Nimi: Veren sokeri
Ikäraja: K11
Kirjoittaja: Lukutaidoton
Vastuunvapaus: Minun lukuunottamatta: lainaukset Tommy Tabermannin runoista ja otsikko/nimi suoraan hänen kokoelmastaan Veren sokeri.
Genre: Angst, tajunnanvirta, film noir”Veren sokeri”
Kaunopuheisuus puheestani kaikonnut. Kun repaleinen mekkoni päältä revitty, palasiksi pirstottu. Impeys, siveys, rakkaus sielustani raiskattu. Kävelin kotiini Kasarmikatua pitkin korko rikki, ripset poskilla. Alushousuni olin kadottanut edellisillan huurrehumalanhuumassa. Kuherruskuukausi loppuu kello kuudelta aamulla, kun korttelin nakkikioskit sulkevat luukkunsa ja päästävät thaimaalaiset seksiorjat koteihinsa, lähiörenttujen viereen – pyllistämään, kerjäämään, noutamaan keppiä pyydettäessä. Kiiltokuvajaiseni peilautuu pilailupuodin ikkunasta ja häpeän häpyni kautta kokonaisesti koko naiseuttani. Rotvallin reunan viimeinen vinoon aseteltu kivi nyrjäyttää nilkkani. Porttikongin pyylevä virtsan haju ei pistä nenään. Samalla portin avauksella lähiön halvimman pubin halvin lähiölortoksi laskettavissa oleva hupiruusu astuu ulos, astuu paljaille varpailleni. Leikin että en huomaa ja muistelen viimetunteja, sitä kuinka Joonas tanssi pöydällä lausuen Eino Leinoa, jotta lämpenisin. Jotta avaisin suuni.
Anteeksipyyntö ei ole teko, vaan uhkaus.
En tahtoisi olla täällä. Haluaisin lentää mekkoni riekaleilla Tampereelle, Janika ja Joonas juo siellä taas. Onko totta enää sekään? Mistä enää voin tietää, mikä on oikein? Tahtoisin alushousut, tahtoisin riipiä ryysynrääpäleeni vielä kerran kasaan ja olla seksikäs hurmaava. Ja olla Tampereella, Janika ja Joonas juo siellä taas. Minä haluaisin nousta ilmaan ja irrota kaikesta, Kasarmikadusta ja tästä viikon vanhasta oksennuksesta, siitä seksityöläisten sakeasta hajusta… Ja pumpata punaisin poskin, kun Janika ja Joonas juo.
Rakkaus olkoon ainoa asento. Sullon korot vailla kenkiä kenkälaatikon ylälokeroon, joka on liian täynnä. Ja riisun riutuneen vartaloni yltä mekon. Etuhammas heiluu seitsemän euron shampanjapullon korkin jäljiltä. Kylmä kylpy kirpaisee lakattujen varpaideni alta astuessani ammeeseen. Hieron hoitoaineen hiuksiini ja pyhitän eilisen häpykummultani. Syrjäytän synnit, pesen ne pois niin voin huomenna herätä hänen vierestään hymyillen, vaikka hän ei ole Joonas. Jotta voin saada vieraissa lakanoissa, kumoamalla lausutun lauseen muististani kunnes kuolema meidät erottaa.
Punatut huulet eilisestä, luvatut lupaukset huomiselle.
Savulla salattu perhe ja sen toisen markettiunelman halpatuoksu.
Puen kynähameen, lyhennän hakaneuloilla haaroihini. Siivoan todellisuuden tuhkakupin sirpaleet yöpöydältä ja juon edellisen aamun jallun. Saarnaan lähetyssaarnaajasta lankapuhelimen vastaajaan vittuilevalla viiveellä – Joonas jättää kuitenkin kuuntelematta, Janika soittaa vastaajaviestini korvilleen kerta toisensa jälkeen luoden sairaampia salaliittoteorioita.
Koska mä tahtoisin painaa sun selkään syvälle salatun suudelman.
Janika. Tampere. Ja Joonas, kenkälaatikko ja aamu. Mutta sinne en pääse koskaan. Kasarmikatu ja kello kaksi kajastavat vielä huurteisena silmieni näkymässä, kun huudan ne sanat joita ei koskaan sanottu. Paljaat jalkani eivät enää tunne. Koska minä en pääse sinne enää koskaan.
-- Sinä minulle annoit,
annoit lapsen kirmaista paljain jaloin,
teit vajaasta kourallisesta
syyllisen, eheän, täyden.
