Ranskalainen kaunotar (K-11, 3rd genre) 40 lukua + epilogi | VALMIS

[Siunsäe]

Hyvää Uutta vuotta 2017 murut!!!!

Örkkineitinen: Kiitos kommentista! Jee, niin sopii, oli tätä odotettukin. Toivotaan, että Alin ja Camillan jatko on yhtä ruusuista kuin nyt näyttää.
Lasijoutsen: Jee, kiitos!! <3 Minusta Camillan saapuminen Mungoon on juuri sellainen teot puhuvat enemmän kuin sanat -teko. Albus ymmärsi, että tyttö oikeasti välittöä hänestä, kaiken tämän jälkeenkin. Eikä haittaa mitään, saa ja PITÄÄKIN ihkuttaa! True love 4ever <3
maigaro: Kiitoksia! Toivotaan Lilylle parasta, vaikkakin tällä hetkellä tilanne näyttää aika huonolta hänen kohdallaan. Lupaan, että saamme kuulla hänen kohtalostaan  lisää myöhemmin.

A/N: Ää! Tekisi mieli sanoa vaikka mitä, mutta päädyn kollektiivisesti vaikenemaan tällä(kin) kertaa!! :X Seuraavan luvun nimi kertoo paljon itse sisällöstään. Pinteessä ovat tällä kertaa Rose, Sierra ja Dominique. Luin tekstiä vielä äsken kertaalleen läpi, ja itse tykkään kyllä kovasti Rosen ja Dominiquen keskustelusta sekä Sierraan liittyvän kohtauksen loppu yllättää edelleen itsenikin..! Paras siis lukea, jotta saatte selkeyttä. Ja NYT niitä salaliittoteorioita kehiin. Sanotaanko, että tämä on mahdollisesti toisiksi viimeinen tilaisuus niitä spekuloida.

~ Siunsäe, paikassa Siperia
Ps. Jos uutta lukua ei kuulu, olen mahdollisesti jäätynyt kuoliaaksi.


_____________________________________________________



Kolmaskymmeneskuudes luku
Kulissit rakoilevat


Lily joutui jäämään Pyhään Mungoon yöksi, eikä vielä seuraavana päivänä ollut tiedossa, milloin hän pääsisi pois. Parantajat sekä Harry ja Ginny olivat kuitenkin tehneet selväksi, ettei kouluun olisi palaamista vähään aikaan. Tytön pahin pelko siis valitettavasti toteutui: hän joutuisi pakkolomalle kotiin. Albuksen mieltä synkensi pikkusiskon tilanne. Salaa hän syytti edelleen kaikesta itseään. Hänestä tuntui, että oli epäonnistunut lupauksessaan katsoa Lilyn perään, vaikka järki sanoikin, ettei hän olisi millään voinut valvoa vierestä siskonsa jokaista liikettä.

Valoa pimeyteen toi kuitenkin Camilla, joka oli vihdoin antanut hänelle anteeksi. He puhuivat Mungosta palattuaan pitkään lasillisen äärellä Tylyahossa ja saivat puhdistettua ilmaa. He olivat pyytäneet anteeksi toinen toisiltaan; Albus tekojaan ja Camilla mykkäkouluaan. Kaikki heidän välillään näytti palaavan normaaliksi.

"Tervetuloa takaisin", Rose tervehti Camillaa hymyillen, kun Albus saapui luihuistytön kanssa käsi kädessä aamupalalle Korpinkynnen pöytään, johon muu sakki oli sillä kertaa asettautunut.

"He-hei!! Katsokaapa, kuka on palannut!" Scorpius huudahti ja heilautti paahtoleipää kädessään. "Päivänsädehän se siinä!"
Camilla hymyili platinapäälle teennäisesti. "Yrittäisit edes esittää ilahtunutta."
"En ymmärrä, mistä puhut", Scorpius vastasi ja katsoi tyttöä niin ikään herttaisesti hymyillen.

Kaksikon kuivasta huulenheitosta huolimatta Albus ei alas istahtaessaankaan osannut peittää omaa maireaa hymyään, joka edellä mainituista poiketen oli täysin aito. Hän vetäisi tytön kainaloonsa ja suukotti tätä otsalle. "Täällä ollaan taas. Onneksi aivan ennallaan."
"Vihdoin! Kyllä tätä odotettiinkin."
"Paitsi voi Lily-raukkaa", Dominique harmitteli
Varjo käväisi Albuksen kasvoilla. "Niin..."
"Miten teillä meni? Olitte aika myöhään poissa. Kai kaikki on hyvin?"
Albus nyökkäsi. "Olihan se rankkaa... Lilylle ja meille muille. Mutta kaikki on onneksi hyvin. Ja hoito on parasta, mitä voi saada."
"Aika hurjaa kyllä..."
"Jep... Mutta ei puhuta siitä nyt. Miten täällä menee?"
"Ihan normaalisti! Eipä ihmeempiä. Ollaan luettu ahkerasti Slipperin pistariin ja niin edelleen", Scorpius sanoi ja iski silmää.

"Rose, mitä nyt?" Will kysyi yhtäkkiä. Kaikkien huomio kiinnittyi punapäähän.

Pöydän päässä istuvan tytön kasvot olivat äkkiä valahtaneet värittömiksi. Tyttö siirsi marmeladileipäänsä sivuun ja otti tukea pöydänreunasta. Williltä tämä ei jäänyt huomioimatta.

"Hei, mikä on?" poika kysyi ja kumartui tytön puoleen.
Mutta Rose suorastaan paiskasi pojan käden sivuun. "Ei..." hän älähti ja tuijotti lattiaa selvästi pahoinvoiden.
Will näytti huolestuneelta. "Rose?"
"Et näytä kovin hyvältä, kamu", Scorpius totesi.
"Sattuuko sinua johonkin?"
Mutta Rose vain pudisti kiivaasti päätään.
"Anteeksi", hän henkäisi syvään ja nousi äkkiä ylös. Seuraavassa hetkessä hän kirjaimellisesti juoksi ulos salista kättä suunsa edessä pidellen.

Dominique pudisti päätään ja pomppasi hänkin ylös singahtaen ystävänsä perään. Myös Will yritti lähteä seuraamaan, mutta jo oviaukkoon ehtinyt blondi tyttö sai hänet pysähtymään yhdellä tiukalla katseella ja huudahduksella: "Älä, Will!"
Will seisahtui ja levitti käsiään. "Miksi ei?!"
"Ei. Tämä on meidän välinen asia. Se ei... se ei kuulu sinulle!" hän sanoi ja sitten, odottamatta vastausta, kääntyi ja jatkoi matkaansa.

Poika jäi seisomaan keskelle Suurta salia hölmistyneenä. Muut oppilaat tuijottivat häntä kiinnostuneina.

Dominique löysi Rosen liemiluokan vessasta ensimmäisen kopin pytyn ääressä. Hän laskeutui alas, kietoi kätensä yökkäävän tytön hartioiden ympärille ja piteli tämän hiuksia. Hän antoi toisen ottaa aikansa ja oli tukena. Muuta hän ei osannut.

Pikkuhiljaa Rosen yökkäily vaihtui pikkuruiseksi, säälittäväksi nyyhkytykseksi. Dominique antoi punaisten suortuvien valahtaa tytön olkapäille ja alkoi silitellä toisen päälakea.

"Taitaa tuntua aika pahalle..."
Rose nyökkäsi hitaasti.
"Kaikki on hyvin... Älä huoli."
"Älä valehtele." Punapään vastaus oli kylmä.
"Sinä et voi saada tuollaisia kohtauksia muiden nähden. Will on tosi huolissaan."
"En minä näitä suunnittele!" tyttö kivahti.
"Enkä minä voi valehdella loputtomiin."
"Tiedän..."
"Rose, sanon tämän vielä kerran: Sinun pitää kertoa Willille."
Mutta tyttö oli edelleen ehdoton: "Ei. En kerro. Etkä sinäkään saa kertoa!"
Dominique pudisti päätään. "En. Olen luvannut, etten kerro, enkä aiokaan. Se on sinun asiasi. Mutta ihan kohta kuitenkin paljastut, eikä se ole välttämättä tapa, miten mieluiten haluaisit hoitaa asian."

Rose värähti. "En minä halua tätä..."
Siihen Dominique ei osannut sanoa mitään.
"Haluaisin vain, että kaikki palaisi ennalleen", tyttö kuiskasi.
"Minä tiedän... Mutta kuule, ei tämä ole maailmanloppu. Helpottaisi varmasti, jos vain olisit rehellinen."
Rose katsoi Dominiqueta. "Miten minä voin tunnustaa toiselle ihmiselle asian, jota en suostu tunnustamaan edes itselleni?"
"Sinä olet tehnyt valintasi, muru. Sinun on vain pakko."
"Will jättää minut."
"Eikä jätä."
"Hänen pitää jättää minut. Hänen elämänsä on pilalla muuten."
"Eikä ole. Mitä sinä nyt selität? Will rakastaa sinua. Te olette kihloissa!"

Rose puristi kätensä nyrkkiin vessanpöntön kannen päällä. "Minä eroan hänestä."
"Mitä?!" Dominique älähti.
"Se on ainoa keino säästää hänet tältä."
"Rose, kuuntelisit nyt itseäsi!"
"Ei minulla ole muita vaihtoehtoja, Domie. Minun täytyy saada Will turvaan."
"Turvaan?? Ihan kuin vauvan saaminen olisi jotenkin vaarallista! Tiedoksesi, että tosi monet saavat lapsia. Victoirekin on ihan varmasti kohta paksuna, jos ei ole jo."
Rose vilkaisi häntä katkerasti. "Sinun isosiskosi on meitä aika paljon vanhempi, ja hän on ollut Tedin kanssa yhdessä pikkuisen kauemmin kuin yhden vuoden!"
"Ei sillä ole mitään merkitystä. Äläkä jaksa väittää vastaan koko ajan. Rose, minä haluan auttaa sinua!"
"Ei kukaan voi."
"Älä tee mitään typerää, oikeasti."
"Tämä ei ole sinun huolesi, Dominique. Mene pois. Mene leikkimään ihanaa teinitytön elämääsi ja jätä minut rauhaan", punapää totesi katkerasti.
"Rose. Älä viitsi!"
"Mene pois."
Dominique tuijotti tyttöä silmät palaen ja nousi seisomaan. "Hyvä on sitten!"

Niine sanoineen hän kiiruhti korot äänekkäästi kopisten ulos vessasta ja paukautti vessakopin oven kiinni perässään. Tytön mentyä Rose odotti hetken ennen kuin purskahti itkuun. Sitten hän kumartui jälleen vessanpöntön ylle oksentamaan.

Sierra ei ollut päässyt todistamaan aamuista episodia, sillä hänellä oli sovittu tapaaminen Seth Richardsonin kanssa. Luihuispoika oli aiemmin pyytänyt häntä mukaansa väittäen, että tarvitsi hänen apuaan jossakin vielä toistaiseksi tuntemattomassa asiassa. Sierra oli jättänyt aamiaisen väliin, laittautunut Rohkelikkotornissa ja suunnannut sitten sovittuun tapaamispaikkaan, eteishalliin.

Seth nojaili jo ovenpieleen sytyttämätön tupakka huulillaan, kun tyttö saapui paikalle. Pojalla oli kaulaliina ja lapaset sekä luuta kainalossaan.

"Ai, huispaamaanko me ollaan menossa?" Sierra kysyi huvittuneena. "Ei kiinnosta."
Sethin silmissä välähti. "Kannattaisi kiinnostaa. Voisit olla hyväkin."
"Tietysti olisin", tyttö vastasi itsevarmasti. "Mutta ei kiinnosta."
Poika kohotti kulmiaan. "No, lähdetkö edes kyytiin?"
"Enpä tiedä..." tyttö vastasi puntaroide., "Pitäisi varmaan miettiä kaksi kertaa ennen kuin lähtee sinun kyytiisi."
"Näin olen kuullut kerrottavan."
"Onko sinulla tapana lennätellä tyttöjä ympäriinsä?"
"Kaikilla on omat paheensa."
"Kuinka nämä reissut yleensä päättyvät?"
Seth kohautti olkiaan. "Paha sanoa. Harva on jäänyt kertomaan."
Sierra virnisti. "Kai se on sitten otettava itse selvää."

Tupakanmittaisen tauon jälkeen he lensivät yhdessä Tylypahkan laajojen maiden halki. Vauhti oli niin päätä huimaava, että puhuminen oli mahdotonta. Luihuispoika todella tiesi, mitä teki, väistellessään ohi viliseviä kuusipuita, joiden pinnalle oli yöllä satanut valkea lumikuorrute. Hetki hetkeltä he alkoivat lähestyä Kielletyn metsän rajaa. Sierran silmät laajenivat hänen tajutessaan, mitä poika aikoi.

"Seth! Mitä sinä oikein teet?!" hän kiljui tuulen ujelluksen läpi.
"Lennän!" poika kallisti päätään vain hiukan vastatessaan.
"Mutta tämähän on kiellettyä!"
Tytön sanat kuullessaan Seth vain nauroi ja jatkoi eteenpäin hidastamatta hiukkaakaan.

Sierra puristi itseään tiukemmin vasten pojan selkää tietämättä, ollako tilanteesta innoissaan vai kauhuissaan. Kahden tunnetilan raja tuntui sillä hetkellä hiuksenhienolta - aivan kuin Tylypahkan sallitun alueen ja Kielletyn metsän välinen raja, kun he hetken päästä lennähtivät sen läpi.

Metsässä oli puita kaksin verroin tiheämmässä, mutta se ei tuntunut hidastavan jahtaajan vauhtia. Eikä aikaakaan, kun he jo laskeutuivat pehmeästi pienelle metsäaukiolle, joka oli kauttaaltaan lehtien, kuusenneulasten ja ohuen lumikerroksen peittämä. Vanhat puut nojautuivat heidän ympärilleen kietoen kaksikon vaaleaan syleilyynsä. Taivasta näkyi oksien lomasta vain pieni pala.

Sierra katseli ympärilleen avoimen kiinnostuneena ja pudisteli samalla päätään.
"Tiedäthän, minä en oikein saisi jäädä kiinni tällaisesta... koulun sääntöjen epäkunnioituksesta."
Seth naurahti. "Ihan kuin sinä välittäisit."
"Mitä tuo nyt oli olevinaan?"

Mutta poika ei vastannut mitään. He lähtivät kävelemään pientä polkua pitkin entistä syvemmälle metsän siimekseen. Sierra seurasi poikaa parin askeleen päässä aistit valppaina. Oli kiehtovaa ja jännittävää samoilla tuntemattomassa ympäristössä tuntemattoman ihmisen kanssa. Varsinkaan, kun hänellä ei ollut hajuakaan, mitä toinen aikoi.

”Sinulla on erikoinen käsitys 'lentelystä'", hän totesi.
"Alkaako pelottaa?"
"Mikä?"
Poika selvitti kurkkuaan. "Noh... Me ollaan keskellä Kiellettyä metsää, joka on yleisesti tunnettu vaarallisena alueena... Vain minä tiedän reitin ulos. Etkä sinä oikeastaan tunne minua."
"Onko sinulla jokin tarve pelotella minua?"
"Ei erityistä. Kunhan vain tuli mieleen. Ehkä jonkun mielestä tämä voisi olla huolestuttavaa."
"Minä en olekaan ihan kuka vaan", Sierra totesi.
Seth hymähti. "Et tosiaan."
Hän ei nähnyt pojan ilmettä, mutta  kuvitteli, että tämän kasvoille oli levinnyt hymy.

"No, joko olet valmis paljastamaan, mikä sinut oikeasti tänne toi?" Seth kysyi heidän jonkin aikaa samoiltuaan.
"En", tyttö vastasi lyhyesti. "En vielä."
"Tuskin maltan odottaa tilanteen kääntävää tapahtumaa."
"Sama täällä."
Äkkiä Seth käännähti ja oli yhtäkkiä aivan hänen edessään. "Mitäs me keksisimme odotellessa?"

Poika oli hyvin lähellä ja katsoi häntä tummilla silmillään paksujen kulmiensa alta arvioiden. Hänen hiuksensa olivat sekoittuneet lentäessä.

Sierra tuijotti poikaa sydän pamppaillen.
"Emme kai paljoa mitään", hänen äänensä oli kuin paperia.
"Minä en usko tuota. Sinä olet hyvin poikkeuksellinen yksilö." Sethin katse oli tutkiva ja hän nojautui lähemmäs.
"Sinulla ei ole aavistustakaan."
"Oletko varma? Olen tahtoessani aika etevä selvittämään asioita, jotka kiinnostavat minua."
Sierra värähti. "Kiinnostanko minä sinua?"
"Pikkuhiljaa."

Tyttö tuijotti poikaa vielä hetken, mutta käänsi sitten katseensa sivuun. Äkkiä häntä alkoi ahdistaa. "Tämä ei olekaan aivan yksinkertaista."
"Ja hyvä niin."
Hän katsahti poikaa. "Miksi?"
Sethin toinen suupieli kohosi. "Pidän haasteista. Olen hyvä ratkomaan niitä."
"Tunnut olevan hyvä aika monessa asiassa", tyttö huomautti.
"Jos minä johtaisin velhomaailmaa, moni asia olisi paremmin."
"Noinko arvelet?"
"Toki."
"Aika itsevarmaa."
Poika hymyili rennosti. "Ja siitäkös sinä pidät."
"Minusta tuollainen hevoskotkailu on lähinnä poikamaista."
Silloin Seth nojautui lähemmäs ja kuiskasi hänen huulilleen: "Entä valehtelu sitten?"
"En minä valehtele."
"...Et vai?"
"Miksi valehtelisin?"
"Sinä pidät minusta."
"En."
Sethin huulille levisi virnistys. "Niin juuri."

Sitten hän painoi tytön vanhaa tammea vasten ja suuteli häntä. Hetken ajan Sierra meinasi vastustaa, mutta sitten hän kallisti päätään ja sujautti viileät kätensä pojan lämpimään niskaan vihreän  kaulaliinan alle. Seth värähti ja syvensi suudelmaa entisestään.

Kun he erosivat toisistaan, metsä heidän ympärillään oli hiljainen. Sierra tuijotti luihuispoikaa kevyesti huohottaen, puna oli noussut hänen kasvoilleen. Seth tarkkaili hänen ilmeitään ja kostutti kielellä huuliaan ikään kuin ne olisivat olleet äskeisen jälkeen sen tarpeessa.

"Noh? Vieläkö jatketaan paskanjauhantaa?"
Sierra ei vastannut hetkeen mitään. Sitten hän laski katseensa lumen kastelemiin kenkiinsä ja sanoi: "Sinä kyllä nyt vähän mutkistit asioita..."
"Vai mutkistin?"
Sierra nyökkäsi ja kohtasi pojan katseen. "Jep." Eikä hänen äänestään saanut selvää, oliko sävy totinen vai vitsaileva.

Seth hymyili. "No, mutkistetaanpa sitten vielä vähän lisää", hän sanoi ja astui takaisin kiinni tyttöön, haudaten kätensä tämän tummiin hiuksiin.

Uusi suudelma oli edellistä pidempi. Ja kun se loppui, poika jäi hengittämään tytön korvan juureen. Sierran kädet olivat valuneet hänen rinnalleen. Poika puristi tytön lanteita tiukasti.

Nyt Sierra katsoi poikaa kummallisesti. "Siitä, mitä sanoin... onnistuit tosiaankin mutkistamaan asioita."
Sethin ääni oli enemmänkin toteava kuin kysyvä, kun hän sanoi: "Ai koska en ole Scorpius Malfoy?"

Sierran kasvot valahtivat hetkessä värittömiksi. Salamannopeasti hän töytäisi pojan kauemmas itsestään.

"Miten sinä tiedät??"
Seth hymähti. "Olet oikeassa. Eroan Malfoysta siinä, etten ole tyhmä rohkelikko, jota olet onnistunut vedättämään koko syksyn."

Sierra räpäytti silmiään. Hän tuijotti hetken ajan poikaa ilmeettömänä ja teki päätöksensä.

"Olen pahoillani, Seth", hän totesi.

Sitten hän veti sauvansa esiin kaapunsa laskoksista. Yllätetty poika ehti juuri ja juuri nostaa toisen kätensä kasvojensa suojaksi.

"Tainnutu!"

Kielletty metsä oli jälleen kovin hiljainen.

Iltasella Dominique istuskeli Rohkelikon oleskeluhuoneen lähistöllä kuudennessa kerroksessa. Hän oli löytänyt itselleen rauhallisen, suojaisan nurkkauksen, jossa oli jo kuluttanut tuntikausia ylhäisessä yksinäisyydessään. Hän nautti omista, rauhallisista hetkistään. Sylissään hänellä oli pergamentti ja sulkakynä, jonka liike oli pysähtynyt aikaa sitten. Hän nojasi suureen kentauria esittävään marmoripatsaaseen ja tuijotti kaukaisuuteen mietteisiinsä vaipuneena.

"Mitäs se sisko täällä yksinään puuhastelee?"

Yhtäkkiä tyhjästä hypähti esiin punatukkainen poika, ja Dominique säikähti sydänjuuriaan myöten. Hän pomppasi kirkaisten ilmaan  ja melkein kaatoi mustepullonsa. Pergamenttipino ja sulkakynä levisivät lattialle. Pahimmasta järkytyksestä selvittyään tyttö kahmaisi ne kiireesti takaisin syliinsä.

"Louis!! Älä helvetti vie säikyttele!"
Poika nauroi voitonriemuisesti. "Minkä minä sille voin, että olet hetkellisesti poistunut tästä maailmasta ja havainnointikykysi on näin ollen nollilla? Mitä sinä oikein teet?"

"Kirjoitan", Dominique vastasi loukkaantuneena.
Louis läimi itseään otsaan. "Ai niin! Ne Tyttöjen ihanat nyyhkytarinat. 'Rakas päiväkirja...'"
"Ihan kuin et tietäisi, etten ole kirjottanut ikinä mitään tuollaista."
"Aa okei, niinhän se menikin." Poika iski silmää ja istahti alas. "Mitä sitten? Fantasioitko jostain?"
"Ei kuulu sinulle. Etkö sinä ollut menossa johonkin?"
Louis pudisteli päätään. "Ei minulla ole kiire mihinkään."
"Eikö sinulla ole kavereita, jotka odottavat mukaan johonkin pahantekoon?"
"Ei pahantekoa. Olen kiltti poika!"
Dominique pärskähti paljonpuhuvasti. "Entä tyttökaveria?"
"Eipä ole näkynyt, siskoseni."
"Edes jotain harjoitusvastusta?"
"Ei!"
"Miksei?"
Louis kohautti harteitaan. "Nääh. Ei ole vain sattunut ketään tielle. Eikä minua edes oikein kiinnosta tytöt."
Dominique kohotti kulmiaan.
Poika punehtui. "Siis en tarkoita sillä tavalla!", hän huudahti, "Tarkoitan, että ei tällä hetkellä. Aika menee ihan kaikkeen muuhun kuin sellaisen epätoivoiseen etsiskelyyn."

Tyttö nyökkäsi. Hän tajusi, ettei ollut puhunut veljensä kanssa ikinä mistään tällaisesta. Hän päätti yrittää antaa vähän isosisarellista näkökulmaa. "Ymmärrän. Eikä välttämättä kannata edes alkaa etsiskelemäänkään. Siitä seuraa vain harmia”, hän totesi.
"Kokemuksen syvällä rintaäänellä?"
"Todellakin."
Louis näytti pohtivaiselta. "En oikein tiedä. Minulla on vähän sellainen ajatuskanta, että pitää ensiksi löytää itsensä ennen kuin alkaa etsiä ketään muuta."
"Mitä tarkoitat?"
"Sitä, että sitten vasta on valmis olemaan toisen kanssa, kun ensin tuntee olevansa onnellinen itsensä kanssa. Pitää tiedostaa, että vaikka eläisi yksin koko elämänsä loppuun saakka, olisi siitä huolimatta onnellinen."
Dominique kuunteli veljensä sanoja kiinnostuneena. "Niin... No, minä olen kyllä onnellinen yksinäni, olen aina ollut."
Louis nyökkäsi. "Se on hyvä."
"...Mutta välillä minua kyllä pelottaa, että olenko vähän liiankin onnellinen", tyttö jatkoi pohtivana. ”Koska kaikki on jo nyt niin hyvin; minulla on perhe, ystävät, tekemistä enemmän kuin olisi aikaa ja nautin melkein joka päivästä. Elämäni on jo nyt niin kivaa, etten ole varma, mahtuuko siihen ikinä ketään muuta. Sinä tiedät minut - olen vähän koko ajan menossa."
Louis kuunteli sisartaan tarkkaavaisena.
"Joskus sitä vain miettii, että miten minulla edes ikinä olisi aikaa millekään poikaystävälle. Tuntuu, että sellainen olisi vain tiellä, hidasteena", Dominique huokaisi.

Punapää nyökkäsi jälleen. "Tiedän kyllä, mitä tarkoitat. Mutta minä ajattelen, että se toinen onkin sitä varten, että on joku, jonka kanssa jakaa se kaikki hienous. Niin kuin isä ja äiti. Se antaa elämään sisältöä."
Blondi katsahti veljeään. "Mikä romantikko sinusta on tullut?"
"En nyt sanoisi. Olen vain vähän ajatellut tätä."
"No, miksei sinulla sitten ole ketään?"
Louis hymyili. "Minulla on vielä bisnekset kesken itseni kanssa. Ne täytyy selvittää ennen kuin voi ruveta miettimään muuta."
Dominique pudisti päätään ja töytäisi veljeään kylkeen. "Milloin minun ääliöpikkuveljestäni on tullut noin fiksu?"
Louis virnisti. "Voisitko toistaa tuon? Pitäisi varmaan äänittää."
"Älä ala ahnehtia, kun kerrankin kehutaan!"
"Okei, kiitoksia sitten vain. Ja se tekisi kymmenen kaljuunaa."
"Mikä muka??"
"Pikkuveljen neuvopankki ei aukene ilmaiseksi, kuten olet saanut lähiaikoina todeta. Olisi tietysti myös yksi loitsujen esitelmä..."

Silloin blondi tukisti veljeään punaisista kikkuroista saaden tämän vikisemään. "Senkin pikku nilkki! Olen uhrannut jo ihan tarpeeksi tunteja sinun koulutöihisi tänä vuonna!"
"Okei okei, saat sisaralennusta!"
"Paras olisi! Puolet viisaista sutkautuksistasi olet kuitenkin oppinut minulta."
"Ai niinkö?? Kuka tässä ottaa neuvoja vastaan ja keneltä?"
"Okei, saatoit ehkä viedä tämän erän. Pakko kyllä todeta näin hetken asiaa mietittyäni, että satut kerrankin olemaan oikeassa..." tyttö sanoi ja vaipui mietteliääseen hiljaisuuteen.

Punapää katsoi häntä merkitsevästi. "No... Joko meinasitte pian Scorpiuksen kanssa paljastaa, että olette taas yhdessä?"
Dominiquen silmät laajenivat. "Louis!! Mitä sinä nyt höpötät?!"
Mutta toinen vain virnisteli voitonriemuisesti kuin kultasuoneen osunut tutkimusmatkailija. "Kuten sanoit, tiedän sinut aika hyvin siskokulta. Scorpius sai muistinsa takaisin muutama viikko sitten, ja olette kiehnänneet salaa siitä lähtien."
Dominique ei ollut uskoa korviaan. Veli oli lyönyt hänet aivan ällikällä. Seuraavassa hetkessä hän kihahti punaiseksi korviaan myöten. "Mistä sinä muka voit tietää..."
"Älä aliarvioi salapoliisin kykyjäni."
"Mutta et saa kertoa kenellekään!" tyttö huudahti.
"Älä huoli. Teillä on parempi olla jokin hyvä suunnitelma Sierran Diorin varalle. Annan kernaasti toteutusrauhan. Tosin, olette kyllä aika läpinäkyviä..."
"Louis, olet uskomaton!"
Poika nauroi makeasti. "Älä nyt riemastu! Halusin vain sanoa, että olen iloinen puolestasi, sisko. Todella olen."
Dominique katsoi hetken veljeään tietämättä, mitä ajatella. Sitten hän huokaisi syvään ja pudisti päätään.
"No hyvä on... Kiitos..."

Sitten hänen suunsa puristui tiukaksi viivaksi. "Minua vain vähän huolestuttaa, etten ehkä ole valmis tähän... Juuri, kun opin olemaan yksin. Kaikki kääntyy taas päälaelleen."
Louis hymyili. "Usko pois. Kyllä sinä olet."

[Puoliverinen prinsessa]

Moi!

Camilla ja Al taas yhdessä, ihanaa! Rosen pitäisi puhua Willille, ne ei nimittäin saa erota! Rosen ja Dominiquen välinen kohtaus oli hyvin kirjoitettu ja kuvasit hyvin molempien tunteita.

Sethin ja Sierran kohtaus jäi minulle hieman vieraaksi, kun hiukan aamutuimassa vielä tätä luin. Kiinnostava tietää, alkaako Sierra/Viviane kertomaan vielä asioitaan tulevaisuudessa.

Dom ja Louis!!! Louis on vaan niin ihana jutellessaan isosiskonsa kanssa. Domie ja Scorpius on kyllä aika läpinäkyviä, siinä Louis oli oikeassa.

Kiitos luvusta ja pahoittelen kommentin lyhyyttä!

-Pp

[Saphira]

Hyvää uutta vuotta myös sinulle! ^^

Pahoittelen etten kommentoinut viime lukua, olin ihan varma että kommentoin *facepalm* No, nyt saat niitä salaliittoteorioita!

Mutta ensi alkuun: ihanaa että Albus ja Camilla sopivat!!!
Ja onneksi Lily saatiin hoitoon, mutta tuntuu pahalta hänen puolestaan kun joutuu jäämään kotiin. Toivottavasti Lily saa uuden sydämen pian.

"Ei minulla ole muita vaihtoehtoja, Domie. Minun täytyy saada Will turvaan."

Tämä vaikutti tosi epäilyttävältä. Toki loogisin vaihtoehto on se, että Rose ylireagoi. Mutta kuinka Will olisi turvassa? Will saa kuitenkin tietää ja haluaisi varmasti osallistua lapsensa elämään. Ja jos ei haluaisi, niin silti hän tietäisi lapsesta ja se vaivaisi hänen mieltään. Ei vaikuta kovin "turvalliselta". (en taida viitsiä kuvailla sitä mielikuvaa, jonka sain jostain vaarallisesta pahisvauvasta ) Mutta voisiko lapsen saaminen jotenkin oikeasti saattaa Willin vaaraan?

"Tiedäthän, minä en oikein saisi jäädä kiinni tällaisesta... koulun sääntöjen epäkunnioituksesta."

Tämäkin tuntui epäilyttävältä. Aluksi ajattelin, että Sethin vastaus tähän oli vain sellaista "sinäkö välität muka koulun sääntöjen rikkomisesta?" mutta lopuksi paljastuikin, että Seth tietää enemmän. Miten Seth tietää noin paljon? Onko hän mukana myös jossain juonessa?

"Oletko varma? Olen tahtoessani aika etevä selvittämään asioita, jotka kiinnostavat minua."

Eli Seth on meidän etsiväpolisii, joka osaa ratkaista asioita. Se tuli esille pariin otteeseenkin. (Hänen ja Louisin pitäisi perustaa salapoliisikerho ) Onko Seth siis Sierran suunnitelman vastapuolella vai saiko hän vain vahingossa selville? Tai ehkä hän huomasi jotain epäilyttävää Sierrassa ja otti siitä selvää. Aluksi epäilin, että hän vie Sierran metsään juuri siksi, että siellä he voivat vähän selvitellä asiaa. Mutta Seth ei ollut kovin varustautunut Sierran vastaiskuun.
Miksi Sierra vain tainnutti Sethin? Ei Seth kovin pitkään pysy tajuttomana, joten Sierran täytyy toimia aika nopeasti tai muuten Seth varmaan uhkaa kertoa hänen suunnitelmistaan. Tai ehkä Seth innostuu vielä enemmän Sierrasta.

Okei eli Sierra saa äitinsä kautta joltain ihme ryhmältä tehtävän lähteä Tylypahkaan ja tehdä jotain Scorpiukselle. En muista tarkalleen miten ja milloin Scorpius menetti muistinsa, mutta aika mukava sattuma (?) Sierran kannalta. Ehkä Sierra ei olekaan ainoa, joll kuuluu siihen ihme lahkoon. Ehkä Sierran äiti ei luottanut Sierraan tarpeeksi tässä asiassa, sillä Sierrahan pisti vastaan. Ja missä on oikea Sierra? Ja miksi Scorpius on kohteena? Ja miksi Louisilla on niin hyvät salapoliisitaidot? xD

No hieman erilainen teoria: Sierra kuuluu tai on liittymässä johonkin ryhmään, mutta todistaakseen sitoumuksensa hänen on hoidettava yksi asia salaseuran puolesta. Salaporukka on tuntenut syvää vastenmielisyyttä Malfoyita kohtaan, koska heillä on niin upean vaaleat hiukset. Gangsterijengi ei suvaitse tätä, joten Sierra lähetettiin Isoon-Britanniaan tutustumaan lähemmin Scorpius Malfoyhin. Suunnitelman mukaan Sierran täytyy päästä Malfoyn kartanoon, jotta hän pääsee langettamaan kirouksen jokaisen Malfoyn päälle. Kirous tekee lopun Malfoyiden kuuluisista platinanvaaleista kutreista ja salamyhkäinen kilta voi taas olla tyytyväinen.

Mie en tiiä mitä hittoa tapahtu, miulla loppuu ideat joten toivottavasti pian koko juttu alkaa purkautumaan!

[Lasijoutsen]

Hyvää uutta vuotta ja kiitos luvusta! Cam<333Al

Onneksi koko juonivyyhti alkaa pian selviämään, koska minulla on jo liikaa kysymyksiä. Ja eihän Seth kuole sinne pakkaseen ja miksi Louis on noin viisas? Tai missä oikea Sierra on ja miksi?? Toivottavasti seuraava luku vastaa lisää näihin poltteleviin kysymyksiin.

Lasijoutsen

[Siunsäe]

Puoliverinen prinsessa: Kiitoksia kehuista Rose/Domie-kohtaukselle. Harmi, että Sierra/Seth jäi valjuksi. Voi olla, että minulla on niin selkeä kuva heidän väleistään, etten oikein selitä tilannetta tarpeeksi hyvin tekstissä... Voi, paljastuksia on luvassa, ennemmin kuin arvaatkaan!!
Saphira: Jaksoitpa väsätä pitkän kommentin..! Oikeasti. Pahisvauva. Mihin tämä nyt on menossa? En halua edes tietää. :,D Kyllä Seth tietää! Aika jännää, hän ei tosiaan ole mikään jälkeenjäänyt yksilö. Mutta ei ole myöskään ranskalainen ystävättäremme, joten saa nähdä kuinka heille käy. Nautin niin suuresti kerta kerralta loistavammista teorioistasi, jaksat kyllä vaivata päätäsi tai sitten nuo tulevat vain aivan luonnostaan. Oli miten oli, kohta saat vihdoin kysymyksiisi vastaukset, jotka olet kyllä totta vie ansainnut. X'3
Lasijoutsen:  Ihania kysymyksiä. Lähetän sinulle samat terveiset kuin Saphiralle: Lopultakin lankakerä purkautuu.

A/N: Helou! Nyt on saattanut ehkä päästä sellainen mielenkiintoinen juttu käymään, että Siunsäe on rakastunut...! Ja luonnollisesti vaaleanpunaisessa hattarapilvessä elellessä kirjoittelu (ja kaikki muukin) on jäänyt kakkoseksi, voi jee. Minulla on ihana ihminen elämässäni, ja olen saanut kaiken mukavasti balanssiin, ehdin kirjoittelemaankin välillä.

Ranskis sai vuoden hp-ficin pronssipikarin. Voi että, rakastan teitä kaikkia! Kiitos äänestäneille, tämä on paras tunnustus mitä voi saada. Te olette parasta, mitä voi saada. Olen tosi onnellinen. Ilo on omistaa parhaista parhaat ja uskollisimmat lukijat ikinä. <3 Xxx

Tammikuussa luin muuten HP & Kirottu lapsen ja oli hauskaa spottailla samankaltaisuuksia originaalin tarinan ja oman väsäyksen väliltä. En spoilaa sen enempää kuin että Albus ja Scorp ovat täti Rown versiossakin ystävyksiä, eikä originaali-Scorpiuksen luonne suurestikaan eroa Ranskiksen Scorpiuksesta... Ja myös esim. Scorpin äiti on sairastunut ja kuollut myöhemmin - minun versiossani Astoria on myös aika heikossa kondiksessa, vaikka tähän seikkaan nyt ei sen suuremmin tarinassa pureudutakaan.

Tämän luvun nimi voisi yhtä hyvin olla Paljastuksia vol 1. Vihdoin asiat selviävät. Tämä olisi nyt sitten lopun alkua. Nauttikaapa sen mukaan...!


________________________________________


Kolmaskymmenesseitsemäs luku
Terveisin, D. Malfoy


Seuraavana päivänä Tylypahka otti rennosti, sillä oli lauantai, viikonpäivien kiistaton kuningas. Scorpius oli sopinut lähtevänsä Sierran kanssa huispaamaan. Niinpä he kävivät heittelemässä kaatoa salkoihin kaksistaan aamupäivällä. Rankan treenin jälkeen urheilijoita oli alkanut luonnollisesti hiukoa (vaikka todellisuudessa aika olikin kulunut lähinnä nauramiseen ja Scorpiuksen taidonnäytteiden ihasteluun), joten he päättivät suunnistaa länsisiiven siltakahvilaan myöhäiselle brunssille.

Sitä ennen Sierra halusi kuitenkin käydä suihkussa ja vaihtaa vaatteet, joten he koukkasivat mutkan Rohkelikkotornin kautta. Sierran makuusali kaikui tyhjyyttään kaksikon sinne saavuttua, joten Scorpius jäi kohteliaana odottelemaan häntä huoneeseen. Poika ei ollut aivan varma, miten innoissaan oli tilanteesta, mutta muistutti itselleen portaita tytön jäljessä kavutessaan, että hänen piti vaikuttaa uskottavalta.

"Tuo on minun sänkyni. Hengaa täällä sen aikaa, kun käyn suihkussa. Minulla ei mene kauaa", Sierra huikkasi ja osoitti yhtä huoneen kolmesta sängystä samalla napaten punaisen kylpypyyhkeen, joka roikkui ovenpielessä.

Scorpius istahti sängylle rehvakkaan oloisesti. "Eihän tässä nyt mikään lohikäärmeen tuli hännän alla olla. Ota vain tarvittava aika hienon hipiäsi kiillottamiseen", poika sanaili tavoitellen rentoa sävyä.

Hänellä oli ollut ihan hauskaa huispaamassa, koska se oli ollut hänen reviiriään, mutta nyt hän ei tuntenut oloaan itsevarmaksi. Hän vilkuili sivusilmällä, kuinka Sierra heitti suurieleisesti keltaisen t-paitansa yltään. Alta paljastui tiukka, pinkki urheilutoppi.

Tyttö veti ponnarinsa auki antaen kiiltävien hiustensa valahtaa alas paljaalle selälleen. Sitten hän kiepautti pyyhkeen ympärilleen ja vilkaisi poikaa olkansa yli virnistäen. "Laita suu kiinni."
Scorpius hätkähti ja naurahti puoliuskottavasti. "Heh, mitä se vihjailee..."
"Voit sinä tulla suihkuun mukaankin, jos haluat..." Sierra sanoi vinkaten silmää.
Scorpius tapitti häntä sekunnin sadasosan jähmettyneenä. Sitten hän tajusi nojautua taaksepäin selälleen sängylle ja ristiä kätensä niskan taakse omahyväinen hymy kasvoillaan. "Houkutteleva tarjous, mutta tyydyn tällä kertaa nauttimaan näkymistä. Ei makeaa mahan täydeltä."
Sierra näytti huvittuneelta astuessaan suihkuhuoneen ovelle. "Sen verran, mitä minä Scorpius Malfoyta tunnen, tuo ei kyllä kuulu hänen elämänohjeisiinsa..."
"Äidin oppeja."
Sierra naurahti ja katsoi häntä hetken kummallisesti. Sitten hän kohautti olkapäitään. "Omapa on menetyksesi."
"Sinäpä sen sanoit", Scorpius naurahti.
"Okei. Pikku hetki..." tyttö sanoi ja heitti hänelle vielä yhden, hyvin intensiivisen katseen ennen kuin katosi ovesta.

Tytön mentyä Scorpius huokaisi syvään ja hieroi otsaansa kaksin käsin. "Helvetin hienoa..."

Sitten hän nousi istumaan ja katseli hetken ympärilleen. Ensimmäisenä hänen silmiinsä osui Sierran koululaukku, joka lojui avonaisena maassa sängyn vieressä. Oppikirjojen välistä näytti pilkistävän kirje, joka varasti hänen huomionsa. Scorpiuksen kulmat kurtistuivat, kun hän tajusi, että kirje näytti jollain tapaa hyvin tutulta. Hän veti kirjettä hieman enemmän esiin Taikajuomien valmistus edistyneille -kirjan alta niin, että koko kuori näkyi, ja hänen silmänsä suurenivat. Silloin hän tajusi, mikä kirjeessä oli niin tuttua. Hän oli vastaanottanut samanlaisen itse, lukuisia kertoja. Tuon tummanvihreän käärmeenpään hän tunnistaisi missä tahansa - Se oli Malfoyn suvun sinetti.

Scorpius ei harkinnut enää hetkeäkään. Hän kiskaisi kirjeen itselleen ja avasi jo kertaalleen avatun kirjeen uudelleen suorastaan repäisten sen sisältämän pergamentinpalan sieltä ulos. Hän tunnisti heti isänsä käsialan ja alkoi lukea, silmänsä vilistäen riviltä toiselle. Kirje ei ollut kovin pitkä, mutta siitä tuli selväksi kaikki oleellinen. Loppuun päästyään Scorpiuksen sisällä jysähti. Hän luki kirjeen vielä uudestaan kahteen kertaan ennen kuin juuttui tuijottamaan alakulman allekirjoitusta.

Terveisin,
D. Malfoy

Ajatukset laukkasivat hurjaa vauhtia hänen päässään. Kaikki tuntui epätodelliselta. Silloin suihkuhuoneesta kuuluva tasainen kohina yhtäkkiä lakkasi. Sitten hän kuuli, kuinka suihkuverho vedettiin sivuun ja kuinka joku tassutteli märin jaloin kopista ulos. Silloin Scorpius teki päätöksensä. Hän puristi kirjeen nyrkkiinsä ja hyppäsi ylös sängyltä.

Ja kun tummahiuksinen tyttö hetken päästä raotti ovea ja astui makuusaliin pelkkä verenpunainen pyyhe ylleen kiedottuna, oli Scorpius jo kaukana poissa. Ranskalainen kaunotar kohtasi vain tyhjän makuusalin, eikä ymmärtänyt alkuunkaan, mitä oli tapahtunut tai miksi platinapäinen poika oli lähtenyt. Hän ei tajunnut edes  vilkaista koululaukkuaan huomatakseen sieltä jonkin kadonneen. Olihan lauantai, viikonpäivien kuningas.

Scorpius Malfoy puolestaan hyppäsi ensimmäiseen salakäytävään, joka matkalle sattui. Eikä aikaakaan, kun hän oli jo reippaillut Tylypahkan tilusten ulkopuolelle. Hän nousi ylös maanalaisesta kuopasta erään tiheälehtisen, kesäkasviksi ihmeen tuuhean ja vihreän pensaan takaa. Ympärillä ei näkynyt ristin sielua. Edessä avautuva Tylyahokin näytti aivan autiolta.

Heti saatuaan kylmän, routaisen maan jalkojensa alle Scorpius seisahtui aloilleen, sulki silmänsä ja veti päättäväisesti keuhkonsa täyteen ilmaa. Hetken aikaa oli aivan hiljaista. Sitten kuului vaimea, terävä poksahdus, ja blondi poika oli jo kadonnut kuin savuna ilmaan. Vain ohueen lumikerrokseen painautuneet jalanjäljet paljastivat jonkun seisoneen siinä vielä hetki sitten.

Se oli ensimmäinen kerta, kun Scorpius Malfoy ilmiintyi.

Sierran ja Scorpiuksen viettäessä kahdenkeskistä aikaa muu porukka oli kokoontunut Tarvehuoneeseen. Koulu oli pitänyt heitä tiukasti otteessaan lähiviikot, eikä kiire ollut jättänyt aikaa kokoontua yhteen ruokailuja  ja oppitunteja lukuun ottamatta. Nyt ystävykset olivat sopineet viettävänsä lauantaita porukalla, unohtaen läksyt, kokeet, jatko-opinnot ja muut velvollisuudet.

Albus, Rose, Dominique ja Camilla olivat ottaneet rennosti; siemailleet kermakaljaa, pelailleet velhoshakkia ja kertoilleet juoruja. Jopa Will oli lopulta kaivautunut esiin kirjastosta - vaikkakin hienoisen vastahakoisesti - ja läiski nyt innoissaan suklaasammakoita Albuksen kanssa.

Jossain kohtaa oveen koputettiin. Huoneessa olijat kääntyivät kummastuneena katsomaan oviaukkoa.

"Mitä hittoa? Eihän kukaan tiedä, että olemme täällä", Camilla sanoi.
"Ei tiedäkään. Kukaan muu, paitsi Scorpius. Avatkaa", Dominique sanoi kohottautuen ylös lattiatyynyiltä. Hän oli murjottanut salaa koko päivän, koska Scorpius oli missä oli, eikä hän pitänyt siitä yhtään.

Rose avasi oven, ja huoneeseen astui kaikkien yllätykseksi tummatukkainen ranskalaistyttö.

"Moi!"
"Ai moi, Sierra!"
"Joko kyllästyit Scorpiuksen machoiluun?"
Sierra liikuskeli paikoillaan hieman vaikeana. "Siksi minä tulinkin... Ette ole sattuneet näkemään häntä?"
"Siis ketä? Scorpiusta vai?" Dominique älähti.
"Ei ole näkynyt..." Albus sanoi päätään pyöritellen.
"On ollutkin mukavan hiljaista", Camilla kommentoi.
"Ai..." Sierran kulmat kurtistuivat. "Ajattelin, että se olisi tullut tänne..."
"Miksikäs sinä Scorpiusta etsit??" Dominique kysäisi myrkylliseen sävyyn.
"Meillä oli sovittuna lounastreffit, ja hän katosi jonnekin vähän aikaa sitten", Sierra vastasi, vähintään yhtä kylmään sävyyn.
Blondi tyttö nakkeli pitkiä, laineikkaita hiuksiaan ja tokaisi: "No, ehkä sait vain suoran mielipiteen seuralaisesi halukkuudesta lähteä kanssasi yhtään mihinkään."

Muut huoneessa olijat katselivat toisiaan vaivaantuneina miettien, kenen vuoro olisi tällä kertaa hypätä väliin alati pingottuvaan tilanteeseen.

Sierran silmät kapenivat. "Tietääkseni sinulla ei ole mitään sanottavaa tähän. Scorpiushan hädin tuskin puhuu sinulle."
Dominique naurahti kuin olisi kuullut maailman lihavimman vitsin. "Sinä ämmä olet niin pihalla..."
"Miksi sinä juuri kutsuit minua?!"
"NO NIIN, neidit!" Albus huudahti ja nosti kätensä ilmaan huispaustuomarin elkein.
Rose hymyili ja katsoi kumpaistakin tyttöä sovittelevaan sävyyn. "Eiköhän Scorpius löydy. Sillä sankarilla nyt yleensä sattuu olla tapana lennellä vähän minne tuuli suo. "
"Seth sen sijaan on oikeasti kadonnut..." Camilla totesi väliin synkeänä.
"Niin Sierra, oletko kuullutkaan siitä?"
"Ai mistä?"
"Seth Richardson on kadonnut. McGarmiwa ilmoitti tänään aamupalalla", Will sanoi.
Sierra kurtisti kulmiaan. "Vai niin..."
"Tehän olitte parit Victoiren tunneilla. Eihän sinulla ole mitään tietoa hänen menemisistään?" Rose kysyi.
Sierra pudisti päätään vakavana. "Ei ole. Eikä me nyt mitenkään muuten edes oltu yhteyksissä. Aika outoa kyllä..."
"On tosiaan", Dominique tokaisi pisteliäästi. "Kummasti tätä jengiä tuntuu katoilevan tänä vuonna. Ensin minä, sitten Richardson, ja nyt Scorpius... Ai niin, ja sittenhän on ollut niitä hyökkäyksiäkin. Tosi ikävää, ettei näille tunnu löytyvän mitään selitystä. Ja sekin kummastuttaa, ettei minään aiempana vuonna ole sattunut mitään tällaista."
"Vihjailetko sinä jotain?" Sierra tiuskaisi.
"Domie, mikä sinua oikein vaivaa??" Rose kysyi. "Scorpius ei ole kadonnut yhtään mihinkään. Lopettaisit jo."
"Joku ei vain osaa päästää irti", Sierra totesi viileästi ja istahti alas tuolille Camillan lähettyville.

Mutta nyt Dominique kihisi raivosta. Hän oli säikähtänyt suunniltaan kuullessaan, että Scorpius oli kadonnut. Kukaan muu ei tuntunut välittävän asiasta tuon taivaallista. Ja sitten tuo yksi vielä kehtasi pitää häntä pilkkanaan. Hän osoitti tummatukkaista tyttöä sormellaan ja sylkäisi: "Kukaan ei ole turvassa tuon lähettyvillä."
"Dominique, nyt riittää", Rose sanoi lujasti.
"Aivan totta, nyt riittää!" Dominique huudahti ja hypähti seisomaan tuijottaen ranskalaistyttöä silmät palaen. "Nyt sinä sekopää kerrot, mitä olet tehnyt Scorpiukselle, tai minä puristan sen tiedon ulos sinusta!"
Sierra tuijotti tyttöä säikähtäneenä. "Kukahan täällä onkaan se sekopää? Yrittäisit nyt vain hyväksyä häviösi. Scorpius ei halua sinua. Ei nyt, eikä koskaan."
"Ai, ja sinutko hän sitten haluaa??!" Dominique huudahti ja astui lähemmäs tuolilla istuvaa tyttöä.
Albus nousi ylös ja tarttui serkkuaan hartioista. "Dominique, lopeta nyt!"
Silloin Dominique kääntyi Albusta päin ja huitaisi tämän käden sivuun vihaisesti. "Enkä lopeta!"
Sitten hän katsoi ympärilleen ja julisti suureen ääneen koko porukalle: "Te olette kaikki niin sokeita! Ettekö te tajua, että tuo on valehdellut meille koko vuoden?!"
"Anna olla, Dominique. Älä viitsi lietsoa turhaa riitaa."
"Turhaa riitaa? Minä olen tosissani!!" Dominique huudahti, ja sitten kauan pidätellyt sanat vain purskahtivat hänen suustaan:
"Tuo ämmä on valehdellut koko koululle! Hän ei ole mikään Sierra, vaan Viviane! Oikea Sierra Dior on visusti Ranskassa, eikä ole missään vaiheessa edes saanut tilaisuutta astua Englannin maan kamaralle, koska tuo käärme on estänyt sen häneltä!"

Silloin kaikki hiljenivät ja jäivät tuijottamaan Dominiqueta silmät suurina.

Malfoyn kartanon suuri eteinen oli täysin samanlainen kuin kesän lopulla, jolloin Scorpius oli sen viimeksi nähnyt. Olisi voinut luulla, ettei päivääkään ollut kulunut suvun nuorimmaisen viime vierailusta. Nurkassa nököttävä vanha viherkasvikaan ei ollut ihme kyllä nuukahtanut. Muuta elämää aulassa ei näkynyt. Scorpius kuitenkin tiesi, että hänen vanhempansa kyllä olivat talossa, sillä oli lauantai ja päivällisaika. Ani harvoin perhe Malfoy ruokaili ulkosalla, sillä hänen äitinsä oli käynyt viime vuosina niin heikoksi, ettei isä halunnut rasittaa häntä yhtään ylimääräistä. Hetken ajan Scorpiuksen mieleen levisi synkkä varjo hänen ajatellessaan äitiään, mutta sitten hän muisti, mistä syystä oli karannut koulusta ja tullut tänne asti. Sillä hetkellä hän tiedosti hyvin ohuesti, että hänet voitaisiin erottaa moisesta teosta. Eikä hän myöskään kunnolla käsittänyt, että oli toden totta onnistunut ilmiintymään taidokkaasti suoraan kotiovelleen. Molemmat edellä mainituista kyllä tulisivat jysähtämään tiukasti hänen tajuntaansa lähitulevaisuudessa (toinen heti paluumatkaa miettiessään ja toinen rehtori McGarmiwan työhuoneen piinapenkissä), mutta nyt niillä ei ollut pienintäkään painoarvoa.

Kotitontuilla ei kestänyt kauaa kuljettaa viesti nuoren Malfoyn saapumisesta hänen vanhemmilleen yläkerran ruokasaliin. Ja hetken kuluttua portaita pitkin laskeutuivat puolijuoksua Astoria ja Draco Malfoy. Molempien kasvoilla oli identtisen yllättyneet ilmeet.

"Scorpius! Merlinin nimeen, mitä sinä täällä teet??" tummatukkainen nainen huudahti sulkiessaan poikansa tiukkaan syleilyyn heti jalkojensa kosketettua eteisen lattiaa. "Millä sinä oikein tulit??"
Scorpius nielaisi yrittäen saada henkeä äitinsä puristuksessa. "Hei äiti... Minä... ilmiinnyin."
Astoria tarttui poikaa olkapäistä työntäen hänet käsivarren mitan päähän itsestään ja kohtasi hänen katseensa silmät täynnä ihmetystä. "Mutta... oletko sinä oppinut ilmiintymään?"
Scorpius kykeni vain puistelemaan hitaasti päätään. Äkkiä häntä huimasi.
"Olet ihan kalpea. Onko jotain sattunut?" parin askeleen päässä seisova Draco kysyi.

Scorpius selvitti kurkkuaan ja kohtasi isänsä katseen. "Isä, minä sain sinulta kirjeen", hän sanoi ja veti taskustaan esille puoliksi ruttaantuneen pergamentinpalan.
Malfoy vanhemman kulmat kurtistuivat. "Niinkö? En muista lähettäneeni sinulle pöllöä lähiaikoina.”
"Et varmasti muistakaan. Koska et lähettänyt sitä minulle."
"Mitä tarkoitat?"
Scorpius huokaisi syvään. Sitten hän katsoi vanhempiaan tiukasti vuoron perään. "Isä ja äiti... Miksi te olette lähettäneet kirjeitä Viviane Diorille?"

Astoria ja Draco vaihtoivat katseen, joka ei millään muotoa luvannut hyvää. Sitten ensiksi mainittu kääntyi poikansa puoleen ja katsoi tätä vakavana.

"Mentäisiinkö saliin puhumaan? Siellä on kananrintaa", Astoria ehdotti, eikä hänen äänensävynsä jättänyt vaihtoehtoja.

Scorpiuksen ei auttanut muu kuin totella. Ja niin perhe Malfoy lähti peräkanaa nousemaan mustia, kivisiä portaita jännittyneen hiljaisuuden vallitessa.

Tykypahkan Tarvehuoneessa puolestaan kaikkien huoneessa olijoiden katseet olivat kiinnittyneet keskellä lattiaa seisovaan vaaleaan tyttöön, jonka silmät leiskuivat vaarallisesti.

 "Tuolla tuolilla ei istu Sierra, vaan Viviane!" hän huudahti. "Minä ja Scorp olemme saaneet oikealta Sierra Diorilta pöllöpostia, ja hän on ollut koko vuoden tasan tarkkaan Ranskassa, eikä Tylypahkassa."
"Mitä ihmettä tämä nyt on, Dominique??" Camilla tiukkasi.
"Mutta mehän tiedämme jo, että Sierran oikea etunimi on Viviane. Albus näki sen Kelmien kartalla. Hän vain käyttää toista nimeään kutsumanimenään", Rose sanoi.
Mutta Dominique ei suostunut enää vaikenemaan: "Voi Merlin nyt jo! Kuinka tyhmiä te oikein olette?! Ei ole mitään Viviane Sierra Dioria. On kaksi täysin eri henkilöä: Sierra Elena Dior ja sitten on hänen serkkunsa Viviane Dior, joista juurikin tämä viimeksi mainittu on tällä hetkellä meidän kanssamme tässä huoneessa!"
"Mitä sinä oikein tarkoitat? Miten niin kaksi Sierraa?"

Dominiquen raivotessa tuolilla istuvan ranskalaisen vaihto-oppilaan kasvot olivat hitaasti muuttuneet kireän näköisiksi. Hänen äänensä kuulosti kuitenkin hillityn tyyneltä hänen sanoessaan:
"Dominique tuntuu tehneen oikein vaikuttavaa tutkimustyötä. Minusta kuitenkin tämän kiehtovan kertomuksen vesittää se pikku yksityiskohta, että olet muka 'viestitellyt' jollekin Ranskassa asuvalle tyttöselle yhdessä Scorpiuksen kanssa. Tietääkseni Scorpius ei ole pahemmin uhrannut aikaansa sinuun sitten viime kesän, jos en ole aivan väärässä..."

Dominique katsoi tyttöä hymyillen suloisesti. "Voi, että. Kuinka onkaan, että joku on saattanut tulla ihan pikkuisen vedätetyksi? Scorpius on saanut muistinsa takaisin jo aikoja sitten, ja me olemme yhdessä tutkineet sinun taustojasi hyvinkin tiiviisti siitä lähtien!" hän huudahti ja osoitti tyttöä voitonriemuisena.
Silloin Albus puuttui mukaan keskusteluun: "Scorpiusko saanut muistinsa takaisin? Ei hän ole ainakaan sanonut yhtään mitään minulle ja Willille."
"Ei niin", Will vahvisti.
"Koska me päätimme pitää sen salassa! Scorpius on näytellyt, että kaikki olisi ennallaan."
"Se pellekö osaisi pitää salaisuuden? Pah!" Camilla tuhahti.
"Osasi näemmä tällä kertaa."
"Mutta miksi ihmeessä??"
"Ihan vain siksi, että saisimme selville, minkä takia tämä ranskalainen ystävämme Viviane on nähnyt niin suuren vaivan järjestääkseen meille tällaisen huikean, koko vuoden kestäneen näytelmän", Dominique sanoi ja katsoi tummaa tyttöä tiukasti. "Vivianehan sinä olet, etkä mikään Sierra. Voitaisiin varmaan pikkuhiljaa alkaa puhua asioista niiden oikeilla nimillä, eikö?"
"Minä en ymmärrä, mistä sinä puhut", puhuteltu totesi viileään sävyyn.
"Kieltämättä tämä kuulostaa kyllä aika paksulta", Will sanoi.
"Voi, sitä se totta vie onkin", Dominique tokaisi.
"Onko sinulla mitään todisteita?"
"Louis on hankkinut minulle kaikki todisteet", Dominique sanoi ja kyykistyi kaivamaan laukustaan pergamentinpalan. "Minulla on Sierra Elena Diorin velhokorttikin. Ja kuten näkyy, ei hän muistuta piiruakaan tuota tyttöä tässä huoneessa."
Albus otti kortin Dominiquelta ja tutkaili sitä kummastuneena. Sitten hän hitaasti nosti katseensa Vivianeen. "Mutta... jos Dominiquen kertoma on totta... niin mitä sinä sitten oikein teet täällä?"
Dominique risti kätensä rinnalleen. "Sen minäkin haluaisin tietää."

Tumma ranskatar veti syvään henkeä, ja hänen suunsa puristui tiukaksi viivaksi. Hän muistutti nurkkaan ajettua eläintä valmiina puolustamaan itseään viimeiseen asti. Hänellä ei ollut aikomustakaan luovuttaa.

Perhe Malfoy oli saapunut yläkerran ruokasaliin. Kananrinta jäi kuitenkin sillä kertaa kylmenemään. Isä Malfoy asettui istumaan nojatuoliinsa takan ääreen siten, että oli puolittain kääntyneenä poikaansa ja vaimoaan kohden. Äiti Malfoy puolestaan haparoi tärisevin käsin itselleen ruokapöydästä lasin verenpunaista viiniä ja hörppäsi sitä kuin viimeisillä voimillaan keitaalle raahautunut aavikon vaeltaja vettä. Nuorimmainen heistä, platinahiuksinen miehenalku, kiersi ympäri pitkän ruokapöydän (sen samaisen, jonka ääressä oli aikoinaan järjestetty lukuisia kuolonsyöjien kokouksia) ja asettui nojaamaan korkean ikkunan tummapuista ikkunalautaa vasten ristien käsivartensa rinnalleen.

"No niin. Alkakaa kertoa. Mikä tämä kirje oikein on?" hän kysyi vanhemmiltaan, jotka kysymyksen myötä kiemurtelivat kumpainenkin tahoillaan kuin onkimadot koukussa.
"Mistä kirjeestä sinä oikein puhut, kulta?" Astoria kysyi, yrittäen pelata aikaa.

Pitemmittä puheitta Scorpius selvitti kurkkuaan ja taitteli pergamentin auki. Hän piteli sitä ilmassa silmiensä korkeudella ja luki kuuluvalla äänellä:

"'Hei taas, neiti Dior

Olemme vaimoni kanssa odottaneet erinäisiä sovittuja asioita tapahtuvaksi nyt jo yli puolen vuoden ajan. Scorpiukselta saamiemme kirjeiden perusteella hänen mielensä ei edelleenkään näytä kääntyneen. Haluamme muistuttaa sinua, ettemme ole maksaneet perheellesi tyhjästä. Kyseessä on sopimus, johon sinä olet suostunut, ja josta ei myöskään peräännytä. Minä ja rouva Malfoy odotamme mitä kernaimmin, että pääsemme tämän kirjeen myötä jälleen yhteisymmärrykseen kyseisen asian tiimoilta.

Annamme sinulle viikon aikaa. Sitten kirjoitamme pojallemme.

Terveisin,
D. Malfoy'"

Pojan lukiessa hänen kuulijansa olivat hitaasti jähmettyneet paikoilleen. Scorpius laski kirjeen alas ja katsoi vanhempiaan ilmeettömänä kohdaten kahdet syyllisen näköiset silmäparit. Astoria puristi viinilasiaan rystyset valkeina. Draco oli kääntynyt tuijottamaan takassa rytmikkäästi lepattavia liekkejä.

"Mitä hittoa tämä on?" Scorpius kysyi. Hänen sanansa kaikuivat salin seinistä onttoina.
Astoria veti syvään henkeä. Äkkiä pieni nainen näytti tavallistakin heiveröisemmältä. "Scorpius, me olemme isäsi kanssa halunneet sinulle aina vain parasta."
"Selitys sikseen", Scorpius ärähti. "Ettekö ymmärrä, miten sekopäiseltä tämä kuulostaa? Miksi te olette lähettäneet pöllöjä meidän ranskalaiselle vaihto-oppilaallemme??"

Astoria hörppäsi jälleen viiniään huolestuneena. Dracon nyrkit puristuivat yhteen nojatuolin käsinojilla.

Astoria tärisi hivenen kysyessään: "Vieläkö... vieläkö sinä olet kiinnostunut siitä Weasleyn tytöstä?"
Scorpius näytti tyrmistyneeltä. "Täh? Ehkä olenkin. Miten se liittyy tähän mitenkään?"
"Ai vielä sen... muistinmenetyksen jälkeenkin..?"
"Voi hyvä Merlin, ei ole mitään muistinmenetystä enää! Minä parannuin siitä!" Scorpius puuskahti.
Draco hätkähti ja kääntyi katsomaan poikaansa. "Milloin??"
"Muutama viikko sitten."
Silloin hänen äitinsä otti muutaman varovaisen askeleen häntä kohti ja veti hivenen empien poikansa halaukseen. Hän huokaisi syvään, helpottuneena. "Voi, miten ihana kuulla... Olemme olleet niin huolissamme!"
Scorpius halasi äitiään jäykästi. "No niin, no niin..."
"Merlinille kiitos, ettei se ollut mitään pysyvää..."

Hetken päästä Scorpius selvitti kurkkuaan ja työnsi äitinsä irti itsestään. "No niin, eli minä olen terve kuin nuori kentauri. Se siitä. Voisitteko nyt vihdoin kertoa, mistä tässä on kyse?"

Astoria selvitti kurkkuaan ja vilkaisi aviomiestään apua hakien. Draco korjasi asentoaan ja vastasi hänen katseeseensa tiukasti. Scorpius ei heti muistanut, milloin oli viimeksi nähnyt isäänsä niin vakavana.

"Minä ja äitisi... Me teimme sopimuksen viime kesänä", Dracon ääni oli kumea ja vahva, joskin hermostuksesta pingottunut.
"Minkä sopimuksen??"
"Sopimuksen, joka liittyi sinuun..."

Ja kun Draco ei näyttänyt merkkejä halukkuudesta jatkaa kertomustaan, oli hänen vaimonsa vuoro puhua.

Astoria nielaisi. "Kulta, muistatko sen meidän Ranskassa asuvan tuttavapariskuntamme?" hän kysyi tunnustelevaan sävyyn.
"Ai sen sinun tuttavapariskuntasi, joista oikeastaan tunnet vain sen naisen, jonka kanssa kaveerasitte muistaakseni kouluaikana, ja joita kumpaakaan minä en ole ikinä edes tavannut? Muistan toki. Ihania ihmisiä!"
"Älä viitsi pelleillä nyt. Heidän nimensä ovat Maria ja Jaques Dior, ja heillä on sinun ikäisesi tytär nimeltä Viviane."
Scorpiuksen silmät suurenivat. "Täh??"
"Jaques on syntyperältään ranskalainen, ja hänellä on vanha, puhdasverinen velhosuku. Maria muutti asumaan hänen perintötilalleen Etelä-Ranskaan heti naimisiin mentyään. Me emme ole nähneet usein sen jälkeen, mutta olemme kyllä pitäneet koko ajan yhteyttä."
Astoria huokaisi syvään. "Eräässä kirjeessään viime keväänä Maria mainitsi, että Jaquesin siskon tytär on päässyt seuraavaksi vuodeksi Tylypahkaan vaihto-oppilaaksi. Minä ja isäsi olimme silloin vähän... huolissamme sinusta... Niinpä me saimme idean."
"Millaisen idean?" Scorpius kysyi, vaikka oli jo siinä vaiheessa varma, ettei olisi halunnut kuulla enempää.
"Me teimme eräänlaisen ehdotuksen Marialle ja Jaquesille”, Astoria sanoi ja näytti siltä, kuin sanat olisivat piikikkäitä kalanruotoja hänen kurkussaan. ”Sen seurauksena teimme kesällä erinäisiä järjestelyjä... Ja lopulta... no, lopulta asiat järjestyivät niin, että Jaquesin siskon tyttären Sierran sijasta syksyllä Tylypahkaan matkusti Marian ja Jaquesin tytär Viviane."
Scorpius tuijotti äitiään sanattomana. "Sanokaa, että tämä on vitsi."
"Sinun ei pitänyt saada tietää tällä tavalla”, Astoria sanoi hiljaa.

Mutta Scorpiuksen aivot raksuttivat jo vinhaa vauhtia. "...Eli Dominique oli oikeassa koko ajan. Oikean Sierran sijasta Tylypahkaan tuli joku hänen serkkunsa, eikä kukaan - edes McGarmiwa - tiedä asiasta mitään. Mutta miksi hän olisi muka suostunut...?" Scorpius kysyi, ja hänen katseensa lipui äidistä isään ja samaa reittiä takaisin. "...Niinpä tietysti! 'Me emme maksaneet perheellesi tyhjästä' - Älkää vain sanoko, että te olette oikeasti vajonneet noin alas."
"Scorpius, meidän oli pakko tehdä jotain."
"Mille?!"
"Sinä liikuit väärässä seurassa. Ajattelimme, että se olisi ohimenevää, mutta se vain jatkui..."
Scorpius tuijotti vanhempiaan järkyttyneenä. "Mitä?? Ette kai te vain...?"
"Me toivoimme, että kaikki nämä ongelmat ratkeaisivat ihan itsestään, luonnolliseen tapaan... jos me vain antaisimme sinulle oikeanlaisen tilaisuuden."
Scorpius veti syvään hitaasti henkeä, yrittäen sisäistää kuulemaansa. Sitten hän totesi vain: "Minä tarvitsen nyt viiniä."

Ja samassa kotitonttu oli jo kipaissut auliina hänen jalkojensa juureen hopeista viinikannua suorissa käsissään kiikuttaen. Ne olivat oppineet tunnistamaan isäntäväkensä kohtalokkaimman äänensävyn ja olivat siinä tapauksessa erityisen säntillisiä toimissaan.

Tarvehuoneessa  tunnelma oli muuttunut ristiriitaiseksi Dominiquen viimeisimpien paljastusten myötä. Suklaasammakot olivat aikaa sitten hypelleet omille teilleen vapaudestaan iloiten, sillä niiden pyydystäjien mielenkiinto oli harhautunut muualle. Kaikki olivat hämillään. He istuivat ringissä, ja heidän keskessään seisoi Dominique, joka tuijotti puhtaasta vihasta kiiluvin silmin huoneen toisessa laidassa niin ikään räjähdysalttiin näköisenä istuvaa tummaverikköä. Muut yrittivät sulatella juuri kuulemaansa. Tunnelma oli vähintäänkin palonarka.

Rose selvitti kurkkuaan. "Sierra... tai siis Viviane... sinä taidat olla meille selityksen velkaa", hän sanoi diplomaattisen rauhallisella äänellä. Hän inhosi riitoja ja yritti välttää niitä viimeiseen saakka.
Puhuteltu veti syvään henkeä selkeästi valmistautuen puolustautumaan.
Camilla puolestaan puisteli päätään ja huokaisi teatraalisesti: "Minä en edes ymmärrä, että mistä tässä tarkkaan ottaen meuhkataan. Onko joku kenties mustasukkainen jostakin??" Syyttävä vilkaisu kohdistui blondin kiharapään suuntaan.
"Dominique, mikset sinä ole aiemmin sanonut tästä yhtään mitään?"
"Koska te ette ole kuunnelleet! Olette olleet niin helvetin sokeita", blondi kivahti loukkaantuneena. "Ettekä tunnu tajuavan vieläkään..."
"Niin mutta... ymmärrät kai, että tämä kaikki tuntuu aika utopistiselta?" Albus sanoi. Hän piteli edelleen kädessään Sierra Diorin velhokorttia ja näytti perin juurin eksyneeltä.

Nyt tuolillaan jännittyneen näköisenä istuskellut Viviane voihkaisi ääneen. "Merlin sentään! Kai te nyt näette, että tuo keksii kaiken omasta päästään? Dominique on niin sairaalloisen kateellinen minulle -  on ollut ensimmäisestä hetkestä lähtien -, että puhuisi vaikka hevoskotkan pollomuhkuksi saadakseen teidät kääntymään minua vastaan. Scorpiusko muka saanut muistinsa takaisin? Oikeasti. Kuten Albus sanoi; olisi kai hän nyt parhaille ystävilleen ensiksi asiasta kertonut, eikä jollekin vainoharhaiselle eksälleen."
Dominiquen suu loksahti auki silkasta tyrmistyksestä. "Kateellinen? Sinulle?? Et voi olla tosissasi."
"Voi, minä kyllä olen."  Viviane puhui rauhallisesti, raivostuttavan pehmeällä äänellä, päästämättä pintansa alla kytevää raivoa valloilleen, vaikka se silminnähden vaati kohtalaisen suuren henkisen ponnistuksen.

"Minä oikeastaan pidin sinusta, Dominique. Toivoin, että meistä tulisi ystävät. Vaikka olen alusta asti nähnyt, miten tämä tulee menemään, halusin silti yrittää. Et vain valitettavasti kestänyt sitä, että entinen säätösi viettää mieluummin aikaa minun kanssani. Lopulta vihasi kasvoi sietämättömäksi. Sinun piti alkaa mustamaalata minua muiden silmissä ja keksiä tällainen järjetön juoni, nähdä vielä vaivaa, että saisit minut ulos kuvioista. Luulit, että se muuttaisi jotain, että Scorpius alkaisi pitää sinusta uudelleen. Sääli, että olit valmis vajoamaan niin alas."

Rose rykäisi. "Sierra, nyt alkaa jo riittää..."

Tämä kuitenkin jatkoi, ja puhuessaan hän tuijotti vaaleaverikköä herkeämättömän tiiviisti silmiin kuin petoeläin saalistaan: "Me itse asiassa puhuimme Scorpiuksen kanssa usein sinusta. Kyllä vain puhuimme. Ja tiedätkö mitä? Häntäkin ahdisti sinun pakkomielteisyytesi. Siksi me olimme paljon kahdestaan syksymmällä, koska hänen oli vaikea olla sinun läheisyydessäsi. En olisi halunnut sanoa tätä sillä lupasin etten kerro, mutta Scorpius ei ole koskaan pitänyt sinusta, Dominique."

"Tuo valehtelee!" vaalea tyttö huudahti itkuun purskahtamaisillaan. Hän tärisi paikoillaan ja tuijotti Sierraa silminnähden järkyttyneenä. "Tuo valehtelee ihan kaikesta! Hän on kaikkien niiden hyökkäysten ja katoamisten takana. Hän haluaa jotakin Scorpiuksesta, eikä todellakaan kaihda keinoja saavuttaakseen haluamansa! Hän manipuloi ihmisiä minkä kerkeää", hän huusi ja kohtasi Rosen katseen turvaa hakien.
”Nyt Scorpius on kadonnut, ja tuo sekopää on ihan varmasti vienyt hänet jonnekin, ja ties mitä hän aikoo vielä tehdä...! Kohta me kaikki ollaan vaarassa!"

Viviane kuunteli tytön meuhkaamista säälivä hymy kasvoillaan. "La pauvre... Tosiaan aika epätoivoista, Dominique. Kuka hullu nyt uskoisi mitään tuollaista?"

Tarvehuoneeseen lankesi hetkeksi painostava hiljaisuus, kun kaikki vilkuilivat toisiaan yrittäen päättää, kumman tytön puolelle asettua. Ja silloin, aivan äkkiarvaamatta huoneen ovelta kuului ääntä. Kaikki kääntyivät katsomaan avautuvaa ovea, jonka takaa astui lyhyehkö, hivenen pyöreärakenteinen tyttö. Tämän pitkät, sileät hiukset hehkuivat eloisan pähkinänruskeina kehystäen persoonallisia, joskin sillä hetkellä kovin vakavailmeisiä kasvoja. Tulijan katse käväisi ohikiitävän hetken Vivianessa, mutta kasvoilta oli mahdotonta lukea mitään. Viimeksi mainittu oli valahtanut järkytyksestä lumenvalkoiseksi.

Tuntematon tyttö sulki rauhallisesti oven perässään. Sitten hän asteli määrätietoisesti, sanaakaan sanomatta keskelle huonetta ja asettui seisomaan Dominiquen rinnalle kädet nyrkkiin puristettuina. Ja kun hän puhui, hänen aksenttinsa mursi kevyesti ranskalaisittain:

"Minä ainakin uskon. Ja nyt me selvitämme tämän asian."


_____________________________________________


(Vivianen ranskankielinen kommentti tarkoittaa vapaasti suomennettuna "Voi raukkaa.")

[Puoliverinen prinsessa]

Kiitän sua tästä luvusta jo heti, sä pelastit mun viikonlopun❣

Noniin ihanaa, nyt paljastuksia! Odotin koko luvun Rosen paljastuksia, mutta toivon että niitä saadaan seuraavassa luvussa. Ja olin todella innoissani ku huomasin että tässä luvussa lempihahmoni Dominique pääsi kertomaan juttuja!
 Scorpiuskin sai vihdoin asiat selville ja minäkin sain, koska mun päättelykyvyillä ei paljoa päätellä. Dominique sai loistaa tiedollaan ja ylivoimaisesti paras kohta oli, kun oikea Sierra (tai mikä hänen nimi olikaan) saapui paikalle. Nyt vain odotan innolla seuraavaa lukua.

Anteeksi kommentin sekavuudesta ja kiitos aivan mahtavasta luvusta!

Rakkaudella, Puoliverinen prinsessa

[Lasijoutsen]

Vihdoinkin juoni alkaa setviämään! Tulee kyllä vähän surullinen mieli jos Viviane ei lopulta olekaan kunnon pääpahis. Mutta onneksi oikea Sierra saapui paikalle ja kaikki selviää (toivottavasti pian).

Aika haikeaa, kun kohta ei ole enää mitään mitä odottaa sitten, kun tämä loppuu. (Ehkä tämä voisi jatkua ikuisesti? )

Kai ensi luvussa paljastuu mitä Sethille kävi??

Luvusta kiittäen
Lasijoutsen

[maigaro]

Vihdoinkin saadaan vatauksia Draco ja Astoria ovat siis syypäitä että Viviane on Tylypahkassa Sierran sijaan. Toivottavasti saadaan vielä selville miksi Viviane muutti Scorpiuksen muistia ja hyökkäsi Dominiquen kimppuun. Itse luulen, että Viviane innostui liikaa saamaan Scorpiuksen itselleen.

Kiva että oikeakin Sierra saapui paikalle. Harmi ettei Rose ja Albus ja muut meinaa uskoa Dominiquea.

Harmi, että tämä loppuu pian On ollut kiva seurata tätä

[Professori_Huuhaa]

Tää on ihan mahtava tarina!

Hahmot on syvällisiä ja uskottavia, ja oot kuljettanu tarinaa hyvin mukana alusta asti.

Jatkoa mitä pikimmiten pyydän!

[Saphira]

Ihanaa, että sinulla menee hyvin ^^ Ja onnittelut pikarista! Olet todellakin ansainnut sen.

Sitten luvun pariin: ihan mahtavaa että yksi randomeista arvauksistani osui oikeaan En tosin siihen suuremmin uskonut, koska tekstistä ei löytynyt niin paljon sitä tukevia vihjeitä, joten hienosti onnistuit salaamaan Sierran todellisen tarkoituksen Tylypahkassa!

olihan lauantai, viikonpäivien kuningas.

Tää oli kiva kohta, kun tuli toistoa.

Oi että rakastin kun Dom sai vihdoin kunnolla päästettyä ulos Sierraa kohtaan tuntemansa epäluulon ja kerrottua muille Sierran taustoista.
Siinä kohtaa kun Scorpius löytää Dracon kirjoittaman kirjeen, niin pelkäsin että et paljasta koko kirjeen sisältöä tässä luvussa mutta onneksi niin ei käynyt Ties mitkä teoriat ois siitäki syntyny.

"Kummasti tätä jengiä tuntuu katoilevan tänä vuonna. Ensin minä, sitten Richardson, ja nyt Scorpius... Ja ai niin, sittenhän on ollut niitä selittämättömiä hyökkäyksiäkin. Tosi ikävää, ettei näille löydy mitään selitystä. Ja sekin kummastuttaa, ettei minään aiempana vuotena ole sattunut mitään tällaista."

Tää kohta jotenki nauratti, kun ajattelee minkälaista menoa oli päähenkilöiden vanhempien aikaan xD

Oletan että oikea Sierra saapui tarvehuoneeseen? Tosin mistä hänkin tiesi muiden olevan siellä? No, ehkä hän vain näki heidän menevän sinne tms.

Oikeasti ihanaa kun kaikki alkaa vihdoin selviämään! ^^ Vielä on paljon juttuja jotka ovat jääneet hämärän peittoon, mutta jo nämä paljastukset selventävät asioita paljon. Kunhan tämä ficci on tullut päätökseensä, on aika mielenkiintoista lukea se uudelleen kun tietää mitä kaikkea onkaan paljastunut.

Pidin tuosta ranskankielisestä lauseesta lopussa, elävöittää tekstiä

Kiitos taas hienosta luvusta!

[MioG]

Haluun lisää❤️❤️❤️

[Siunsäe]

Hyvää juhannusta kaikille ja kiitoskiitoskiitos kommenttivyörystä! <3


puoliverinen prinsessa: Heh, Rosen paljastuksia joudutaan ehkä vielä odottamaan, ei makeaa mahan täydeltä! Dominique esiintyy jälleen, joten sen suhteen ei huolta. Pääsemme myös kuulemaan, mitä oikealla Sierralla on mielensä päällä…
Lasijoutsen: Jep, juoni tosiaankin selviää, enää ei kasvateta vyyhtiä. Vivianen syvimmät tunnot selviävät tässä luvussa aika hyvin, joten saat päättää, onko hän kunnolla pahis vai ei. Eikä me ihan vielä olla lopussa saakka, vielä tulee pari lukua luettavaa!
maigaro: Hyviä arvauksia, joihin taidetaan saada vastaukset nyt! Sama sulle; älä vielä huolestu loppumisesta. Olen onnellinen, että jaksatte seurata vaikka olen tällainen laiskimus!
Professori_Huuhaa: Jee, sinäkin mukana (en muistaakseni ole vielä toivottanut sinua tervetulleeksi), oikein hienoa! Jatkoa saapuu nyt, toivottavasti pysyt meiningeissä.
Saphira: Juu, hyvin menee edelleen ja kiitos onnitteluista! No, enhän minä nyt voinut enää ottaa riskiä, että kehität lisää teorioita vielä näin viime metreillä, kyllä nyt on aika saada VASTAUKSIA. Dominique on ihana, hän on niin intohimoinen. Ranskankielisiä pikku kommentteja ripottelen välillä tekstiin juuri elävöittämistarkoituksessa, minusta ne ovat hauskoja.
mioG: Nyt saat lisää <3<3<3

A/N: Vihdoin täällä taas, luvattoman pitkän tauon jälkeen! Olen lukenut jälleen pääsykokeisiin (ja päässyt kouluun!), muuttanut ja matkustellut ympäri maailmaa. Ranskista en kuitenkaan ikinä hylkää, ja sain vihdoin uuden luvun valmiiksi. Viime metrejä paukutellaan, ja nyt viimeisetkin salaisuudet Sierra-Viviane-kuviosta selvinneevät. Tykkään tämän luvun vaihtuvista tunnelmista, oikea vuoristorata taas tulossa. Toivottavasti tykkäätte tekin.
~S


__________________________________________


Kahdeskymmeneskahdeksas luku
Kartanonherralle morsian


Albus tihrusti kädessään olevaa velhokorttia ja vertasi kuvan noitaa huoneeseen juuri paikalle pölähtäneeseen tyttöön. "Hei. Sinähän olet tässä kortissa."
"Johtunee ehkä siitä, että se on minun velhokorttini", puhuteltu totesi katsahtaen sitten ovensuussa hermostuneen näköisenä istuvaa ranskalaistyttöä.

"Ça va, Viviane?" hän kysyi rauhallisella äänellä.
"Ça va bien, Sierra”, Viviane vastasi viileän kohteliaasti, ”Et toi?".
"Oui, ça va."

Kielimiehenä Will tietysti ymmärsi, mistä tyttöjen keskustelussa oli kyse. Hän tapitti viimeksi puhunutta silmät ymmyrkäisinä. "Sinäkö... sinäkö olet oikea Sierra?"
Hän sai takaisin päättäväisen nyökkäyksen ja vastauksen: "Kyllä. Ainoa ja oikea."
"Minä en ymmärrä enää yhtään mitään", Albus puuskahti ja nojautui tuolissaan taaksepäin epätoivoisena. "Voisiko joku selittää, mistä tässä on kyse?"
"Minä olen kyllä yrittänyt selittää, mutta ketään ei ole tuntunut kiinnostavan..." Dominique onnistui livauttamaan katkeran totuuden, vaikka oli itsekin hyvin häkeltynyt yllätysvieraan saapumisesta.

Blondin tytön vieressä seisova oikea Sierra asetti kätensä toisen olkapäälle ja vilkaisi häntä rauhoittavasti.

"Pitäkää penkeistänne tiukasti kiinni, sillä tämä ei olekaan mikään Siuntio Silosäkeen iltasatu”, uusi tulokas alusti lyhyesti ja aloitti sitten kertomuksensa.

Niin ikään kaukana Tylypahkasta, Malfoyn kartanossa oltiin päästy asian ytimeen.

"Te olette ostaneet minulle mieleisenne tyttöystäväehdokkaan?!" Scorpius rääkäisi laskettuaan viimein yhteen, mistä oli ollut kyse alusta lähtien.

Astoria näytti epätoivoiselta yrittäessään rauhoitella poikaansa: "Scorpius, yritä katsoa asiaa meidänkin kantiltamme."
"Teidän kantiltanne?! Millä tavalla teidän kantiltanne?? Eikös kyse ollut nimenomaan minun vaimostani??"
"Sinun täytyy ymmärtää, että meidän suvullamme on ollut tietyt arvot, jotka ovat vuosisatoja vanhoja. Niihin kuuluu tiettyjä menettelytapoja, ja yksi keskeisin on toimia siten, että Malfoyn suku säilyy arvokkaana ja puhtaana."
”Jos saan muistuttaa, olemme 2000-luvulla."
Astoria jatkoi välittämättä poikansa kommentista. "Isäsi kanssa me haluamme kunnioittaa perinteitä. Me emme halua olla se solmukohta, joka johtaa lopulta muuten niin vahvan köyden katkeamiseen."

Scorpius oli perin juurin järkyttynyt. "Upeaa kielikuvien käyttöä, äiti. Metaforien takaa onnistuin ymmärtämään, että ette halua minun lisääntyvän ihan kenen kanssa sattuu. Tarkalleen ottaen teille ei taida kelvata yksi nimeltä mainitsematon Dominique Weasley. Aika outoa, kun ottaa huomioon, että hänen sukunsa kuitenkin sattuu olemaan kauttaaltaan puhdasverinen, samoin kuin meidän superhieno ja arvokas kuolonsyöjäsukuhaaramme."
"Sinä et ymmärrä..."
"...Ja äitikin oikein kunnon ehta, fiini ranskalainen! Juuri samanlainen, minkä olette minulle pöllöpostimyynnistä lahjaksi tilanneet. Olen pahoillani, etten aivan ymmärrä logiikkaa. Loppujen lopuksi tuotteilla ei näin päällisin puolin näyttäisi olevan eroa muussa kuin hinnassa!"
"Mutta ne ovat Weasleytä ja Pottereita!" Astoria voihkaisi läikyttäen kuohuksissaan viiniä lattialle.
"No, tulihan se sieltä! Onko hankaluuksia lausumisessa vai mikä mättää?"
"Älä näsäviisastele. Me emme aio viettää loppuelämämme perhejouluja heidän kanssaan."
"Onko joku sanonut, että teidän pitäisi??"
"Ymmärrätkö, Scorpius, että isäsi ja minä - me emme tule toimeen heidän kanssaan! Emme halua olla tekemisissä heidän kanssaan."
"Se ei ole jäänyt epäselväksi. Mutta minäpä haluan", Scorpius sanoi ja tuijotti äitiään uhmakkaasti. "Mitä te oikein ajattelitte? Että minä rakastuisin sokeasti uuteen nättiin tulokkaaseen ja kosisin häntä lukuvuoden päättäjäisbileissä? Oltaisiin saatu oikein upeat perinteiset kesähäät, niinkö??"

Astoria oli hetken hiljaa tuijottaen viinilasissaan läikehtivää vaaleaa läpikuultavaa nestettä vakavana. Sitten hän sanoi hiljaa: "Me vain halusimme antaa sinulle oikeanlaisen vaihtoehdon."
"Ja entä sitten? Jos nyt olisinkin päätynyt teidän valitsemaanne upeaan vaihtoehtoon, niin mitäs sitten, kun pikku suunnitelmanne olisi tullut ilmi? Luuletteko, että olisitte saaneet istumapaikat hääpöydästä?"
"Me ajattelimme, että kun kaikki olisi varmistunut, olisimme kertoneet sinulle huomanneemme vasta jälkeenpäin, että hän on tuttujemme tytär."
Scorpius hymyili leveästi. "Oi, olipa kiva pikku juoni. Harmi, että jäi noin ikävästi puolitiehen."
"Me haluaisimme, että miettisit vielä asiaa..."
"Uskokaa pois, olen miettinyt jo. Dominiqueta ei voi edes verrata johonkin valehtelevaan Sierra-Viviane-mikälie-pyrkyriin, jonka te olette katsoneet minulle sopivaksi morsianehdokkaaksi."
"Mutta joku kevytmielinen romanssi! Haluatko riskeerata kaiken - varman tulevaisuuden - sen ailahtelevaisen kakaran mielenliikkeiden varaan?!"
"Tiedättekö mitä?" Scorpius kysyi ja katsoi vuoroin äitiään ja sitten isäänsä. "Kyllä haluan. Itse asiassa paljon mieluummin otan juuri hänet, koko paketin kevytmielisyyttä, kuin tämän teidän paljon mainostamanne 'varman tulevaisuuden'."
Astoria näytti pöyristyneeltä. "Eli et edes itse usko, että tuo typeryys tulee kestämään!"

Scorpius pyöräytti silmiään. Hän ajatteli kaikkea sitä, mistä hän ja Dominique olivat siihen mennessä selvinneet, ja sanoi sitten jotain, mitä ei edes itse olisi uskonut koskaan sanovansa:
"Päinvastoin, äiti. Itse asiassa aion järkyttää teidän herkkää maailmankuvaanne entistä enemmän, sillä minä aion kihlata Dominiquen. Ennemmin tai myöhemmin kihlaan hänet."

Hänen äitinsä päästi lyhyen, koiran vingahdusta muistuttavan äännähdyksen ja jäi tuijottamaan poikaansa kuin tämä olisi yhtäkkiä muuttunut peikoksi. Silloin siihen asti kylmän hiljaisena pysytellyt, kivenkovassa mulkoilussa pitäytynyt Draco Malfoy heräsi eloon. Hopeahiuksinen mies kohensi ryhtiään ja pärskähti ääneen kuin olisi juuri kuullut elämänsä naurettavimman vitsin.

"Vai niin sinä meinasit tehdä??" hän jyrähti.

Scorpius värähti vain hiukan isänsä kumeaa ääntä, joka kaikui edelleen salin seinillä. "Niin minä meinasin tehdä, isä."
"Älä käyttäydy kuin uppiniskainen pikkukakara"
"Kumpikohan meistä tässä nyt niin käyttäytyy? Olen pahoillani, jos rahanne menivät hukkaan. Mahtoi olla aikamoinen sijoitus", poika totesi kyynisesti.
Dracon otsasuoni pullistui uhkaavasti. "Niin kauan kuin asut tämän katon alla, teet kuten käsketään!"
"Tai muuten mitä? Lähetät jonkun hyökkäämään kimppuuni? Samaan tyyliin kuin järjestitte minulle sen muistinmenetyksenkin?! Toi tosiaan mukavasti pikku lisähaastetta viime syksyyn, pakko myöntää."
"Nyt lakkaat puhumasta mitä sylki suuhun tuo!" Draco karjaisi.
"Ette edes usko, kuinka pettyneitä olen teihin."
Astoria näytti järkyttyneeltä: "Älä sano tuollaista, Scorpius. Emme todellakaan tekisi mitään sellaista sinulle! Me rakastamme sinua."
"Niin minäkin luulin vielä vähän aikaa sitten."
"Scorpius, me emme ole käskeneet kenenkään hyökätä kimppuusi!" Astoria huudahti ja astui askeleen eteenpäin tarttuakseen poikaansa kaavunliepeestä.

Scorpius väisti naisen otteen, mutta jäi katsomaan vanhempiaan epäileväisenä. Sitten hän selvitti kurkkuaan. "Tekö siis väitätte, että ette muka tehneet sitä minulle?"
"Emme todellakaan! Olet meidän rakkain aarteemme."
"...Ettekä myöskään tiedä siitä mitään?"
Draco ryki kurkkuaan vakava ilme kasvoillaan. "Äitisi ja minä olimme huolesta sekaisin silloin. Älä enää koskaan minun kuulteni väitä, että satuttaisimme omaa poikaamme."
"Mutta... jos te ette kerran olleet sen takana... niin kuka sitten?" Scorpius tuijotti vanhempiaan pysähtyneesti.
"Meillä ei ole aavistustakaan. Olemme yrittäneet selvittää sitä kaikin tavoin. Kunhan saan tekijän selville, hänen elämästään tulee helvettiä", Draco totesi vakavana.
Scorpius oli vaipunut mietteisiinsä. Sitten hänen silmänsä suurenivat järkytyksestä. "Ei helvetti..."
"Scorpius, mitä nyt?" Astoria kysyi huolestuneena.
Mutta poika vain pudisti vaaleaa päätään silminnähden huolestuneena. "Minun pitää nyt mennä!"

Ja seuraavassa hetkessä hän katosi jäljettömiin terävän poksahduksen ja särkyvän lasin kilahduksen saattelemana. Draco ja Astoria Malfoy jäivät tuijottamaan lattialle hitaasti leviävää verenpunaista viinilammikkoa ja siinä uiskentelevia lasinsirpaleita kykenemättä kunnolla tajuamaan, mitä juuri oli tapahtunut.

Se oli toinen kerta, kun Scorpius Malfoy ilmiintyi.

Tarvehuoneessa tunteet alkoivat kuumeta aidon Sierran kertomuksen edetessä kohti kliimaksia.

Rose ja Camilla istuivat hiljaa paikoillaan kuin rehtorin kansliassa. Rosen suu oli loksahtanut auki ja Camilla näytti levottomalta. Albus ja Will kuuntelivat tarkkaavaisina yrittäen sisäistää kaiken tytön kertoman. Suuresta yllätyksestä hyvää vauhtia toipuva Dominique puolestaan kiivastui hetki hetkeltä entistä enemmän.

”Ja niin minä jouduin jättämään vaihtovuoteni kokonaan väliin, koska yksinhuoltajaäidillä oli rahahuolia. Malfoyt maksoivat meille niin hyvin, että oli taloudellisesti paljon ’järkevämpää’ suostua heidän tarjoukseensa -”
”- Ja päästää tuo liero tänne vikittelemään Scorpiusta!!” Dominique huudahti. ”Minähän tiesin, minähän sanoin, että kaikki ei ole hyvin!! Ettekä te kurjat uskoneet!”
”Minä en ymmärrä yhtään mitään”, Rose huokaisi. Hän ei oikein uskaltanut enää katsoa Vivianea päinkään. Tuntui, että heidän kanssaan koko kouluvuoden jakanut tyttö oli yhtäkkiä muuttunut täysin vieraaksi muukalaiseksi. Yhtäkkiä hän näytti vaaralliselta.

Albus puisteli päätään. ”Ei voi olla totta… Tämä kaikki kuulostaa vain niin… niin…”
”…tyypilliseltä Draco Malfoylta”, Camilla totesi ja katsoi sitten aitoa Sierraa. ”Kielsikö hän teitä lisäksi kertomasta kenellekään ja liitti mukaan muutaman mielettömän uhkauksen?”
Sierra nyökkäsi. ”Hän sanoi, että osaisi järjestää perheemme loppuelämästä erittäin ikävän, jos ikinä paljastaisimme sopimuksen ulkopuolisille.”
Camilla nyökkäsi tietäväisenä. ”Niinpä tietenkin.”
”Sinä teit, Sierra, aivan oikein! Tällaiset asiat paljastuvat kuitenkin ennemmin tai myöhemmin”, Will sanoi.

”Minä haluaisin tietää jotain”, Camilla sanoi ja kääntyi kohti Vivianea, joka oli kohottautunut hitaasti seisomaan, selvästi valmiina livahtamana karkuun. Luihuistyttö ei pelännyt, ja hänen jäinen katseensa vangitsi petturin niille sijoilleen pakottaen tämän kuuntelemaan, mitä toisella oli sanottavaa.

”Miten sinä oikein voit tehdä jotain tällaista?” Camillan tuijotus oli niin kylmä, että jopa Dominiquen roihuava viha tuntui heikkenevän hetkeksi.
Viviane vastasi tytön katseeseen selkä suorana, suu tiukaksi viivaksi puristuneena. Hetken näytti siltä, ettei hän aikoisi vastata mitään, mutta sitten hän tokaisi lyhyesti: ”Miksi en? Minulle järjestettiin kaikki valmiiksi. Teitä oli helppo huijata.”
”Mutta sinullahan oli kotona poikaystävä, Marco (Viviane värähti kuullessaan pojan nimen). Pitikö teidän erota tämän takia?”
Viviane kohotti leukaansa, selvästi taistellen murtumista vastaan. ”Sillä ei ole mitään väliä. Kaikki olisi onnistunut, jos tuo olisi pitänyt osansa sopimuksesta, eikä olisi raahannut läskiä persettään tänne”, hän kivahti osoittaen Sierraa.
”Minun perseeni on aivan hyvä, kiitos vain”, toinen vastasi.
”Luulitko sinä oikeasti, että onnistuisit tuossa järjettömässä juonessasi?”
Viviane nyökkäsi mahtipontisesti. ”Tietysti! Ilman Dominiqueta olisin onnistunutkin jo aikaa sitten. Tiesin heti, että minun pitää tehdä asialle jotain,” hän kääntyi katsomaan blondia tyttöä myrkyllisesti. ”Yritin poistaa sinut häiritsemästä, mutta voi että, kun oletkin sitkeä.”
Dominique näytti raivoisalta, kun totuus valkeni hänelle. ”Sinä huumasit minut ja sulloit luutavarastoon!!”
”Yllätys yllätys.” Viviane näytti lähinnä tyytyväiseltä saavutukseensa.
Nyt Roseen tuli elämää. ”Mutta Dominiquehan olisi voinut kuolla!” hän kiljaisi epäuskoisesti.
Viviane kohautti olkiaan. ”Eipä olisi ainakaan ollut enää haittaa. Jos tuo bimbo ei olisi työntänyt nenäänsä ihan jokaikiseen asiaan punatukkaisen paholaisveljensä kanssa, olisin hoitanut homman siististi kasaan jo kuukausia sitten”, hän sanoi. Hänellä ollut enää mitään menetettävää, sillä hän tiedosti jääneensä satimeen.

Samassa Albuksen katse kirkastui. ”Sinäkö hyökkäsit Scorpiuksen kimppuun syksyllä?”
Viviane virnisti pahaenteisesti. ”Minulle ei jäänyt muita vaihtoehtoja. Scorpius oli liian kiinni Dominiquessa, ja minun piti hoitaa itselleni vähän toimitilaa. Aika vakuuttava loitsu, eikö?”
”Olet uhannut parhaita ystäviäni!” Albus huudahti nousten seisomaan. Hänen kätensä puristui sauvan ympärille. ”Tästä sinä et pääse helpolla!”
Will nousi rauhoittelemaan Albusta. ”Ole fiksu, veli. Hän joutuu vastaamaan teoistaan ilman sinuakin.”
Mutta Will ei ollut pidättelemässä Dominiqueta, joka hyökkäsi nyt hurrikaanin lailla vaalea kiharapilvi hulmahtaen tumman ranskattaren kimppuun. Hän tarttui tyttöä kauluksesta jysäyttäen tämän vasten betoniseinää kipeästi. ”Sinä hullu akka! Missä Scorpius on?!”
Äkillistä hyökkäystä säikähtäneenä Viviane tuijotti tyttöä järkyttyneenä. ”Mistä minä tietäisin? Varmaan jahtaamassa tyttöjä, kuten yleensä.”
Dominique runnoi ranskatarta seinää vasten. ”Ala kertoa! Mitä sinä olet tehnyt Scorpiukselle?!"
"En yhtään mitään!"
"Älä valehtele, kiero ämmä!!"

"No niin, rauhoitutaanpa!"

Sierra ja Camilla riensivät kumpainenkin erottamaan tyttöjä toisistaan. Camilla otti kiinni Dominiquen olkapäistä ja Sierra työnsi Vivianen sivuun ehdan inhon vallassa. Viviane jäi seisomaan haara-asentoon oven viereen ja näytti siltä, kuin aikoisi livistää paikalta.

”Me kerromme opettajille. Sinä jäät kiinni”, Will muistutti tyttöä rauhallisesti. Hän oli vetänyt taikasauvansa esiin ja osoitti sillä kohti ovea.
”Sinä jäät kiinni ja joudut paljastamaan, mitä teit Scorpiukselle! Minä pidän siitä huolen!” Dominique huusi ja yritti riuhtoa itsensä irti Camillan otteesta. Huoli hänen sisällään kasvoi kasvamistaan kuin jyrkännettä alas vyöryvä lumipallo.

Silloin nurkkaan ajetun Vivianen silmissä välähti uhkaavasti. Hänen kasvoilleen levisi vaarallinen virne.
”Voi teitä, olette niin lapsia. Minä olen voimakas noita ja erikoisalaani sattuvat olemaan muistiloitsut. Hetken kuluttua kukaan teistä ei tule muistamaan edes omaa syntymäpäiväänsä”, hän sanoi ja veti salamannopeasti taikasauvansa esiin kaapunsa rintataskusta.

Juuri silloin Tarvehuoneen ovi heilahti sepposen selälleen, kun joku hyökkäsi sisään kovalla voimalla.

”KARKOTASEET!”

Huuto kaikui huoneen halki, ja Vivianen sauva lennähti kauniissa kaaressa loitsijan käteen.

”KANGISTUMIS TYYSTILYS!”

Toisen loitsun seurauksena Viviane jähmettyi paikoilleen kuin sairaskohtauksen saaneena. Sitten tyttö kaatui kolahtaen huoneen lattialle, eikä liikauttanut enää jäsentäkään.

Scorpius Malfoy ei jäänyt kauaksi aikaa ihastelemaan työnsä tulosta. Varmistuttuaan, että loitsu oli tehonnut, hän kääntyi ympäri ja oli kahdella pitkällä harppauksella Dominiquen luona. Hän nosti tytön syliinsä muitta mutkitta ja painoi huulensa tämän huulille raivokkaasti. Dominique vastasi suudelmaan yllättyneenä. Samalla helpotuksen aalto pyyhkäisi hänen ylitseen.

”Scorpius… mmh… olet elossa…” hän mumisi ja tuskin huomasi kyyneleiden valuvan poskilleen estottomina.
”Mmm”, Scorpius vastasi ja keskeytti suudelman hetkeksi katsoakseen tyttöä syvälle silmiin. ”Sinä olet elossa. Merlinille kiitos.”
Dominique tuijotti poikaa kyeten ajattelemaan vain yhtä asiaa. "Olet kunnossa."
"Paremmassa kuin aikoihin. Jaksan nostaa sinutkin ilmaan”, Scorpius totesi virnistäen. ”Oletko lihonut?”
”Ettäs kehtaat!” Dominiquen silmät suurenivat, ja hän läpsi itsensä irti pojan otteesta.
”Älä nyt viitsi, Tulisielu. Olin oikeasti huolissani sinusta.”
”Siltä tosiaan vaikuttaa”, Dominique tuhahti, mutta joutui edelleen pyyhkimään kesyttömiä kyyneleitä poskiltaan.

Muut seurasivat toimitusta sivusta vähintään yhtä yllättyneinä. Sierran katse siirtyi Vivianen jähmettyneestä ruumiista vaaleahiuksiseen poikaan, jota hän jäi tarkkailemaan kiinnostuneena.

"Missä sinä olit?" Albus kysyi kuin puulla päähän lyötynä.
"Kävin kotona", Scorpius totesi.
"Mitä?!" Dominique rääkäisi.
"Siis kotona kotona??"
"Karkasitko sinä koulusta??" Rose kysyi järkyttyneenä.
"Asia oli tärkeä”, Scorpius sanoi virnistäen. ”Ja ai niin, vanha kunnon Minny on matkalla tänne. Laitoin pikalennokin, ettei turhaan pidä kiirettä, mutta jos jossain välissä ehtisi piipahtaa keräämässä yhden valehtelevan käärmeen talteen. Enkä nyt tarkoittanut sinua”, hän jatkoi osoittaen Camillaa.

Albus taputti ystäväänsä olalle. ”Milloin sinä olet oppinut taikomaan noin, kamu?”
Scorpius näytti ylpeältä. ”Ainahan minulta on tyttöjen kaataminen luonnistunut.”
”Siitä puheen ollen. Milloin te kaksi olette alkaneet taas olla yhdessä?” Will kysyi osoittaen blondia poikaa ja tyttöä, jotka seisoivat vieretysten keskellä huonetta.
Scorpius vetäisi Dominiquen kainaloonsa, eikä tyttö tällä kertaa ihme kyllä vastustellut. ”Siitä lähtien, kun tämä tässä yhtenä iltana palautti minun muistini.”
”Mitä? Miten??” Viimeistään nyt Will näytti täysin sauvansa hukanneelta.
”Haluatko tosiaan tietää?” Scorpius sanoi ja vinkkasi silmää.
”Hyi, emme halua”, Camilla tokaisi.
”Tarina alkoi luutavaraston salahuoneessa…”
”Hiljaa! Minun korvaparkani!”
”Älä viitsi, Scorpius”, Dominique sanoi. Hänen huulilleen oli hiipinyt pieni virne. ”Ei se mennyt ollenkaan noin, miten tämä suuri sotasankari antaa asian ymmärtää. Siihen liittyi ainoastaan yksi valokuva-albumi ja paketillinen nenäliinoja.”

____________________________________


(Sierran ja Vivianen ranskankielinen keskustelunpätkä luvun alussa on perinteistä 'Mitä kuuluu?' 'Hyvää. Entä sinulle?' -tyyppistä sananvaihtoa.)

[Puoliverinen prinsessa]

SÄ JATKOIT!!!

Harmi, kun tämä loppuu pian Tää on paras ficci koko mun finiaikana, minkä oon lukenu.

Rakastuin tähän lukuun heti ensilukemalta ja melkein hyperventiloin täällä onnesta. Selvisipä Scorpiuksen tilanne, jotenkin arvasin, että juttu oli osittain vanhempien Malfoyden tekosia. Odotan, että Scorp kihlaa Domin tämän ficin aikana (*kohottaa innostuneena kulmiaan*)? Sierra/Viviane-juttukin selvisi, mutkikas sotkuhan sekin oli. Scorpius ja Dominique on edelleen mun OTP tässä ficissä, mikään ei muuta sitä. Todellakin tarvittiin niitä nenäliinoja, että Scorp sai muistinsa takaisin.

Kiitos ihan älyttömästi, kun jatkoit! Oot paras <3

Terkuin, Puoliverinen prinsessa

Ps. Hyvää juhannusta sulle ja paljon onnea kouluun pääsystä!

[Ginny Potter]

Tää on oikeasti paras fikki koskaan!
Toivottavasti pian tulee JATKOA.

Terveisin Ginny Potter

[Lasikuula]

Vihdoin! Tulihan niitä paljastuksia oikein olan takaa. Tiesinhän mie, et Sierra... öh, Viviane, haluaa vain hyvään sukuun! Hihii Scorpius on mahtava ja minuun uppoava huumori kukki jälleen tässä tekstissä. Mahtava luku, haikeana odotan viimeisiä!

[Lasijoutsen]

Luku oli IHANA<3 Olen iloinen, kun kaikki selviää, mutta samalla se tarkoittaa, että viimeinen luku lähestyy ja luultavasti itken tai jotain lopussa koska RA-KAS-TAN tätä ficciä Onneksi vielä pari lukua nautintoa ennen loppua, joten vielä ei sentään tarvitse itkeä Ja kai tähän tulee epilogi, jossa Dom ja Scorpius menevät kihloihin Ja Sethin kohtalo on pakko paljastua!! Ja mielestäni (oikea) Sierra ansaitsisi oikeasti saada vaihtovuoden Tylypahkassa!

Ja ainiin tuosta alussa olevasta ranskasta:

"Sava" kirjoitetaan "Ça va" ja "E toi" kirjoitetaan "Et toi"

Ei mitenkään lukemista häiritseviä virheitä, mutta pisti silmään, kun luen itse ranskaa.

Onnea muuten kouluun pääsystä!

Luvusta intoillen
Lasijoutsen

[Lunalotta]

Oikeasti, tää tarina on niin mahtava! Ei sillä että osaisin kommentoida muutenkaan, mutta nyt menin kyllä sanattomaksi Dominique/Scorpius on niin ihana! Minäkin haluan epilogin heistä, tai ainakin että se sisältää suurimmalta osin Dom/Scorpia. <3 Ja mitenköhän Rosen raskaus-juttu etenee? Kertooko hän itse Willille vai paljastuukohan se jotenkin vahingossa? Tää tarina oli niin koukuttava, ja Rose on lempihahmoni tässä (tai no lukuun ottamatta sitä että Dom/Scorp on ehdottomasti suloisin ja ihanin paritus tässä).
Milloinkohan tulee jatkoa? Sitä odotellessa!

(ja mua jäi muuten ihmetyttämään, että miksi Sierran sijasta Viviane tuli kouluun yrittämään Scorpiusta? Ja miksi hän esitti Sierraa eikä tullut kouluun omalla nimellään? Joko oon ollut huolimaton lukija tai sitten tämä fakta on oikeasti vielä pimennossa. )

[Siunsäe]

Moi moi! Ihanaa syksyn aikaa kaikille. Kiitos kommenteistanne. Olen jälleen sanaton kaikista kehuistanne.

Puoliverinen prinsessa: Olen todella onnellinen, että luku miellytti. Scorp ja Domie näyttäisivät tältä erää saaneen onnellisen loppunsa. Nähtäväksi jää, mitä muuta heidän kohdalleen on vielä viime metreillä suunnitteilla. Kiitos paljon onnitteluista! Nyt onkin koulua takana jo hyvän matkaa, ja tykännyt olen kyllä.
Ginny Potter: Voih, kiitos kovin paljon! Nyt vihdoin jatkoa. ^^
Lasikuula: Paljastuksia tosiaan tuli, ja osuit kyllä hienosti oikeaan. Niin kuin moni muukin. On ollut hauska seurata teidän spekulointianne. Scorpin huumorin kukkaisia on onneksi vielä tulossa, ei hätää.
Lasijoutsen: Hahaa, vai romanttinen epilogi on haaveissa! Saa nähdä... Sethin tilaan sentään uskallan luvata selvitystä jo tämän luvun myötä. Kiitos korjauksista! En todellakaan ole ranskan opiskelija tai muutenkaan taitaja, mutta minusta on ollut mukavaa päästä vähän oppimaan uutta tämän ficin mukana.
Lunalotta: Ihanaa, että löysit mukaan vielä näin viime tingassa. Olet lämpimästi tervetullut, ja kommenttisi lämmitti mieltä myös tällä suunnalla. Mukavaa lukea mietteitäsi hahmoista ja niiden kehityksestä. Epilogitoive pistetty korvan taakse! Sitten vastauksia kysymyksiisi: Kaunis ja jalosukuinen Viviane tuli Tylypahkaan, koska hän on näennäisesti paljon kauniimpi kuin hivenen pulska ja lukutoukkatyyppinen Sierra. Malfoyt ajattelivat, ettei Scorp kiinnostuisi ”ei-kauniista” tytöstä, ja muutenkin he halusivat juuri Vivianen poikansa puolisoksi, koska hän kuului heille mieleiseen sukuun ja oli hyvin kasvatettu jne. He maksoivat Sierran vanhemmille, jotta tyttöjen vaihtaminen keskenään ennen lähtöä onnistuisi. Pinnallisia lurjuksia siis kaikki tyyni. Tylypahkassa Viviane joutui esittämään Sierraa, koska juuri Sierra Dior oli valittu vaihto-oppilasjaksolle. Vivianella laiskana opiskelijana ei olisi varmaan ollut edes mahdollisuuksia päästä vaihtoon, koska arvosanoja katsotaan lähtijöitä valitessa. Hyviä kysymyksiä, toivottavasti tämä selvensi!

A/N: Täällä sitä taas ollaan, vaikka henkilökohtainen elämäni onkin heittänyt härän pyllyä viime aikoina. Olen eronnut ja joutunut sen myötä jälleen muuttohommiin. Aika sotkuista, mutta onneksi nyt asiat ovat paljon paremmin. Koulu toki vie oman aikansa, mutta samalla mielessä on kytenyt kova halu saattaa tämä tarina päätökseensä. Kiitos kärsivällisyydestänne. <3
Tässä tulee toisiksi viimeinen luku. On aika selvittää vihon viimeisetkin salaisuudet ja avata loput solmut, joita matkan varrella olemme solmineet.  Tämä luku on tehnyt itseään kauan, sillä suuria tunteita on haastava kirjoittaa. Myös aika paljon siirappia on luvassa, mutta uskon, että selviätte siitä. Tuntuu aika hurjalta, että pian ollaan finaalissa. Juhannuksen jälkeen ollaan rikottu 30 000 lukukerran raja, ja se on paljon enemmän kuin koskaan uskoin saavani. Tässä pieni kiitos teille kaikille. Xx Nauttikaa!

~ Rakkaudella S

P.S. Viimeisessä luvussa onkin sitten luvassa jotain ihan muuta...

_____________________________________________________


Kolmaskymmenesyhdeksäs luku
Vauvoja


Tummahiuksinen tyttö viikkasi mustan Tylypahkan koulukaapunsa siististi laukun pohjalle. Vivianen kasvoilla oli totinen ilme, muttei kyyneleitä. Pisaraakaan tyttö ei ollut vuodattanut edes istuessaan kaksi pitkää tuntia rehtori McGarmiwan kansliassa samaisen päivän aamuna. Totuusseerumin vaikutus oli ollut katkeran harmaa. Kovin montaa kaunista sanaa hän ei ollut saanut osakseen. Totta puhuen ei yhtäkään.

Sana petturuudesta oli kiirinyt linnassa kultasiepin vauhtia, eikä hänellä liiemmin ollut enää ystäviä jäljellä. Ymmärrettävää kyllä, sen ranskatar tiesi. Silti häntä kismitti. Hän ei ollut tottunut tekemään turhaa työtä. Vajaa vuosi oli huvennut tähän projektiin, ja näytti siltä, ettei hän tulisi hyötymään uurastuksestaan mitenkään. Hän ei uskaltanut edes ajatella, millainen vastaanotto kotona Ranskassa odottaisi. Erotus Beauxbatonssista? Se olisi mahdollista. Madame Maxinen naama oli vääristynyt oudosti McGarmiwan kanslian tulisijan vihreissä liekeissä. Ranskan noitakoulun rehtori ei ollut hyppinyt riemusta kuullessaan oppilaansa toimista.

Nyt kaikki tuntui tyhjältä - lukuun ottamatta sinikantista matka-arkkua, joka täyttyi verkkaista vauhtia. Silloin tällöin makuusalin oven takaa kuului narahdus, kun vahtimestari Corstoy vaihtoi painoa jalalta toiselle. Viviane tuhahti katkeran huvittuneesti. Eivät antaneet hänen edes liikkua vapaasti ilman lapsenvahtia, niin kuin hän olisi suuremmankin luokan roisto.

Yhtäkkiä Viviane hätkähti, kun makuusalin puolikaaren muotoiseen ruutuikkunaan ilmestyi varjo. Seuraavaksi kuului napakka koputus. Hiukkasen kummastuneena tyttö meni ikkunalle ja päästi tulijan sisään.

Pojan tummat hiukset olivat tihkusateessa kostuneet. Hänen flanellipaitansa hiha oli repeytynyt, ehkä matkan aikana tai sitten jo aiemmin. Muuten Seth Richardson näytti hyvin eloisalta. Viviane perääntyi, eikä oikein tiennyt miten suhtautua vieraaseen.

”Sinulla on ihan oma ovimies”, Seth totesi ja vinkkasi makuusalin oven suuntaan. Poika asettui nojaamaan ikkunalautaa vasten, parin askeleen päähän tytöstä.
Viviane nyökkäsi. ”Jep. Aika hienoa tosiaan… Huolehtii avuliaasti sauvastanikin”, hän tuhahti. Hänen katseensa etsiytyi pojan revenneeseen hihaan. ”Miten sinä tulit?”
”Luudalla”, Seth sanoi ja hänen toinen suupielensä kohosi itsetietoisesti. ”Parkkeerasin ikkunan yläpuolelle.”

Tyttö nyökkäsi jälleen. Hetkeksi heidän välilleen laskeutui odottava hiljaisuus, kun kumpikaan ei ollut varma, kenen pitäisi esittää seuraava kysymys.

Sethin katse lipui sängyllä lojuvaan avonaiseen matka-arkkuun. Hän kohautti hartioitaan. ”Sinä nyt sitten lähdet.”
”En malta odottaa.”
Seth virnisti vinosti. ”Englanti nähty?”
”Kiitos, kyllä.”
”En ihmettele... Milloin lähtö?”
”Huomenna.”
”Viimeistä ateriaa odotellessa siis.”

Viviane ei vastannut mitään. Hän kääntyi asteen verran vaivaantuneena ja alkoi asetella yöpöydällä lojuvia meikkejään pussukkaan hajamielisesti. Hän oli oudolla tavalla otettu pojan jakamattomasta huomiosta, vaikka ilmassa olikin jännitystä.

Seth nojautui taaksepäin ikkunalautaa vasten seuraillessaan tytön touhuja. ”Olet sinä kyllä melkoinen tyttö.”
Viviane hätkähti. Hän keskeytti huulipunien lajittelun ja katsahti poikaa silmiin ensi kerran. ”Miksi sinä tulit tänne? Et ilmeisesti ilkkumaan.”
Seth katsoi häntä hetken ja kohautti sitten hartioitaan. ”Lähinnä mielenkiinnosta. Halusin nähdä, miten tyttö, joka hetken mielijohteesta ensin kolkkasi minut ja sitten sulloi luolaan keskelle Kiellettyä metsää, reagoisi pikku yllätysvierailuun”, hän sanoi kohottaen kulmiaan. ”Enkä pettynyt.”
”…Etkö?”
Poika pudisti päätään. ”Olen lähinnä täynnä ihailua.”
Viviane onnistui lähes peittämään yllätyksen kasvoiltaan. ”Miksi sinä ihailisit minua? Minähän melkein päästin sinut päiviltä.”
Seth astui askeleen lähemmäs. ”Miksi pojat ihailevat pahoja tyttöjä?”

Toinen määrätietoinen askel. Viviane suoristautui. Hän tunsi sydämensä läpättävän.

”Minä olen nähnyt sinut, Viviane Dior, ensimmäisestä päivästä alkaen. Olen tiennyt, mikä sinä olet, mitä sinä aiot. Ja toimintaasi on ollut ilo seurata vierestä”, Seth sanoi. ”Tässä koulussa ei ole ketään, ei yhtäkään, joka olisi hivenenkään samanlainen. Usko vain, minä kyllä tiedän.” Puhuessaan poika oli astellut aivan tytön eteen ja sulkenut häneltä pakoreitit. Nyt hän asetti kätensä kevyesti ranskattaren lantiolle.

”Sitä paitsi…” hän sanoi ja vei huulensa aivan lähelle tytön otsaa. ”…Sinä et olisi todellakaan jaksanut sitä Malfoyta.”
Viviane hengitti pojan tuoksua sisäänsä ja hymähti. ”Olisit voinut yllättyä.”
Luihuinen hymyili. ”Todennäköisesti.”

Sitten hän suuteli tyttöä. Se oli suudelma, joka tuntui syvällä vartalon jokaisessa kohdassa. Se sai levottomuuden unohtumaan ja huonon olon katoamaan hetkeksi. Siinä oli jotain selittämätöntä, joka sai heidät molemmat jatkamaan.

”Sinä kirjoitat minulle”, Seth sanoi hetken päästä, kun he makasivat päällekkäin sängyllä.
”Entä jos en?” Viviane huohotti.
Pojan silmissä välähti. ”Siinä tapauksessa…” hän sanoi ja suuteli tytön kaulaa. ”Onko teillä Ranskassa kestävät ikkunalaudat?”

Albus ja Ted Lupin olivat viime päivien eriskummallisten tapahtumien jälkeen päättäneet pitää yhteisen, astetta epävirallisemman jutteluhetken. Rehtori McGarmiwa oli ohjeistanut Rohkelikon tuvanjohtajaa kuulustelemaan Albusta tiukasti vielä kertaalleen, mutta kerrankin professori Lupin oli kehotuksesta huolimatta heittänyt virkamerkkinsä sivuun ja tavannut serkkupoikaansa rennoissa merkeissä ihan vain Teddynä.

Oli suojasää. He istuivat Mustajärven rannalla penkillä talvikaavut yllään ja katselivat hyisen veden hiljaista aaltoilua.

”Aikamoista…” vanhempi miehistä huokaisi syvään.
Albus nyökkäili hitaasti. ”Jep. Sanopa muuta.”
”Onhan tätä taas vaihteeksi vähän vaikea käsittää.”
”Totta. Eivät ole Slipperin pistaritkaan mitään tähän verrattuna.”
”Onnea vain kevään loppukokeisiin.”
”Kiitti, professori. Hyvä, että viitsit muistuttaa.”
Teddy nosti kätensä ilmaan. ”Sori, sori. Olen hiljaa. Huoli teistä nuorista valmistuvista vain puskee väkisin pintaan. Olen tunnollinen, tiedäthän.”
”Oletko harkinnut lomaa?”
”Talviloma on onneksi kulman takana. Ja tulee kyllä tarpeeseen.”
Albus nauroi ja katsahti toista. ”Kiitos muuten, kun autoit Minnyn kanssa.”
Teddy rapsutti niskaansa. ”Eipä mitään… Rehtori osaa olla aika vaativa tietyissä tilanteissa.”
”Korppikotka.”
”Tiedät, ettei minulla saa olla julkista mielipidettä kyseiseen asiaan.”
”Onneksi minulla saa.”
Teddy hymähti. ”Mitäs nyt tapahtuu? Meillä on kaksi vaihto-oppilasta, joista toinen on täällä luvatta.”
”Jaa-a. Viviane ainakin pakkaa parhaillaan laukkujaan ja lähtee takaisin Ranskaan ilmeisesti jo huomenissa. Oikea Sierra haluaisi kuulemma jäädä loppukevääksi. Kai he nyt selvittelevät, onko se mahdollista.”
”Olisihan se reilua. Hän kuitenkin jäi paitsi koko syksystä.”
”Saa nähdä. Toivottavasti on ainakin mukavampi kuin serkkunsa.”
”Siihen ei varmaan paljoa vaadita.”
”Jos ei yritä lahdata meitä vuoronperään, niin ollaan jo pitkällä.” nuorempi naurahti.

”Satuitko näkemään Profeetan tänään?” Teddy kysäisi.
”Joo. Tylypahkasta kuuluu taas.”
”Ja Malfoy jälleen valokeilassa.”
Albus naurahti. ”Siellä se lurjus taas paistattelee. Ihme, ettei ollut kansikuvapoikana!”
”Ärsyttääkö?”
”Ei todellakaan! Antaa Scorpin kerätä julkisuuspisteet ihan rauhassa. Keskityn olemaan onnellinen, että me kaikki ollaan hengissä. Tästä hommasta kun oli loppujen lopuksi leikki aika kaukana.”
”Niinkin voisi tietysti sanoa.”

He tuijottelivat hetken aikaa järveä ajatuksiinsa vaipuneina.

”Kuinkas parisuhderintamalla sujuu?” Albus kysyi.
”Mitenkäs siellä... Ihan hyvin. Mitä nyt toisella alkaa olla aika kova vimma perustaa perhettä...”
Albus tyrskähti. ”Ai haluaako Vici vauvan??”
Teddy hieroi naamaansa. ”Jep. Olen kyllä yrittänyt vähän toppuutella.”
”Ette siis ole vielä tosissanne alkaneet lapsentekopuuhiin?”
”Ei onneksi. Mutta sanotaanko, että neuvottelut käyvät kuumina aika ajoin.”
”Tsemppiä toveri”, Albus sanoi ja katseli järvelle. ”Onneksi ei itse tarvitse miettiä noita juttuja vielä pitkään aikaan.”
”Kannattaa nautiskella siitä.”
”Pitää yrittää.”

Sitten Albus kohottautui seisaalleen ja pudisteli housuistaan enimpiä lumia. ”Ei vaan, mutta se pitää nyt nuoren rohkelikon lähteä. Treffeille nimittäin”, hän sanoi iskien silmää.
”Jaa-a. Teillä taitaa mennä luihuistytön kanssa ihan hyvin?”
”Paremmin kuin hetkeen”, Albus hymyili leveästi.
”Hyvä kuulla.”
”Jep. Oli kiva jutella, Teddy.”
”Odota, Al.” Teddy rykäisi ja katsahti nuorempaansa. ”Yksi kysymys vielä.”
Albus kohotti kulmiaan. ”…No?”
Muodonmuutosprofessorin toinen suupieli kohosi huvittuneena. ”Miksi sen pitää olla aina juuri te?”

Albus virnisti katsellessaan sysimustaa järven pintaa, joka kimalteli kuin timantti auringon osuessa laineisiin.

”Ehkä se on geeneissä.”

Ja sitten, silmänräpäystä nopeammin poika muuntautui sulavasti punaturkkiseksi ketuksi ja lähti sen suurempia aikailematta pinkomaan kohti Tylypahkan linnaa.

Will hengitti syvään. Korpinkynnen tornin portaat eivät olleet koskaan tuntuneet niin raskailta kivuta. Eivätkä vaikeudet liittyneet millään tavalla hänen fyysiseen kuntoonsa. Oleskeluhuoneen ovella hän vastasi kivihirviön esittämään arvoitukseen kuin vettä vain. Pikku aivopähkinät eivät tuottaneet hänelle vaikeuksia. Hänet olisi ihan hyvin voitu lajitella Korpinkynteen. Välillä poika ei oikein edes ymmärtänyt lajitteluhatun päätöstä. Tuon pohdinnan aika ei kuitenkaan ollut nyt.

Korpinkynnen huispausjoukkueen pitäjä, jonka Will tunnisti vain kasvoilta, moikkasi häntä oviaukossa. Rohkelikkopoika oli tuttu vieras oleskeluhuoneessa. Will vastasi tervehdykseen poissaolevasti. Hän tunsi itsensä levottomaksi samalla, kun haroi katseellaan oleskeluhuonetta.

Punahiuksinen tyttö istui takan ääressä lukemassa. Will tunsi käsiensä hikoavan. Hän asteli lähemmäs ja karaisi kurkkuaan. Oli aika selvittää eräs asia.

”Krhm.”
Rose kääntyi katsomaan tuolin selkänojan yli yllättyneenä. Hänen hiuksensa aaltoilivat kauniisti. ”Will. Mitä sinä teet täällä?”
”Minä haluaisin puhua.”
Rose silminnähden jännittyi. ”Okei… Mistä?”
Will vaihtoi hermostuneena painoa jalalta toiselle. ”Mentäisiinkö jonnekin, missä voitaisi olla rauhassa?”

Hetken kuluttua he istuivat Rosen sängyllä tyttöjen makuusalissa. Rose oli pingottuneen oloinen. Will puolestaan ei tiennyt, mistä aloittaa. Hän pelkäsi menevänsä lukkoon kesken kaiken.

”Will, mikä nyt on?” tyttö kysyi lopulta.
Pojan kasvot punehtuivat. ”Rose… Tiedäthän sinä, että rakastan sinua aivan valtavasti?”
”Tietysti tiedän. Ja minä sinua.”
”Siitä minä halusinkin vähän puhua…” Will aloitti ja etsi hetken sanoja. ”Koska jos sinä et tarkoita sitä, mitä sanoit… niin minä… haluaisin tietää sen nyt. Ennen kuin tämä menee hankalammaksi. Sinun ei tarvitse olla minun kanssani, jos sinua ei kiinnosta enää.”
Rosen suu loksahti auki. ”Will, mitä sinä oikein puhut? Tietysti minä haluan olla sinun kanssasi! Miksi en haluaisi?”
”Ei se vain viime aikoina ole vaikuttanut kovin paljoa siltä. Hädin tuskin ollaan moikattu tunnille mennessä. Olet yhtäkkiä vetäytynyt ihan kokonaan pois. Juokset vain karkuun.”
”Ei se sitä ole! Ei sinussa ole mitään vikaa. En minä halua erota!” Rose hätääntyi.
”No, mikä sinulla sitten on? En minä kutsuisi tätä enää parisuhteeksi, jos sama homma jatkuu.”

Tyttö katsoi häntä hetken oudosti. Sitten hänen alahuulensa alkoi väpättää, ja hän murtui kyyneliin peittäen kasvonsa käsiinsä. Will säikähti tytön reaktiota ja sulki empimättä tämän syliinsä. Hän silitti punaista tukkaa hellästi.

”Hei… Anteeksi. Mikä sinun on? Olen pahoillani, jos sanoin jotain väärää.”

Rose vain pudisteli päätään. Nyyhkytys ei ottanut loppuakseen. Sitten hänen suustaan kuului uupunut hento kuiskaus: ”Minä en jaksa enää.”

”Mitä sinä et jaksa? Hei…” Will huolestui nyt toden teolla ja nosti tytön pään käsiensä väliin. ”Mikä on hätänä, kulta?”
Rose katsoi häntä takaisin niin syvän onnettomana, että pojan rintaa pisti. Kuinka hän ei ollut tajunnut toisen ahdinkoa aiemmin?
”Sinä jätät minut”, Rose kuiskasi lähes äänettömästi.
”Mitä? Enkä jätä. Sinä olet minulle maailman tärkein. Kerro nyt vain, mikä on. Se helpottaa.”

Sitten Rose vei käden vatsalleen ja sulki silmänsä. Hän veti syvään henkeä. Nyyhkäys halkoi huoneen hiljaisuutta kuin paperiveitsi kirjekuorta.

”Minä olen raskaana.”

Hetken Will tuijotti tyttöä käsittämättä tämän sanoja.
”Mitä?” hän älähti.
Rose nyökkäsi ja nyyhkäisi. ”Niin… Olen pahoillani. En tiedä, miten…”
”O-Oletko ihan varma?”
Nyökkäys ei olisi voinut olla varmempi.
”Kuinka pitkään olet tiennyt?”
”Reilun kuukauden.”
”Kuukauden?? Ja et ole kertonut minulle?”
Rose tuijotti maata. ”Ei se ollut niin yksinkertaista…”

Will tuijotti toista silmiin kuin niistä löytyisi vastaus ja ratkaisu tilanteeseen. Sitten hänen oli pakko kysyä jotain.

”O-onko se minun…?”
Nyt Rosen silmät suurenivat. ”Tietysti on! Mitä sinä oikein luulet?!”
”Anteeksi. En tarkoittanut…”
Rose laski katseen käsiinsä. Hän taisteli jälleen kyyneleitä vastaan. ”Ymmärrän kyllä, ettet halua tuhlata elämääsi tähän… En vain… Halusin vain, että kaikki olisi vielä hetken niin kuin ennen…”
”Tuhlata elämääni?? Mitä sinä oikein puhut?”
Rose nosti katseensa häneen aidosti ymmällään. ”Tästä raskaudesta. Emmehän me ole suunnitelleet mitään tällaista.”

Will kohtasi tytön katseen vakavana ja asetti kätensä tämän vatsan päälle. Hän ei tuntenut vielä mitään normaalista poikkeavaa, mutta silti yhtäkkiä kaikki tuntui olevan aivan toisin.

”Se on meidän lapsi. Sinun ja minun. Jos sinä aiot yrittää estää minun mukana oloni tässä, niin siinä tapauksessa en voi luvata, mitä tulen tekemään.”
Rose tuijotti poikaa ja näytti siltä, että pillahtaisi uudelleen itkuun millä hetkellä hyvänsä.
”Rose Weasley, sinä olet ainoa ihminen maailmassa, jonka kanssa minä haluan lapseni tehdä. Mitä siitä, vaikka ensimmäinen tulisi jo vähän aiemmin kuin meistä kumpikaan osasi suunnitella? Saadaanpa ainakin varaslähtö kavereista.”
”Will…” Rosen poskille valui kyyneleitä, mutta hänen kasvojensa epätoivoinen ilme vaihtui hitaasti toiveikkaaseen hymyyn. ”Mutta entä sinun opinnot?”
”Siinä ne menee sivussa. Minulla meni nimittäin juuri äsken elämän ykkösprioriteetti uusiksi.”
”Et ole tosissasi…”
”Minä rakastan sinua, Rose. Millään muulla ei ole väliä.”
Nyt Rose ei kyennyt enää pidättelemään helpottunutta huokaisuaan: ”Will, me saadaan vauva!”
”Niin saadaan”, Will sanoi ja tunsi kyyneleen valuvan poskelleen nähdessään punatukkaisen tytön suuren huojennuksen. Hän puristi toisen käsiä omissaan vahvasti.
”Minä rakastan sinua”, Rose henkäisi.
”Ja minä sinua. Teitä molempia.”

Illalla Albus ja Camilla makoilivat Tarvehuoneessa suureen tummansiniseen säkkituoliin kaivautuneina. He söivät suklaasammakoita ja joivat punaviiniä. Kynttilät leijuivat ilmassa luoden huoneeseen kauniin tunnelmallisen valaistuksen. He olivat puhuneet kaikesta; menneestä syksystä ja joulusta, Sierrasta, Vivianesta, S.U.P.E.R.-kokeista, Camillan vanhemmista, riidoistaan.... Onnistumisista ja epäonnistumisista.

Oli paljastunut, että Camilla koki syyllisyyttä toiminnastaan vaihto-oppilasjupakan aikana.

”Olen idiootti”, tyttö huokaisi maatessaan Albuksen sylissä vajaa viinilasi kädessään.
Albus huokaisi syvään. ”Etkä ole. Miten niin muka?”
”Pidin häntä hyvänä ystävänä. Koko ajan. Olin hänelle läheisin, enkä huomannut mitään outoa.”
”Ei se ole sinun vikasi. Ei kukaan meistä muistakaan tajunnut.”
”Paitsi Dominique.”
”Totta. Paitsi Dominique.”
”Hän ei kyllä ihan heti anna meidän unohtaa tätä.”
”Todennäköisesti ei.”
Camilla huokaisi syvään. ”Syötä minulle yksi sammakko”, hän sanoi ja katsahti Albusta vaativasti.

Albus hymyili lempeästi ja nosti lattialla olevasta rasiasta suklaapalan tytön suuhun. Toinen pureskeli sitä mietteliäänä. Albus tarkasteli häntä huvittuneena.

”Olet aika söpö tuollaisena epätoivoisena, hienoisissa syyllisyydentuskissa ryvettyneenä raukkana.”
”Kannattaa fiilistellä nyt. Tämä ei ole ollenkaan minulle ominaista.”
Albus hymähti. ”Ei todellakaan.”

Hän piti pienen tauon ja jatkoi sitten: "Ajattele nyt, mitä kaikkea me olemme käyneet yhdessä läpi."
Camilla nyökkäsi. "Etkä sinä ole silti luopunut toivosta minun suhteeni", hän sanoi viitaten edellisvuoden syksyyn, jolloin oli jättänyt Albuksen.
"En ikinä luopuisi toivosta sinun suhteesi. Vaikka sitoisit ankkurin jalkaan ja upottaisit järveen, niin uisin silti pintaan ja hakisin sinut mukaan."
Tyttö naurahti. "Olipa pirteä mielikuva."
"Mutta se on totta. Et ole valitettavasti pääsemässä minusta eroon."
"En minä haluakaan. En enää koskaan. Olen juossut ihan tarpeeksi pakoon. Ei isä, eikä kukaan muukaan määrää, mitä minä elämälläni teen."

He istuivat hetken hiljaa. Camilla hörppäsi viininsä loppuun ja laski lasin kädestään. Sitten hän painoi päänsä Albuksen rintaa vasten.

"Tiedäthän sinä, että olet kaikki mitä ikinä haluan?" Albus kysyi kohta. "Minä ja sinä, Will ja Rose ja oikeasti myös Scorpius ja Dominique. Me ollaan kaikki ihan hemmetin sopivia toisillemme. Vaikea ajatella, ettei joku jossain olisi tarkoittanut tätä näin.”
"Mutta et sinä voi sanoa noin. Koskaan ei voi tietää, mitä meille tapahtuu", Camilla sanoi hiljaa ja silitti Albuksen poskea.
"Minä lupaan, että vaikka meille tapahtuisi mitä tahansa, niin sinä ja minä pysymme yhdessä."

Camillan kasvot sulivat hymyyn. Hän kierähti ympäri toisen sylissä. Albus kumartui suutelemaan häntä. Hän siveli tytön paksuja hiussuortuvia hellästi. Edelleen välillä tuli hetkiä, jolloin hän ei uskonut todeksi, että tyttö oli tosiaan hänen. Kaikki typerät riidat menettivät merkityksensä, kun hän ajatteli, kuinka arvokas Camilla oli.

Suudelma oli rauhallinen ja kiireetön, jollain tapaa tutkiskeleva.

Kun he erkanivat, Camilla katsoi Albusta syvälle silmiin. "Al, tiedätkö mitä?"
"No?"
"Minä uskon, että sinä olet minun onnellinen loppuni."
Albus hymyili. ”Minä olen tiennyt sen pitkään.”

Jälleen heidän huulensa kohtasivat.

[Puoliverinen prinsessa]

Ihana!

Ensinnäkin pahoittelut erostasi, toivottavasti sinulle menee nyt paremmin!

Hyvä, että se Sierra-Viviane juttu selvisi. Camillan ja Albuksen juttu on aina ollut mahtavan tapahtumarikas ja tämä loppu on ollut varsin ihana! Hyvä, että Rose ja Will saivat asiansa selvitettyä. Will suhtautui asiaan varsin hyvin ja asiallisesti, jonka myötä odotan innolla loppua.

Anteeksi lyhyestä kommentista, halusin vain tulla jättämään puunmerkkini ja kehumaan tarinaa!

Surullisena (mutta innolla) loppua odotellen, Puoliverinen prinsessa

Lähetetty minun SM-J510FN laitteesta Tapatalkilla

[Lunalotta]

Oiiijoiiii mitä ihanaa löysinkään! Ihanaa, että tähän tuli uusi luku! Harmi vain, että ei ole enää paljoa jäljellä Rose/Will <3<3 ihanasti Will reagoi ja Rose pelkäsi turhaan (mitä alun alkaenkin epäilin, siis sitä että se panikoi vaan turhaan, koska Will on vaikuttanut alusta asti minusta tosi lojaalilta ja sopusuhtaiselta mieheltä, joka sopeutuu tilanteeseen kuin tilanteeseen ja keksii niihin ratkaisun :3)
Hyvä minustakin, että tää Sierra-Viviane sotku selviää ja palaset alkaa loksahdella paikalleen ja solmut aueta! Dominiqueta ja Scorpia tässä luvussa ei ollutkaan kuin mainintana, mutta sitäkin on varmasti vielä tulossa, ainakin toivottavasti :3 Mitäköhän viimeisessä luvussa tapahtuu? Tuleekohan aikahyppy Rosen synnytykseen? Vai onkohan se tiedossa vasta epilogissa...? No mutta, kiitos silti tästä uudesta ihanasta luvusta ja uutta odotellen taas!
Ja otan osaa eroon, toivottavasti jakselet sen kanssa! Jos kaipaat juttukaveria, niin mua voi tökätä viestillä.