Nimi: Länsivalta
Fandom: Inception (2010)
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: K-11
Paritukset: Dominic Cobb/Arthur, Arthur/Eames, taustalla Dom/Mal ja tulkinnanvarainen Arthur/Ariadne
Tyylilaji: Slash, angst, draama
Yhteenveto: Länsivallassa on jotakin henkilökohtaista heille kummallekin. Arthurilla kesti jonkin aikaa ymmärtää, mitä se oli. Miksi se kaikki tuntui niin erityiseltä juuri Domin kanssa? Mitä Länsivalta todellisuudessa merkitsi heille?
Haasteet: Vuosi raapalehtien IV ja Gotta love lokakuu!
Sanoja: 250 + 250 + 300 + 350 + 350 + 350
A/N: Inception on yksi lempielokuvistani. Tarina on hyvä, hahmot ihania ja kokonaisuudessaan aivan upea leffa! Kun nyt sitten päätin kirjoittaa pitkästä aikaa ficin, valitsin fandomiksi Inceptionin. Parituskin lipui mieleen suhteellisen nopeasti. Arthur oli hahmoista hankalin saada tekstimuotoon. Joseph Gordon-Levitt vain on tehnyt niin visuaalisen roolin, mutta toivon, että Arthur(kin) olisi mahdollisimman IC.
Länsivalta
1. Dom
Domin kädet tärisevät, kun hän ottaa metallisen hyrrän käteensä, asettaa sen pöydälle ja pyöräyttää. Hän epäonnistuu kahdesti, kiroaa ja läimäyttää itseään. Lopulta hyrrä lähtee pyörimään. Tummat ja kiihkeät silmät seuraavat hyrrän liikettä valppaina. Sormet hyväilevät vyötäisille kiinnitetyn aseen perää. Dom on valmis painamaan liipaisinta, jos hyrrä ei pysähdy. Hän on tehnyt sen lukemattomia kertoja. Itselleen ja muille. Hereillä vain muille, ellei tämä sitten ole helvetti, jossa Dom on kärsimässä ikuista rangaistusta tekemästään pahasta.
Pysähdy jo, Dom haluaa huutaa, mutta pysyy vaiti, ettei kukaan kuule. Kukaan ei saa epäilläkään hänen olevan hermoromahduksen partaalla. Dom tietää mielenterveytensä epävakaan tilan, mutta hän ei saa herpaantua. Ei nyt, kun viimeinkin saattaa olla tie ulos tästä sokkelosta, josta on tullut hänen elämänsä.
Dom on syyllisyyden riivaama ja unikuviensa raiskaama. Se, mitä hän näkee nyt peiliin katsoessaan, on vain heikko varjo entisestä tehokkaasta, määrätietoisesta ja karismaattisesta Dominic Cobbista. Ennen hän oli suurien visioiden mies, varkaista parhain ja unissa jumalten kaltainen, yhtä röyhkeä ja ylimielinen. Nyt silmiin on hiipinyt jotakin synkkää ja vaarallista, joka verhoutuu epätoivon ja katumuksen taakse paljastamatta todellista luontoaan. Se näyttäytyy unissa Malin uhkaavassa ja kieroutuneessa hahmossa, josta Dom on menettämäisillään otteensa.
Hyrrä keinahtelee ja lopulta pysähtyy. Dom hengittää lyhyin, vapisevin henkäyksin ja painaa viileän metallihyrrän rohtuneita huuliaan vasten. Mies sulkee silmät ja yrittää koota itsensä, että kestäisi keikan loppuun asti. He ovat melkein valmiita. Dom ei voi tyriä tätä tilaisuutta tai muutoin hän ei ehkä koskaan näkisi Philippaa ja Jamesia, sitä ainoaa hyvää, mitä hänellä enää on.
Niinpä Dom nousee ja kävelee yöhön.
2. Ariadne
Unet. Hänen huumeensa. Ariadne huomaa ajattelevansa niitä kaiken aikaa. Kehostakin tulee levoton, kun luova mieli ei pääse takaisin vastustamattomalle leikkikentälleen. Mieli poukkoilee ja hekumoi kaikkia niitä mahdottomia mahdollisuuksia, joita vain unet pystyvät tarjoamaan. Todellisuus tuntuu puutteelliselta, katsoi sitä miltä kannalta tahansa. Ariadne on lumoutunut. Kuin varkain hän on antanut mielensä langeta unien houkutuksiin. Mitä Cobb on hänelle tehnyt?
Tyttö makaa sängyssään ja tuijottaa kattoa, jonka hän toivoisi avautuvan ja katoavan yöhön, mutta hän on hereillä todellisessa maailmassa. Katto pysyy paikoillaan ja turhautuneena Ariadne kurtistaa kulmiaan. Hän kääntää kylkeään, käpertyy tiukemmin peittoonsa ja ummistaa silmänsä, mutta luonnollinen uni on karkumatkalla, kenties lopullisesti.
Seuraavana päivänä Ariadne jakaa unen Arthurin kanssa. Hänen olonsa on turvallisempi kuin Cobbin seurassa, koska ei tarvitse pelätä Malin olevan kyttäämässä joka nurkan takana kädessään veitsi tai rikkoutunut viinilasin jalka. Arthur on selkeä, rauhallinen ja miellyttävä opettaja. Hänellä ei ole Cobbin intensiivistä karismaa tai mielikuvitusta kiihottavaa ääntä, mutta se ei haittaa. Arthurilla on sarkastinen, hivenen vino hymy ja pilkettä silmäkulmassa. Tänään he muokkaavat unitodellisuutta ja koettelevat sen rajoja silläkin uhalla, että Arthurin heijastukset käyvät vihamielisiksi.
”Ihan alussa minä ja Cobb teimme tätä jatkuvasti”, Arthur sanoo ja vaikka hänen äänensä on tyypillisen pehmeä ja korrekti, Ariadne vaistoaa kaipuuta. Ei vain miehen äänestä vaan kokonaisuudessaan tämän alitajunnasta.
”Oliko hän hyvä?” Ariadne ei voi olla kysymättä.
”Hän oli paras”, Arthur vastaa, ei ylistäen tai hehkuttaen, mutta ääni on varma. Ariadne voi olla häikäisevä ja nerokas, mutta Cobb on aina häntä parempi, ainakin Arthurin silmissä.
Vastoin Ariadnen tahtoa hänen sisällään herää sapekas mustasukkaisuus.
3. Arthur
Cobb on taas nukahtanut työnsä ääreen. Arthur ei ylläty. Päivä on ollut pitkä ja kiireinen. Tiiminjohtajana Cobbilla on kuitenkin suurin vastuu, joten uupuminen on inhimillinen lopputulos. Varsinkin, kun ottaa huomioon sen, miten paljon miehellä on pelissä tässä nimenomaisessa keikassa. Arthur ei pidä siitä, että toisella on niin paljon painonlastia harteillaan. Se tuo operaatioon tarpeettomia riskejä aivan kuin tehtävä ei olisi jo valmiiksi kyllin haastava.
Tunteiden sekoittaminen työhön on aloittelijan virhe. Cobbin pitäisi tietää paremmin, mutta toisaalta Arthur kyllä ymmärtää. Miten hän ei voisi olla ymmärtämättä? Saito avasi Cobbille oven, jonka hän luuli olevan iäksi suljettu. Vähemmästäkin joutui kuohuvien tunteiden valtaan. Lisänä on tietysti vielä Malin heijastus, joka yhä piinaa Cobbin mieltä. Arthur ei voi käsittää sitä. Miten rakastava ja ihastuttava vaimo saattoi muuttua sellaiseksi irvikuvaksi? Miksi Mal vainoaa Cobbia niin hellittämättömästi?
Mies lopettaa hyödyttömän kysymyksien pyörittelyn ja keskittyy olennaiseen, tähän hetkeen. Arthur vetää takin päälleen ja kävelee kädet taskuissa kollegansa luo. Mies vilkaisee pöytää, jossa on tusina sotkuisia muistiinpanoja, kaikki Cobbin käsialalla tehtyjä. Arthur laskee kätensä miehen olkapäälle ja ravistaa lempeästi. Cobb urahtaa ja havahtuu äkkinäisesti.
”Hei, minä tässä”, Arthur tyynnyttelee ja taputtelee Cobbin olkapäätä. ”Onko kaikki hyvin?”
”Joo, totta kai”, Cobb mutisee ja hieroo silmiään. Arthur ojentautuu sammuttamaan työpöydän valon.
”Aika lähteä kotiin, Dom”, hän sanoo käsi yhä Cobbin olkapäällä. Arthurin ääni on pehmeä, mutta vastalauseille se ei kuitenkaan jätä tilaa. Cobb huokaa ja tuijottaa tovin tyhjyyteen. Arthur antaa hänen eikä kysele turhia. Hän odottaa kärsivällisesti, että Cobbin tajunta palaa takaisin tähän maailmaan.
Kun mies avaa suunsa, hän pääsee yllättämään Arthurin. Siihen harva pystyy, sillä Arthurilla on suunnitelma kaiken varalle. Se on hänen erikoisalaansa, toimia luonnollisesti ja rauhallisesti yllättävissäkin tilanteissa. Silti, yhä vieläkin, Cobbilla on se taito. Salaa Arthur on kaivannut sitä.
”Muistatko Länsivallan?”
Arthurin sydän hypähtää, mutta ulkokuori pysyy – kuten aina – moitteettoman tyynenä. Että muistaako hän?
”Muistanhan minä.”
4. Eames
Eames katsoo, kun Arthur napittaa pystyraitaisen kauluspaitansa nappeja niin pahuksen järjestelmällisesti kuin ammattisotilas. Mies menee peilin eteen ja kampaa sotkuiset hiuksensa tuttuun tapaan taakse. Vain vieno puna Arthurin kasvoilla kertoo enää siitä, mitä heidän välillään tapahtui. Eames retkottaa edelleen sängyllä yhtä alasti kuin synnyinpäivänään ja mittailee Arthuria härnäävästi.
”Mihin sinulla on noin kamala kiire?” Eames tiedustelee. ”Jäisit toki hetkeksi. Soitetaan huonepalveluun ja juodaan lasi samppanjaa, mitäs sanot?”
Arthur ei vaivaudu vastaamaan, istuutuu vain sängyn laidalle solmimaan kengännauhojaan.
”Hävettääkö sinua?” Eames kiusaa hiukan lisää. ”Oliko tämä ensikertasi miehen kanssa?”
Eames tietää kyllä, ettei tämä ollut Arthurin ensimmäinen kerta. Hän haluaa kuitenkin uskotella, että on, jotta saisi itselleen edes jonkinlaisen voiton. Arthur kuitenkin hymyilee silmät siristyen tavalla, joka saa Eamesin paatuneen ja kaiken kokeneen sydämen liikkeelle ennennäkemättömällä tavalla.
”No mutta, herra Eames”, Arthur lausahtaa ja Eamesista on aivan mahdottoman tyydyttävää kuulla, kun Arthur herroittelee häntä. ”Vaistoanko teissä orastavaa huomionkipeyttä?”
”Kai tässä nyt saa odottaa hieman parempaa kohtelua kuin vakkarihuoralta, vai mitä sanot, muru? Työkavereita kun ollaan ja niin edelleen”, Eames sanoo ja nappaa hedelmäkulhosta pullean purppuraisen viinirypäleen, jonka hän työntää suuhunsa.
”En minä sinua ole mielestäni kaltoin kohdellut”, Arthur hymähtää, mutta jo etäisenä. Heillä on sukkeluudet, hyvää, järkevää seksiä ja luontevat piikittelymahdollisuudet, mutta mitään muuta Eames ei saa Arthurista irti. Hän ei kykene murtamaan tuota sarkastista ja tehokkaan järjestelmällistä ulkokuorta. Tämän lähemmäs Eames ei Arthuria pääse ja se raivostuttaa häntä, vaikka sitä mies ei ikinä myöntäisi ääneen.
”Mitkä on fiilikset tulevasta keikasta?” Eames huikkaa kevyesti. Arthur kohauttaa harteitaan.
”Olemme valmistautuneet niin hyvin kuin mahdollista. Sen näkee sitten”, kuuluu miehelle tyypillinen vastaus, joka ei oleta mitään vaan analysoi kaiken vasta paikan päällä.
”Entä Cobb, onko hänellä kaikki reilassa?” Eames kysyy kulmiaan kohottaen. Arthur suuntaa häneen terävän katseen.
”On. Cobb tietää mitä tekee”, Arthur vastaa, yhtä hillitysti kuten aina, mutta äänessä on jämäkkyyttä.
”Luotatko häneen?” Eames kysyy äänessään kitkerä terä.
”Luotan”, Arthur sanoo yksinkertaisesti ja ottaa takkinsa. ”Nähdään lennolla, Eames.”
Mies lähtee ja Eames jää mutustelemaan rypäleitä, jotka muuttuvat happamanmakuisiksi heti, kun ovi sulkeutuu Arthurin jälkeen. Helvetin Cobb. Eames ei ikinä voi olla Arthurille tarpeeksi, kun Cobb on kuvioissa mukana.
Hän on jo hävinnyt.
5. Arthur
Länsivalta, nimi on peräisin Itävallasta, mutta ymmärrettävistä syistä muutettu. Domille on tärkeää muodostaa selvä ero todellisuuden ja unien välille. Arthur on samaa mieltä. Länsivalta on hyvä nimi heidän maailmalleen, sille, josta he aikoinaan uneksivat. Vain he kaksi. Malilla oli tapana naureskella heille hyväntahtoisesti. Länsivalta oli hänelle poikien pikku ”salaisuus”. Mal oletti, että Länsivalta oli pelkkä leikkikenttä. Mal ei ollut väärässä. Hän ei vain tiennyt kaikkea.
Länsivallassa on jotakin henkilökohtaista heille kummallekin. Arthurilla kesti jonkin aikaa ymmärtää, mitä se oli. Miksi se kaikki tuntui niin erityiseltä juuri Domin kanssa? Mitä Länsivalta todellisuudessa merkitsi heille?
Kun he tapasivat, Dominic Cobb teki Arthuriin lähtemättömän vaikutuksen. Miehellä oli suuria visioita, mutta häneltä puuttui järjestelmällisyyttä ja kärsivällisyyttä saada kaikki toimimaan sillä tavalla kuin hän niin halusi. Keikkoja ei voi vetää läpi ilmiömäisellä luovuudella ja nerokkuudella. He tarvitsivat loogisen suunnitelman unien kaoottisessa maailmassa, jossa ihmisen alitajunta on heidän pahin vihollisensa, yhtä arvaamaton ja äkillinen muuttumaan kuin kesyttämätön meri.
Dom kuitenkin saa hänet aina innostumaan. Miehellä vain on sellaista karismaa, jonka edessä kovinkaan skeptikko ei voi olla innostumatta edes vähäsen. Dom on aina osannut lumota kuulijansa uskomaan, että kaikki on mahdollista. Cobbilla on aina parhaat keikat ja Arthur todella rakastaa työtään. Vaikka edessä on mahdottomana pidetty istutus ja kolme unitasoa, Arthur ei silti epäröi hetkeäkään sitä, ettei Cobb pystyisi tähän.
Länsivallassa ei kuitenkaan ollut kyse työstä tai harjoittelusta keikkaa varten, vaikka sitä se varmasti aluksi olikin. Kyse oli heistä kahdesta. He eivät enää olleet toisilleen pelkkiä työtovereita, rahalla toisiinsa sidottuja. He ystävystyivät ja loivat välilleen siteen, vahingossa ja spontaanisti, kuten unilla on tapana tehdä. Eikä Arthur ole koskaan välittänyt kenestäkään samalla tavalla kuin Domista. Hän ei ole luottanut tai seurannut ketään toista yhtä uskollisesti. Ei niin ketään. Dom on aina ollut hänen ainoansa.
Se oli surrealistista. Domilla oli vaimo ja kaksi lasta, joita hän rakasti äärettömän paljon. Arthur ei ollut mitään heihin verrattuna ja siltikin Länsivalta oli vain heidän turvasatamansa. Siellä he olivat, kaksi nuorta ja hengästynyttä nuorta miestä unelmiensa äärellä, onnellisina ja säkenöivinä.
Arthur ajatteli Cobbin jo unohtaneen, ja kun toinen kysyy, että muistaako hän, Arthur ei tiedä mitä sanoa tai ajatella.
Mitä se voi merkitä?
6. Dom
Arthur on hyvin tarkka sanoissaan, kun hän suostuu vastaamaan Domin kysymykseen ja myöntää muistavansa. Dom inhoaa itseään, kun pakottaa ystävänsä tällaiseen tilanteeseen, mutta toisinaan kaipaus yltää liian suureksi ja Arthur on aina hänen rinnallaan, järkevänä, tyynenä ja järjestelmällisenä. Niin lähellä, mutta silti heidän välilleen on avautunut syvä, ruma railo, joka kylvää epäilystä ja katkeruutta heidän välilleen Malin heijastuksen hahmossa. Se alkoi jo, kun Mal oli vielä elossa, mieli myrkyttyen siitä pienestä yksinkertaisesta ideasta, jonka Dom istutti vaimonsa mieleen. Kestämätön syyllisyys ajoi hänet entistä kauemmas Arthurista, mutta nyt, kun elämä on pelissä ja kaikki panokset pöydällä, Dom kaipaa muistutusta siitä, että se, mitä heillä joskus oli, ei ole kuollut kokonaan pois.
”Minä kaipaan sinne”, Dom tunnustaa hiljaa.
”Niin minäkin”, Arthur toteaa ja ote hänen olkapäästään kiristyy. Dom sulkee silmänsä ja keskittyy kosketukseen. Malin kuoleman jälkeen kaikki henkilökohtaiset kosketukset ovat olleet sietämättömiä, mutta tämä on Arthur. Hänen tiiminsä vakiojäsen, yksi harvoista todellisista ystävistä, joita Domilla enää on. Eikä Dom halua menettää miestä.
”Mutta Malista on tullut… kurittomampi.”
”Entä keikka?” Arthur, jolta mikään ei jää huomaamatta, sanoo terävästi.
”Keikka onnistuu”, Dom tokaisee tylymmin. ”Länsivalta on ihan eri asia, vai oliko sinulle?”
”Kyllä sinä tiedät, mitä se minulle oli”, Arthur sanoo hiljaa.
”Halusin vain varmistaa, ettei – ettet sinä – ” Domin sanat hiipuvat. Tällä kertaa hänellä ei ole oikeita sanoja. Siitä on liian kauan ja ehkä he ovat lipuneet toisistaan niin kauas, ettei sitä välimatkaa kurota enää umpeen, on tiellä sitten kuolleita tai eläviä. Ehkä on jo liian myöhäistä korjata ja kurottaa kohti mennyttä.
”Pidetään tämä nyt ammattimaisena, Cobb”, Arthur sanoo viileästi, ja se on torjunta, sattuukin yhtä pahasti. ”Emme voi alkaa setviä tätä keikan alla.”
Dom on jo nousemassa vihaisena ja loukattuna, mutta Arthur pitää häntä paikallaan.
”Helvetin draamakuningatar”, Arthur sanoo epätavallisen karheasti ja kumartuu painamaan intensiivisen suudelman Domin huulille. Dom antaa periksi ja on taas Arthurin, yhtä epäröimättä kuin silloin.
”Olisinko enää täällä, jos en muistaisi?” Arthur mutisee hänen huuliaan vasten ja vapisee kuin kerrankin menettäen kuuluisan itsehillintänsä. Mies päästää Domista irti ja lähtee. Dom jää istumaan ja pitkästä aikaa tukala paine rinnassa alkaa hellittää.
Kuin varmistaakseen Dom pyöräyttää metallihyrrää.
Se keinahtelee pysähdyksiin.
