katselemaan kun Jere käveli ohitseni, se tyttö kikatti kuin heikkopäinen ja hetken ajan mietin, miten kännissä se mahtoi olla.

Katsoessani kompurointia korkkareissa totesin, että vähän liian kännissä.

Ne katosivat taloon portaita pitkin ihmeellisen onnistuneesti, minä join lasini tyhjäksi. Minulle tällä nurmikolla ei ollut mitään tarjottavaa.
Ei enää, ainakaan.

Jere palasi hetken kuluttua yksin ulos, näkyi tähyilevän jotain. Minä kohotin lasiani oikeastaan tietämättä miksi ja se lähti tulemaan minua kohden, huomattavasti selvemmin askelin kuin äskeinen seuralaisensa.

Jere istui viereeni, ihan liian lähelle ja katsoi minua. Tunsin sen katseen itsessäni, ihokarvani nousivat pystyyn ja lasi laskeutui nurmikolle. Minun oli pakko vetää se itseäni vasten ja katsoa, miten pitkälle sen pokka kestäisi.

Se vastasi suudelmaan paljon eläväisemmin kuin olisin osannut koskaan kuvitellakaan. Jere kaatoi minut nurmikolle ja suuteli minua vastaan, painoi kieltä huuliani vasten. Käteni livahtivat sen paidan alle, nykäisivät sen lähes kokonaan päälleni ja toinen jalka nousi painamaan sen kokonaan vasten. Jere hengitti suuhuni kuin hullu, näin sen silmien avautuvan ja me keskeytimme suudelman hetkeksi.

”Mä tiedän”, se kuiskasi ja minä tuijotin sitä.  Epätietoisena, epävarmana.
”Mä tiedän”, se toisti, painoi nenänsä kaulalleni ja jäi siihen, enkä osannut kuin hiljaa silittää sen kurittomasti kasvavia niskavilloja. Enkä olisi koskaan halunnut olla missään muualla, en yhtään kauempana.

[Hilla]

Osa heitteli minua laidasta laitaan. Tässä oli paljon hyviä yksittäisiä kohtia, jotka saivat minut hymähtelemään suuntaan tai toiseen, nauramaan tai huokailemaan. Joten tänään lainauksien voimin:

En enää mököttänyt Jerelle, enkä tiuskinut. En oikeastaan ottanut mitään kantaa mihinkään, en näyttänyt tunteita. Enkä myöskään päästänyt sitä lähelle.

Eli ulkopuolisen silmin normaali, näiden miesten poikien kesken edelleen jääveistostunnelma. Kylmät väreet tulivat viimeisen lauseen kohdalla. Kaikkea muuta voi esittää normaalin käytöksen piikkiin, mutta kun sydämeen oikeasti sattuu, lähelle ei siltikään päästä. Ei edes priiman näyttelijäsuorituksen takia. En usko, etteikö Jerellä ole jäänyt huomaamatta Nikon sydämellisyyden puuttuminen. Mikä tuska Nikolle eristää tietyt tunteet toisistaan, kun hän on ennen voinut arjessa nitoa romanttiset tunteensa ystävällisyyteen ja rentoon flirttiin ja nyt se tapa on pitänyt kitkeä pois. Ja koettaa silti olla normaali..

-- jokin Jeressä… minä vain olin mennyttä. Sen ei tarvinnut kuin katsoa minua ja olin jo valmis hyppäämään vaikka katolta sen puolesta.

Ainakin Niko tietää omat "heikkoutensa". Äärimmäisen kauniisti sanottu, kun ottaa huomioon, että romanttisia tunteenpurkauksia ei ole näiden välillä vielä jaettu. Mutta sehän ei silti estä tunteiden kehittymistä omalla sarallaan.

Riennot olivat yhtä kuin humala ja naiset, mitä minä en halunnut olla näkemässä.

Mietin täsmälleen samaa. No. Niko oli itse halunnut päättää oman giljotiinipäivänsä. Osaa ainakin varautua.*irvistää*

Meinasin jo kääntyä ympäri, painaa sen seinää vasten ja vaikka raiskata --

Mikä on liiallista eläytymistä tekstiin? Luin tuon pätkän kerta toisensa jälkeen ja vain upposin sen sisältöön. Lyhyt lause, kertoi kuitenkin paljon Nikon todellisista haluista. Vaikkei Niko tehnytkään sanojensa mukaista tekoa, minä näin tapahtuman jo silmieni edessä. Ja tykkäsin! Rakastan sitä, miten avaat Nikon ajatuksia ja tunteita. Juuri niin suoraan, kuin vain myöhäisteini vain voi asioista ajatella.

-- kuoleva merieläin --

Tätä en ollut kuullut koskaan ennen, mainio! Väistämättä jäin miettimään, miltähän kukin merieläin kuulostaa viimeisinä hetkinään.

Jere istui viereeni, ihan liian lähelle ja katsoi minua. Tunsin sen katseen itsessäni, ihokarvani nousivat pystyyn ja lasi laskeutui nurmikolle. Minun oli pakko vetää se itseäni vasten ja katsoa, miten pitkälle sen pokka kestäisi.

Se vastasi suudelmaan paljon eläväisemmin kuin olisin osannut koskaan kuvitellakaan. Jere kaatoi minut nurmikolle ja suuteli minua vastaan, painoi kieltä huuliani vasten. Käteni livahtivat sen paidan alle, nykäisivät sen lähes kokonaan päälleni ja toinen jalka nousi painamaan sen kokonaan vasten. Jere hengitti suuhuni kuin hullu, näin sen silmien avautuvan ja me keskeytimme suudelman hetkeksi.

”Mä tiedän”, se kuiskasi ja minä tuijotin sitä.  Epätietoisena, epävarmana.
”Mä tiedän”, se toisti, painoi nenänsä kaulalleni ja jäi siihen, enkä osannut kuin hiljaa silittää sen kurittomasti kasvavia niskavilloja. Enkä olisi koskaan halunnut olla missään muualla, en yhtään kauempana.

You are the master. Huikaisevaa. En vieläkään taida oikein osata kuvata, mitä kaikkea tunsin, kun tämän luin. Nikon aloite tällä kertaa. Myrtsijakson jälkeen. Hyvä Niko! Tilannetaju kohdallaan ja uskalsi ottaa riskin, vaikka sai jo kerran nenilleen. Jeren innokas vastaus suudelmaan. Kaataminen nurmikolle sai silmäni jo pullistumaan ja miettimään, luenko oikeasti tätä tekstiä vai elänkö jotain mielikuvitushetkeä? Nikon rohkaistuminen, "Kaikki peliin" -asenne sai minut hykertelemään tyytyväisyydestä. Jerelle ei jäänyt epäselväksi Nikon ajatukset, luojan kiitos. Jeren lyhyt ja ytimekäs kommentti Nikolle oli kaikki. Siinä oli kaikki tarvittava.

Tämä oli alun kylmyyden ja lopun lämpimän tunnelmavaihtelun ansiosta ehdottomasti yksi parhaita. Kaunis kiitos.

[Zarroc]

takkuinen, olen koko päivän hihitellyt ja punastellut tuolle kommentille. 8'D kiitos, ihana ♥
Rating: S
Genre: romance!fluffy!drama
A/N. Asdfsjkgl. Minulla on jotenkin hyvä fiilis näistä (miten niin pitäs saada ne nopeasti yhteen) ja hihi. 61. Upea, 94. Kesä & 118. Ilta sekä kappale.

XVIII

Tequila in his heartbeat
His veins burned gasoline
It kept his motor runnin'
But he never kept it clean

1.8.2014
Nojasin Audin konepeltiin kerrostalomme pihalla ja tuijotin alaovea odottavana. Meidän oli tarkoitus lähteä Nikon kanssa vähän reissaamaan, viikonlopuksi pois täältä. Kenties kesän viimeisille festareille, jotka juuri ja juuri pyristelivät pinnalla jossain Savon sydämessä.

Nikon tullessa ulos ovesta, tajusin, että se oli laittautunut nätiksi. Ja nätillä tarkoitin sitä, kun sillä oli mustat, vartaloa nuolevat farkut ja t-paita, joka paljasti hennon alipainoisuuden. Oli suorastaan ihme miten se näytti edelleen noin laihalta, vaikka kuinka yritin sitä lihottaa.

Mutta helvetin hyvältä se näytti joka suunnalta katsottuna ja minulle tuli kuuma, kun se katsoi kohti.

Niiden Roopen tupareiden jälkeen olimme vaihtaneet epämääräisiä katseita, mutta asiasta ei oltu puhuttu. En oikeastaan tiennyt tajusiko Niko, että minä muistin.

Vähän turhan hyvin, itse asiassa.

Siirryin kuskinpaikalle samalla kun Niko yritti sovittaa itsensä ja laukkunsa sisätiloihin. Lopulta se kuitenkin heitti ihan suosiolla laukkunsa takapenkille ja saatoimme matkustaa hieman mukavammin.

”Ootko menossa iskemään naisia”, virnistin sille hetken kuluttua. En voinut pitää sisälläni kommenttia sen ulkonäöstä, vaikka huomasin blondin hämmentyvän siitä.
”No en”, se puuskahti, pyöräytti silmiäänkin vielä. ”Näytän liian homolle jopa niiden mielestä.”
”Totta”, myönsin mukavakavalla äänensävyllä. ”Stereotyyppinen kaulahuivi vain puuttuu.”

Niko naurahti hiljaa, pudisteli päätään ja jäi katselemaan ulos ikkunasta. Minä painoin radion kiinni ja vaihdoin HIM:in levyyn.

Kun And love said no alkoi soida, Nikon käsi siirtyi lähemmäs omaani ja minä mietin kahteen kertaan, oliko se pelkkä vahinko.

Ehkä hieman varoen siirsin käteni vaihdekepiltä sen kädelle, tunsin kämmentäni vasten rystyset ja peukalossani kuinka sen sydän hakkasi. Blondi katseli ulos ikkunasta kuin ei olisi mitään huomannutkaan, ja hyvä niin.

*

Festareilla minua nauratti aidan takana istuvan Nikon ilme, joka kieltäytyi ehdotuksestani salakuljettaa se anniskelualueelle. Se oli mielummin mennyt istumaan hieman varjoisempaan kohtaan aidanvierustalle niin, että känniääliöt pääsivät kaatamaan kaljat sen päähän. Tosin eivät ne päässeet, minä seisoin sen takana ja hipelsin sormillani mietteliäästi sen hiuksia. Nikon silmät olivat kiinni, mutta tiesin sen olevan täysin valppaana. Kaikki siinä kertoi sitä minulle, minä tunsin sen tarpeeksi hyvin tietääkseni milloin se odotti minulta enemmän.

Mutta en minä aidan yli sitä voinut suudella, vaikka olisin kuinka halunnut. Niinpä tyydyin nykimään pehmeästi sen pystyyn nostettuja, taivaallisen vaaleita hiuksia. Ihmettelin vain, kun se ei siihen reagoinut mitenkään.

Yleensä hiukset olivat Nikolle tärkeämmät kuin kuivat sukat, mutta nyt se ilmeisesti halusi, että käteni liimautuisi kiinni sen päänahkaan. Tunsin hien valuvan alaselkääni pitkin, edes kylmä lonkero ei auttanut yli 25 lämpöasteen kanssa.

”Mitä sä hiplaat siellä?” Niko lopulta kysyi, kun olin saanut lasini suunnilleen tyhjäksi. Se kallisti päätään niin, että pystyin kohtaamaan sen katseen. Pistävissä silmissä oli aika lämmin tuulahdus, minua hymyilytti väkisin.
”Kerron ehkä joskus”, virnistin sille ja Niko pudisteli jälleen päätään.

Ei se kuitenkaan sanonut mitään, kun myöhemmin tulin sen vierelle aidan toiselle puolelle ja nojasin olkapäähän. Ei siirtynyt kauemmas sormeillessani farkkujen mustaa, vähän kulunutta kangasta.

*

Sydän jyskytti huumaavasti korvissani riehuessani Nikon vierellä Mokoman toisessa rivissä. Jokin siinä sai minut humalaan, vaikka en olisi pitkään aikaan enää mitään juonutkaan. Niko hymyili koko olemuksellaan, pelkästään sen katsominen sai minut nauramaan.

Keikan jälkeen olo oli hikinen ja väsynyt, mutta se ei estänyt minua kirmaamasta Nikon perässä ihmisten sankassa joukossa. Se ei tuntunut välittävän muista ihmisistä ottaessaan kiinni kädestäni ja vetäessään minua perässään kohti pientä metsää, joka oli keskellä festarialuetta.

Siellä, sopivassa varjossa työnsin sen puuta vasten ja suutelin sitä, kuin en olisi koskaan saanut olla sen lähellä tarpeeksi kauaa. Enkä minä ollutkaan, olin aina karannut.

Niko hymyili suutani vasten, tajusin sen tuntevan samaa euforiaa kuin minäkin, enkä voinut kuvitella koskaan päästäväni irti.

”Illan viimeset hitaat alkaa yheltätoista”, se sanoi ja tiesin täsmälleen mitä se tarkoitti. Se oli luvannut tulla kanssani HIM:in eturiviin.

Siitä sukeutuikin ehkä paras muistoni koko kesästä, kun se nojasi minuun Gone with the sin:in aikana, eikä pelännyt ollenkaan.

Tunsin sen levollisen hengityksen kaulallani ja kiedoin käteni sen ympärille, haluamatta enää riehua tai huutaa.

Suljin silmäni ja kuuntelin, kun Ville Valo lauloi itsensä suoraan sydämeeni, vaikka se oli tehnyt niin jo moneen kertaan.

Vierelläni Niko hymisi hiljaa kappaleen tahdissa, eikä mikään enää koskaan voinut kuulostaa paremmalta.

[Hilla]

Pojat alkavat palata tuttuun ja välittömämpään kanssakäymiseen jääkauden jälkeen. Pidän hurjasti noista "salakavalista" välittämisen merkeistä, toisen koskettamisesta, silittämisestä, halusta näyttää hyvältä toista varten. Mietin, mikä niissä niin kamalasti viehättää, mutta ehkä se on juuri se vähäeleisyys. Teoista ei puhuta, ne vain tehdään ja teoille annetaan niille oikeasti kuuluva merkitys ja molemmat tietävät sen. Pojat eivät tarvitse sanallista selitystä sille, mitä mikin kosketus tarkoitti.

[Zarroc]

takkuinen, hihi ^^ mutta aika monesti tuo puhumattomuus alkaa pidemmän päälle ahdistaa.. kun ei tiedä mitä saa tehdä ja mitä ei. Mutta sinä se jaksat kommentoida. Kiitos hirveästi :3
Rating: S
Genre: romancedrama.
A/N. Tää menee kohta niin fluffyiluks etten voi sanoo, että olisin tän itse kirjottanut D: en mä ole tällainen! 40. Monenlainen & 18. Erikoinen sekä kappale.

XIX

I felt you in my legs
Before I even met you
And when I laid beside you
For the first time
I told you
I feel you in my heart

19.8.2014
Koulussa Jere vaikutti aina sille, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Se hymyili, naljaili ja käyttäytyi kuin kaikki olisi pelkkää silmänlumetta. Minä kuitenkin tunsin katseet, joita se loi minuun ja saatoin aistia hellyyden, jolla se kohteli minua.

Enää minun ei tarvinnut pelätä joka hetki mihin tämä kaikki johtaisi, koska olomme olivat normalisoituneet kuin yksi viikonloppu poissa kotoa olisi ratkaissut kaikki ongelmat.
Jere teki minulle ruokaa, lauloi ja nauroi, istui päälleni sohvalla ja nukkui kyljessäni öisin sängyssämme. Minun ei tarvinnut peitellä hymyäni, kun se oli idiootti tai teki kaikkensa vuokseni, mutta se ei kertaakaan pyytänyt minulta mitään. Ei kysynyt.

”Niko on mun!” kuulin Jeren karjaisevan ja hätkähdin silminnähden, kääntyen katsomaan sitä kohden. Olin uponnut ajatuksiini keskellä ruotsintuntia, mikä oli valitettavasti pakollinen kurssi. Hetken silmäilyllä tajusin, että kyse oli selvästikin parityöstä.

”Noh noh, Jere, älä huuda”, ruotsinopettajamme torui välinpitämättömästi ja läimäisi eteeni jonkinlaisen monisteen.

Kohta Jere liimaantuikin kylkeeni hymyillen voitonriemuisesti, silmät säteillen minulle.

*

Jere makasi pienen olohuoneemme lattialla, sohvan edessä. Se oli maannut siinä siitä lähtien, kun olimme tulleet kotiin, eikä sillä ilmeisesti ollut aikomustakaan nousta.
Huokaisten laitoin makaronilaatikon uuniin – se oli käytännössä ainoita ruokia jossa onnistuin varmasti – ja kävelin jätkän luokse. Tökkäsin sitä varpaalla kylkeen, mutta kuulin vain murahduksen eikä se avannut edes silmiään.

”Laiskamato mikä sua vaivaa”, kysyin ja rojahdin sohvalle, avaten television. Jere pysytteli hiljaa, mutta näin sen raottavan toista silmäänsä hieman.
”Oikeesti yleensä oot ihan duracelpupu ja nyt mötkötät siinä kuin joku ylensyönyt marsu.”

Tökin sitä vielä vähän varpaillani, kunnes se tarttui salamannopeasti minua nilkasta ja kiskaisi seurakseen lattialle.

Lonkkani kolahti kipeästi parkettiin, mutta en välittänyt siitä maatessani Jeren vierellä. Se oli avannut vihdoin silmänsä ja kääntänyt päätään niin, että pystyi katsomaan minua suoraan silmiin.
”Mulla on tylsää”, se tunnusti ja minä kohotin kulmaani.
”Yleensä silloin sinä riehut”, tuumasin ja mietin, pitäisikö pyristellä takaisin sohvalle.
”Niin, mutta ei ole mitään miksi riehua.”

Niin olihan se kieltämättä ongelma, varsinkin aikuiselle ihmiselle, jonka en ollut koskaan nähnyt makaavan lattialla täysin toimettomana.

”No mitä me sit tehtäs?” kysyin huokaisten ja Jeren silmissä välähti häiritsevästi. Jokin siinä halusi minut vain lähemmäs ja lähemmäs. Halusin kietoa käteni sen ympärille ja suudella sen niskaa, mutta tyydyin makaamaan sen kyljessä.
"En tiiä”, Jere vastasi, virnisti. ”Keksi sä.”

Yöllä tunsin kuinka sen sormet haparoiden etsiytyivät kyljelleni, minä pysyin ihan hiljaa tuntiessani sen tunnustelevan kylkiluitani paidan läpi. Kun se siirtyi peittoni alle aivan muina miehinä, minusta tuntui, että räjähdän.

Jere hengitti niskaani ja minä puristin sen rannetta sormillani.

[Hilla]

Yöllä tunsin kuinka sen sormet haparoiden etsiytyivät kyljelleni, minä pysyin ihan hiljaa tuntiessani sen tunnustelevan kylkiluitani paidan läpi. Kun se siirtyi peittoni alle aivan muina miehinä, minusta tuntui, että räjähdän.

Jos jotain asiaa on odottanut ja toivonut kauan, mutta todennut toiveen lopulta epärealistiseksi, sen yhtäkkinen toteutuminen on takuulla räjähtämiseen verrattavaa. Ei ehkä se tapahtuma itsessään, sehän voi olla vaikka "vain" ohimenevä katse ihastukselta, mutta kaikki henkinen lataus, odotus, toiveikkuus, puhumattakaan niistä miljoonista elokuvan kaltaisista pätkistä, jotka pyörivät päässä asian tiimoilta, kun on tilanteen elänyt jo kaikilla mahdollisilla tapahtumavaihtoehdoilla. Kun tapahtuman todellisuuden lopulta sitten tajuaa, se on kuin henkinen ja fyysinen orgasmi samaan aikaan pienen ihmisen maailmankaikkeudessa.

-- minä puristin sen rannetta sormillani.

Jere saa onneksi Nikolta vastamerkkejä, ettei suinkaan etene väärään suuntaan. Niin kauan kuin pojat antavat toisilleen vastamerkkejä: kosketuksia, katseita, vaivihkaisia ystävyyttä syvempiä palveluksia, suhteella on oiva kasvualusta kehittyä. Kun toiselta saa merkin, tietää että suunta on oikea.

[Zarroc]

takkuinen, pohdintojasi on niin mukava lukea 8'D kiitos ♥
Rating: S
Genre: romancedrama, angst ehkä
A/N. Höhö. 248. Sana & 251. Epävarmuus sekä kappale.

XX

That's the whole and that's the part of it.
That's the high and that's the heart of it.
That's the best and that's the test in it.
That's the sight and that's the sound of it.
That's the gift and that's the trick in it.
You're the truth not I.

23.9.2014
Noustessani aamulla sängystä Niko istui parvekkeella aamukahvilla. Se tuijotti ulos sateeseen ja hetken ajan mietin, että se näytti aika masentuneelta. Mutta ehkä sää vain teki kaiken niin helvetin harmaaksi.

Hiuksiani haroen ja pöyhien kävelin kahvinkeittimen luokse. Pitäisi taas mennä parturiin, kohta saisin hiukset pienelle homoponnarille kun oikeasti vain yrittäisin.

Kaadoin kahvia kuppiin, lorautin sekaan hieman maitoa ja nykäisin collegehousut päälleni sohvan selkänojalta. Sen jälkeen astelin parvekkeelle Nikon luokse, istuutuen toiseen puisista tuoleista. Nostin jalat ylös, koska kylmä betonilattia tuntui aika ikävältä paljaita varpaita vasten.

Niko istui täysin vaiti paikallaan ja minä vilkaisin sitä sivusilmällä. Olikohan sillä aamutokkura vai mikä ihme?

Meidän viimeisimmästä yhteisestä yöstä oli muutama päivä aikaa, enkä oikein tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Takapuoleni särkeminen oli luojan kiitos sentään vähentynyt, mutta mieli hajosi sitäkin tehokkaammin.

”Tota”, minä sanoin ja Niko katsahti minuun. Katselin kahviraitoja sen kupin kyljessä ja tajusin, että se oli varmaan juonut jo useamman tänä aamuna. ”Meidän pitäs vissii puhua?”

Tuntui, että noiden neljän sanan ulos suusta saaminen oli kaikkein vaikeinta maailmassa.

”Ehkä”, blondi vastasi, näin sen hapuilevan taskujaan. Sitä taisi oikeasti hermostuttaa, koska se lähti sisältä asti hakemaan röökejään.

Minun olisi pitänyt kai oikeasti saarnata sille tuosta säännöllisen epäsäännöllisestä tupakoinnista, mutta en silti tehnyt sitä.

*

Niko veti savua keuhkoihinsa hitaasti, silmät kiinni. Katselin lähes lumoutuneena kun tappavat ainesosat imeytyivät siihen ja tulivat kohta ulos hiljaisena puuskahduksena nenän kautta. Samalla blondi avasi silmänsä ja katsoi minuun. Katse oli omituinen, se aiheutti minulle kylmiä väreitä ja äkisti mukin piteleminen sormissa oli paljon vaikeampaa.

En oikeastaan tiennyt mitä sanoa, eikä Nikokaan oikeastaan vaikuttanut halukkaalta avautumaan tunteistaan. Minua ärsytti, koska halusin tietää, missä mennään. Mutta en vain uskaltanut kysyä sitä.

”Minä…” aloitin lopulta, jopa hieman kakoen ja empien. Kai tässä jonkun oli otettava härkää sarvista.
”Sinä?” Niko virnisti hermostuneesti, minä vastasin nappaamalla savukkeen sen sormista ja vetämällä savua sisääni. Ei tästä tulisi selvinpäin yhtään mitään.
”Ei me voida jatkaa näin”, sanoin lopulta savu suusta purkautuen ja tiesin näyttäväni vähän lohikäärmeelle. Niko vakavoitui, nyökkäsi hieman.
”No miten sä sit haluat, että tän kans menetellään?”

Miksi se minulta kysyi? Enhän minä tiennyt helvetti yhtään mitään.

Halusin lyödä pääni parvekkeen kaiteeseen.

”No siis.. meillähän on menny ihan kivasti ja niin… en tiedä. En oikeestaan. Haluisin saada suudella sua myös selvinpäin.”
Niko huokaisi, tuijotti röökiä sormissaan ja minä tajusin, että sitä pelotti ihan helvetisti. Sen ihmissuhteet ei olleet koskaan olleet kovinkaan turvallisia. Minä tiesin, olin nähnyt oudot palovammat sen selässä ja kyljissä, ne eivät olleet kovin kaunista katseltavaa.

Niinpä minä odotin suoraa kieltäytymistä, kun Niko avasi suunsa.

”Mikset sä sitten tee niin?” se kysyi ja näytti hetken ajan paljon itsevarmemmalta. ”En kai mä ole missään vaiheessa kieltänytkään?”

Jäin aukomaan suutani kuin kala kuivalla maalla, Niko pudisti minulle päätään ja tumppasi röökin vanhaan lonkerotölkkiin. Se käveli sisälle ja taas kerran minä kiroilin itselleni pääni sisällä.
Huokaisten kävelin sen perään, katsoin kun se istui sohvalle. Astelin sen taakse, nykäisin hiuksista päätä taaksepäin ja suutelin sitä.

Sen käsi nousi hiuksiini ja veti minua alemmas, tunsin sormien kietoutuvan niihin hellästi. Purin sen huulta ja tunsin sen hyrisevän.

[Hilla]

Olin eilen aikamoisissa tiloissa luettuani viimeisimmän osasi. Jospa nyt osaisin muodostaa joitakin yksinkertaisia lauseentapaisia.

Jere on mielettömän rohkea, hitsi vie!! Kuvasit uskottavasti, kuinka hänellä oli itsellään varsin epävarma olo itsestään ja Nikosta, oikeastaan ei mitään "pohjaa", mihin voisi keskustelun perustaa, ainoastaan humalaseksi. Ja se nyt ei useimmiten ole hyvä perusta keskustelulle, sen voi sivuuttaa aivan liian vähäpätöisenä ja silloin keskustelu menettää perusteensa. Mutta Jere päätti mennä sillä mitä oli, vaikka kuinka pelotti.

Miksi se minulta kysyi? Enhän minä tiennyt helvetti yhtään mitään.
Halusin lyödä pääni parvekkeen kaiteeseen.

Kruunasi kaiken.

Koko päivän palelleena istuin viltin alla hyvin varustautuneena fleecehuppari päällä. Mutta voi luoja, kun tuli kuuma.  Tunsin itsestäni tulevan kuuman hehkun, kun sain luettua osan viimeisimmän osion. Ja luin uudelleen. Hyvä ettei hiki valunut, sen verran kovasti jännitin Jeren puolesta ja paniikissa mietin, miten ihmeessä Niko hoitaa tilanteen, jota on varmaan ainakin iäisyyden odottanut. Pidit lukijaa taitavasti jännityksessä, samalla tavalla kuin Niko päätti tilanteessa luovuttaa Jerelle suunnannäyttäjä-roolin. Niko odotti, mitä Jere asiasta sanoo, mutta ei itse tunge omia päätelmiään, ennen kuin on ajatuksen voimalla saanut Jeren ensin kertomaan omista tunteistaan. Helpoksihan Jere asian lopulta Nikolle teki. Niko vain ilmoitti, että Jere on itse kuvitellut kahleet, joita Niko ei ole koskaan tälle edes antanut. Lopun suudelma sitten käristi minut lopullisesti.

[Zarroc]

takkuinen, asdffjg ihanaa kun oot ollu mukana alusta asti. Kiitos jälleen <3
Rating: S
Genre: romance, fluffy
A/N. Apua tämä on kohta ohi. Mitä tapahtuu. 252. Onnellisuus ja kappale.

XXI

Do you know what's worth fighting for
When it's not worth dying for
Does it take your breath away
And you feel yourself suffocating

23.10.2014
Virallisesti kuukausi yhdessä.

Tuntui ihan helvetin oudolta, koska Jere ei käsittääkseni ollut sitoutuvaa tyyppiä. Eikä muuten käsittääkseni myöskään homo, mutta ilmeisesti se oikeasti halusi olla kanssani. Minä olin oikeastaan onnellinen sen kanssa, olo tuntui vähän helpommalta, vapautuneemmalta. Ei tarvinnut esittää koko aikaa, ettei tuntenut mitään, vaan saattoi sanoa suoraan jos jokin ei miellyttänyt.

Katselimme telkkarista piirrettyjä, Jere makasi sylissäni sohvalla ja näytti väsyneeltä. Sillä oli ollut yhdistelmäajoneuvon ajotunnit tänään ja se oli tullut alas rekasta päätään pyöritellen.
Ei kuulemma ollut kovinkaan helppoa ajaa viisipaikkaisen Audin jälkeen autoa, jonka sisälle mahtuisi kaksi meidän asuntoamme. Niin no, uskoihan sen.

”Niko”, Jere sanoi yhtäkkiä ja keskeytti mietteeni siitä, kuinka se oli tullut luokseni heti rekasta laskeuduttuaan ja jäänyt nojailemaan muka niin rennosti rakennuksen seinään vieressäni.
”Mitä?” kysyin ja käänsin katseeni siihen, katselin kulmakorua jonka se oli ottanut joskus puoltoista kuukautta sitten. Siinä oli tänään piikki yläpuolella ja pallo alapuolella, missä vaiheessa lie kerennyt senkin vaihtaa.

”Pitäskö meidän mennä treffeille?”
”Treffeille?” virnistin yllättyneenä, käteni hipaisi sen poskea lempeästi.
”Niin, ei me olla käyty. Eikö ois korkea aika?”
”Niin kai”, hymähdin, kumarruin suutelemaan sen otsaa ja taputin poskelle kuin pientä lasta.
”Katsotaan sitä ensi kuukausipäivänä.”

Jere hörähti huvittuneena, mutta tyytyi päätökseeni onneksi täysin hyvillä mielin.