Ikäraja: S
Hahmot: Hermione/Ron
Genre: drama
Disclaimer: Hahmot kuuluvat Rowlingille, itse omistan vain virheeni.
A/N: Osallistuu
12+ virkettä -haasteeseen ja sanalista lopussa. Vuosien pituisen kirjoitustauon jälkeen ensimmäinen kirjoitelmani, joten… no niin. Ensimmäinen HP-ficcini myös. Postaan ennenkuin ehdin katua.
Syvään kuiluunHermione pyöritteli kättään painavaa timanttisormusta sormessaan istuessaan keittiössään ja katsellessaan ympärilleen. Höyryävä tee hänen edessään oli makeaa ja poltti hänen suutaan. Hermione ei enää tuntenut itseään; tuleva talvi pelotti häntä eri tavalla kuin tulevaisuus koskaan ennen.
Kirje makasi pöydällä nurin päin käännettynä, eikä Hermione halunnut lukea sitä uudelleen, vaikka muistikin jokaisen sanan sen masentavasta sisällöstä. Naistenlehti, jota hän oli ollut lukemassa ennen kirjeen saapumista, oli lentänyt lattialle, eikä hän jaksanut nostaa sitä ylös.
Ilta oli jo pitkällä, ulkona näytti siniseltä ja Hermione odotti, tietämättä itsekään mitä, mutta yhä hän vain odotti. Hän oli uskonut ja toivonut - mutta mitä sitten, totuus oli nyt paljastunut ja vetänyt pohjan pois kaikilta hänen suunnitelmiltaan. Hermione sätti itseään liian suurista toiveista, hänen kuvitelmansa olivat suuruudenhulluudessaan olleet lopulta kuin yrittäisi pestä hammasharjalla suurta salia.
Kun ovi lopulta kolahti ja Ron tuli kotiin, Hermione katsoi tuota keikaria vakavasti silmiin mitään puhumatta. Ron näytti hämmentyneeltä, hänen kasvonsa normaalia vaaleammilta, ja hän yritti tulla halaamaan Hermionea. Hermione pudisti Ronin kädet irti, ja näki tämän kasvoilla kuin peilissä saman ilmeen, jonka täytyi kuvastua hänen omilta kasvoiltaankin. Hermione avasi suunsa selittääkseen, mutta ei saanut aikaiseksi kuin raskaan huokauksen.
Pöydällä yhä makaava kirje olisi melkein voinut syttyä tuleen, niin kiihkeästi Ron sitä tuijotti, ennen kuin otti kirjeen käteensä katsoakseen sitä. Ronin kasvot valahtivat kuolonkalpeiksi hänen luettuaan kirjeen. Hermione hypisteli nyt levottomana purppuranväristä hihaansa.
Ulkona laskeutunut ilta oli kuulas ja kolea, ja Hermionea palelsi, vaikka hän oli sisällä lämpimässä keittiössä. Heidän häämatkalta ostamansa matkamuisto, maljakko, oli pöydällä täynnä Ronin tuomia kukkia. Hermionen teki mieli lyödä maljakko säpäleiksi, rikkoa jotain, lyödä niin että voisi tuntea ruumiissaan kivun, jota tunsi nyt vain mielessään. Hän halusi riuhtoa itsensä irti tästä ruumista, halusi jotain joka auttaisi tähän tuskaan.
”Olisihan se pitänyt tietää, että koko juttu oli pelkkää fantasiaa,” Hermione sanoi lopulta Ronille. Ron sulki silmänsä, jotka olivat täynnä pettymystä. Hermionesta tuntui, että he olisivat yhdessä pudonneet syvään, pimeään kuiluun, josta ei ollut ulospääsyä, ei enää kun viimeinenkin toivo lapsen saamisesta oli sammunut.
Hermionesta tuntui ironiselta, että hänellä oli joskus ollut energiaa puuttua pienimpiinkin toisen tekemiin virheisiin, pienistä kielioppivirheistä lähtien. Se oli ollut aikaa, jolloin he olivat erotessaan lähettäneet lentosuukkoja portilta toisilleen. Nyt toisen iho hänen kätensä alla ei tuntunut enää lämpimältä vaan kylmältä ja kovalta, kuin marmorilta.
1. timantti
2. makea
3. talvi
4. kirje
5. naistenlehti
6. sininen
7. totuus
8. hammasharja
9. keikari
10. vaalea
11. peili
12. huokaus
13. syttyä
14. kuolonkalpea
15. purppura
16. kuulas
17. matkamuisto
18. lyödä
19. riuhtoa
20. fantasia
21. silmä
22. pimeä
23. kielioppivirhe
24. lentosuukko
25. marmori