Author: Zarroc
Pairing: Karita/Rebecca, (Viola/Rebecca, Viola/Katri)
Rating: S
Genre: drama
A/N. Tämä on nyt pyörinyt tiedostoissani kuukauden verran. En tiedä miksi edes julkaisin tämän, mutta jotenkin tuntui aiheelliselta kertoa ihmisille, mitä Violalle lopulta kävi. Ja.. minusta tässä ei ole mitään eheää, eikä tämä ole ikinä valmis, mutta menköön nyt näin sitten. Osallistuu Albumihaasteeseen kappaleella numero 4. In Joy and Sorrow.
EpäkunnossaWe are young and lost and so afraid
There’s no cure for the pain
No shelter from the rain
All our prayers seem to failPäässäni pyöri satoja yksinäisiä ajatuksia, joista yksikään ei kertonut minulle vastauksia.
Siirsin katseeni vierelläni seisovaan, ilmeisesti sairaalan henkilökuntaan kuuluvaan naishenkilöön ja minun teki mieli kysyä typerästi, olinko kuollut?
Joko pääsisin pois tästä helvetistä?
Nainen ei ainakaan osannut lukea ajatuksiani, minkä olisin voinut kuvitella olevan normaali kyky toisessa todellisuudessa. Kokeilin liikuttaa jotain osaa kehossani ja inahdin hiljaa kivusta, joka johtui pitkästä ajasta paikallaan ja siitä, että tuntui, kuin olisin jäänyt rekan alle.
Kaikkialle kehossani poltti ja saatoin vain miettiä, mitä ihmettä oikein oli tapahtunut. Minulla ei ollut juurikaan mitään muistikuvia, miten olin päätynyt makaamaan sairaalasänkyyn. En ollut edes ihan varma siitä, mitä vammoja minulla oli. Kehon tuntemukset eivät toimineet oikein ja kaikki näkyi epäselvänä mössönä toisella silmällä.
”Hienoa, te olette hereillä”, kuulin pian uuden äänen sanovan ja sain käännettyä katseeni edes jollain tavalla sänkyä kohden astelevaan mieshenkilöön. Lääkärintakki oli auki ja sen alta paljastui yksinkertainen vaaleanruskea neule.
Oliko tuo nyt muka edes etiketin mukaista? No, sehän ei varsinaisesti minulle kuulunut.
”Näettekö toisella silmällänne?” mies kysyi kohta ja minä tuijotin häntä toivon mukaan kummastuneen näköisenä. Se ei kuitenkaan näyttänyt tehoavan, koska hän katsoi minua edelleen odottavasti, joten nyökkäsin heikosti.
*
Sairaalassaoloajasta minulla ei ollut oikeastaan mitään tietoa. Ehkä vain sen verran, että toisen hereillä olon aikana olin saanut tietää vammojeni laajuuden. Minulla oli kahdeksan viiltohaavaa, jalka katki kahdesta kohdasta sekä murtuma vasemmassa poskiluussa. Se oli vahingoittanut näkökykyäni pysyvästi, olin kironnut pitkään ja hartaasti sen kuullessani.
Ehkä enemmänkin mieleni sisällä, mutta joka tapauksessa kironnut ja todennut, ettei se ollut auttanut vähääkään.
Kotiin pääsin vasta liian pitkän ajan kuluttua ja jouduin kulkemaan pyörätuolilla. Minua ahdisti joka päivä, vitutti joka tunti ja itketti joka toinen minuutti. En kuitenkaan suostunut murtumaan, yritin hoitaa asioitani niin kuin kuului, vaikka huomasin pelkääväni jopa ulos menemistä.
Oli nöyryyttävää soittaa Rebecca paikalle ensimmäisen kerran, kun en saanut mukia yläkaapista.
Kun sain pyörätuolin pois, kepit helpottivat elämääni hiukan. Mutta silti se oli liiankin vaikeaa, vaikka sen kodinhoitajan olin häätänyt heti, kun vain olin itse kyennyt jotain tekemään. En aikonut ottaa kontolleni turhia ilmoituksia huumeista, joita löytyi jokaisesta nurkasta, jos vain viitsi katsoa vähän tarkemmin.
Olin saanut suunnilleen kämppääni siivottua siihen kuntoon, että siellä saattoi elää järkevästi ja pystyin jopa olemaan jollain tavalla itseni kanssa. Mutta olin liiankin tietoinen siitä, että haavat jättivät minuun syvät arvet, niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Enkä enää koskaan voisi palata ennalleni.
*
Hengitys höyrysi kylmässä aamuilmassa. Kello oli 7.23 ja minun kyytini olisi toivon mukaan jälleen kerran ajallaan. Poltin aamun ensimmäistä tupakkaa ja olin onnellinen siitä, että vihdoinkin jalkani kesti jollain tavalla kävellä. Suosin kyllä kävelykeppiä edelleen, mutta saatoin liikkua hieman ketterämmin paikasta toiseen.
Kun Karita ajoi pihaan mustalla maasturillaan, könysin etupenkille hieman hankalasti. Nainen ei sanonut kuitenkaan mitään, katsoi vain, että ensin tumppasin tupakkani auton ulkopuolelle.
Olin jostain syystä alkanut aamuisin kulkea hänen kyydillään keskustaan. Olin aluksi vastustanut ajatusta, mutta todennut pian, että se oli helpompaa kuin bussilla kulkeminen. Eikä Karita ikinä näyttänyt sille, että hän olisi vihannut ajatusta syvästi, vaikka huomasin hänen suhtautuvan Rebeccaan suojelevammin kuin ikinä ennen.
Me kävimme aamuisin hieman väkinäisiä keskusteluja, vaikka huomasin naisen välillä olevan rennompi kanssani. Hän kuitenkin piti tarkkaan huolen siitä, että pääsin aina helpoiten sinne minne minun pitikin mennä ja hän seurasi minua katseellaan niin kauan, että olin kerennyt jo kadota ihmisvilinään.
Ehkä hän yritti sillä korvata sitä, että Rebecca oli ollut niin kauan poissa häneltä. Ehkä hän yritti saada omatuntonsa kuntoon, yritti pitää suojelurefleksinsä omanaan?
We are strong and blessed and so brave
With souls to be saved
And faith regained
All our tears wipe awayKaikista virheistäni huolimatta en ollut ikinä tuntenut itseäni epäonnistuneeksi.
Olin kuitenkin yrittänyt auttaa joitakin yksinäisiä, jopa omalla yksinäisyydelläni niitä tunteita ruokkien. Minun oli niin helppo vain olla muiden kanssa ja näytellä, ettei kiinnostanut. Vaikka oikeasti mikään muu ei kiinnostanut niin paljoa.
Istuin tummalla sohvalla viileästi sisustetussa huoneistossa ja seurasin sivusta Rebecan ja Karitan äänetöntä sananvaihtoa. He keskustelivat pelkillä katseilla, suinkaan liikkumatta tai elehtimättä. Joskus minä tunsin pientä kateutta siitä, että he tunsivat toisensa niin hyvin.
Pyörittelin lusikkaa teekuppini pohjalla, enkä tiennyt miksi join tätä moskaa. Kahvi ei minulle kelvannut ja kaikki muu oli vähän yliarvostettua, joten kai sen oli sitten mentävä.
Huomasin, että ilmapiiri oli vaihtunut huoneessa ja Karitan silmät hivenen kylmenneet. Ne leiskuivat aina syvän vihreinä, enkä halunnut kohdata sitä katsetta omine lupineni. Siinä oli jotain sellaista, mikä pisti kaiken sisälläni vapisemaan, se oli vahvan ihmisen katse.
Ja nyt se nainen tuijotti minua silmiin kuin petoeläin, minä pysäytin sormieni liikkeen teekupin reunalla ja tunsin jossain sydämessäni vavahtavan.
”Onko totta, että panit
taas sisarpuoltani?” se kysyi tummalla äänellä ja minä vavahdin. Yritin miettiä kuumeisesti kuka oli ollut sen sisarpuoli, mutta en voinut muistaa kaikkia. Ei ollut uutta, että saatoin käyttää ihmisiä pariinkin kertaan… Ei kai kukaan ollut ollut niin kuin Karita?
”Minä… en tiedä mistä puhut”, sanoin hieman välinpitämättömällä sävyllä, mutta sormeni tärisivät pitäessäni kiinni lusikasta. Huomasin Rebecan käden koskevan varovasti Karitan lannetta, mutta naisen leukapielet vain kiristyivät.
”Ruskeat hiukset, Katri, soiko kellot?” se kysyi sen näköisenä, että purisi kohta pääni irti.
Katri? Oikeasti? Se hentoinen pikku brunetteko oli samaa verta Karitan kanssa? Minun oli täytynyt näyttää aika järkyttyneeltä, koska Rebecan suupielillä kareili hentoinen hymy. Se kuitenkin valahti nopeasti, koska Karita näytti ihan höyryjunalta, joka oli valmiina rysäyttämään minun vaivalloisesti parantuneen kehoni ylitse minä hetkenä hyvänsä.
”Mm.. kyllä me pidimme yhtä joskus…”
Karita nousi seisomaan niin nopeasti, että se katti, mikä vittu lie olikaan, luikki pakoon huoneesta. Nainen tuli kaikessa pituudessaan eteeni, kumartui lähelleni ja katseeni seurasi rintojen linjaa. Valkoinen kauluspaita antoi liikaa myöten, mutta kärjistetysti korotettu ääni vaati minut katsomaan ylös, vaikka halusin vapista. Tajusin vasta nyt, että sen tavattoman pitkät hiukset olivat letillä, mikä oli omituista.
”Tajuatko sinä,
helvetin narkkari, että et todellakaan koske enää ikinä minun sisareeni. Jos, jos kuulen vielä kerrankin, että olet mennyt hänen lähelleen ja satuttanut häntä, et kävele enää lainkaan.”
Minä en kyennyt kuin tuijottamaan sitä. Karita oli ailahtelevainen, se oli tiedossa, mutta ei se ollut koskaan ennen uhkaillut minua tai ainakaan esiintynyt noin epäsuosiollisessa valossa Rebecan edessä. Nyökättyäni varovasti nainen pyyhälsi ulos huoneesta ja katosi jonnekin keittiön suuntaan, minä siirsin katseeni Rebeccaan. Se vastasi katseeseeni vaiti, näyttämättä kovinkaan yllättyneeltä.
Joskus minä mietin, mikä niitä kahta oikein piti yhdessä. Eihän niillä ollut mitään yhteistä, paitsi se, että ne rakastivat toisiaan ihan helvetisti ja yrittivät jatkuvasti satuttaa toisiaan.
”Se johtuu sinusta, eikö”, sanoin kuitenkin varovaiseen sävyyn ja Rebecca hymähti.
”Kai kaikki Karitan käytöksessä johtuu minusta.”
”Ei vaan oikeasti, se rakastaa sinua niin paljon, että purkaa suuttumuksensa sinusta minuun.”
Rebecca oli vaiti.
”Minun on varmaan aika mennä”, sanoin hetken kuluttua ja se nyökkäsi, nousi seisomaan ja ohjasi minut ovelle. Ei tarjoutunut viemään kotiin, ei saattamaan alas kymmenennestä kerroksesta. Otin keppini ja kävin, katsoessani taakseni näin Karitan ilmestyneen keittiöstä ja kietoneen kätensä Rebecan lanteille.
Ne näyttivät niin hyvältä yhdessä, enkä minä tiennyt, olisiko sen pitänyt tuntua joltain.
In joy and sorrow my home's in your arms
In world so hollow
It is breaking my heart
