Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 40 lukua + epilogi | VALMIS

[Turkoosi topaasi]

Apua, olin vähän aikaa poissa Finfanfunista ja lukuja on tullut ihan hirveästi lisää! Mikä on tietysti hyvä asia muuten, mutta en ole ehtinyt kommentoimaan.

Tunnelma on selvästi muuttunut hieman vakavammaksi. Varsinkin nyt, kun Sierra on näyttänyt Domiquelle todellisen luontonsa. Kiva kuitenkin, että tunnelmaa kevennetään huumorilla, niin ei pääse liian synkäksi. On myös hienoa ettet lyö kaikkia kortteja heti pöytään, vaan paljastat asioita vähitellen.

~Kiitos taas ihanista luvuista~

[Minimiant]

Heipä hei! Täällä taas. Tosiaan eilen luin jo tän luvun, mutta en siinä yhdentoista aikaa jaksanut enää kommentoida, joten päätin suosiolla jättää sen tähän päivään. Ja kiitos! Tosiaan itsekin sen valkolakin päähäni sillo lauantaina vedin

Mä en oikeen nyt osaa kommentoida mitään, koska ootan jatkoo niin innolla kivaa oli kuitenkin lukee Teddystä ja Vicistä, nekin on niin sulosia yhdessä <3 (sun on paras pitää näppis erossa niistä ainakin tässä ficissä, ku oot jo aiheuttanu onglmii mun ykkösparituksel (no ei vaa, tee mitä tykkäät )) tää on nyt vähän tälläne epämääränen kommentti, ehkä enemmänki vaa ilmotus et oon lukenu uusimman luvun ja oon yhä lukija ja sillee. En mä tiiä.

Pakko kuitenki sanoo, että tää (katotaan miten lainaus onnistuu puhelimella):

"Merlin!" Victoire henkäisi ja tuijotti Tediä huohottaen.
"Ei välttämättä", mies sanoi virnistäen.

Tää oli yks mun lempikohdista Jotenkin Ted on vaa ihanan ilkikurinen ja vitsikäs, tai ainakin sellaseen vaikutelman mä jotenkin muodostin mielessäni. En mä tiiä, mitä sä sitten oot ajatellut.

"Minä, rehtori McGarmiwa", poika vastasi yltiökohteliaasti. Scorpius pyöräytti silmiään huomaamattomasti.

Tää oli ehdottomasti kans yks suosikki Scorpius ei vaikuttanu kauheen innokkaalta, kun kilpakosijalla on herrasmiestaidot kohdillaan. Tai jos niitä nyt voi kilpakosijoiks sanoo, mut mun mielessäni se ainakin menee niin. Tunteistaan epävarma Malfoy on sulonen ja voisin helposti lukee vaikka luvun pelkästään sitä, kun Scorppa pohtis omia tunteitaan.

Mutta Dom! Kai Domi on kunnossa? Missä se on? Kuka on syypää? Onks Sierral apureit? Kuka, mitä, Hä? Näit kysymyksii riittäis viel lisääkin, mut täytyy vaa malttaa odottaa seuraavaan lukuun (:

[Muffini100]

OLEN PALANNUT!!!!
Siis, täällä taas. Valitan taukoa, mutta anyways, kuten sanoin, mökki on se juttu. Tulinkin jo kotiin, kun suunnitelmat muuttui, ja juhannuksena Ruotsiin  Tosiaan, olen vähintääkin iloinen uudesta luvusta  Ei valitettavasti ollut mökillä aikaa eikä nettiäkään sen puoleen, kun ainoa kohta, missä nettii toimii sattuu olemaan ulkohuussi... Enkä siellä halua viettää pakollista enemmän aikaa, jos ymmärrät. Nyt turvallisesti kotona ja ensimmäisenä koneen äärellä...
Pakkomielteinen? Minä vai?
-En todellakaan.

No, omista yksityisistä ongelmistani lukuun: <3
Teddy & Victoire.... Tui tui... Niin ihanat... Varsinkin tämä:

"Merlin!" Victoire henkäisi ja tuijotti Tediä huohottaen.
"Ei välttämättä", mies sanoi virnistäen.

Niin ihana. Kuvittelen jo Teddyn virnistämään poikamaisesti tilanteesta huolimatta...


En tainnut tällä kertaa kyllä kirjoitusvirheitä bongata, mutta TOOSI hyviä kohtia kyllä löytyy:

"Mutta eihän sunnuntaina pitäisi tulla postia- ", Rose aloitti.
"Suu kiinni, Rose, se on minun äidiltäni", Louis totesi kyllästyneenä ja tarttui kuoreen.
"Varo, Louis, se on -"

Mutta poika oli jo ehtinyt repäistä sinetin rikki, ja kuoren sisältä kovasti ulos pyristelevä vaaleanpunainen pergamentinpala lennähti ulos.

"- Räyhääjä!" punahiuksinen poika henkäisi ja peitti korvansa juuri parahiksi, kun falsettiin noussut naisääni alkoi kiljua niin, että koko sali hiljeni.

"LOUIS! Mitä tämä oikein tarkoittaa? Olemme aamukahvilla ja rehtori McGarmiwa lähettää meille pöllön, jossa kerrotaan, että Dominique on kadonnut omilta syntymäpäiviltään! Olemme isäsi kanssa todella 'uolissamme! Missä hän on? Olitte tietysti kaikki aivan 'umalassa, 'imputin kakarat! Jos 'än ei löydy kahden päivän sisällä, niin tulemme aivan varmasti etsimään 'änet itse. Lähetin kirjeen myös Victoirelle. 'Änen on löydyttävä! Miten tämä on edes mahdollista? Vastaa minulle 'eti ja ALA ETSIÄ SISARTASI."

Auts. En itse välttämättä haluaisi tuollaista... Kyllä arvasinkin että Fleur tekeee jotain muuta kun vain on asian kanssa... ´Umalassa ´imputin kakarat.... Äidillistä.

&

"Hyvä on sitten, herra Waterhouse. Huomasitteko neiti Weasleyn käytöksessä mitään tavallisuudesta poikkeavaa?"
Tom vilkaisi ympärillään istuvia nuoria ja selvitti kurkkuaan. "Krhm... Hän oli ehkä hieman huolestuneen oloinen, mutta muuten täysin normaali puhelias itsensä."
"Huolestuneen oloinen?" McGarmiwa jatkoi tenttaustaan.
"Niin. Kysyin kyllä, oliko jokin vialla, mutta hän sanoi olevansa vain las... väsynyt, rehtori."
McGarmiwan silmät muuttuivat viiruiksi, ja hänen äänensä oli samettisen pehmeä. "Hyvä on."

las... väsynyt. Tsot tsot. Meinasi päästä melkein jopa totuus suusta...

Voi ei, Dom on niiiiiiin pulassa. Ei tainnut mennä ihan synttärit putkeen...
Toivottavasti omistani ei tule yhä kaaoottisia... Auts.

Aivan ihana luku, niinkuin kaikki edellisetkin. Jatkoa!!!

Nyt kuitenkin aion mennä syömään ja sitten lukemaan uudestaan jotain kirjaa jonka olen lukenut noin 5 000 000 kertaa. Adíos!

-Muffini100

// Kommenttini on samaa tasoa kuin edellisetkin, valitettavasti. Koittakaa kestää.

[haryu]

O-ou. Mulla on niin paha tunne noista valekuolonsyöjistä ja Sierrasta. Haha odotan vaan niin paljon että Dom pääsee iskemään Sierraa jollain mut mut... odotellaan

Nuo simulaattorit vaikuttaa hirmu pelottavilta ja aidoilra, toivottavasti Scorp ja Dom selviää hämähäkkien keskellä D:

[Siunsäe]

Kiitoksia taas ihan tosi isosti suuresti! Toivottavasti viettelitte hyvät juhannukset.

Cirilla: Nyt lupaan, että kysymyksiisi vastataan seuraavassa luvussa. 
Saphira: Korjailin virheen. Hyviä arvailuja... Hauskaa, että olet niin kovin varma, että Sierra on Dominiquen katoamisen takana!
Turkoosi topaasi: Jes, olet taas täällä! Seuraavassa luvussa paljastuu taas vähän lisää....
Minimiant: Liputan kanssasi Ted/Victoirea, ehkä kirjoitan heistä vähän toistekin. <3 Tom on ihan yllättänyt minut, koska hän on sujahtanut niin mukavasti mukaan tarinaan. Alun perin Tomilla ei pitänyt edes olla mitään suurta roolia, mutta nyt olen jo suunnitellut hänelle vaikka mitä.
Muffini100: Pakkomielteisyys on joskus ihan hyväksi. Minä olin myös ihan fiiliksissä Tedistä ja Victoiresta! Oli niin hyvä idea kirjoittaa vähän heistä, minusta aika piristävää! Hyviä lainauksia, myös omia lempparikohtia. :>
Otaku: Kiva kuulla sinustakin pitkästä aikaa! Joo, minua kans syvästi huolestuttaa simulaattoreihin liittyvät oheisjutut... Katsotaan, mitä tuleman pitää.

A/N: Luvun nimi on Kiveen kahlittu koira -fiiliksissä, koska KKK:ssa on 20 lukua. Ranskiksesta saadaan onneksi nauttia vielä piiiitkäään. ^^


_______________________________________________________



Kahdeskymmenes luku
Unohdukseen kahlittu lohikäärme


Oli ennenkuulumatonta, että joku onnistui katoamaan Tylypahkassa. Kummaa oli myös, ettei kukaan tuntunut olevan nähnyt kadonneesta vilaustakaan. Sana seitsemäsluokkalaisen korpinkynsitytön puuttumisesta oli levinnyt syyhyherjan lailla koko koulun tietoisuuteen, mutta apua ei ollut herunut: kukaan ei tiennyt yhtään mitään. Dominiqueta ei oltu nähty katoamisiltana saati seuraavana päivänä. Edes aaveet eivät osanneet auttaa, vaikka Rohkelikon aave Sir Nicholas oli kertonut nähneensä katoamisyönä kaksi luvatonta kulkijaa kolmannen kerroksen käytävällä. Tarkemmin kysyttäessä hän oli kuitenkin vain ravistanut hartioillaan roikkuvaa päätään ja todennut, ettei ollut viitsinyt katsoa sen tarkemmin, koska ei ollut hänen asiansa paimentaa karkailevia oppilaita takaisin tupiinsa.

Dominique Weasleyn katoaminen ei kuitenkaan keskeyttänyt normaalia koulunkäyntiä, eikä sen puoleen estänyt maanantain huispauspeliäkään. Tällä kertaa oli Korpinkynnen ja Puuskupuhin vuoro ottaa mittaa toisistaan. Iltapäivä oli poikkeuksellisen lämmin, ja koko koulu oli kerääntynyt katsomaan näytöstä huispauskentälle. Korpinkynnellä oli uusi, väkevä jahtaajakolmikko, ja tupa oli selkeässä ennakkosuosikin asemassa. Lisäksi Puuskupuhin tähtilyöjä oli sairastunut, ja häntä oli tuuraamassa kokematon kakkosluokkalainen. Vaikka ennakkoasetelma oli Puuskupuhille epäedullinen, se onnistui kuitenkin lopulta kuin ihmeen kaupalla lyömään Korpinkynnen tiukassa ottelussa.

Pelin jälkeen oppilasvirta soljui takaisin kohti linnaa päivällisen toivossa. Scorpius oli seurannut peliä Flintin kanssa Luihuisen katsomossa, jossa oli ollut aivan toisenlainen meininki kuin tutussa leijonapäädyssä. Rohkelikkopoikaa oli sisäisesti huvittanut se, kuinka uppiniskaisesti vihreisiin kaapuihin sonnustautuneet luihuiset eivät olleet tuntuneet osaavan päättää, kummalle joukkueelle buuaisivat enemmän. Nyt poikakaksikko käveli vihreäkaapujen seassa hiekkatietä pitkin ja analysoi juuri nähtyä peliä.

"Jos Puuskupuh olisi hävinnyt, me oltaisi oteltu seuraavan kerran teidän kanssa. Vaan nyt meillä onkin ensi matsissa Korpinkynsi vastassa..." Scorpius harmitteli.
"Miksi sinä haluat ihan välttämättä hävitä?" Flint naljaili.
"Hah, päinvastoin! Olisin halunnut, että te ette pääsisi voittamaan. Ei teille nyt Puuskupuhista ole mitään vastusta, mutta hyvä on; kylpekää sitten kunniassa, kun vielä voitte." Scorpius iski silmää.
Flint hymähti tyytyväisenä. "Paitsi, että me kaksi ei välttämättä kohdata ollenkaan ennen joulua, jos teistä ei ole niittaamaan korppeja..."
"Kiitos vaan! Olisin ehkä pikkuisen toivonut krediittiä meillekin päin."
Flint virnisti omahyväisesti. "Vaikka sinä ehkä osaatkin jotain, niin ei se pelasta koko joukkuetta."
"Just joo. Haluaisin vain muistuttaa, että ketkä hävisivät viimeksi", Scorpius heitti.

Luihuispoika hymyili vinosti, muttei näyttänyt hermostuneelta. Huispaus oli välillä hyvinkin nopeasti tunteita kuumentava keskustelunaihe, mutta yleensä pojat osasivat vaihtaa aihetta ennen riidan syttymistä.

"Se ranskalainen kimma vaikuttaa ihan kivalta", Flint totesi pian muina miehinä.
Scorpius hymyili. "Joo. Sierra on ihan loistava."
"Meinaa olla vähän juttua liikkeellä, että sinä olisit hommaillut sen kanssa jotain..." Flint jatkoi huolettomaan sävyyn.
"Ai Sierranko? No, en ole!" Scorpius naurahti.
"Taitaa sinulla nyt kuitenkin jotain olla meneillään sen kanssa?"
Scorpius kohautti olkiaan ja huokaisi. "No, en minä tiedä. Ehkä, ehkä ei."
"Varmaan olisi, jos ranskattarelta kysyttäisiin..."
"Äh..." Scorpius haroi hiuksiaan vaivaantuneena. "Sierra on vain hitto vie niin hyvä kaveri, ettei huvittaisi pilata sitä."
Flint kohotti kulmiaan. "Onkos Sieppi-Scorpiuksella jotain muuta sitten mielessään?"
"En tiedä... Mutta ainakin se Smithin tyttö vaikuttaa ihan kivalta", Scorpius sanoi virnistäen. Flint saisi maistaa omaa lääkettään, sillä Camillalla häntä oli aina helppo kiusata.
Flintin kasvot synkkenivät, ja hetkessä leikkisä sävy oli kadonnut hänen äänestään. "Varokin koskemasta häneen. Yksi rohkelikko hänen kimpussaan on jo ihan tarpeeksi."
"Meinasitko siis ihan oikeasti saada hänet takaisin?" Scorpius kysyi ihmeissään. Hänen mielestään jo ajatus Albuksen ja Camillan erosta tuntui hyvin utopistiselta. Toisaalta ylipäänsä ajatus siitä, että joku halusi seurustella koppavan luihuistytön kanssa oli Scorpiuksen mielestä utopistinen.

Mutta Flintin ilme ei värähtänytkään, kun hän vastasi:
"Katsotaan nyt. Siinä Potterissa on sellaisia sietämättömiä... puolia, että kyllä laatudaami siihen ajan mittaan kyllästyy. Ehkä hiukan avustettuna, tosin."
"Ai miten niin?" Scorpius kysyi.
Flint kohautti hartioitaan. "Saa nyt nähdä... Vanhasta suolasta puheen ollen. Onko alkanut janottaa?"
"Täh?" Scorpius älähti.
"Et kai vaan ole haksahtanut taas siihen Weasleyn likkaan?"
Scorpius pyöräytti silmiään. "Hän on kadonnut. Aika vaikea haksahtaa, kun hän on maan nielemä."
"Niin, mutta ehkä hän on pelastavan prinssin tarpeessa..."
"Ehkä, mutta se prinssi olen ehkä viimeiseksi minä", Scorpius totesi ja ajatteli heidän viimeaikaisia riitojaan sekä ritarillista Tomia.
"No, ihan hyvä vaan. Olisit onnellinen, kun olet kerran päässyt eroon siitä takiaisesta", luihuinen totesi.
"Takiaisesta?"
"Niin. Onhan se nyt aika rasittava roikkuja. Ehkä sille vihdoin valkeni totuus. Varmaan otti ja lähti käpälämäkeen."
Silloin Scorpius ärsyyntyi. "Dominique ei ole sellainen! Hän on ihan oikeasti kateissa, eikä se helvetti vie ole mikään hyvä läppä. Tietysti minä haluan, että hän löytyy turvassa ja hyvissä voimissa, eikä sillä ole mitään tekemistä tunteiden kanssa", hän ärähti ja tuijotti luihuispoikaa tiukka ilme kasvoillaan.
Flint ei tuntunut ottavan kierroksia blondin äkillisestä kiivastumisesta. Hän vain kohautti olkiaan välinpitämättömästi. "Ihan sama minulle. Kunhan vain muistutin, ettei välttämättä kannata tehdä samaa virhettä toistamiseen."

Scorpius mutristi suutaan tyytymättömänä, muttei sanonut enää mitään. Hän ei halunnut väitellä, koska se ei kuitenkaan johtaisi yhtään mihinkään. Flint oli niin järkkymätön omien mielipiteidensä kanssa, eikä Scorpius edes tiennyt, mitä olisi enää voinut sanoa. Oli totta, ettei hänellä ollut tunteita Dominiqueta kohtaan, mutta silti vaaleassa korpinkynnessä oli jotain, mikä sai Scorpiuksen usein ajattelemaan häntä. Ja tytön katoaminen oli saanut hänet hermostuneeksi.

Silloin Scorpius äkisti kuuli jotain ja pysähtyi.
"Hei, mikä tuo ääni on?" hän kysyi ja tuijotti kaukaisuuteen.
Myös Flint seisahtui ja kurtisti kulmiaan. "Mikä ääni?"
Scorpius höristi korviaan. Nyt hän kuuli sen entistä selvemmin. Aivan kuin joku olisi kuiskinut hänen korvaansa käsittämättömiä sanoja. "Tuo... ääni..."
Flint vilkuili ympärilleen kuin etsien jotain mahdollista äänen aiheuttajaa. Sitten hän kohautti hartioitaan. "Malfoy, mistähän äänestä sinä oikein mahdat puhua? Kuuletko omiasi?" hän kysyi naurahtaen.

Scorpius pisti merkille sukunimen käytön, mutta ei viitsinyt puuttua asiaan. Luihuispoika liikahti jatkaakseen matkaa, mutta toisin kuin hän olisi ilmeisesti toivonut, Scorpius ei hievahtanutkaan. Rohkelikko seisoi paikoilleen jähmettyneenä kuulostellen ympäristöä.

"Hei, aiotko sinä tulla?" Flint kysyi nyt jo kärsimättömänä.
"Shh..." Scorpius vaimensi hänet nostamalla rivakasti kätensä ilmaan. Hänen ajatuksensa olivat sillä hetkellä jossain aivan muualla kuin suuressa salissa odottavassa päivällisessä.

Blondi poika kuuli sekavaa, salaperäistä kuiskuttelua korvissaan. Mutta vaikka hän kuinka terästi kuuloaan, ei sanoista saanut mitään selvää, sillä kieli oli hänelle täysin vierasta. Hän yritti paikantaa, mistä suunnasta äänet kuuluivat, mutta se tuntui mahdottomalta. Jostain syystä hän kuitenkin löysi itsensä tuijottamasta vasemmalle, poispäin linnan ulko-ovilta. Äänet tanssahtelivat edelleen hänen päänsä sisällä ja alkoivat hiukan selkeytyä.

Flint tuijotti rohkelikkopoikaa kummastuneena.
"Scorpius? Ala tulla jo. Ei ole mitään ääntä."

Mutta Scorpius ei ottanut poikaa kuuleviin korviinsa. Hän vain tuijotti pysähtyneesti kaukaisuuteen. Kuinka Flint ei voinut kuulla kuiskuttelua? Hän itse kuuli sen joka puolella, ja se vain tuntui voimistuvan hetki hetkeltä. Ja vaikka kieli oli edelleenkin tunnistamatonta, ääni tuntui aivan kuin kutsuvan häntä luokseen. Mitä tämä on... Olenko minä tullut hulluksi?

Silloin hän äkkäsi vähän matkan päässä oudon valoilmiön ja siristi silmiään. Aivan lähimmän puun juurella leijaili violetinpunainen, etäisesti suojeliusta muistuttava pieni valopilkku. Valo hehkui ensin voimakkaana ja sitten heikkeni lähes kokonaan kadoten. Se liikkui pienin sykäyksin kuin kärsimätön tulikärpänen. Scorpiuksen oli pakko hieraista silmiään, mutta valopallo oli siinä edelleen. Hän osoitti sormellaan puuta kohti.

"Katso!" hän sihahti.
Flint katsahti hänen sormensa osoittamaan suuntaan ja kohotti kulmiaan oudoksuen. "Ai mitä, puutako? Käytkö sinä nyt aivan täysillä, Malfoy?"

Scorpius ei vastannut pojan kysymykseen, ja samassa hän unohti toisen läsnäolon kokonaan, sillä valo oli lähtenyt lipumaan kauemmas, pois hänen näköpiiristään. Kuiskutus hänen päänsä sisällä voimistui entisestään, ja nyt sävy oli muuttunut vaativaksi. Scorpius ei välittänyt enää Flintistä, eikä mistään muustakaan. Valossa oli jotain niin käsittämättömän tuttua, ettei hän voinut vastustaa kiusausta seurata sitä. Hän halusi kiivaasti selvittää, mitä outo ilmiö merkitsi. Flint jäi seisomaan hölmistyneenä paikoilleen, kun Scorpius pinkaisi näkynsä perään suomatta hänelle edes lyhyttä katsetta saati selitystä. Luihuinen ei lähtenyt pojan perään, mutta seurasi toisen menoa otsa syvässä rypyssä.

Scorpius vaelsi eteenpäin valoa seuraten ja tunsi supatuksen voimistuvan koko ajan. Hän ei kuullut enää mitään muuta kuin merkillisen kuiskinnan korvissaan. Jostain syystä hän tiesi menevänsä oikeaan suuntaan, sillä äänet olivat vaihtuneet pehmeämmiksi, kutsuvammiksi. Valopallo lipui vähän matkan päässä hänen edellään puikkelehtien puiden ja pensaiden lomassa välillä häviten hänen näköpiiristään kokonaan vain ilmestyäkseen hetken päästä uudelleen. Scorpius tajusi kohta, että valopallo oli alkanut kasvaa ja hitaasti se alkoi saada toisenlaisen muodon. Loistava valo muuttui ensin pitkulaiseksi, ja sitten sille kasvoi häntä. Kohta poika tajusi, että se muistutti eläintä, tarkemmin jotain liskon kaltaista. Hetken kuluttua suojelius hidasti hiukan ja vilkaisi taakseen aivan kuin tarkistaen, että poika seurasi edelleen. Silloin sen piirteet selkeytyivät, ja Scorpius tunnisti olennon. Lohikäärme. Ja jokin hänen muistinsa sopukoissa ilmoitti, että tuo vaaleanvioletti lohikäärme oli jotenkin tuttu hänen menneisyydestään. Jollakin oli samanlainen suojelius, mutta hän ei millään pystynyt muistamaan, kenellä. Äänet hänen päässään kaikuivat jo niin voimakkaina, että hyvä kun hän kuuli omat ajatuksensa.

Lohikäärme johdatteli häntä päättäväisesti eteenpäin, ja vasta nyt Scorpius tajusi, että he kiersivät linnaa ympäri. Hän ei tiennyt, kuinka kauan he olivat kulkeneet, kun lohikäärme lopulta katosi kulman taakse. Perään kiiruhdettuaan hän ehti juuri nähdä sen hännänpään vilahtavan vähän matkan päässä olevan oven läpi. Scorpius kurtisti kulmiaan. Onko tuo jokin salakäytävä? Hän astahti kohti puista, vanhaa ovea ja tunsi kuiskutuksen selkeytyvän entisestään koskettaessaan metallista kahvaa. Hän olisi voinut vannoa, että vaikkei ymmärtänyt supinasta sanaakaan, sillä hetkellä äänten viesti oli täysin selvä. Avaa ovi. Eikä hän olisi enää edes voinut pysähtyä, sillä uteliaisuus oli ottanut vallan. Niinpä hän painoi kahvan alas ja astui sisään pimeään huoneeseen.

Kesti hetken ennen kuin silmät tottuivat hämärään. Scorpius yritti etsiä katseellaan hohtavaa lohikäärmettä, muttei nähnyt mitään muuta kuin pimeää. Kohta hän erotti ympärillään hyllyjä ja laatikoita ja tajusi seisovansa varastossa. Hän yskäisi. Erittäin pölyisessä varastossa. Hän kaivoi sauvansa esiin kaavun kätköistä.

"Valois."

Seinän vierellä näkyi vanhoja luudanvarsia, jotka loistivat aavemaisina sauvan kelmeässä valossa. Oliko hän päätynyt johonkin matami Bellin unohdettuun luutavarastoon? Miksi ihmeessä lohikäärme oli tuonut hänet tänne? Vai oliko hän vain kuvitellut kaiken? Scorpius naurahti omalle tyhmyydelleen. Sillä mitä erikoista nyt tunkkaisessa, ikivanhassa varastossa voisi olla?

Silloin Dominique havahtui ylhäältä kuuluvaan töminään. Hänen pimeään tiedottomuuteensa tunkeutui täysin ulkopuolinen ääni, joka veti hänet hetkeksi ylös syvästä tajuttomuuden kuopasta. Hän voihkaisi, yrittäen turhaan liikkua. Sitten hän kuuli äänen uudelleen. Askeleita. Hitaasti hän tajusi, että hänen yläpuoleltaan kuului laahaavia askeleita.

Hän yritti haroa käsillään tyhjyyttä edessään, muttei saanut otetta mistään. Kädet tippuivat lopulta voimattomina kovalle lattialle. On niin kylmä, niin kylmä... Hän värisi ja kietoi tärisevät käsivartensa heikosti ympärilleen. Tuntui niin hankalalta olla hereillä. Vaivaton tiedottomuuden suo houkutteli häntä lämpimään syleilyynsä.

Silloin askeleet kuuluivat taas.

"Apua..." hän yritti huutaa, mutta kurkusta ei kuulunut muuta kuin heikkoa pientä vaikerrusta.

Scorpius vilkuili ympärilleen etsien turhaan loistavaa suojeliusta, joka oli kadonnut jäljettömiin. Hänen korvissaan sinnikkäästi kiertänyt kuiskutus oli myös hiipunut pois. Hän pudisti päätään turhautuneena ja vilkaisi vielä kerran ympärilleen hämärässä varastossa. Sitten hän jähmettyi paikoilleen ja höristi korviaan valppaana. Aivan kuin jostain olisi kuulunut pientä, heiveröistä ääntä. Tukahtunut ääni oli kuulunut vain hetkisen, ja se oli tuntunut tulevan jostain kaukaa, aivan kuin paksun seinän takaa. Hän seisoi hetken aivan paikoillaan ja kuulosteli ympäristöä. Mutta varastoon oli jälleen laskeutunut syvä hiljaisuus, edes hiiri ei rapistellut seinälautojen välissä.

"En voi olla tosissani enää.."

Scorpius huokaisi ja haroi hiuksiaan. Tilanne sai hänet lähes huvittuneeksi. Hän oli seuraillut jotain kummallista omaa näkyään sata vuotta vanhaan varastoon ja seisoi nyt säkkipimeässä kuin paraskin salapoliisi. Söpöttäjä-Stina saisi tutkia hänet lähiaikoina. Muistinmenetys oli varmaan sekoittanut hänen päänsä lopullisesti.

Hän kääntyi ja astahti kohti ovea lähteäkseen. Silloin jokin narahti hänen jalkojensa alla. Scorpius kurtisti kulmiaan ja valaisi maata sauvallaan. Puuta... Keskellä kivilattiaa oli neliönmuotoinen puinen kohta. Laudat tuntuivat oudon ontoilta hänen jalkojensa alla. Miksi ihmeessä? Silloin hän huomasi metallisen rinkulan yhden laudan päässä, ja hänen kasvonsa kirkastuivat.

Lattialuukku! Hän tajusi ja kumartui tarttuakseen kahvaan. Hän vetäisi kahvasta voimakkaalla liikkeellä ja horjahti taaksepäin. Puinen luukku olikin yllättävän kevyt ja aukeni helposti. Hän tiiraili luukun takaa paljastuneeseen pimeyteen ja yritti valaista sitä sauvallaan, muttei nähnyt mitään. Silloin hän yllättäen kuuli alhaalta ääntä, nyt hiukan voimakkaampana.

"Auttakaa..." aneli heikko tytön ääni jostain pimeyden uumenista.

Socrpius hätkähti ja teki ratkaisunsa hetkessä. Joku oli pulassa, ja hänen oli pakko auttaa. Niinpä hän hetkeäkään empimättä nappasi valoa hohtavan taikasauvan hampaidensa väliin ja hyppäsi uhkarohkeasti säkkipimeään reikään.

Hän tömähti maahan ähkäisten ja odotti kipua, mutta tajusi yllätyksekseen laskeutuneensa haavoittumattomana pehmeälle sohvalle. Hän tarttui sauvaansa ja valaisi huonetta, joka ei vaikuttanut yhtään niin tunkkaiselta ja pölyiseltä kuin yläpuolella oleva varasto. Mutta huoneen analysoiminen unohtui täysin, kun hän näki sauvansa kelmeässä valossa lattialla makaavan ruumiin. Scorpiuksen silmät suurenivat järkytyksestä, kun hän tunnisti henkilön.

"Dominique!" hän henkäisi ja hyökkäsi alas puulattialle.

Vaalea tyttö makasi lattialla voimattoman näköisenä pitkin pituuttaan, raajat sikin sokin. Scorpius laskeutui polvilleen tytön viereen, eikä ollut aluksi varma, oliko tyttö edes tajuissaan. Hän tarttui kalpeisiin kasvoihin ja käänsi ne hellävaroen itseään kohti. Tytön sameat silmät avautuivat hitaasti ja aristivat sauvankärjestä hohtavaa valoa. Dominique ei selvästikään tunnistanut Scorpiusta mutta reagoi pojan kosketukseen poskellaan.

"Dominique, kuuletko sinä minua?" Scorpius kysyi ja yritti varoen kohottaa tytön päätä.

Dominique värähti pojan äänen kuullessaan ja avasi jälleen silmänsä yrittäen paikantaa puhujaa. Sitten hän ojensi kätensä voimattomana, ja Scorpius otti sen varovasti omaansa. Paperinohut käsi oli luonnottoman kylmä ja tärisi hiukan.

"Scorpius?" tyttö kysyi ääni väristen. Hänen hengityksensä oli raskas ja katkonainen. Kuulosti siltä, kuin jokainen hengenveto vaatisi ponnistuksen.
Scorpius nyökkäsi. "Minä se olen. Ei hätää."

Hän tarkasteli Dominiqueta järkyttyneenä. Tytön kasvot olivat lommoilla, iho oli kalmankalpea ja näytti kuivuneelta. Hänen huulensa olivat rohtuneet ja silmänsä harhailivat päämäärättömästi. Pitkät hiukset olivat likaiset ja takussa. Tyttö näytti siltä kuin olisi virunut lattialla ilman ruokaa saati juomaa päiväkausia.

"Scorpius", hän henkäisi uudelleen käheästi ja yritti sokeasti tarrautua kiinni pojan käsivarteen viimeisillä voimillaan, mutta silloin hänen tajuntansa sumeni. Tyttö valui velttona Scorpiuksen käsivarsille.

"Ei huolta. Minä autan sinua... Älä huoli..." Scorpius toisteli ääneen ja veti tytön jääkylmän kehon syliinsä. Hän tunsi paniikin kasvavan sisällään. Dominique oli vajonnut syvään tiedottomuuden tilaan, ja poika tajusi pelkäävänsä kuollakseen, että oli liian myöhäistä.

"Dominique, sinun on pakko sinnitellä", hän sanoi ja vilkuili vauhkona ympärilleen etsien reittiä ulos. Hänen oli saatava Dominique äkkiä turvaan. Mutta ainoa ulospääsy oli kattoluukku, joka oli mahdottoman korkealla heidän yläpuolellaan.

Päivällisen loputtua Albus, Will, Rose, Camilla ja Sierra astuivat ulos suuresta salista ja pysähtyivät hetkeksi eteisaulaan tekemään suunnitelmaa iltapäivälle.

"Olipa kyllä hyvää pihviä..." Albus huokaisi.
"Meidän pitäisi tehdä muodonmuutosten essee huomiseksi. Mutta missähän Scorp mahtaa olla?" Will kysyi.
"Niinpä. Häntä ei ole näkynyt sitten pelin. Kyllä sille ahmatille yleensä ruoka maistuu", Sierra pohti huolestuneena.
Albus puri hampaansa yhteen ja mutisi katkeraan sävyyn: "Ei hajuakaan, mutta positiivistä on se, ettei hän ainakaan enää näyttänyt viihtyvän Ruttukuono-Flintin seurassa, koska se luihu näkyi ruokailevan kerrankin ihan itsekseen. Oikeasti, mistä lähtien Scorp on muka seurannut matsia luihuisten kanssa..."
"Hei, seuraanhan minäkin matseja rohkelikkojen kanssa", Camilla muistutti.
"Mutta siinä on se ero, että sinä seurustelet minun kanssani. Ja Scorp nyt ei ainakaan tietääkseni ole yhdessä Ruttukuonon kanssa."
"Flintin. Ja eihän sitä koskaan tiedä..."
"Merlin, sehän se tästä vielä puuttuisikin", Albus puuskahti epätoivoisena. "Katoamistemput tuntuvat olevan muodissa nykyään..."
"Hei, älkää viitsikö pilailla. Domie on ihan oikeasti kadonnut, eikä se ole yhtään leikin asia!" Rose valitti.

Silloin heidän keskustelunsa keskeytyi, kun linnan ulko-ovet aukesivat selälleen voimakkaasti kolahtaen, aivan kuin tuuli olisi niitä heitellyt. He ja kaikki muutkin eteisaulassa olevat oppilaat kääntyivät yllättyneinä katsomaan äänen suuntaan. Rose henkäisi terävästi tunnistaessaan oviaukosta sisään astelevan henkilön.

"Mitä helvettiä?" Albus kirosi.
"Eipä taida olla enää huolta kummastakaan kadonneesta", Will totesi, mutta hänen kasvonsa olivat värittömät hänen tuijottaessaan ilmeettömänä edessään avautuvaa näkymää.

Linnaan oli astunut Scorpius Malfoy, joka harppoi nyt vakavana kohti portaikkoa. Sylissään hän kantoi velttona makaavaa, likaista tyttöä, joka näytti hädin tuskin hengittävän. Poika puristi tyttöä kainaloiden alta ja reisien ympäriltä vahvasti, kuin peläten pudottavansa hänet. Hän asteli päättäväisesti halki eteisaulan ja ohitti ystävänsä suomatta heille katsettakaan. Pojan kasvoilla oli järkyttynyt, mutta tiukka ilme. Kaikki aulassa olijat tuntuivat jähmettyneen paikoilleen tuijottamaan elotonta korpinkynsityttöä kannattelevaa rohkelikkopoikaa. Portaiden alapäässä seisovat väistivät nopeasti pois tieltä hänen astuessaan alimmille askelmille.

"Dominique!" Rose henkäisi, kun Scorpius oli ohittanut heidät. Kyyneleet kimalsivat tytön silmäkulmissa, kun hän singahti pojan perään. Will tarttui hänen käteensä ja tempautui mukaan juoksuun. Myös toiset seurasivat heidän jäljessään kohtalokkaaseen hiljaisuuteen vaipuneina.

Scorpius kantoi tyttöä päättäväisesti kohti kolmannen kerroksen sairaalasiipeä. Hän liikkui kuin sumussa. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin edessään avautuvat, loputtomilta tuntuvat porrasaskelmat ja käsivarsillaan retkottavan Dominiquen, jonka elinvoima tuntui alati heikkenevän. Tyttö ei ollut herännyt enää uudelleen, ei ollut tullut tajuihinsa. Poika kiihdytti askeliaan ja puristi haurasta ruumista tiukemmin rintaansa vasten toivoen, että toinen reagoisi hänen kosketukseensa. Mutta tyttö ei näyttänyt mitään elonmerkkejä. Scorpius puri hampaansa yhteen ja tunsi sydämensä hakkaavan tauotta. Kunpa hän voisi antaa osan sen sykkeestä Dominiquelle.

Sitten sairaalasiiven ovi oli viimein hänen edessään, ja ajattelematta mitään hän potkaisi sen auki. Jälkeenpäin hän muisti vain sen, kuinka kaikkialla oli ollut hirveän valoisaa, ja miten matami Lonelinen ääneen lausutuissa loitsuissa oli ollut niin kumman ontto sävy.


_________________________________________________________


Ajattelin, että voitaisiin vielä vähän kaivella vanhoja sen kunniaksi, että viime viikolla Ranskiksen lukukerrat ylittivät KKK:n. Kiitoksia myös muuten siitä!

Oli tämän johdosta ihan pakko vielä etsiytyä Vuotikseen (voih, Vuotis!!  Ihanan nostalgista... Kuka vielä muistaa, tai kellä on edes ollut tunnukset siellä?), ja sieltä entisen vakkarifoorun kätköistä kaivelin alkuperäisen KKK:n sivut, jotka olivat onneksi vielä tallessa. Kiveen kahlittu koira oli ensimmäinen pitkä ficcini, ja sen julkaiseminen on aloitettu vuonna 2011, eli siis kun olin vielä yläasteella (ei voi olla totta...!), ja itse asiassa ensimmäinen luku on julkaistu juurikin näihin samoihin aikoihin eli kesän puolessa välissä. Aika yllättävä sattuma! Scrollailin vähän sivua alaspäin, ja johan oli tuttuja tyyppejä vastassa, kuten vaikka Keiju (tuolloin vielä Sinikeiju). Jokseenkin crazyä ajatella, että sieltä asti ollaan roikutti samoilla osastoilla.

Höpöttelen vielä vähän KKK:sta, joka oikeasti merkitsi silloin aikoinaan tosi paljon. Tasan vuosi meni saada kasaan 20 lukua sekä pikku epilogi. Tiedän jo nyt, että Ranskiksesta tulee pidempi, mikä ilahduttaa minua suuresti - vielä en uskalla tarkkaa pituutta teille ennustella, mutta ainakin 30:stä osasta voidaan lähteä liikkeelle. KKK oli myös eka ficci, johon suunnittelin itse hahmoille persoonat. Käytin tosi paljon hyväkseni omia tuttuja ja lähipiiriä. Halusin hahmoista mahdollisimman erilaisia, mutta samalla myös aitoja. Selkeimpiä ja hauskimpiä aika pitkälle yhden ihmisen pohjalta rakennettuja henkilökuvia ovat ainakin Teddy, joka on saanut piirteensä rempseältä kummisedältäni, ja Victoire, joka iki-innokkaan persoonallisella opetustyylillään tuo mieleen yläasteen historianopettajan. Willin kaltainen poika taas oli yläasteella hyvä kaverini, ja vanha kunnon professori Slipper oli (yllättävää kyllä) ala-asteen musiikinopettajani, mutta vasta oikeastaan lukiossa hän sai todellisen minäkuvansa, kun ensimmäistä kertaa istahdin niljakkaan historianopettajamme hiillostettavaksi! Scorpius taas on ollut minulle aina rakkain hahmo, kai sen takia, että hän on kuin suoraan yläasteaikainen poikakaverini, johon olin joskus ihan idioottimaisen ihastunut... Siksi Scorp on varmaan ollut alusta asti myös kaikkein helpoin kirjoittaa. Jostain syystä pääsen sukeltamaan niin vaivattomasti hänen päänsä sisälle.

Nyt on enää hankala muistella, mistä kukakin on peräisin, vaikka kaikilla varmasti on ollut jonkinlainen tosielämän esikuva takanaan. On hassua, että aluksi jouduin välillä kovastikin miettimään, mitä vaikka esimerkiksi Rose tässä tilanteessa sanoisi; käymään läpi mielessäni, millainen henkilö hän olikaan ja millainen maailmankuva ja arvot jne. Nykyisin Ranskista kirjoittaessani saatan vain ajatella dialogin aiheen ja henkilöt puhuvat sen mielessäni valmiiksi läpi, ja minun tarvitsee vain kirjoittaa - ehkä välillä vähän toppuutella Scorpiusta, koska hän äityisi muuten liian rivoksi! Scorpin, Albuksen, Rosen, Dominiquen ja koko muun jengin persoonat elävät jo niin selkeästi mielessäni, ettei minun tarvitse enää pohtia, miten he käyttäytyvät ja suhtautuvat toisiinsa. Ja tämä kai tässä juuri onkin niin huippua.

Halu omien hahmojen luomiseen ja ylipäänsä koko urakkaan lähtemiseen syttyi alun perin kahdesta asiasta. Viimeinen valkokankaalla nähty Potteri jätti niin ison aukon, että oli vain pakko päästä täyttämään sitä jollain. Ja sopivasti suunnilleen ensi-illan jälkeen luin Vuotiksesta ficin Keskiyön kukka, kirjoittajana Delia (joka btw on myös täällä finissä, mutta julkaisee nykyisin vain RPF:ää), mikä sitten ratkaisi koko homman. Jos joku on sattumalta lukenut tuon vanhan kelmificin, niin ehkä ymmärtää mitä tarkoitan. Se on edelleen paras ikinä koskaan lukemani ficci, enkä varmaan milloinkaan saa päästäni sitä, miten fiiliksissä olin kaikista niistä loistavasti rakennetuista hahmoista ja koukuttavasti suunnitelluista tapahtumista. Halusin kirjoittaa jotain yhtä huikeaa, ja vaikka en koskaan päässyt lähellekään kyseistä mestariteosta, niin ainakin sain jotain aikaiseksi.

KKK on kulkenut mukanani läpi yläasteen sekä ammattikoulun ja lukion Ranskalaisen kaunottaren muodossa. Se on saanut tervetulleita vaikutteita Englannissa vietetystä kesästä ja myös siten auttanut minua ymmärtämään paremmin maailmaansa. Se on ollut pakokeino, ongelmien purkaja, stressin lievittäjä, sammumattoman inspiraation kohde. Yli 300 sivua ei synny tyhjästä, vaan ihan silkasta vimmasta ja hulluudesta - ja teidän lukijoiden periksiantamattomasta kannustuksesta. Kiitos siis ihanat. :'> Toivottavasti pysytte mukana jatkossakin.

[haryu]

Uijui sain kaameat vibat tuosta kuiskinasta ja valosta, hyi olkoon ja kaameaa oli myös Domin tilanne. Mitämitämitä.

Ghh nyt mua pelottaapelottaa mikä Domin kohtalo on. Mut se ei VOI kuolla eikö niin??

(KKK kun tuli nyt puheeksi niin voisi senkin mennä lukemaan, joskus oon alottanut mut jotenkin se lukemunen tyssäs. hih, mä ite muuten rekkasin Vuotikseen ihan muutama kuukausi sitten. on siinä kyllä finin jälkeen totuttelua ja muutenkin vähän kuolleen oloinen)

[Turkoosi topaasi]

Hienoa, että Domique löytyi! Hirveää miten huonossa kunnossa hän oli. Mitäköhän Sierra oli tehnyt hänelle? Se varmaan selviää sitten aikanaan. Mielestäni oli ihanan romanttista, että juuri Scorpius löysi ja pelasti Domiquen. Ja juuri sen jälkeen, kun oli väittänyt ettei olisi se "pelastava prinssi."
Odotan jännityksellä, miten Sierra suhtautuu siihen, että Domique löydettiin.

Yli 300 sivua!  Huh, huh! Itse en pystyisi kirjoittamaan niin paljoa. Minun piti oikein moneen kertaan tarkistaa tätä kommenttia kirjoittaessani, että olin lukenut oikein.
Hyvä kuitenkin, että olet jaksanut kirjoittaa niin paljon. Muuten minäkään en olisi päässyt nauttimaan tästä mahtavasta tarinasta.

[Siunsäe]

Moikka moi! Nöyrät kiitokset kommenteista. ^^

Otaku: Haa! Ei ole totta, että rekkasit vasta nyt Vuotikseen. Se on kyllä jo minun mielestäni loiston päivänsä nähnyt, mutta voi siellä ainakin viihdyttää itseään vanhoja ficcejä selailemalla. ^^ Domien kohtalo selviää, älä huoli!
Turkoosi topaasi: Minustakin on mielettömän romanttista, että Scorp pelasti Dominiquen. <3 Vedin tuon sivumäärän hatusta, mutta todellisuudessa nämä kaksi stooria yhteenlaskettuna sivumäärä taitaa yltää jo yli neljänsadan... Hurjalta se kovin itsestänikin kuulostaa, mutta vielä en ole onneksi tylsistynyt.
Ai niin!! Ja Saphira, unohdin aiemmin vastata kysymykseesi Siriuksen ruumiin loppusijoituspaikasta, niin sehän jäi ficissä niin sanotusti lukijan itsensä pääteltäväksi, joten feel free. Mutta itse olen ajatellut, että koska Sirren maine oli tietenkin jo aikaa sitten puhdistettu, eikä hän ollut enää valtakunnallinen rikollinen, niin uskon, että Harry on järkännyt kummisedälleen arvoisensa hautajaiset. ...Ehkä myös Stina oli niissä paikalla, en tiedä, mutta jotenkin se olisi minusta ihana ajatus. :'>

A/N: Kesä pyörähti käyntiin ja tässä nyt on tullut parit festarit juoksenneltua ja muutenkin hilluttua lomalaisena... Tämä luku on siitä vähän erityinen, että ensimmäinen luku koskaan, jonka olen kirjoittanut pelkästä yhdestä ja samasta kohtauksesta. Monesti olen kyllä yrittänyt, mutta nyt vasta oikeasti onnistuin. Jee jee, toivottavasti ette tylsisty. XD
Syyllistä saa veikkailla! Mielelläni kuulisin teidän arvailujanne...


_____________________________________________________


Kahdeskymmenesensimmäinen luku
Joku teistä


Pitkään oli ollut aivan hiljaista. Syvän, kuoleman hiljaista. Oli myös pimeää. Vain oudot, muodottomat hahmot tanssivat välillä pilkahdellen sysimustan keskeltä. Sitten jostain kaukaa, kuin lasiseinämän takaa kantautui vaimeaa linnunlaulua, ja ääni voimistui entisestään. Ympäröivä ilma tuntui miellyttävän viileältä. Yhtäkkiä päässä ei enää pyörinyt. Hän havahtui askeleisiin, jotka kuuluivat vähän matkan päästä. Oliko yö vai päivä? Hän tajusi kykenevänsä ymmärtämään omia ajatuksiaan. Missä minä olen? Hän yritti liikkua ja tunsi makaavansa selällään pehmeällä alustalla, lämmin peite päällään.

Dominique avasi silmänsä. Yhtäkkiä kaikkialla oli kirkasta, ja hän tunsi sokaistuvan valosta. Huone hänen ympärillään oli epäselvä, eikä hän hetkeen nähnyt kunnolla mitään. Sitten lopulta kuva hahmottui, ja hitaasti hän tajusi tuijottavansa tuttua, sairaalasiiven valkeaa kattoa.

Hän räpytteli silmiään ja yritti totutella siihen oudon arvokkaaseen tunteeseen, että kykeni jopa muodostamaan itsenäisesti selkeitä ajatuksia. Sitten hän katsahti sivulleen ja tunnisti ilokseen tutun henkilön. Hänen sänkynsä vieressä tuolilla istui punahiuksinen Rose ja luki kirjaa punaiset kiharat otsalta valtoimenaan roikkuen. Tyttö oli niin syventynyt opukseensa, ettei huomannut Dominiquen katsetta itsessään. Vaikutti siltä, että toinen oli istunut paikoillaan jo kauan. Dominique tunsi päässään pyörivän jälleen.

"Rose", hän yllättyi siitä, kuinka heiveröiseltä hänen oma äänensä kuulosti, ja yritti selvittää kurkkuaan.

Punahiuksinen tyttö hätkähti ja nosti katseensa kirjasta. Nähdessään Dominiquen valveilla hänen silmänsä suurenivat ensin lautasiksi ja vasta sitten hänen kasvoilleen levisi lämmin hymy.
"Domie-rakas..." hän henkäisi syvästi huojentuneena ja ojentautui lähemmäs sänkyä.
Dominique hymyili tervehdykseksi. "Mitä oikein on tapahtunut?"
Rose näytti hämmentyneeltä. "Etkö muka muista? Sinä katosit omilta syntymäpäiviltäsi."
Dominique kurtisti kulmiaan. "Niinkö?"
"Kyllä. Vaikuttaisi siltä, että joku halusi vahingoittaa sinua. Sinut löydettiin vasta parin päivän kuluttua meidän omasta salapaikastamme luutavaraston alapuolelta. Voitko kuvitella? En varmaan ole eläessäni ollut niin huolissani."
Dominique tunsi olonsa epämukavaksi. Hitaasti muistot kolkosta, pimeästä huoneesta alkoivat välähdellä hänen mielessään. "Kuka minut löysi?"
"Scorpius."
"Ai." Dominiquen sisällä muljahti hänen kuullessaan Rosen sanat. Kuinka poika oli voinut löytää hänet? Eihän hän edes voinut muistaa mitään, sillä he olivat viimeksi käyneet salahuoneessa viime keväänä, eikä ainakaan hänen tietääkseen huoneesta ollut tullut syksyllä puhetta.

"Kuinka kauan olen ollut täällä?"
"Kaksi päivää. Olit tosi heikkona. Sinulla oli paha nestehukka ja aliravitsemus ja aivotärähdys ja vaikka mitä muuta. Olit oikeasti kirjaimellisesti kuoleman kielissä. Matami Loneline toimi onneksi ihan tavattoman nopeasti ja sai tilasi kohenemaan, mutta sinä et siltikään herännyt. Se oli todella huolestuttavaa, ja sinua kävi tutkimassa jopa yksi Mungon parantaja, joka totesi, ettei sinulla ollut muuten mitään hätää, paitsi uupumusta. Siispä annoimme sinun levätä. Äitisi on pommittanut minua ja Louista lakkaamatta."
"Huh. Kaksi päivää", Dominique huokaisi. Häntä huimasi. Hän ei kyennyt millään muistamaan, että olisi maannut sairaalasiivessä kokonaiset kaksi päivää.

"Lähetän muille viestiä, että olet herännyt. Me ollaan päivystetty täällä vuoron perään.", Rose sanoi hymyillen ja taitteli paperilappusen pieneksi lennokiksi käsissään. Sitten hän osoitti sitä sauvallaan ja sanoi: "Will Longbottom.” Sen jälkeen paperilennokki heräsi eloon ja lähti liitelemään kohti sairaalasiiven avonaista ikkunaa heidän yläpuolellaan.

Rose katsoi lennokin liitelyä tyytyväisenä. Pikalennokit olivat taikamaailman uusimpia ja kuumimpia keksintöjä. Ne olivat paljon pöllöjä ja hormipulveria kätevämpi tapa lähettää lyhyitä viestejä lähialueella. Loitsitut paperilaput olivat nopeita, ketteriä ja helppoja kuljettaa mukana. Useita variaatioita, esimerkiksi uniikkeja, tunnusomaisia lappuja oli jo kehitelty, ja uusi kirjemuoto olikin erityisesti nuorison suosiossa. Ainoa pieni haittatekijä pikalennokeissa oli se, että taitavimmat saattoivat matkalla olevan lennokin nähdessään osata ampua sen alas sauvallaan ja lukea viestin, jota ei ollut heille tarkoitettu. Ongelmaan tietysti kehiteltiin alati ratkaisua, ja muutamia helppoja suojaloitsuja oltiinkin jo julkaistu.

Pikalennokin kadottua ikkunasta Rose kääntyi takaisin Dominiquen puoleen. Tyttö näytti kovin uupuneelta ja heiveröiseltä.
"Miltä sinusta nyt tuntuu?"
Dominique kuulosteli itseään hetken. "Minulla on nälkä", hän tokaisi.
Se oli totta. Hänellä oli huutava nälkä.
Rose naurahti vapautuneesti. "No, nyt kuulostaa onneksi jo Domielta. Minä käyn hakemassa matami Lonelinen. Hän haluaa varmasti muutenkin tutkia sinut", Rose sanoi. Sitten hän nousi ylös ja pyyhälsi Dominiquen sänkyä kiertävän väliseinän toiselle puolelle kadoten sen taakse.

Hetken kuluttua paikalle hyppelehti matami Loneline, joka näytti juuri niin vimmaisen huolestuneelta, kuin aina ennenkin. Vaikutelmaa tietysti saattoi vahvistaa se, että parantajanoita loikki lattiaa pitkin lumivalkoisen jäniksen muodossa, ja vasta Dominiquen sängyn luona hän muuntautui ihmismuotoonsa. Hänen kumartuessaan potilaansa ylle hänen nenänpäänsä värisi edelleen. Dominique ei voinut estää hymyä karkaamasta huulilleen. Jos jollekin sattui sopimaan animaagimuoto kuin nenä päähän, niin se oli heidän ylihössöttävä parantajansa.

"Mikä teitä hymyilyttää, nuori neiti?" matami Loneline kysyi huomatessaan Dominiquen virneen. Nainen vaikutti kuitenkin hyvin huojentuneelta kuunnellessaan tytön sydämensykettä ja tiiraillessaan hänen nyt hyvin eloisia silmiään sauvansa valossa. "Olin syvästi huolestunut sinusta, kun tajuttomuus ei ottanut väistyäkseen."

Dominique hymähti. "No, nyt olen ainakin pirteä kuin peipponen."
"Dominique sanoi, että hänellä on nälkä", Rose muistutti.
"Asia kerrallaan. Olet ollut tajuton kaksi vuorokautta."
"Ja syömättä vielä kauemmin. Haluan ruokaa", Dominique vaati itsepintaisesti.
Matami Loneline pudisteli päätään. "Uskon sen, mutta minun pitää tutkia sinut ensin. Onko oikea kätesi kipeä?"
"Oikea käsikö?" vaalea tyttö kysyi kummastuneena ja kohotti kättään tunnustellen. "E-ei... Miten niin?"
Matami Loneline näytti tyytyväiseltä katsellessaan vääntelehtivää rannetta. "Niin arvelinkin. Ranteesi oli murtunut, mutta onneksi luutumisliemi ehti vaikuttaa tajuttomuutesi aikana. Säästyitpähän edes siltä tuskalta, tyttörukka."
"Huh, murtunut?" Dominiqueta huimasi ja hän tarkasteli kättään, "Mutta miten se on mahdollista?"
"Meillä ei ole vielä varmaa tietoa, mutta ilmeistä on, että sinut oli kidnapattu."
"Kuka sen teki?"
Rose pudisti päätään. "Ei tietoa. Ja oudointa tässä on, että sinut oli viety meidän salahuoneeseemme, josta ei pitänyt tietää kenenkään ulkopuolisen. Ja että sinä vain katosit kesken juhlien, kaikkien meidän silmien alta. En tajua, miten se on edes mahdollista. Me luultiin, että sinä olit lähtenyt itse, mutta sitten verikokeissa selvisi, että sinut oli huumattu -"
"Huumattu?" Dominique kysyi järkyttyneenä.
"Verestäsi löytyi jäämiä unetusuutteesta. Yleensä sitä liuotetaan juoman sekaan, sillä se on hajutonta ja mautonta. Ja ystäväsi kertoivat, että olitte nauttineet katoamisiltanasi joitakin juomia - korostaen kylläkin hanakasti kyseisten juomien alkoholittomuutta", matami Loneline sanoi hymyillen tietäväisesti.
Dominique siirsi hämmentyneen katseensa matamista Roseen. Hänen päänsä oli pyörällä kaikesta uudesta tiedosta. "Siinä boolissa tosiaan oli jotain."
Rose hymyili surullisena. "Anteeksi, Domie, en yhtään tajunnut, että jotakin sellaista voisi käydä."
"Et sinä nyt sille olisi voinut mitään. Sitä paitsi kyllä se huumaaja olisi silti löytänyt keinonsa."
"Minusta on kauheaa ajatella, että joku on halunnut tehdä sinulle pahaa", Rose sanoi puistellen päätään.

"Se oli Sierra..." Dominique mutisi puoliksi itselleen.
Rose katsoi ystäväänsä tyynnyttelevästi ja tarttui tytön käteen. "Domie-rakas, ei Sierra halua sinulle pahaa. On aika epätodennäköistä, että hän olisi kaapannut sinut - varsinkin, kun hän oli todistettavasti meidän kanssamme bileissä silloin, kun sinä katosit, ja vielä sen jälkeenkin."
Mutta silloin Dominique tulistui. Hän tuijotti punahiuksista tyttöä silmät kipinöiden ja riuhtaisi kätensä toisen otteesta. "No, kuka se sitten oli? Sinäkö?! En kai minä nyt ihan itsestään kuitenkaan päätynyt huumattuna meidän salapaikkaamme, jota ei olla käytetty koko syksynä?"
"Eipäs nyt kiihdytä, nuori nainen!" matami Loneline puuttui tilanteeseen ja painoi pedistään ylös ponkaisseen tytön takaisin makuulle.
Rose yritti rauhoitella kiihtynyttä tyttöä: "Mutta eihän Sierra edes tiedä meidän salahuoneestamme. Ole nyt järkevä, Domie. Sen on olla pakko olla joku muu."
"Mutta kun minä en muista mitään! Nyt tiedän, miltä Scorpiuksesta tuntuu", Dominique puuskahti.

Tyttö veti kätensä puuskaan ja tuijotti synkeänä sänkynsä päätylautaa. Häntä huimasi jälleen ikävästi. Oli totta, että Sierralla oli alibi, mutta hänen mielessään mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut. Hän ei suostunut ajattelemaan ketään muuta. Musta aukko tuntui peittävän koko karmean aamuyön hänen muistissaan, ja se vaivasi häntä suunnattomasti. Miksen minä vain voi muistaa?

Matami Loneline lupasi toimittaa hänelle ruokaa, sillä hänen mukaansa alhainen verensokeri aiheutti äkkinäisiä kiukunpurkauksia. Juuri, kun matami oli poistunut paikalta, sairaalasiiven ovi aukesi. Dominique ja Rose katsahtivat oven suuntaan ja näkivät, kuinka sisään työntyi rykelmä heidän ystäviään. Ensin tuli Albus, sitten Will ja Camilla sekä viimeisinä Scorpius ja Sierra. Varjo käväisi Dominiquen kasvoilla, kun hän näki tumman tytön, joka hymyili säkenöivästi muiden mukana.

"Hei, Domie! Loistavaa nähdä sinua myös näin silmät auki."
"Me saatiin Rosen viesti, kun oltiin tyrmissä odottamassa Slipperin tunnin alkua", Albus selitti, kun he ahtautuivat Dominiquen sänkyvälikköön ja istuutuivat tuoleille kuka mitenkin päin, Camilla Albuksen syliin.
"Ja me ajateltiin, että sinulla on varmaan ihmissuden nälkä", Scorpius jatkoi ja ojensi tytölle pussillisen sämpylöitä. Hänen silmissään oli suunnattoman helpottunut katse.
"Joo, Scorp ja Al halusivat välttämättä hakea sinulle keittiöstä ruokaa. Siksi vähän kesti", Will selitti.
"Voi, pojat, minä rakastan teitä!" Dominique henkäisi ja upotti hampaansa ahnaasti ensimmäiseen kinkkusämpylään.
"Pakko myöntää, että onnistuit säikäyttämään ihan kunnolla", Camilla sanoi ja hymyili.
Dominique vastasi tytön hymyyn kiitollisena. "En ymmärrä, mitä tapahtui."
"Onneksi tämä sotasankari tässä löysi sinut viime hetkellä!" Albus sanoi ja läimäisi kätensä vieressään istuvan blondin pojan olkapäälle.
"Miten sinä oikein löysit minut?" Dominique halusi tietää. "Ethän sinä edes voinut muistaa salahuonetta."
Kaikki kääntyivät katsomaan Scorpiusta, joka silmin nähden punehtui ja hieroi niskaansa vaivaantuneena. "No, siinä nyt oli vähän tuuria matkassa."
"Oho! Mistä lähtien sinä olet ollut vaatimaton?"
"Velho ei koskaan paljasta salaisuuksiaan, vai mitä, Scorp?" Albus pukkasi ystäväänsä kylkeen ja iski silmää.
Scorpius naurahti poissaolevasti. "Tärkeintä on, että sinä olet nyt siinä. Meinasit nimittäin olla aika heikossa hapessa - enkä nyt puhu krapulasta."
"Joo. Me kuultiin, että boolissasi oli ollut jotain lemmentippoja vahvempaa."
"Niin minäkin kuulin siitä äsken."
"Aika outoa, ettei sitä ollut kenenkään muun lasissa. Koska sehän tarkoittaa, että joku on tarkoituksella huumannut juuri sinut", Sierra kommentoi yllättäen.
Dominique kääntyi katsomaan tyttöä, ja hänen kasvoilleen levisi jäätävä ilme. "Niin... Eikö olekin outoa?”

Hän tuijotti tyttöä pistävästi, mutta vaikka hän kuinka yritti löytää tämän kasvoilta edes pientä syyllisyyden pilkahdusta, hän ei onnistunut. Tyttö näytti tuolilla istuessaan täysin viattomalta ja aidosti huolestuneelta Dominiquen sotaisasta ulosannista huolimatta. Se sai blondin tytön hetkeksi epäilemään omaa tuomitsemistaan.

"Etkö muka oikeasti muista mitään siitä yöstä? Edes välähdystä sieppaajasta?" tummahiuksinen tyttö jatkoi rohkeasti.
Dominiquen silmät muuttuivat viiruiksi, kun hän yritti pinnistää muistiaan. "No, muistan vain jotain siitä, kun juttelin Tomin kanssa. Olin jo aika kännissä silloin ja varmaan jo huumattukin ja ties mitä... Ja sitten muistan ehkä hyvin hämärästi, että olisin ollut toisen kerroksen salakäytävässä... Muistan sen seeprakuvakudoksen. Mutta en ole ihan varma, oliko se totta. Olen kuulkaa viime päivien aikana nähnyt pääni sisällä niin sekavaa settiä, että jopa Punurmio olisi kateellinen sisäiselle silmälleni. Ihan toivotonta edes yrittää eritellä siitä sekasotkusta mitään, mikä on varmasti tapahtunut."

"Vou... Tuo kuulostaa näin äkkiseltään kyllä sellaiselta ihmelääkkeeltä, että mistähän sitä saisi hankittua ensi bileisiin. Olisiko kidnappaajan yhteystietoja?" Scorpius kysyi silmät kiiluen.
Rose suuntasi paheksuvan katseensa poikaan. "Onnittelut Scorpius Malfoy; kerroit juuri elämäsi paskimman jutun."
"Älä nyt. Yritän vain piristää tunnelmaa."
"Tekijästä ei siis ole mitään tietoa?"
"No, näillä näkymin näyttäisi siltä, että huumaaja, sieppaaja ja kiduttaja olisi joku, joka tiesi salahuoneestamme", Dominique totesi koruttomasti. "Eli joku teistä."

Orastaneet hymynkareet katosivat hetkessä jokaisen, jopa Scorpiuksen, huulilta. Heidän katseensa alkoivat harhailla päämäärättömästi, ja Will vaihtoi ahdistuneena painoa tuolillaan. Kukaan ei oikein osannut sanoa mitään. Dominique antoi vakavan katseensa kiertää läpi ystäväpiirinsä, pysähtyen hetkeksi Sierraan, ennen kuin antoi ilmeensä pehmetä ja naurahti vapautuneesti.

"Vaikka eihän nyt kukaan teistä tietenkään haluaisi minulle mitään pahaa."
Kaikki kääntyivät katsomaan tyttöä huojentuneet ilmeet kasvoillaan ja naureskelivat Dominiquen mukana.
"No, ei tietenkään. Ehdin jo säikähtää, että oikeasti epäilet meitä", Albus sanoi pieni varautunut särö edelleen äänessään.
"Niin, Dominique. En ikinä tekisi mitään sellaista!" Rose henkäisi.
Dominique katsoi parasta ystäväänsä rauhoittelevasti. "Ei hätää, Rosie. En usko hetkeäkään, että se olisi ollut kukaan teistä."
"Mutta aika suuri mysteerihän tämä on", Will totesi.
"Ehkä se oli Ruttukuono-Flint", Albus totesi viileästi.
Rose nauroi. "Albus, minua huvittaa suuresti se, että vaikka Irvetan pankki olisi ryöstetty, niin sinun mielestäsi syyllinen olisi silloinkin Artemis Flint."
Muut nauroivat, mutta Albus näytti edelleen vakavalta. "Minusta hän on kieroin ihminen, jonka tiedän ja on siksi potentiaalinen syyllinen moneenkin rikokseen", hän mutisi ja vilkaisi salakavalasti Scorpiusta, joka esitti kuin ei olisi kuullut yhtään mitään.

"Mutta sen oli pakko olla joku juhlissa olleista."
"Ehkä Louis vain halusi päästä siskostaan eroon..." Scorpius pohti.
Hänen vieressään istuva Camilla läpsäisi poikaa päähän avokämmenellään.
"Ai, hitto!"
"Hyvä, Camilla", Dominique kehui.
"En koskaan jätä väliin tilaisuutta lyödä tuota idioottia", Camilla sanoi tyytyväisenä.
"Meidän pitää selvittää yhdessä, kuka se on voinut olla", Rose sanoi välittämättä Scorpiuksen marttyyrimaisesta katseesta.
"Kannattaisi ehkä käydä siellä salahuoneessa", Sierra sanoi. "Sieltä voisi löytyä jotain."
"Hyvä idea, Sierra. Mutta odotetaan, että Dominique pääsee ensin jalkeille", Scorpius sanoi.
"Minua ei kuulkaa paljon tarvitse odotella! Nämä teidän sämpylänne alkavat jo vaikuttaa."

"Meinattiinko me mennä seuraavalle tunnille?" Sierra kysyi, kun he olivat vielä hetken aikaa pohtineet mahdollista syyllistä.
"Ai niin! Slipperiä, hitto... Varmaan pakko mennä..."
Dominique hymyili väsyneesti. "Alkakaa laputtaa. Lupaan, etten anna kenenkään - paitsi korkeintaan Söpöttäjä-Stinan - huumata itseäni sillä aikaa."
"Tuosta en ihan menisi takuuseen... Mutta rehellisesti olen silti kyllä enemmän huolestunut herra Lipevästä ja meidän kohtalostamme sitten, kun saavumme tunnille myöhässä", Albus sanoi ja nousi ylös laskien Camillan maahan. "Voisin itsekin tekeytyä sairaaksi..."
Myös muut nousivat, ja joukkio lähti laahautumaan kohti sairaalasiiven ovia.
"Hauskaa päivää, Domie! Tulen ruuan jälkeen käymään taas", Rose sanoi hymyillen ja vilkutti.
"Hauskaa päivää", myös Sierra toivotti iloisesti.
"Kiitos", Dominique vastasi ja ilmeili huulillaan jotain etäisesti hymyntapaista.

Kun muut olivat jo siirtyneet oven suunnalle, Scorpius jäi vielä roikkumaan Dominiquen sängynpäätyyn sen näköisenä, ettei oikein tiennyt, missä hänen kuuluisi olla. Dominique katsoi poikaa kohottaen kulmiaan kysyvänä. Poika vältteli hänen katsettaan, ja hänen kasvoillaan käväisi helpottunut ilme, kun Albus kutsui häntä ovelta.

"Aiotko tulla, Scorp?"
Mutta Rose asetti kätensä ruskeahiuksisen pojan olkapäälle. Vieno hymy oli hiipinyt tytön kasvoille. "Scorp tulee varmaan sitten meidän perässämme, eikö niin?"
Scorpius katsoi muita ensin häkeltyneenä, mutta nyökkäsi lopulta hajamielisesti. "Joo... Niin tulen."
Rose hymyili tietäväisenä ja veti Albuksen mukanaan ulos ovesta. "Hyvä on. Nähdään sitten!"
Scorpius murahti jotain vastaukseksi ja odotti vaitonaisena, että joukko purkautui ulos sairaalasiivestä.

Kun ovi lopulta pamahti kiinni, sisään jääneet kaksi säpsähtivät. Scorpius seisoi edelleen aloillaan Dominiquen sängyn päädyssä ja puristi metallista kaidetta hermostuneena. Dominique tuijotti peittoaan yllättyneenä asioiden saamasta käänteestä. Ajatukset pyörivät hänen päässään vimmattua vauhtia. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miksi Scorpius oli halunnut jäädä kaksin hänen kanssaan. Sitten poika rykäisi vaivaantuneena, ja Dominique kääntyi katsomaan häntä.

Tyttö kohtasi harmaat silmät ja tunsi heti vatsanpohjassaan tutun poltteen. "Et sitten pelkää herra Lipevän kostoa?"
Scorpius naurahti ja vilkaisi lattiaa. "Joo, no, otan nyt sen riskin."
"Mikäs on niinkin suuren riskin arvoista?" Dominique tiedusteli.

Häntä ei enää huvittanut kierrellä. Hän oli pettynyt poikaan jo niin monta kertaa, eikä hän enää halunnut mutkistaa asioita. Hän oli ollut kärsivällinen niin kauan mutta oli lopulta menettänyt uskonsa. Hän tunsi Scorpiuksen liian hyvin. Hän oli tajunnut lukevansa poikaa kuin avointa kirjaa varsinkin nyt, kun tämä ei muistinmenetykseltään osannut siihen varautua.

Scorpius puisteli päätään kuin olisi yhtäkkiä herännyt horroksesta. Sitten hän venytteli käsiään niskansa taakse hyvin scorpiusmaisesti. Dominique tiesi heti, että poika aikoi valehdella.

"Kunhan vain ajattelin, että eikös urhean prinssin tehtäviin kuulu tarkastaa henkilökohtaisesti, että viimeksi pelastamansa neito on toipunut hyvin koetuksestaan."
Dominique ei voinut pidätellä virnistystään. "Pelastatko neitoja ihan työksesi?"
"Sir Malfoylla on aika korkeat tuntitaksat, mutta tutustumiskerta on ilmainen, joten ei huolta."
"Tuo kuulostaa kyllä jo enemmän joltain ritarilta. Paitsi että ne kyllä pelastivat neitoja ihan vain oikeuden nimissä."
Scorpius kumarsi hymyillen. "Prinssi tai ritari, millä vain nimellä neiti tahtoo pelastajaansa nimittää."
Dominique kohotti toista kulmaansa. Tunnelma alkoi muuttua vapautuneemmaksi. "Kuulostaako tämä siltä, että kerjäät kiitoksia?"
"En toki! Olen nöyrä ja isänmaallinen, vaatimaton ja rehti sotilas", Scorpius vannoi ja asetti käden rinnalleen.
Dominique pudisteli päätään nauraen. "En allekirjoita noista piirteistä yhtäkään. Mutta kiitoksenne olette silti ansainneet, Sir Malfoy."
Mutta Scorpius ei näyttänyt tyytyvän pelkkään sanalliseen kiitokseen. "Saisiko tämä rohkea herra edes jotain pientä vaivanpalkkaa?"
"Kuten mitä?" Dominique kysyi huvittuneena.
Scorpius virnisti ja taputti sormenpäällään poskeaan merkitsevästi.
Dominiquen sisällä kuohahti. "Et ole tosissasi", hän yritti säilyttää äänessään huolettoman leikkisän sävyn, vaikka se oli äkisti alkanut väristä.
Scorpius katsoi häntä nöyrä, toiveikas ilme kasvoillaan, muttei sanonut enää mitään.

Dominique veti henkeä. Hän ei tiennyt, leikkikö poika hänen tunteillaan tahallaan, vai oliko tässä takana jotain muutakin. Hän kuitenkin päätti hetkessä, ettei halunnut jäädä ottamaan selvää. Niinpä hän nosti sormensa ylös ja vinkkasi pojan luokseen.

Scorpiuksen kasvoille levisi voitonriemuinen ilme, ja hän hivuttautui sängynlaitaa pitkin tytön luo. Dominique kohottautui ylös käsivarsiensa varaan ja painoi huulensa pojan vaalealle poskelle. Suukko oli vain nopea, kevyt kosketus, mutta Dominique tunsi silti tuhansien kipinöiden polttelevan rinnassaan. Scorpiuksen vetäydyttyä kauemmas hän mietti, mitä pojan mielessä sillä hetkellä oikein liikkui, mutta tämän kasvoilla näkyi vain tuttu, kujeileva virne.

"Suurimmat kiitokseni, oi neito", hän sanoi tyytyväisenä.
Dominique pyöräytti silmiään. "Miten edes sait minut sieltä salahuoneesta ylös? Rose sanoi, että olit kannellut minua ympäri koulua."
"Poikkeuksellisen suurilla ja mahtavilla lihaksillani tietenkin!"
"Ai tuosta vain seitsemän jalkaa suoraan ylöspäin? En tiennytkään, että olet niin pitkä."
"No, saatoin ehkä siinä kohdassa kutsua tulejo-loitsulla ylävarastosta vanhan luudanvarren avuksi, mutta suurimmaksi osaksi luotin atleettiseen kehooni. Ajattelin tietysti vain sinun parastasi siinä nostossa."
"Niin tietenkin. Aika kekseliästä kuitenkin."
"Mikä?"
"No, se luuta", Dominique sanoi ja näki Scorpiuksen kasvoilla käväisevän ylpeän ilmeen ennen kuin jatkoi, "Etenkin, kun siellä huoneessa on myös tikapuut."
Scorpius näytti hölmistyneeltä. "Eikä varmasti ollut!" hän puolustautui. "Sitä paitsi miten sinä oikein luulet, että minä raahaan sinun elottoman ruhosi ylös tikapuita pitkin? Anteeksi nyt vain, neiti puoliveela, mutta ette te nyt kuitenkaan mikään keijukainen ole."
"Haista paska!" Dominique huudahti ja läimäisi poikaa tyynyllä päähän nauraen. Tyynystä purkautui höyheniä, jotka tarttuivat vaaleisiin hiuksiin. Juuri silloin poika puri huultaan ilkikurisesti ja näytti hetken turhan hyvältä.
"Ei nyt tarvitse kiivastua! Joskus totuus sattuu", Scorpius naurahti ja suojasi kasvojaan käsillään, kun tyttö huitaisi uudelleen.

Silloin viiltävä kipu lävisti Dominiquen otsalohkon. Hän henkäisi terävästi ja vaipui otsaansa puristaen makaamaan sänkynsä pohjalle. Virne pyyhkiytyi hetkessä Scorpiuksen kasvoilta, ja hän katsoi tyttöä otsa huolestuneessa kurtussa.

"Sinun pitäisi oikeasti levätä, eikä pahoinpidellä viatonta pelastajaasi. Ylipäänsä pelastajan pahoinpitely ei kuulosta kovin hyvälle”, hän sanoi ja laski kämmenselkänsä tytön poskelle.
"Minusta se kuulostaa erittäin hyvälle", Dominique sanoi ja henkäisi terävästi, kun uusi kipuaalto pyyhkäisi hänen ylitseen.
"Okei. Nyt olen tosissani. Jätän sinut lepäämään."
"Äh. Kyllä tämä tästä. Söpöttäjä-Stina antoi niin vahvat lääkkeet, että varmaan vain sain niistä migreenin", Dominique yritti vähätellä, mutta hänen ilmeensä synkkeni samassa, kun hän huomasi Scorpiuksen muuttuneen olemuksen.

Platinapäinen poika katsoi häntä nyt aivan eri tavalla, vakavoituneena, ja hänen silmissään näkyi surumielinen katse. "Oli aika kauheaa tuoda sinut tänne ja katsoa, kun... kun Loneline elvytti sinua."
Dominique tuijotti poikaa hämmentyneenä. Kipu hakkasi hänen otsassaan.
"Toivon... ettei minun tarvitse koskaan nähdä sitä uudelleen", Scorpius jatkoi vaikeana ja huokaisi peittäen kasvonsa käsiinsä.
Itkeekö hän? Dominique pakotti kasvoilleen vaisun hymyn ja kosketti pojan sormenpäitä. "Kiitos, että pelastit minut", hän kuiskasi.
Scorpius kääntyi kohtaamaan tytön toivoa säkenöivät silmät, ja hetken he vain tuijottivat toisiaan sanattomina.

"Pitäisikö meidän käydä siellä huoneessa sitten, kun sinä olet päässyt täältä pois?" poika ehdotti katkaisten heidän välilleen laskeutuneen hiljaisuuden.
Dominique vavahti. Totta puhuen häntä kylmäsi ajatus luutavaraston salahuoneesta, jossa hän oli virunut huumattuna monta päivää. "Miksi?"
"Tutkittaisiin sitä vähän. Sieltä voisi löytyä jotain vinkkiä siitä, kuka sinut mahdollisesti kaappasi. Enkä sitä paitsi usko, että siellä oikeasti oli mitään tikkaita!" Scorpius sanoi iskien silmää.
Dominique katsoi poikaa epäröiden. "No, sama kai se sitten on... Mutta tuskin sieltä mitään löytyy."
Scorpius hymyili tyytyväisenä. Hän oli juuri sanomassa jotain, kun sairaalasiiven oven avautuminen keskeytti heidän keskustelunsa.

He kääntyivät katsomaan oven suuntaan, josta yllättäen pujahti sisään siilitukkainen poika, jonka kasvoilla näkyi hivenen epävarma mutta toiveikas hymy.

"Hei, Dominique. Kuulin, että olit viimein herännyt."
"Ai, hei Tom", Dominique tervehti hymyillen lämpimästi ja yritti hivenen kohottautua ylös sängyssään.
Scorpius tuijotti poikaa silmin nähden kummastuneena ja nyökkäsi tälle jäykästi.

Tom sulki oven perässään ja saapasteli reippaasti Scorpiuksen ohi Dominiquen sängyn luo ja kyykistyi tytön vierelle. Kädessään hän kantoi viininpunaista neilikkaa, jonka hän ojensi Dominiquelle hymyillen. Toinen otti kukan vastaan yllättyneenä.

"Toivottavasti parannut pian."
"Kiitos", Dominique sanoi ja tuoksutti kukkaa. Hän haistoi siinä raikkaan ulkoilman ja edesmenneen kesän. "En odottanut sinua tänne kesken koulupäivän. Etkö sinäkään pelkää professori Slipperiä?"
"Tulin heti, kun Al kertoi. Slipper pitäköön liemensä. Halusin tulla tarkistamaan, että olet OK."
Dominique hymyili hölmösti. "Kiitos. Hyvin minulla pyyhkii."

Scorpius rykäisi kuin ilmoittaakseen olevansa edelleen paikalla. Sitten hän nousi ylös. "Hyvä on! Jätän teidät kaksi kuhertelemaan rauhassa ja lähden todennäköisesti vastaanottamaan henkistä selkäsaunaa mainitulta herra Lipevältä", hän sanoi ja iski silmää Tomille.
Dominique katsoi poikaa yllättyneenä. "Ai. No, hyvä on."

Tom ei näyttänyt pistävän pojan ilmoitusta pahakseen. Scorpius hymyili vaivaantuneena, heilautti kättään ja kääntyi lähteäkseen. Hän käveli kohti ovea, mutta juuri ennen kuin ehti tarttua kahvaan, hän muisti äkkiä jotain ja pyörähti ympäri. Hän kohtasi Dominiquen silmät, jotka loistivat kilpaa ikkunoista siivilöityvien auringonsäteiden kanssa.

"Vielä yksi juttu."
"Niin?" Dominique kysyi.
"Mikä sinun suojeliuksesi on?" Scorpius kysyi kummallinen ilme kasvoillaan.
"Lohikäärme tietysti, miten niin?"
"Ai." Scorpius jähmettyi paikoilleen ja tuijotti tyttöä pysähtyneesti.
Dominique kurtisti kulmiaan. Pitäisihän hänen nyt se tietää, hän ajatteli nopeasti. "Se on ollut lohikäärme viime joulusta asti, siitä lähtien, kun -" mutta samassa hän tajusi, ettei poika tietenkään voinut muistaa.
"Kun... mitä?"
Dominique painoi päänsä häpeissään. Hän ei halunnut puhua siitä nyt - ei varsinkaan Tomin läsnäollessa, eikä kyllä muutenkaan. "Ei mitään. Unohda se."
Scorpius näytti tyytymättömältä. Hän katsoi vielä hetken Dominiqueta tutkivasti mutta antoi kuitenkin asian olla. "Okei sitten... Mutta minä nyt joka tapauksessa lähden. Koeta lepäillä", hän sanoi ja vilkaisi vielä Tomia. "Nähdään illalla treeneissä."

Tom nytkäytti päätään omituinen ilme kasvoillaan ja näytti siltä, että toivoisi blondin poistuvan paikalta nopeammin. Scorpius teki työtä käskettyä ja vetäisi oven kiinni perässään. Dominique jäi tuijottamaan ovea otsa käpertyneenä kummastuneeseen ryppyyn. Sitten hän kuuli Tomin merkitsevän  rykäisyn vierestään ja kääntyi tämän puoleen.

Dominique katsoi poikaa ja siristi silmiään. "Huomaanko, että jonkun läsnäolo ärsytti sinua?"
Tomin tiukka ilme pehmeni heti ja hän kohautti olkiaan välinpitämättömästi. "No, ei nyt niinkään. Halusin vain jutella kanssasi kahdestaan."
"Kiva, kun tulit."
"Tietysti. Oli jotenkin pysäyttävää, kun sinut lopulta löydettiin. Istuin täällä ensimmäisen yön Rosen kanssa."
"Istuitko?"
Tom nyökkäsi. "No, mitä muutakaan olisin tehnyt? En olisi kuitenkaan saanut unta. Viime yönä kävin tosin juoksemassa."
Dominique tyytyi hymyilemään. Hän oli yllättynyt Tomin huolehtivaisuudesta.
"Aika hurjaa, että sinut oli raahattu sinne salahuoneeseen asti, eikö?"
Dominique kurtisti kulmiaan. "Miten sinä tiesit siitä huoneesta?"
"Rose kertoi siitä, kun istuimme täällä sinua vahtimassa. Yö oli aika pitkä, tiedäthän..."
"Niin tietysti", Dominique vastasi huolettomasti, mutta jokin pojan sanoissa jäi silti vaivaamaan häntä. Minun pitää kysyä asiasta Rosielta.
"Sinullako ei ole mitään hajua siitä paskiaisesta, kuka sen teki?"
Dominique pudisti päätään mietteliäänä. "Ei... Ei mitään hajua."

[haryu]

Grr mä niin odotin että ees jonkinlaista vinkkiä ois tässä luvussa saanut :"D kamalaa kun oon ihan sekasin ja epäilen kaikkia...

Aww Domien ja Scorpiuksen hetkellinen rauha tai joku sellainen oli niin suloista luettavaa <3___<3

[Cirilla]

Tiesin että Domie oli siellä salahuoneessa! 

Ja nyt luulen ma että tai arvelen ma, että Tom voisi olla asialla.. kun kerta halusit kuulla arvauksia.

Huono oon kommentoimaan, kun kesätyöt vie mun ajan lähes kokonaan. Sentään ehin lukemaan

Kiitos uudesta luvusta ja lisää vain

Cirilla

[Lasikuula]

Yhdeltä istumalta luettuna navetoinnin välissä... Voin vain sanoa tämän tekstin olevan upea, koukuttava ja kerrassaan mahtavaa luettavaa! Oon ylirakastunut hahmoihin ja tunnelmaan tekstissä, enkä vain kykene ymmärtämään, kuinka joku keksii näin yhtenäisen ja toimivan juonen! Jännityksen hetkiä, naurun hetkiä, ärtyneisyyttä... Ainakin meitti on käyny suurimman osan tunneskaaloja läpi tätä lukiessa. Ja voi hitsi, miksei tätä vaan voi olla enempää! Lisää mulle, heti

Ainut, mitä Dominiquen etsimisessä kävin ihmettelmään, oli Kelmien kartan käyttämättömyys. Toinen ihmetys liittyy myös Kelmien karttaan, nimittäin sitä ei ole sanallakaan mainittu sen jälkeen, kun Scorpiusta piti käydä vakoilemaan

Mutta sitten omiin pohdintoihin: monijuomaliemi kuulostaisi ihan hyvälle selitykselle Sierran ulkonäkömuutokseen, toisaalta taas hahmon reagtiot Dominiquen hyökkäävyyteen viittaisi Domin menneen liian lähelle. Lisäksi muistin menetys, joka ilmeisesti yltää myös Sierran ja Domin riitaan asti, kannattaisi Sierran syyllisyyttä asioihin. Toisaalta taas motiivi tekoon puuttuisi. Jos taas olisi Sierra, joka haluaa hyvään sukuun, niin silloin olisi motiivi. Toisaalta huono koulumenestys Tylypahkassa verrattuna aiempiin opintoihin... Jotain epäilyttävää Sierraan miustakin selkeästi liittyy.

Mitä Tomiin tulee, en vaan usko et siinä ois takana mitään kummempaa. Mutta silti päässä soi kellot, että josko salaliitto Sierra-Tom? :DD

Ja mitä Camillaan tulee, se oli jotenkin ihana unohtaessaan vihansa viimeisimmässä luvussa. Voi voi, niin se vain huoli muistuttaa toisen tärkeydestä. Rose on hellyyttävä huolehtija.

Mutta, toivottavasti palaillaan astialle mahdollisimman pian! <3

[Siunsäe]

Moi.
Nyt on sellainen tilanne, että muutan kuun vaihteessa ulkomaille duuniin. En varmaan ehdi julkaista mitään enää tässä lähtökiireessä, enkä osaa yhtään luvata, miten nopeasti asetun uuteen paikkaan tai milloin pääsen kunnolla kirjoittelemaan. Ranskis siis valitettavasti jonkin aikaa katkolla, olen tosi pahoillani.
Vastailen kommentteihinkin vasta, kun seuraavan kerran päivittelen.

[pringles]

Jeejeejee Domie löyty!!! (Tuulettaa innoissaan)
Eieiei ranskis loppu kesken (itkee ja hakkaa päätään pöytään)
Uskomatonta että löysin tän vasta nyt! Jatkoa mahd. Pian, kiitos.

[Annabeth Chase]

Mä kuolen ootellessani jatkoa. Tää on paras ficci ikinä! Hahmot on parhaita! Jatkoa pian?

[Siunsäe]

Moikka. Kiitos kommenteista sekä kärsivällisyydestä! Lämpimästi tervetuloa myös uudet tulokkaat. :>

Otaku: Voin kuvitella fiiliksesi... Ja ei varmaan helpota, jos sanon, ettei vastausta kysymyksiisi ole ihan heti tulossa. 
Cirilla: Niin tiesit! Minusta oli jotenkin käsittämätöntä, että niin moni osasi arvata Domien olinpaikan, vaikka luutavaraston salahuone on mainittu ainoastaan KKK:ssa! Edelleen jaksan ihailla tarkkamuistisuuttanne.
Lasikuula: Olen otettu, että ficci on ollut mielestäsi tähän asti noinkin onnistunut. Olen otettu ylipäätään noin pitkästä kommentista. Juuri tämän takia jaksan kirjoittaa. Ah, Kelmien kartta! Olet ihan oikeassa, se on vähän jäänyt. Sille olen kyllä totta puhuen suunnitellut virkaa myöhemmäksi, mutta jotenkin olen blokannut sen tässä välissä kokonaan. Veikkaan kuitenkin, ettei Dominiqueta olisi syystä tai toisesta näkynyt kartalla, vaikka he sitä hänen etsintöihinsä olisivat käyttäneetkin. Tai ehkä kartta olisi ollut hävinnyt... Paha sanoa, kun syyllisestä ei ole varmuutta! Noihin Sierra-pohdintoihin on pakko nyt tehdä suurisuuri poikkeus ja paljastaa, että yksi noista teorioistasi alkaa jo olla hivenen lähellä totuutta! Olet nähnyt niin paljon vaivaa, että katson velvollisuudeksi tulla vähän vastaan. Yleensä en mitään paljasta...
pringles: Uskomatonta, että löysit tänne vasta nyt, mutta loistavaa, että olet täällä! Eikä mitään hätää, sillä tarinaa on vielä rutkasti jäljellä.
Annabeth Chase: Ihanaa, että pidät! No, arvaa vaan, olenko minä kuollut täällä, kun en ole pystynyt viemään tätä eteenpäin, vaikka tiedän, että tälle olisi lukijoita. Mutta nyt saatte vähän lisää luettavaa.

A/N: Poden tosi huonoa omatuntoa siitä, että tässä nyt kestikin näin kauan... Ja vielä harmimpi homma on se, että oma elämä ei ole vieläkään ihan niin balanssissa, että voisin luvata yhtä säännöllistä päivittelytahtia, kuin vielä pari kuukautta sitten. Inspiraatiota riittäisi, mutta kärsin ajan sekä henkisen tasapainon puutteesta. Anteeksi. 
Mutta se minun tilanteestani... Ranskis sen sijaan voi hyvin! 5000 lukukertaa rikkoutui jo joskus heinäkuun puolella, ja tänään ylitettiin 6000:n raja! Tuhannet kiitokset, en käsitä. Sen kunniaksi päätin, että on jo korkea aika julkaista uutta osaa. Sen te kaikki ihanat olette vähimmillään ansainneet. ❤️
En tiedä, miten hyvä tämä pätkä on, mutta minulla oli hauskaa sitä kirjoittaessa. En ollut suunnitellut, että Domien ja Scorpin välillä kipinöisi aivan noin paljon, mutta he vain ikään kuin pääsivät irti varrestaan (taas)... Ihme kaksikko.
Mitä pidätte? On jo ikävä teitä.


______________________________________


Kahdeskymmenestoinen luku
Alitajunnan hyödyistä


"Mitähän se kiero noita on tällä kertaa meitä varten kehitellyt..."
"Domie, oletko nyt oikeasti ihan varma, että voit tehdä tämän?"
"Tietysti! Miksen olisi?"
"Sinä pääsit kaksi päivää sitten pois sairaalasiivestä."
"Eli se tarkoittaa, että olen terve."
"Eli se tarkoittaa, että olet toipilas."
"Paskat! Olen vain hyvin levännyt. Sitä paitsi ei tuo yksi sankari pärjäisi siellä ilman minua."

Albus ja Will virnistelivät toisilleen, kun he kuuntelivat sivusta Rosen ja Dominiquen sananvääntöä.

Nyt Scorpiuskin liittyi keskusteluun mukaan blondin tytön yllyttämänä:
"Hei! Muistellaanpa vähän, kuka eilen vei sata-nolla huispauskentällä."
"No, tuo nyt on ihan eri asia! Minkä minä sille voin, että sinä käytännössä elät se keppi haarojesi välissä?"
"Ja Se keppi se vasta oikea ihmekeppi onkin. Kiihtyy nollasta sataan alle sekunnissa", Scorpius sanoi kohotellen kulmiaan riettaasti.
"Hyi olkoon!" Dominique kiljaisi.
"Tuo oli jo mautonta, Scorp."
"Saako nyt lyödä?" Camilla kysyi Dominiquelta.
Dominique, jonka nenä oli kivunnut nyrpeään ryppyyn, nyökkäsi. Käskyn saatuaan Camilla huitaisi, mutta Scorpius onnistui väistämään iskun.
"Tämä ei jää tähän, Malfoy."
"Lupaan tänään simulaattorissa syöttää sinut hämähäkeille heti tilaisuuden tullen", Dominique uhkasi.
"Jopas nyt on muuttunut ääni kellossa! Pidin enemmän Sir Malfoysta."
"Sir Malfoy lakkasi olemasta eilen sillä hetkellä, kun yritit tiputtaa minut luudalta hyvin epäherrasmiesmäisesti."
"It's a game, baby."
"Siinä teidän lentohommassanne ei ollut oikeasti yhtään mitään järkeä! Dominiquelle olisi voinut käydä tosi huonosti", Rose valitti turhautuneena.
Dominique asetti kätensä Rosen olkapäälle lohduttavasti. "Älä huolehdi liikoja, isosisko. Kyllä pikkusisko osaa puolustaa itseään. Ja sitä paitsi se olisi ollut tuon idiootin vika, jos olisin pudonnut."

Dominique ja Scorpius olivat tosiaan kiitäneet edellisenä päivänä koulun jälkeen huispauskentälle, kun Dominique oli ilmoittanut tarvitsevansa jotain toimintaa kaiken makoilun vastapainoksi. Mark oli vielä langennut lainaamaan omaa LyöjänLupaustaan, kun Dominique oli hetken aikaa käyttänyt poikaan pettämätöntä hurmaustaktiikkaansa. Tyttö oli siten päässyt liitelemään yläilmoissa oikealla kunnon huippuluudalla. Myöhemmin Albus ja Louis olivat liittyneet kaksikon seuraan, ja he olivat pistäneet pystyyn kunnon ottelun. Rose oli seurannut rohkelikkopoikien ja korpinkynsitytön korkealentoista kamppailua kauhistuneena maan kamaralla, mutta kukaan ei ollut ottanut hänen yläilmoihin huudeltuja varoituksiaan kuuleviin korviinsa.

Silloin heidän keskustelunsa keskeytyi, kun luokan oven suunnalta kajahti professori Weasleyn iloinen tervehdys:
"Huomenta kaikki! Tulkaahan sisään, niin päästään aloittamaan toinen simulaattorituntimme."

Tällä kertaa simulaattoriin pääsivät ensiksi Scorpius ja Dominique sekä Sierra ja Seth Richardson. Scorpius näytti Sierralle peukkua ennen kuin he siirtyivät professori Weasleyn opastamana simulaattorin ovelle. Tumma tyttö vastasi pojan eleeseen jännittyneellä virnistyksellä ja katosi sitten professori Lupinin perässä toiseen huoneeseen johtavaan käytävään.

Professori Weasley ilmoitti, ettei hänellä ollut oikeastaan mitään saatesanoja tämänpäiväiseen haasteeseen ja tyytyi vain toivottamaan onnea Dominiquelle ja Scorpiukselle.

"Olipa kummaa. Harvemmin siskosi ihan noin vähäsanainen on", Scorpius mumisi Dominiquelle samalla, kun avasi oven ja päästi tytön edellään huoneeseen.
"Niin... Pistää miettimään, onkohan tällä kertaa vähän helpompi haaste kuin viimeksi."
"Mmm... Vai vaikeampi?”

Mutta kauemmin he eivät ehtineet asiaa miettiä, kun ovi jo sulkeutui heidän takanaan, ja heidät ympäröi hetkessä sankka savu. Yhtäkkiä he eivät nähneet eteensä, hädin tuskin edes toisiaan.

"Ei ole ainakaan höyryissä säästelty", Scorpius kommentoi ja tiirasi Dominiqueta kuin tarkistaen, että tyttö oli edelleen siinä.
"Ei, mutta mitähän tämä oikein meinaa..." Dominiquen selkäpiitä karmi, ja hän nosti sauvansa ilmaan. Se katosi saman tien harmaaseen savuseinämään, ja hän puristi puista kahvaa tiukemmin nyrkkiinsä.
"Hah, no eihän savu nyt ketään tapa", Scorpius naurahti teennäisen rennosti ja haroi ilmaa edessään. "Mennäänkö vaikka tähän suuntaan?" hän kysyi ja lähti vastausta odottamatta vaeltamaan suoraan eteenpäin savun sekaan.
"Odota, Scorp!" Dominique huudahti ja tarttui vaistomaisesti pojan käteen ennen kuin tämä katosi kokonaan.

Pitkät, lämpimät sormet kiertyivät hänen kätensä ympärille, ja äkkiä hän tajusi, kuinka hyvälle se tuntui. Orastava pelko peittyi tuon miellyttävän tunteen alle. Scorpius puristi hänen kättään tiukasti samalla, kun luotsasi heitä eteenpäin sankassa savussa. Dominique ei ollut varma, hakkasiko hänen sydämensä enemmän simulaattorin rintaan nostattamaa jännitystä vai pojan käden puristuksen aiheuttamaa kutkutusta.

Mutta sitten Scorpius äkisti pysähtyi ja irrotti otteensa. Turvallisuuden tunne oli hetkessä poissa.

"Mikä tuo oli?"

Ja samassa heidän välistään suhahti jokin suuri ja musta olento, ja he kavahtivat kauemmas toisistaan. Olento katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja heti perään harmaus ympäröi heidät. He eivät nähneet enää toisiaan, eikä epätoivoinen savun kauhominen auttanut yhtään mitään. Dominique ei kuullut enää edes Scorpiuksen ääntä.

"Scorp... Scorpius? Missä olet?" Dominique huhuili ääni väristen. Hän ei uskaltanut huutaa.

Hän alkoi järkytyksekseen käsittää sen sisuskaluja kalvavan totuuden, että he olivat ehkä joutuneet erilleen.

Mutta ennen kuin hän ehti ajatella asiaa sen pidemmälle, ympärillä alkoi tapahtua. Kuului vikisevää ääntä, ja hänen selkäpiitään alkoi karmia, kun hänen alitajuntansa tunnisti äänen aiheuttajan muita aisteja nopeammin. Sitten hän näki jaloissaan suuren rottaparven ja alkoi kirkua. Eläimet olivat suuria, karvaisia ja nopeasti liikkuvia. Hän yritti paniikissa etsiä maasta tuolia tai koroketta, jolle olisi päässyt pakenemaan, mutta sakean savun takia hän ei nähnyt mitään. Hän pakeni juosten ja yritti hädissään potkia rottia kauemmas, mutta ne lähestyivät häntä määrätietoisesti. Hän pystyi näkemään verenhimoisen kiillon niiden punaisissa silmissä ja erotti terävät talttahampaat.

Dominique veti sauvansa esiin ja alkoi singota kirouksia otuksia kohti.

"Tainnutu! Poistujo! Rottius riudutus!" hän kiljui ja keksi jo loitsuja omasta päästään. Rotat vähät välittivät hänen yrityksistään, ja nyt hän pinkoi karkuun ihan tosissaan. Huone ei tuntunut loppuvan millään. Missään ei näkynyt seiniä, ei turvapaikkaa, eikä yhtään mitään muuta kuin loputonta harmautta. Dominiquella ei ollut aavistustakaan, missä Scorpius oli, tai mitä vastaan poika joutui taistelemaan. Toinen ei ollut kuullut hänen kutsuaan tai vastannut avunpyyntöihin.

"Apua!" Dominique kiljui ja juoksi, minkä jaloistaan pääsi. Rottiin ei tehonnut mikään. Hän ei käsittänyt, mitä Victoire oli onnistunut keksimään. Mikseivät normaalit loitsut purreet? Ja miksi niiden piti olla juuri rottia? Victoire oli varmasti työntänyt pikkusiskonsa elävään helvettiin aivan tahallaan. Sisko tiesi varsin hyvin, että rotat olivat hänen suurin pelkonsa.

Suurin pelkonsa...

Dominiquen silmät rävähtivät ammolleen ja äkkiä hän pysähtyi kuin seinään. Voisiko se olla?

Sitten hän kääntyi ja kohtasi rotat silmästä silmään. Hän tuijotti niiden piikikkäitä hampaita ja teräviä kynsiä, eikä mahtanut mitään hervottomalle tutinalle, joka valtasi hänen koko kehonsa. Kohta hänen jalkansa eivät varmaan enää kantaisi. Pelko oli saanut vallan. Nyt tai ei koskaan.

"Katsotaanpa, oletteko oikeasti niin pelottavia, kuin esitätte olevanne. Naurretavuus!" hän huudahti ja osoitti rottaparvea sauvallaan. Samalla hän sulki silmänsä tiukasti ja ajatteli ensimmäistä hauskaa asiaa, joka mieleen tuli. Ja se oli eilinen huispauspeli poikien kanssa.

Ja kun hän avasi silmänsä, hän näki rottaparven nousseen lentoon - siis kirjaimellisesti, sillä ne liitelivät nyt peräkanaa ilmassa luudanvarsiin kiinni sidottuina, selvästikin syvästi järkyttynyt ilme pienissä, kiiluvissa silmissään. Ne rääkyivät ja vikisivät hädissään.

Ja Dominique nauroi. Hän nauroi vatsansa pohjasta helpottunutta, syvää ja hersyvää naurua, joka laukaisi pelkotilan ja jyräsi alleen paniikin. Hän tunsi olonsa voittajaksi.

Ted Lupinin ääni oli asiallinen mutta rento, kun hän selosti Sierralle ja Richardsonille heidän tulevaa haastettaan.

"Tänään huoneessa on jotain, joka saattaa toisille olla kovin helppo, mutta joillekin taas yllättävän suuri haaste, joten suhtautukaa tilanteeseen avoimin mielin ja auttakaa toisianne", hän sanoi oppilailleen ja iski sitten silmää.

"Oletko valmis?" luihuispoika kysyi Sierralta, joka nyökkäsi vastaukseksi. Viimeksi he eivät olleet paljon keskustelleet, joten oli yllättävää, että poika nyt avasi suunsa oma-aloitteisesti.

Huoneessa oli ensi näkemältä miellyttävän hämärää. Oikeastaan kyseessä ei edes ollut huone, vaan he seisoivat käytävässä, jonka seiniä reunustivat kummalliset köynnökset. Ilma tuoksui raikkaalta. Missään ei näkynyt liikettä, eikä ympäristö vaikuttanut muutenkaan sala-ansoitetulta. Richardson ehdotti, että he lähtisivät kävelemään syvemmälle käytävää pitkin, ja Sierra myöntyi jälleen hiljaisesti.

He yrittivät kävellessään kuulostella ympäristöään, mutta kaikkialla vallitsi pehmeä hiljaisuus. Jostain köynnösten takaa tuntui kuuluvan jonkinlaista raahaavaa ääntä, muttei se vaikuttanut uhkaavalta, vaan enemmänkin luonnolliselta. He astelivat eteenpäin käytävässä, jonka lattia oli nyt alkanut täyttyä  köynnöksistä. Sauvat valmiusasennossa he harppoivat alati paksuuntuvien vihreiden varsien lomassa.

"Mikähän viidakko tämän on tarkoitus olla?" luihuinen tokaisi.
"Hmm, ehkä täällä juoksee kohta vastaan jotain vihaisia kentaureja, joiden maalle me ollaan tunkeuduttu."
"Tai vaikka peikko." Richardsonin kommentti sai heidät molemmat hiljenemään ja tarkkailemaan ympäristöä. Peikkoon olisi tosiaan ikävä törmätä.

Kun mitään ei tuntunut tapahtuvan, eikä köynnöskäytäväkään oikein johtanut mihinkään, he pysähtyivät hetkeksi paikoilleen. Käytävässä oli hämärää, sillä köynnökset olivat kietoutuneet heidän yläpuolelleen entistä tiiviimmin, eikä valoa päässyt mistään sisään. Richardson sytytti sauvansa kärjen ja valaisi sillä kattoa hajamielisesti.

"Onpa tylsää. Alkaisi jo tapahtua, niin päästäisi joskus poiskin."
Sierra liikehti hermostuneena. Hän ei niinkään odottanut, että saisi pimeyden olentoja kimppuunsa.
"Mitä tuo kasvi on?"
"Ei tietoa. Varmaan vain joku pelotteluväline."
"Pitäisikö jatkaa eteenpäin?"
"No, mitäpä se hyödyttäisi? Tuskin tämä käytävä kauheasti tästä muuksi muuttuu kuin korkeintaan ahtaammaksi. Jos siellä on jokin meitä vastassa, niin eiköhän se löydä meidät tästä."
Sierra pyöräytti silmiään, muttei sanonut mitään, koska ei viitsinyt väitellä. Hän laski sauvansa ja nojautui vasten köynnösseinämää.
Odotetaan sitten.

Sitten luihuinen katsoi häntä tutkimaton ilme kasvoillaan ja kysäisi hieman ronskiin sävyyn:
"Lähtisitkö käymään ulkona joku päivä?"
Sierra kääntyi katsomaan poikaa yllättyneenä. "Ulkona? Sinun kanssasi?"
Poika kohautti olkiaan. "Niin. Olisi siistiä käydä jossain."
"Siis treffeille?"
"Äh. Treffit on enemmänkin rohkelikkojen juttu. Mutta jotain sinne päin... Käytäisiin jossain pyörimässä."
"Pyörimässä?" Sierra naurahti sekä pojan sanavalinnalle että tilanteen absurdiudelle. He olivat pimeyden voimilta suojautumisen simulaattorissa ja keskustelevat treffeillä käymisestä.

Richardsson murahti jotain käsittämätöntä ja haroi paksuja, mustia hiuksiaan hivenen vaivaantuneena.

Sierra vältteli pojan katsetta. "Kiitos kutsusta, mutta minulla on nyt vähän hankala tilanne..."
Richardson tuijotti köynnösseinämää, ja pojan kasvoilta oli mahdotonta lukea mitään. "Malfoy, vai?"
"Niin, no... Se on vähän mutkikasta."
"Joo, no ajattelin vain."
"Mitä?"
"Että oltaisi käyty vaan", poika tokaisi.
"Ai treffeillä?" Sierra kysyi. Hän ei ymmärtänyt toisen ajatustenjuoksua.
Nyt luihuinen katsahti häntä, ja huulilla näkyi vino hymy. "Minähän sanoin, ettei luihuiset käy treffeillä."
"Ai, joo unohdin." Sierra hymähti. "No, ei kai nyt käymisessä mitään ole."
Poika kohotti tuuheita, mustia kulmiaan tyytyväisenä ja käänsi katseensa jälleen köynnösseinämään. ”Hyvä.”

Sitten hän yllättäen kaivoi taskustaan tupakan ja sytytti sen laiskalla taikasauvan heilautuksella.
Sierra tuijotti poikaa silmät suurina. "Mitä sinä teet?"
"Poltan", hän vastasi ja veti syvät henkoset.
"PVS-simulaattorissa?"
"Niin", poika puhalsi tyynenä savut ulos keuhkoistaan, "Käydään sitten joku päivä jossain."
Sierra oli häkeltynyt tilanteesta, mutta samalla häntä jollain kierolla tavalla kiehtoi pojan välinpitämätön röyhkeys. "Joo, okei. Miksi ei."

Poika ei kommentoinut aiheeseen enää mitään, vaan sauhutteli tupakkaansa viipyilevästi. Kohta hän ojensi höyryävää savuketta tytölle.
"Poltatko?"
"No... välillä", Sierra tunnusti ja tarttui ojennettuun tupakkaan.
Richardson seurasi, kun hän veti savua keuhkoihinsa. Poika hymähti. "Aika erikoista. Täällä helvetin eristyslaitoksessa ei kyllä yleensä kukaan polta, varsinkaan tytöt."
"Poltathan sinäkin."
"Niin, no minä ja Flint ja ylipäänsä meidän joukkue."
"Mitäs jos jäät kiinni nyt?"
Hän kohautti hartioitaan. "Sitten jäät sinäkin."
Sierra värähti. Hän oli melkein unohtanut kokonaan, missä he olivat. Hän nakkasi tumpin maahan ja polki kytevän kärjen päälle hivenen katuvana. Richardson hymyili.
"Mistä te saatte tätä?" Sierra kysyi, mutta enempää hän ei ehtinyt sanoa, kun hän tunsi maan katoavan jalkojensa alta. Tai tarkemmin sanoen luhistuvan.

Hän kiljaisi tajutessaan, että köynnökset, joiden päällä he seisoivat, olivat alkaneet elää. Nyt ne kietoutuivat hänen jalkojensa ympärille ja kiskoivat sisälmyksiinsä. Hetkessä hän oli nilkkojaan myöten köynnösten peitossa, eikä kyennyt estämään pakokauhua. Hän riuhtoi holtittomasti ja huusi.

"Richardson! Seth! Apua!" mutta poika oli ehtinyt hypätä kauemmas ja taisteli vähän matkan päässä saman ongelman kanssa.

"Mitä tämä on?" Sierra kiljui hädissään.
"Pirunnuoria!" Richardson karjaisi ja yritti lihasvoimin repiä kasvia irti itsestään.
"Mitä? Apua! Se kuristaa minut!" Sierra itki. Hän osoitti köynnöksiä sauvallaan, muttei saanut päähänsä yhtäkään loitsua, joka voisi auttaa. Mitä hän tekisi?

Hän aikaili hetken liian kauan. Toimettomuus kostautui, kun yksi vihreä rihma kiertyi hänen ranteensa ympärille ja pakotti sauvakäden alas. Nyt hän oli yltä päältä kasvin peitossa, ja se kiertyi tiukemmin ja tiukemmin hänen ympärilleen. Hän haukkoi henkeään.

"AUTTAKAA!" hän huusi ja riuhtoi viimeisillä voimillaan, mutta kirottu kasvi oli liian vahva.

Rihma kiertyi hänen kaulansa ympärille, ja hän tiesi kuristuvansa. Kaikkialla oli pimeää. Kasvi oli peittänyt hänet kokonaan, ja hän kuolisi sen syleilyyn. Paine kurkulla kasvoi. Juuri ennen kuin hän valui tajuttomuuteen, hänen lävitseen pyyhkäisi voimakas, häikäisevän kirkas valo. Puristava paine katosi hänen ympäriltään, ja hän oli vapaa.

Dominiquen kiihtynyt hengitys alkoi pikku hiljaa tasoittua. Rotat katosivat yläilmoihin yksi toisensa perään, ja epätoivoinen vikinä vaimeni pian olemattomiin. Korpinkynsityttö alkoi etsiä katseellaan Scorpiusta ja huomasi ilokseen sumun hivenen hälvenneen.

Sitten hän näki tutun platinaisen hiuspehkon loistavan harmaan savun keskeltä vähän matkan päässä. Huojentunut hymy levisi hänen huulilleen.

"Scorpius!"

Mutta Scorpius ei kääntynyt katsomaan häntä. Poika näkyi tuijottavan edessään seisovaa hahmoa intensiivisesti, välittämättä mistään muusta ympärillä tapahtuvasta. Dominique siristi silmiään ja tunnisti oitis pojan edessä seisovan henkilön. Tuon hoikan silhuetin ja hohtavan ruskean tukan hän olisi tunnistanut missä vain painajaisessaan.

"Sierra", hän henkäisi ja jähmettyi paikoilleen tuijottamaan tyttöä, joka lähestyi nyt Scorpiusta viekas hymy kasvoillaan.

Myös Scorpius oli kummissaan. "Sierra? Mitä sinä täällä?"
Tummahiuksinen tyttö vain kohautti olkiaan hymyillen.
"Sinunhan piti mennä siihen toiseen huoneeseen Richardsonin kanssa. Oletko vahingossa eksynyt tai jotain? Täällä kävi kyllä äsken jotain kummaa, kun outo savu tuli, ja me eksyttiin toisistamme Dominiquen kanssa."
Sierra pudisti päätään. "Ei, Scorpius. En minä ole eksynyt. Päinvastoin." Tyttö astui askeleen lähemmäs."
"Öö, okei?" Scorpius kurtisti kulmiaan. "Missä Richardson on?"
"En tiedä. Eikä sillä ole mitään väliä. Tärkeintä on, että löysin sinut." Sierra jatkoi askellustaan kohti poikaa.
"Joo, no tietysti hieno juttu, että löysit meidät, etkä jäänyt yksin harhailemaan. Mutta kai käsität, että me ollaan edelleen simulaattorissa, ja Richardson voi olla yksin tuolla jossain vastassaan jotain tappajaörkkejä", Scorpius sanoi jo hiukan huolestuneena.

Sierra oli nyt kosketusetäisyydellä hänestä, eikä tyttö vaikuttanut yhtään omalta itseltään. Tämän kasvoilla oli oudon salaperäinen ilme, eikä Scorpius ollut varma, tunsiko oloaan enää turvalliseksi. Hän oli huomannut Dominique ilmestyneen paikalle ja tiesi tämän seuraavan tapahtumia silmä kovana.

Mutta sitten tytön kasvot pehmenivät ja niille ilmestyi äkisti inhimillinen epävarmuus. "Minua pelotti", hän sanoi hiljaa ja kiersi kätensä ympärilleen.
"Hei... Älä nyt. Eihän tässä enää ole mitään hätää", Scorpius sanoi ja astui askeleen lähemmäs. Hän asetti kämmenensä rauhoittelevasti tytön hartialle ja puristi kevyesti. Ehkä tytölle oli vain sattunut jotain pahaa simulaattorissa, ja hän oli mennyt vähän tolaltaan.
Sierra näytti ilahtuvan Scorpiuksen kosketuksesta ja käänsi katseensa poikaan. "Kiitos. Sinä aina pelastat minut."
Scorpius mietti, milloin oli muka viimeksi pelastanut Sierran, mutta päätti olla mainitsematta asiasta ja tyytyi vain hymyilemään. "Nyt meidän pitää löytää Richardson."
Mutta Sierra ei näyttänyt välittävän luihuispojan kohtalosta tuon taivaallista. Hän vain tuijotti Scorpiuksen silmiä intensinsiivisesti, ja salaperäinen ilme oli jälleen palannut. Sitten hän äkisti kysyi: "Pidätkö sinä minusta, Scorpius?"

Silloin tapahtumia sivummalle seuraamaan jähmettynyt Dominique vavahti. Hän tunsi suunsa kuivavan. Ote sauvaan kiristyi kaavun liepeiden suojassa.

Myös Scorpius hätkähti ja veti kätensä vaistomaisesti pois tytön hartialta. "Mitä? Tietysti pidän, mutta... eikö nyt ole vähän väärä aika puhua tästä?"
Vieno hymy säilyi tumman ranskattaren kasvoilla, kun hän hitaasti hivutti kätensä Scorpiuksen poskelle. Poika ei yllätykseltään tajunnut reagoida mitenkään. Tyttö siveli tyynesti kättään pitkin hänen poskipäitään, eikä näyttänyt tippaakaan ymmärtävän tekonsa absurdiutta.

"Sierra... Mitä sinä teet?" Scorpius kysyi.
Sierran käsi pysähtyi hänen leukansa liepeille. "Millä tavalla sinä pidät minusta?"
Hiki kohosi äkkiä Scorpiuksen otsalle, kun hän tajusi, että Dominique kuuli koko keskustelun. Mitä Sierra oikein ajatteli? "Ööh... Pitäisikö meidän puhua tästä aiheesta joskus vähän myöhemmin?"
"Minä pidän sinusta, Scorpius."
Voi paska.
"Ja minä tiedän, että sinäkin pidät minusta. En ole sokea."
Scorpius nielaisi. Joku kuolee kohta. "Sierra... Jos et ole huomannut, niin meillä on seuraa", hän mumisi hampaidensa välistä, painottaen kahta viimeistä sanaa.

Ja niin tosiaankin oli, mutta vaikkei ehkä uskoisi, niin kohtausta seuraavan vaalean korpinkynsitytön huomio oli sillä hetkellä kiinnittynyt aivan johonkin muuhun, kuin tumman ranskattaren imeliin kommentteihin hänen ex-poikaystävälleen.

Hän seurasi tiukasti, kuinka Sierran toinen käsi oli hitaasti kadonnut tytön mustan koulukaavun liepeisiin. Samalla, kun hän liehitteli Scorpiusta, hän alkoi huomaamatta vetää kaapunsa laskoksista esiin taikasauvaansa. Dominiquen silmät kapenivat. Hän ei kuullut enää Sierran saati Scorpiuksen puhetta. Hänen päässään raksutti kuumeisesti, kun hän yritti käsittää, mitä oli tapahtumassa. Hän mietti, miksi Sierra edes oli eksynyt tänne ja missä Richardson oli, ja miksei tyttö välittänyt ja käyttäytyi nyt vielä oudommin kuin yleensä.

Miksi me edes jouduttiin erillemme, ja miksi minä kohtasin mörön ja Scorpius kohtasi...

Silloin hänen ilmeensä kirkastui, kun hän tuijotti Scorpiuksessa kiinni roikkuvaa tyttöä, ja tajusi, mistä kaikessa oli kyse. Eikä hetkeäkään liian aikaisin. Sierra kuiskasi jotain Scorpiuksen korvaan täysin noteeraamatta samassa tilassa olevaa Dominiqueta, ja samassa hetkessä tyttö nosti sauvansa kohti poikaa.

"Scorpius! Scorpius, se on mörkö!" Dominique kiljaisi lähes eläimellisesti ja syöksähti lähemmäs kaksikkoa, joiden herkkä hetki keskeytyi, kun he säpsähtivät erilleen tytön kiljaisun voimasta.

Mutta Sierra ei jäänyt tuleen makaamaan, vaan veti sauvansa kunnolla esiin ja suuntasi sen empimättä kohti Dominiqueta.

"Sinuna en tulisi lähemmäs", tyttö sanoi vaarallisesti.

Dominique jähmettyi paikoilleen.

Scorpius nosti kätensä ilmaan. "Vou. Otetaanpa nyt kaikki ihan rauhallisesti."

Dominique ei ollut kiihdyksissään tajunnut suunnata omaa sauvaansa tummahiuksista tyttöä kohden. Hän seisoi paikoillaan sauva maata kohti laskettuna, eikä uskaltanut liikauttaa jäsentäkään, sillä Sierra näytti niin räjähdysalttiilta. Hänen sydämensä hakkasi. Tyttö kiroaisi hänet millä hetkellä hyvänsä, jos hän tekisi mitään harkitsematonta. Scorpius taas ei näyttänyt kunnolla ymmärtävän tilannetta. Pelostaan huolimatta hän oli kuitenkin huojentunut, että oli onnistunut pelastamaan Scorpiuksen tytön vaaralliselta sauvanliikkeeltä. Sierra ei puhunut mitään. Hän seisoi ja tarkkaili Dominiquen jokaista liikettä valmiina hyökkäämään. Tytön silmät olivat kylmät. Dominiquen mielessä välähti äkkiä muisto tarvehuoneen vessasta, jossa Sierra oli uhannut häntä.

Scorpius puhui jälleen: "Arvon neidit. Miten olisi, jos kaikki nyt alkajaisiksi laitettaisiin ne sauvat piiloon?"
"Scorpius -" Dominique aloitti rauhallisesti, mutta Sierra keskeytti hänet sähähdyksellä.
"Hiljaa! Et puhu hänelle." Tytön sauvakäsi värisi.
"Sierra, mikä sinua oikein vaivaa?" Scorpius ärsyyntyi.
No vihdoin. Dominique ajatteli ja toivoi sillä hetkellä sydämensä pohjasta osaavansa lukilitistä. Hän oli täysin aseeton. Hän ei voinut edes puhua.

Mörkö. hän yritti muodostaa sanan huulillaan, eikä Scorpius vieläkään käsittänyt.

Ja sitten poika teki jotain typerää.

"Anteeksi vaan, Sierra, mutta en jaksa enää katsoa tätä showta", Scorpius tokaisi ja harppasi tytön viereen ja kurotti tarttumaan Dominiqueta kohti osoittavaan käsivarteen.

Seuraavaksi kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Sierra sävähti pojan kosketusta kuin sähköiskun saaneena ja kavahti kauemmas suunnaten sauvansa nyt kohti Scorpiusta. Tytön kasvoilla oli raivokas ilme, kun hän muodosti huulillaan anteeksiantamattoman kirouksen ensimmäisen tavun.

Mutta silloin heidän väliinsä hyökkäsi  Dominique, joka kohtasi Sierran katseen täysin esteettömästi, ja kirous kuoli tumman tytön huulille, kun toinen huusi:
"EI!"

Silloin Sierra jähmettyi paikoilleen, ja seuraavassa hetkessä hän muutti muotoaan. Ennen kuin kumpikaan kunnolla edes tajusi, heidän eteensä oli ilmestynyt pulska, punasilmäinen rotta. Scorpius tuijotti sitä järkyttyneenä, mutta Dominique tiesi, mitä tehdä ennen kuin otus ehti ottaa askeltakaan heitä päin.

"Naurretavuus!"

Ja kohta rotta liitelikin jo paikalta pois luudanvarressa kiinni roikkuen, kiljuen kuin alruuna konsanaan. Scorpius seurasi sen menoa häkeltyneenä. He molemmat hengittivät raskaasti ja tuijottivat siihen suuntaan, johon mörkö oli kadonnut. Kun Scorpius viimein kääntyi katsomaan Dominiqueta, hän ei tiennyt, mitä sanoa.

"Mörkö", tyttö totesi.
"Mörkö", Scorpius toisti.
"Minulla oli myös samanlainen sen jälkeen, kun eksyttiin toisistamme."
"Ai, oliko?"
"Oli. Ja sitten, kun olin päihittänyt omani, löysin sinut... ja sinun mörkösi."
Scorpius räpytteli silmiään. Sitten hän pudisti päätään. "Mitä helvettiä tuo oikein oli..."
"Mörköhaaste", Dominique totesi kyynisesti, ja hänen äänensävynsä kylmyys yllätti jopa hänet itsensäkin.
"Mutta... Miksi?"
"Miksikö mörkö oli Sierra?"
Scorpius nyökkäsi.
"En tiedä", Dominique vastasi totuudenmukaisesti.
"En minäkään... Nelosella se oli kuulemma vielä kuolonsyöjä."
"Siitä on pitkä aika."
"Niin on, mutta... Miksi minä pelkäisin Sierraa?"
"En minä tiedä", Dominique sanoi, ja kylmät väreet kulkivat hänen lävitseen.

"Se oli jotenkin outoa. Sierra käyttäytyi niin oudosti. Ihan eri tavalla kuin normaalisti... Hän oli kauhean uhkaava ja äkkipikainen ja... ja mustasukkainen."
Dominique katsoi muualle. "Niin... Mistähän johtuisi..."
Scorpius katsoi häntä. "No, mitä tuo nyt tarkoitti?"
Dominique kohautti hartioitaan, eikä suostunut katsomaan poikaa. "No, mistäpä minä tietäisin. Jos hänellä vaikka oli syytä."
"Se oli mörkö, Dominique", Scorpius muistutti, "Ja miten niin muka oli syytä?"
"No..." tyttö ei tiennyt, miten asian muotoilisi, mutta hän halusi silti kiivaasti saada tietää, "...vähän tuli sellainen kuva, että olisit antanut hänelle syytä toivoa jotain. Kuten sinulla on lähiaikoina ollut tapana..."
Scorpius tuijotti häntä tyrmistyneenä. "No, ihan tiedoksesi; en ole antanut. Syytä tai yhtään mitään muutakaan."
Dominique pisti kätensä puuskaan ja kohotti leukaansa katse suunnattuna hiljakseen hälvenevään savumassaan. "Ihan se on minulle se ja sama, kenen kanssa sinä vehtaat."
Scorpius pyöräytti silmiään. "No, ei taida kyllä olla."
"No, kyllä vaan on", Dominique tuhahti, eikä keksinyt enää mitään sanottavaa. No, ei kyllä ole. hänen omatuntonsa tiuskahti pään sisällä. Hän tunsi punan nousevan kasvoilleen, ja häntä nolotti. Sisimmässään hän oli kuitenkin tyytyväinen kuulemaansa.

Heidän välilleen lankesi hiljaisuus, jonka aikana he huomasivat, että tuttu valkoinen poistumisovi ilmestyi heidän viereensä. He olivat onnistuneet läpäisemään simulaattorin testin kaikesta huolimatta. Scorpius katsoi mököttävää tyttöä, jota mörkö oli vain hetki sitten uhannut taikasauvalla, ja äkkiä häntä alkoi huvittaa. Hän ei halunnut jatkaa typerää riitaa.

"Rottia?" hän kysyi virnistäen.
Dominique katsahti häneen ensi kerran pitkään aikaan. Nähdessään Scorpiuksen kiusoittelevan ilmeen ei hänkään onnistunut enää säilyttämään vakavaa naamaa. Hän hymyili sovinnollisesti.
"Minua puri pienenä rotta, kun me leikittiin Vicin kanssa varastossa", hän sanoi nolona. "Sain verenmyrkytyksen ja jouduin Mungoon pitkäksi aikaa."
Scorpius tyrskähti. "Ja siitä sait elinikäiset traumat?"
"No, joo, ja ovat ne nyt muutenkin ällöttäviä..."
Scorpius nauroi tytön ilmeelle.
"Ole hiljaa. Itse pelkäsit tyttöä!"
Scorpius sulki suunsa yhtä nopeasti kuin sen oli avannutkin. Hän hieroi niskaansa vaivaantuneena. "Joo, mutta oli tuo nyt kyllä aika outoa. Sen voit sinäkin myöntää."
"No, kohtahan se selviää", Dominique sanoi ja astui askeleen kohti ovea. "Kysytään Viciltä ja Sierralta, että mitä helvettiä tämä tarkoittaa."
Silloin Scorpius tarttui hänen ovenkahvalle ojennettuun käsivarteensa. "Ei."
"Mitä niin ei?" Dominique kysyi ja katsahti poikaa ärsyyntyneenä.
"Ei kysytä Sierralta yhtään mitään."
"Miten niin ei muka? Joku syyhän siinä on pakko olla, että hän sattuu olemaan sinun suurin pelkosi."
"Niin varmasti onkin. Tai en minä tiedä... Mutta ei se Sierralta kysymällä selviä. En halua, että hänelle sanotaan yhtään mitään. Mitä hän edes sanoisi?"
"Kertoisi, että mitä helvettiä on tehnyt sinulle."
"Noinkohan. Ja Sierra on minun kaverini. Yhtä todennäköisesti hän tekisi minulle pahaa kuin Albus tai Will."
Dominique pyöräytti silmiään. "Joo, hän vain on ollut 'kaverisi' noin kuusi vuotta vähemmän kuin Al tai Will."
"Mutta en minä sitä muista, hittolainen!" Scorpius huudahti.
"No, etpä tietenkään. Ja sehän on riittävä syy luottaa puolituntemattomaan tyttöön. Tietäisitpä vain, mitä hän -" Dominique oli möläyttää tietonsa Sierran valehenkilöllisyydestä mutta napsautti suunsa kiinni viime hetkellä.
"Hän mitä?"
"Häneen ei voi luottaa, Scorpius", Dominique yritti, vaikka tiesi jo taistelunsa turhaksi.
"Sinä et tunne häntä."
"Ja sinäkö sitten tunnet?"

Dominique olisi niin halunnut kertoa Scorpiukselle kaiken, mitä tiesi ranskalaisen vaihto-oppilaan petollisuudesta, muttei voinut. Hänellä ei loppujen lopuksi ollut mitään, mitä kertoa. Hän ei voinut syyttää Sierraa mistään. Vielä. Mutta Scorpius ei todellakaan uskoisi häntä, vaikka hän kertoisi. Hän oli täysin tytön pauloissa.

"Et voi väittää, että tuo äskeinen oli ihan täysin normaalia."
"En, mutta se ei ollut aito ja oikea Sierra Dior."
Eikä ole se toinenkaan. Dominique ajatteli hammastaan purren. "Että sinä sitten osaat olla tyhmä!"
Scorpius levitti käsiään kiihtyneenä. "No, mitä tuo nyt sitten oli? Minä tässä juuri yritän vähän takoa järkeä  sinun päähäsi. Et ilmeisesti yhtään tajua, miten ailahtelevainen olet!"
"Ai, nytkö se on ailahtelevaisuutta, että satun olemaan eri mieltä kuin sinä?"
"Ei, vaan se on ailahtelevaisuutta, että kehittelet omia teorioitasi ja puhut pahaa selän takana ihmisistä, joista et vain syystä tai toisesta satu pitämään."
"Ei minulla ole mitään Sierraa vastaan", Dominique valehteli.
"Tietysti sinulla on", Scorpius sanoi, "koska hän hengaa minun kanssani."

Siihen Dominiquella ei ollut mitään vastattavaa. Hän puri huultaan raivoissaan. Hän olisi halunnut kirkua, lyödä, potkia ja huutaa Scorpiukselle tämän lapsellisuutta ja idioottimaisuutta. Tietenkään hän ei pitänyt Sierrasta, mutta ei poika voinut olla niin itseään täynnä, että luuli sen johtuvan täysin mustasukkaisuudesta. Nyt se oli selvää. Scorpiuksen silmissä hän oli vain hullu, katkera eksä. Ja niin varmaan kaikkien muidenkin.

Scorpius katsoi häntä vakavana. "Joten jos voisit nyt vähän hillitä itseäsi ja olla mainitsematta Sierralle mitään tämän päivän koettelemuksista, niin olisin kovin kiitollinen. Puhun professori Weasleyn kanssa itse, jos hän kysyy jotain."

Dominique puristi hampaansa tiukasti yhteen ja nyökkäsi lyhyesti. Häntä ei enää kiinnostanut. Hän ei enää välittänyt. Hän oli juuri äsken pelastanut Scorpiuksen anteeksiantamattomalta kiroukselta, ja tässä oli hänen kiitoksensa.

Silloin heidän väittelynsä keskeytyi, kun Victoire Weasleyn ääni halkoi yllättäen simulaattorihuoneen.

"Dominique ja Scorpius, alkakaahan pikku hiljaa siirtyä jo tänne luokkahuoneen puolelle, niin saisimme seuraavan parin sisään simulaattoriin", hänen heleä äänensä jäi kaikumaan huoneen olemattomista seinistä.

Äsken mainittu kaksikko vilkaisi ensiksi toisiaan, ja sitten he sanattomasta sopimuksesta siirtyivät ovelle ja astuivat ulos simulaattorihuoneesta Scorpius jälkimmäisenä.

Oven takana huoneessa odotteli professori Weasley, joka hymyili loputonta hymyään ja toivotti heidät tervetulleeksi takaisin.

"En olisi millään halunnut keskeyttää henkevää sananvaihtoanne, mutta meidän on pakko saada tämäkin tunti päätökseensä vielä tämän päivän puolella", professori sanoi merkitsevästi.
Scorpius liikehti ahdistuneesti. Hän mietti, oliko professori kuullut koko keskustelun. "Anteeksi, professori. Meillä vain oli vähän epäselvyyttä mörkötehtävästä."
Professori Weasley kohotti kulmiaan kiinnostuneena. "Millaista erimielisyyttä?"
Ihan kuin et muka tietäisi. "Hmm... Dominiqueta vähän ihmetytti, miksi jouduimme erillemme ja saimme yksilölliset vastukset, vaikka olikin kyse paritehtävästä."
"Oi, mutta kaikki simulaattorithan ovat erilaisia! Tässä kuvattiin tilannetta, jossa olette eksyneet toveristanne ja joudutte selviytymään yksin ensin pienestä haasteesta ennen kuin löydätte parinne ja pääsette avustamaan häntä. Aivan realistinen tilanne."

Sitten professori Weasley antoi kaksikolle kokonaispalautteen haasteesta suoriutumisesta ja kehui Dominiquen nokkeluutta. Scorpiusta ärsytti, kun hän ei saanut yhtään niin paljon suitsutusta, vaikka tiesi, että Dominique oli tällä kertaa tehnyt suurimman ajatustyön.

"Oliko vielä muuta?" professori kysyi heiltä palautteensa päätteeksi.
"Öö..." Scorpius näytti siltä, ettei ollut varma, mitä sanoisi.
Mutta Dominique ei jaksanut kierrellä, sillä tiesi isosiskonsa tasan tarkkaan nähneen kaikki simulaattorin tapahtumat. "Scorpiuksen mörkö oli Sierra", hän töksäytti.
Scorpius katsoi tyttöä vihaisena.
Vaalea professori nyökkäsi. "Niin, olet oikeassa."
"Miksi?"
"Kysyt nyt asiaa väärältä henkilöltä. Scorpius itse varmasti tietää, miksi mörkö ottaa hänen lähipiiriinsä kuuluvan henkilön muodon. Ja jos hän ei sitä kykene selittämään, asiaa varmaan kannattaisi pohtia perinpohjaisesti. Siihen on kyllä olemassa jokin syy", hän sanoi ja katsoi platinapäistä poikaa ystävällisesti.
"Hmm, joo. Kiitti, professori", Scorpius mumisi. Hän oli raivoissaan siitä, että Dominique oli mennyt hölöttämään asiasta heti ensimmäiselle vastaantulijalle - oli tämä sitten nähnyt tapahtumat tai ei.

Kun he pääsivät pois luokkahuoneesta, Scorpius ei kyennyt pitämään kieltään kurissa.

"Miksi sinun piti sanoa siitä?" hän ärähti.
Myös Dominique oli äkäinen. "Sanoinpahan vain. Koska halusin tietää."
"No, oliko hyvä vastaus?" Scorpius tivasi.
"Parempi kuin ei yhtään mitään. Ehkä sinun pitäisi tehdä niin kuin hän sanoi ja miettiä vähän. Kun et kerran usko minua."
"Minä kyllä mietin, mutta osaan tehdä sen aivan itsekin, ilman sinun apuasi. Mutta Sierralle et todellakaan sano sanaakaan."
"Mitä minulle ei saa sanoa?"

He molemmat kääntyivät ympäri ja näkivät Sierran seisovan edessään.

"Ai, sinäkin olet jo täällä! Heh. Miten simulaattori meni?" Scorpius tiedusteli tavoitellen huoletonta sävyä.
Sierran kasvoille levisi epätoivoinen ilme. "Ei yhtään hyvin. Seth oli kyllä ihan OK, mutta minä mokasin. Meillä oli pirunnuora ja minä jäin siihen typerään kasviin kiinni. En yhtään tajunnut, että sille pitää antaa valoa tai jotain. Menin vain ihan paniikkiin ja aloin kiljumaan, ja juuri ennen kuin se kuristi minut, niin professori Lupin keskeytti tilanteen", hän selitti pettyneenä mutta hymyili sitten pienesti. "Olen ihan lahopää."

Scorpius tapitti tyttöä huvittuneena. "Et tiennyt miten pirunnuoraa vastaan puolustaudutaan?" poika naurahti. "Sehän on yksi ekojen luokkien juttuja."
Sierra punastui. "No joo, kyllähän minä muistan, että sitä käytiin läpi koulussa, mutta yksityiskohdat olivat päässeet jo unohtumaan. Ja säikähdin siinä tilanteessa ja unohdin sen kaiken vähänkin."
"Aika jännää, että perusjutut on päässeet unohtumaan, kun sait kuitenkin Upean pimeyden voimien V.I.P.:sta", Dominique kommentoi mitään ajattelematta.
Sierra katsahti häntä viileästi. "Mitä sinä tiedät minun arvosanoistani?"
"Taisit mainita hienosta saavutuksestasi joskus minulle ja Roselle", Dominique vastasi imelästi.
Sierra mutristi suutaan tyytymättömänä, ja Dominique oli valmiina ottamaan haasteen vastaan.

Silloin  Scorpius kiiruhti pelastamaan kiristyneen tilanteen. "No, mutta eiköhän me kaikki välillä unohdeta asioita. Mitäs sanoisitte, jos vaikka lähdettäisiin Rohkelikkotorniin? Muilla varmaan vielä kestää, Al varmaan juuttuu pirunnuoraan ja niin edelleen. Ja minun on ainakin pakko käydä suihkussa ennen loitsuja."
"Ai, tuliko vedettyä treenit simulaattorissa?" Sierra kysyi.
Scorpius selvitti kurkkuaan vaivaantuneena. "No, ei oikeastaan... Sattui vain hetkittäin olemaan vähän... tukalat oltavat", hän sanoi ja vilkaisi Dominiqueta kummallinen ilme kasvoillaan.

Vaalea tyttö vastasi Scorpiuksen katseeseen ja tunsi samalla ärsytyksen punan lehahtavan kasvoilleen. Mutta koska poika oli idiootti, hänen oli vain pakko pitää suunsa kiinni ja naamioida ilmeensä huolettomaksi pyöräyttämällä silmiään ja vetämällä kasvoilleen hymyntapaisen. Suudelkoot sitten ankeuttajaa, jos kerran on pakko.

Dominiquen poikkeuksellinen reaktio pojan kommenttiin ei kuitenkaan jäänyt Sierralta huomaamatta, ja tehtyään niiden perusteella oman päätelmänsä ranskatar näytti entistä tyytymättömämmältä.

[Cirilla]

Voihan että minkä luvun oot kirjottanu! Huh Huh!

Tää oli kyl jotain sellasta et silmät vaan vilisi riveiltä toisille ja uppouduin aivan kokonaan tähän tarinaan. Aivan loistava luku! Eli jos tämmönen luku saatiin, niin ei haitannu yhtään se, et tässä kesti näin pitkään.

Yhen kirjotusvirheen bongasin, mut unohdin jo mikä se oli. Tyyliin yks sana, jossa viimeinen kirjain oli väärä. Tämä pikkune virhe ei mua mitenkään haitannu

Ah, kiitos huikaisevasta luvusta!

Cirilla

[haryu]

Komppaan Cirillaa koska oli ihan mieletön luku. Olin ihan sairaan jännittyneenä melkein koko ajan että apua mitämitä mitä tapahtuu niin ihanasti jännitystä ja tukalia tilanteita.

Dom ja Scorpius osaa kyllä kiristää mun hermoja kun vähän koko ajan menee sukset ristiin ja ne on niin kiivaita ja sitten taas välillä menee hyvin ja sitten taas jotain kamalaa. Sierrasta en oo vieläkään oppinut tykkäämään ja jos se on syyllinen tähän kaikkeen sotkuun niin mä heitän sen Tähtitornin huipulta alas.

Alkudialogia haluan hehkuttaa, se oli ihana! Ihan loistava alku näin huimaavalle luvulle, sai nauraa ihan kunnolla

[Saphira]

MAHTAVAA, JATKOA!!!!!
Nyt heräs epäily omia teorioitani kohtaan. Onko Sierra sittenkään tarinan pahis? Esiintyykö hän jostain esim. turvallisuuteensa liittyvästä syystä väärällä nimellä yms.? Ja sitten joku, joka tahtoo Sierralle pahaa, nappasi Domik lavastaakseen Sierran ja kääntääkseen muut häntä vastaan? Okei, nyt alkaa kuulostaa jo aika kaukaa haetulta.
Mutta oli miten oli, Sierrasta en tykkää, koska Dominique ja Scorpius kuuluvat yhteen!

Nää simulaattoriluvut on aina niin mielenkiintoisia, kun aina sattuu ja tapahtuu.

Älä pidä mitään kiirettä kirjoittamisen kanssa, hiljaa hyvä tulee.

[Turkoosi topaasi]

Pidin tästä luvusta hirveästi.
Kädestä pito kohta oli söpö ja kuvailit ihanasti Domiquen tunteita sinä aikana. Ehkä tulevaisuudessa myös Sierrasta ja Sethistä tulee pari? Ainakin heidän välillään oli pientä kipinöitä ja ovathan he jo menossa treffeillekin (kutsui Seth sitä miksi tahansa). Se olisi ainakin omasta mielestäni hyvä, koska silloin Sierra jättäisi Scorpiuksen rauhaan -ainakin toivottavasti.

Mietin tässä yhä, miksi Scorpiuksen mörkö muuttui Sierraksi. Ainoa asia mitä mieleni keksii (ja joka kuulostaa edes hieman toimivalta) on se, että Scorp muistaa alitajuntaisesti Sierrasta jotain, kuten sen että Sierra järjesti hänelle muistin menetyksen, jos nyt oli Sierra. Tietysti voi olla, että Sierra on aivan viaton kaikkeen ja asialla on joku kolmas osapuoli, joka vaikka vainoaa Sierraa, niin että hänen täytyy käyttää valehenkilöllisyyttä. En tiedä, kunhan arvailen jotain.

Oli miten oli, pidin kovasti tästä luvusta, niin kuin myös aikaisemmista. Toivottavasti saat elämäsi järjestykseen.

[Annabeth Chase]

Heti kun mä näin että uus luku on tullu mulle tuli melkein pissat housuun        Jatka mahdollisimman pian!