Author: Willy
Genre: angst, deathfic, twincest, romance, songfic
Pairing: Fred/George
Rating: S
Summary: Georgen ajatuksia Fredistä.
Disclaimer: Hahmoista ja paikoista kaikki kunnia Rowille, muusta voitte syyttää minua.
A/N: Fredin kuolema on poikinut varmaan miljoona ja kaks ficciä, mutta pakko minunkin oli tunkea oma lusikkani soppaan. Sanat Zen Cafén kappaleesta Todella kaunis.
nyt myös osa FanFic100:sta, sanana 080. Miksi?
George PoV
Me kohtaisimme aina silloin kun on tärkeää
se ettei kukaan häiritse tai pääse käskemään.
Me antaisimme toisillemme hiljaisuuteen syyn.
Niin sinä ostat aikaa siis ja minä sitä myyn.
Istuin silmät suljettuina erään Tylypahkan yksinäisimmän tornin reunalla. Taivas ripotteli päälleni lumihiutaleita jotka saivat punaiset hiukseni näyttämään siltä kuin ne olisi kuorrutettu sokerilla. Hiutaleita laskeutui myös poskilleni ja ne sulivat iholleni pieniksi pisaroiksi. Avasin silmäni ja katsoin pimeälle taivaalle, jolla erottui satavan lumen seasta muutamia tähtiä, kuin paljetteja mustalla kankaalla. Alapuolellani avautui lumen kuorruttama Tylypahka ja sen tilukset, vaikka korkeuden ja pimeyden takia en pystynyt ihan alas näkemään.
Idyllinen hetki särkyi kun joku äkkiä laski kätensä olkapäälleni. Ele sai minut hätkähtämään säikähdyksestä ja olisin varmasti tipahtanut alas, ellei toinen käsi olisi kietoutunut suojelevasti ympärilleni ja vetänyt vasten vahvaa rintakehää. Kuulin takanani olevan henkilön sydämen jyskeen. Se löi täsmälleen samaan tahtiin omani kanssa.
Hymyilin itsekseni. Vaikken ollut vielä nähnyt takanani olevaa henkilöä, osasin kyllä kertoa kuka hän oli.
”Fred, jos välttämättä haluat tuupata jonkun alas tornista niin voisitko valita jonkun toisen uhriksesi? En välttämättä haluaisi tietää miltä tuntuu pudota tältä korkeudelta ja osua maahan”, sanoin samalla kun kallistin päätäni sen verran, että pystyin kohtaamaan veljeni kasvot, jotka olivat täsmälleen samanlaiset omieni kanssa. Oli kuin olisin katsonut peiliin, paitsi että katsoin paljon mieluummin Frediä kuin omaa peilikuvaani. Minun silmissäni veljeni oli kauniimpi ja elävämpi. Silloinkin hänen kasvoilleen kohonnut kujeileva hymy oli täynnä elämää. Kuka tahansa muu olisi sanonut, että minä hymyilin täsmälleen samalla tavalla, mutta minulle Fredin hymy oli kauniimpi kuin yksikään omistani.
”Älä turhaan sitä pelkää, en koskaan voisi päästää irti”, Fred sanoi ja veti minut lähemmäs itseään, samalla kun laskeutui sen verran, että pystyi hipaisemaan huulillaan omiani. Seuraavaksi hän suuteli nenääni, otsaani, hiuksiani ja lopuksi vielä uudelleen huuliani, tällä kertaa kovemmin ja pidempään. Eikä ollut olemassa syytä, miksen olisi vastannut suudelmaan. Kumpikaan meistä ei sanonut mitään, luimme toisiamme niin hyvin ettei sanoja tarvittu kertomaan ajatuksistamme. Vain kosketuskontakti riitti.
Toisinaan mietin, oliko rakkaus jota tunsin veljeäni kohtaan todellakin vain veljellistä rakkautta? Kuka oikeastaan määritteli, missä meni veljesrakkauden ja romanttisenrakkauden raja? Jos joku olisi nähnyt meidät, olisimmeko saaneet kohdata syytöksiä, pilkkaa ja halveksuntaa? Mitä se edes kenellekään kuului, millä tavalla me rakastimme toisiamme? Emme me tarvinneet muita ympärillemme sanomaan mitä meidän pitäisi tai ei pitäisi tehdä. Meillä oli toisemme ja pystyimme tekemään omat päätöksemme yhdessä, ilman että kukaan puuttui niihin. Minulle Fred oli aina etusijassa kuitenkin veli, rakastin häntä miten paljon millä tavalla tahansa.
Olet todella kaunis, elät vain yhden kerran
Olet todella viisas, elät vain hetken verran
Olet todella kaunis, elät vain yhden kerran
Olet todella viisas, elät vain hetken verran
Kun on syntymästään asti ollut niin kiintynyt johonkuhun niin kuin me olimme toisiimme, sitä odottaa ettei eroa tulisi koskaan. Uskottelin itselleni niin kauan, ettei mikään muuttuisi. Me synnyimme yhdessä, kasvoimme yhdessä, leikimme yhdessä, kävimme koulua yhdessä ja sen jälkeen perustimme pilapuodin yhdessä. Emme koskaan tehneet mitään ilman toisiamme, ei ollut mitään asiaa jota emme olisi jakaneet. Muutimme yhteiseen kotiin pilapuodin lähelle eikä kukaan koskaan ollut minulle niin läheinen kuin Fred. Rakastin kaksoisveljeäni enemmän kuin ketään muuta, enkä edes yrittänyt etsiä sellaista henkilöä jota olisin voinut rakastaa enemmän. Ei ollut tarvetta.
Tuolloin en uskonut tarvitsevani vaimoa tai lapsia, minulle riitti että sain omistaa hänen kaltaisensa veljen, kumppanin. Olin tarpeeksi naiivi uskomaan, että me kuolisimmekin yhdessä kuten teimme kaiken muunkin yhdessä. Totuus valkeni minulle aivan liian aikaisin, ilman että ehdin edes käsittää sitä. Hän kuoli yksin ja minä jäin yksin elämään. Ensimmäistä ja viimeistä kertaa me teimme jotain eritavalla kuin toinen.
Me kestäisimme toisiltamme mitä tahansa.
Se mitä saisin sinulta, se voisi korvata
ne levottomat illat sekä unettomat yöt,
ajat, turhan hapuilun ja mitättömät työt
Lopetettuamme koulun muutimme pois Kotikolosta yhteiseen asuntoon. Kumpikaan meistä ei edes maininnut, että asuisimme erillämme. Meille se oli itsestäänselvyys, että asuisimme saman katon alle. Olimme jakaneet huoneen pienestä pitäen, ei siitä tavasta niin helposti eroon pääsisi. Minä en ainakaan edes halunnut.
Niihin aikoihin riehui sota ja koska emme nähneet muuta perhettämme enää jatkuvasti töiden takia, sydäntäni kalvoi myös huoli heistä. Se oli surullista, olimme lopultakin päässeet toteuttamaan unelmamme pilailupuodista enkä silti voinut olla täysin onnellinen sydäntäni painavan huolen takia. Vaikka Fred oli aina ollut minulle läheisempi kuin kukaan muu perheestä, ei se tarkoittanut etten olisi välittänyt ja olla huolissani toisista. Oikeastaan olin heistä enemmän huolissani kuin Fredistä, olihan kaksoisveljeni lähes yötä päivää vierelläni ja se mikä tapahtuisi hänelle, tapahtuisi myös minulle. Niin luulin.
Se oli yksi niistä öistä joina ahdistus kasvoi liian suureksi ja ajoi minut ylös sängystä, kun en nukahtaakaan voinut. Astelin eteisen ikkunan luo, josta oli näkymä alas kadulle joka parhaimpina päivinä oli ruuhkaksi asti täynnä ihmisiä. Nyt, pimeänä yönä jona saattoi tapahtua mitä tahansa, kadut olivat täysin autioita ja hiljaisia. Oli vielä syksy, mutta yöt olivat alkaneet jo käydä kylmiksi. Ikkunaa päälysti ohut huuru kerros ja lasin takana ujeltavaa tuuli puski sitä vasten. Värisin ja kiedoin kädet ympärilleni, mutten päässyt kylmältä pakoon.
”George?” kuulin veljeni unisen äänen takaani. Käännyin katsomaan Frediä, joka seisoi hiuksiaan haroen makuuhuoneensa ovella.
”En saanut unta”, vastasin kysymykseen, ennen kun Fred ehti edes kysyä. Veljeni kurtisti kulmiaan ja antoi kätensä laskeutua hiuksista kyljille.
”Sinun pitäisi yrittää nukkua. Näytät aika surkealta”, hän sanoi.
”Kiitos vain paljon, mutta et itsekään miltään kiiltokuvaprinssiltä näytä”, huomautin.
”Tosi hauskaa”.
Fred lähti astelemaan kohti ikkunaa jonka luona seisoin. Hän pysähtyi matkalla poimimaan sohvan selkänojalta punaisen viltin, jonka äiti oli tehnyt kun olimme muuttaneet asuntoon.
Kun Fred saapui ikkunan luo, hän kietoi viltin ympärilleni ja puristi minut halaukseen, johon vastasin hetken epäröityäni samalla kun Fredin käsi kipusi selkääni pitkin silittämään hiuksiani. Se oli niitä harvoja tilanteita kun Fredin kanssa olimme vakavina enkä voinut olla muuta kuin kiitollinen, että sain tukea veljeltäni eikä minun tarvinnut kantaa taakkaani yksin. Silti mieltäni kaihersi kysymys, joka oli pyörinyt siellä jo pidempään vailla vastausta. Päätin ottaa härkää sarvista ja kysyä Frediltä suoraan.
”Fred?”
”Mmm?”
”Tekevätkö kaikki veljekset näin?”
Fredin käsi pysähtyi hiuksiini ja halaus jossa hän minua piti heltyi. Kesti kauan, ennen kun Fred vastasi mitään. Lopulta Fred kuitenkin nosti päätäni leuan alta ja pakotti minut katsomaan itseään silmiin.
”Miksi meidän pitäisi tehdä niin kuin muut tekevät?” veljeni kysyi hiljaa ja suuteli hellästi huuliani. En voinut kuin hymyillä veljeni huulia vasten, ennen kun vastasin suudelmaan.
Fred oli oikeassa. Miksi meidän pitäisi kopioida toisten tekemisiä? Niin kauan kun olimme rehellisiä itsellemme ja toisillemme, emme tehneet mitään väärää. Yhdessä me selviäisimme kaikista esteistä. Eikä kukaan voisi koskaan antaa minulle sellaista rakkautta ja tukea, mitä sain Frediltä.
Minä vain toivoin, että se olisi jatkunut ikuisesti.
Olet todella kaunis, elät vain yhden kerran
Olet todella viisas, elät vain hetken verran
Olet todella kaunis, elät vain yhden kerran
Olet todella viisas, elät vain hetken verran
Muistan millaista oli herätä aamuisin ja istua aamiaispöytään. Minulla oli usein tapana katsella Frediä höyryävän kuuman kahvikuppini yli. Ikkunasta kajastivat sisään aamun ensimmäiset auringonsäteet, jotka raidoittivat veljeni punaisia hiuksia ja saivat hänet siristämään silmiään kirkkaan valon sokaisemana. Nykyisin istun yksin aamiaispöytään ja yritän kovasti tarkentaa katsettani, jotta erottaisin veljeni vastakkaisella penkillä. Vastapuolen penkki on kuitenkin tyhjä, eikä kukaan enää koskaan siihen istunut.
Monet hokivat, etten ainakaan koskaan unohtaisi veljeni kasvoja. He sanoivat, että minun tarvitsi vain katsoa peiliin ja näkisin Fredin siellä. Täyttää roskaa, jos minulta kysyttiin. Omat surulliset kasvoni minä peilissä näin, en suinkaan veljeäni. Emme me olleet niin samanlaisia kuin monet uskoivat, emme ainakaan toisillemme. En koskaan rakastanut itseäni samalla tavalla kuin Frediä. Hän oli niin kaunis, hänen rinnallaan minä olin vain pieni ja heiveröinen pikkulintu, joka on liian heikko kestämään omillaan. Siinä missä pikkulintu on riippuvainen äidistään, minä tarvitsin kaksoisveljeäni. Välillä minä tosiaan ihmettelin, miten koskaan pystyin nousemaan taas jaloilleni Fredin kuoleman jälkeen.
Veljeni poismenon jälkeen olin vain George. Kukaan ei enää puhunut kaksosista, kukaan ei enää kutsunut minua erehdyksessä Frediksi. Kaikki katsoivat minua surullisilla silmillä, jotkut sanoivat olevansa pahoillaan. Kuin hypnoosissa minä vain nyökyttelin, kun ihmisen tulivat esittämään osanottonsa. Minä vain toivoin, että kaikki olisivat pysyneet hiljaa. En minä olisi pystynyt unohtamaan Fredin kuolemaa vain siksi, ettei joku kokoajan puhuisi siitä. Ääneen lausuminen teki siitä liian todellista. Sitä ei päässyt pakoon, totuus vaani jokaisessa lauseessa jokaisen nurkan takana.
Olisihan minun pitänyt tietää, etten saa pitää Frediä luonani ikuisesti. Olin vain liian kiintynyt ja rakastunut häneen, en varmaan edes tahtonut ymmärtää. Eivät edes kaksoset voi loppuun asti pysyä yhdessä. Jos toinen kahdesta identtisestä juomalasista särkyy, niin ei sekään tarkoita että toinen särkyisi heti perään.
Kaikki kaunis kuolee liian varhain.
Minä tarttuisin sinuun kysymättä
Minä pelkäisi sinussa en olla
Minä tarttuisin sinuun kysymättä
Minä pelkäisi sinussa en olla
Minä tarttuisin sinuun kysymättä
Minä pelkäisi sinussa en olla
Minä tarttuisin sinuun kysymättä
Minä pelkäisi sinussa en olla
Minä tarttuisin sinuun kysymättä
Minä pelkäisi sinussa en olla
Eräänä hyisenä kevätaamuna samana vuonna kun Dumbledore kuoli, istuin varhain aamulla keittiönpöydän ääressä, lukemassa tuoreimpia kuolinilmoituksia. Silmäni pomppivat ilmoituksesta toiseen ja välillä ne joutuivat tunnistamaan tuttuja nimiä, vaikka omaksi onneksi kenenkään hyvin läheisen henkilön nimeä en lehdestä löytänyt. Aamukahvi oli unohtunut pöydän reunalle jäähtymään.
Havahduin lehden sivuilta vasta, kun tunsin käsien kietoutuvan ympärilleni ja punaisen, nukkumisen jäljiltä pörröisen pään laskeutuvan olkapäälleni.
”Tiedäthän, etten koskaan voisi päästää irti?” kysyi veljeni ääni, jonka sävy oli omituinen sekoitus vakavuutta ja ilkikurisuutta. Laskin lehden naurahtaen pöydälle ja mieleeni palautui väkisin hetki Tylypahkan tornissa muutama vuosi sitten.
”Tietysti”, sanoi ja nostin käteni silittämään Fredin pörröisiä hiuksia.
”Sinun ei pitäisi lukea noita. Masennut vain eikä se sovi lainkaan suloisen kieroutuneen hilpeään luonteeseesi”, veljeni sanoi huomattuaan mitä olin lukemassa.
”Ilman sinua olisin taatusti jo hermoraunio, mutta luojan kiitos minulla on sinut ja olen välttynyt siltä”, sanoi enkä voinut estää pientä hymyä kipuamasta kasvoilleni.
”Siispä minun on parasta pitää lupaukseni”.
”Mikä lupaus?”
”Etten päästä irti”.
Ja kuin sanojensa vahvistukseksi Fred rutisti minua hieman lujempaa, samalla kun suuteli niskaani.
”Tiedätkö mitä, Fred?” sanoin yrittäen unohtaa niskaani kutittavat suudelmat.
”Mmm?”
”Vaikka mitä sanoisimme tai uskottelisimme itsellemme niin en usko, että tämä menee enää normaalista veljesrakkaudesta”.
Ympärilleni kietoutuneet kädet vetäytyivät pois ja veljeni pää nousi pois niskastani. Käännyin hieman tuolillani vain nähdäkseni, miten Fred harppoi muutaman askeleen minusta poispäin ja pysähtyi sitten haromaan vaivaantuneena hiuksiaan.
”Miksi sinä tätä sitten kutsuisit?” veljeni kysyi ja olin aistivani hänen äänessään aavistuksen turhautuneisuutta.
”Se riippuu siitä mitä sinä tunnet”, sanoin pystymättä katsomaan veljeäni suoraan silmiin. Enää ei ollut tilaisuutta perääntyä.
Fred asteli vaivaantuneena edes takaisin ja voihkaisi pari kertaa neuvottomana, ennen kun vastasi.
”Minä en tiedä”, hän lopulta sanoi.
”Rakastatko sinä minua?” kysyin niin hiljaa, että oli ylipäänsä ihme että Fred kuuli kysymykseni.
”Tietysti”.
”Suutelevatko veljekset toisiaan?”
Fred kietoi kätensä avuttomana ympärilleen ja minun kävi veljeäni todella sääliksi, niin neuvottomalta hän näytti.
”Yritätkö sanoa, että se on väärin?” hän kysyi puhuen itsekin hyvin hiljaa.
”Siltä sen pitäisi tuntua, mutta minä en tunne niin”, vastasin.
”Mitä sinä sitten haluat?” Fred kysyi korottaen ääntään, joka tihkui nyt tuskaa, surua ja aavistuksen vihaa.
Vastaukseksi nousi tuolilta, kävelin veljeni luo, kiedoin käteni hänen niskansa taakse ja suutelin häntä antaen kaikkien sisälläni myllertävien tunteiden virrata kaksoisveljeeni.
”Haluan, että lakkaamme valehtelemasta itsellemme ja toisillemme ja hyväksymme asiat niin kuin ne todella ovat”, sanoin vetäydyttyäni aavistuksen kauemmas veljestäni.
”Mikä totuus sitten on?”
”Se, että veljellinen rakkaus ei enää taida olla riittävä kuvaus sille mitä tunnemme toisiamme kohtaan”.
Kesti hetken ennen kun Fred vastasi mitään.
”En minä ole koskaan osannut ajatella sinua muuna kuin veljenä”, hän lopulta sanoi.
”En minäkään, eikä meidän tarvitsekaan ajatella muuta. Rakkaus välillämme on vain muuttunut, enkä halua vastustaa sitäkään. En välitä siitä mitä muuta ajattelevat, pääasia että me olemme onnellisia”, sanoin.
”Älä silti odota, että alan kutsua sinua sokeritortuksi tai miksikään sellaiseksi”.
En voinut kuin nauraa.
”Ei sinun tarvitsekaan”.
Fred yhtyi nauruuni ja veti minut taas uuteen suudelmaan, joka oli erilainen kuin yksikään aikaisemmin vaihtamistamme.
Sinä harmaana aamuna seurasin veljeäni hänen makuuhuoneeseensa ja annoin itseni hänelle tavalla, joka oli minulle aivan uusi. En kuitenkaan tuntenut lainkaan huolta tai pelkoa, Fredin jos kenen kanssa tunsin olevani turvassa.
Olet todella kaunis, elät vain yhden kerran
Olet todella viisas, elät vain hetken verran
Olet todella kaunis, elät vain yhden kerran
Olet todella viisas, elät vain hetken verran
Todella kaunis, elät vain yhden kerran
Todella viisas, elät vain hetken verran
Todella kaunis, elät vain yhden kerran
Todella viisas
Meille tarjottu aika oli kuitenkin liian lyhyt. Liian myöhään ymmärsin todelliset tunteeni veljeäni kohtaan ja vielä myöhemmin uskaltauduin puhumaan niistä. Liian vähän oli aamuja, joina sain herätä kohdaten ensimmäisenä Fredin kasvot, jotka olivat minulle kauniimmat kuin mikään muu maailmassa. Liian harvoina öinä sain nukahtaa veljeni rauhoittaviin kuiskauksiin, jotka tarjosivat minulle levollisen yön.
Minun kesti kauan ymmärtää, että Fred todella oli kuollut. En voinut uskoa, että kaikki ne ajatukset jotka olin meistä muodostanut kuluneiden vuosien aikana murenivat ja katosivat tyhjyyteen. En tiennyt olisiko minun pitänyt olla onnellinen vai surullinen siitä, ettei rakkauteni veljeäni kohtaan kuollut hänen mukanaan.
Tuntui kuin olisin kadottanut kaiken tietoisuuteni todellisesta maailmasta. En tiennyt enää milloin ilta loppui ja aamu alkoi. Vietin yöttömiä öitä peläten aamua, kun huomaisin herääväni yksin. Rutistin veljeni vanhaa tyynyä kainalossani, yrittäen etsiä siitä hänen tuoksuaan. Sekin oli alkanut jo haihtua. En olisi halunnut myöntää itselleni, että Fred oli pettänyt kauan sitten antamansa lupauksen.
Hän oli päästänyt irti.
Me pystyisimme toisillemme ihmeen tekemään,
jos sinä pystyt niin kuin minä pystyn näkemään
En koskaan lakannut kaipaamasta niitä aamuyön tunteja, jotka vietimme pimeässä makuuhuoneessa toisiimme kietoutuneena takanamme yö, jonka olimme jakaneet joko sylikkäin nukkuen, rakastellen tai puhuen kaikesta maan ja taivaan välillä.
”Fred?”
”Mmm?”
”Uskotko ihmeisiin?”
”Tietysti.”
”Oletko koskaan kokenut sellaista?”
”Olen.”
”Millaisen?”
”Satun olemaan paraikaa sängyssä kyseisen ihmeen kanssa.”
Kun muistelen niitä öitä ennen kun nukahdan tyhjään huoneeseen, pystyn nukkumaan yöni levollisesti odottaen päivää, jona seuraan kaksoisveljeäni.
Ehkei kuolemakaan erottanut meitä lopullisesti.