Ficin nimi: Mereltä päin
Kirjoittaja: Vyra
Fandom: Hetalia
Ikäraja: S
Genre: Draama, AU, slash
Paritus/Päähenkilöt: Espanja, Ranska, Preussi, Romano ja Englanti. Lievä Fruk ja Spamano
Huom!
Sijoittuu samaan AU-maailmaan Kaunottaren ja Pandoran kanssa. Edellisten lukeminen on suotavaa täydellisen ymmärryksen vuoksi (olipa runollisesti ilmaistu). Myös Metsärosvo kannattaa lukea ensin.
Oikea järjestys:
Kaunotar
Pandora
Metsärosvo
Mereltä päin
Kerro, kerro...
Kissanpäivä (ei ilmestynyt)
Ihmisnimet käytössä!
Preussi = Gilbert
Espanja = Antonio
Ranska = Francis
Romano = Lovino
Englanti = Arthur
A/N: Taas yksi Kaunottaren AU-maailma fikkejä. Tällä kertaa one-shotti siitä, miksi merirosvokolmikkomme lähti omille teilleen. Mistä näitä oikein tulee? En tiedä.
Merkitsin tämän fikin "Hetalia-au":ksi, koska tähän ei varsinaisesti itseensä liity yhtäkään satua (tajusin vasta nyt...), mutta minusta se on kuitenkin poikkeava, koska se liittyy crossover sarjaan.
Ajallisesti tämän alku ja loppu sijoittuu Metsärosvon tavoin samoihin aikoihin kuin Kerro, kerro... Mutta keskiosa sijoittuu aikaan hieman Metsärosvon jälkeen. Alkupohjustuksena sanottakoon, että Pandoran jälkeen Gilbert ja Antonio keksivät pyytää Francista uudelleen mukaansa (Lovino ei pitänyt ideasta) ja kaappasivat myös Arthurin samalla (Lovino ei pitänyt siitäkään). En kerro tarkalleen, miten kaikki kävi, koska se luultavasti käsitellään Kissanpäivässä
Nyt he ovat siis kaikki viisi Lentävällä hollantilaisella.
Hollanti ei esiinny tässä fikissä ollenkaan ;_;
Mereltä päin”Ettekö te kolme pahuksen turhaa miestä koskaan tee mitään hyödyllistä?” Lovinon äkäinen ääni sai kaikki kolme kyseessä olevaa miestä kääntymään ja vilkaisemaan häntä. Gilbertin virnisti tutun itsevarmaan tyyliinsä, Francis lähinnä hymyili ja iski hieman silmää ihan vain tavan vuoksi ja Antonio hymyili leveästi aivan kuin ei koskaan voisi olla onnellisempi kuin sillä hetkellä. Hänellä oli aina sellainen ilme, kun Lovino ilmestyi paikalle tai sanoi jotain tai teki jotain tai oikeastaan jopa sekin riitti että joku vain sanoi italialaisen merirosvokapteenin nimen. Franciksella ja Gilbertillä oli ollut todella hauska puolituntinen muutama päivä sitten, kun he olivat vuorotellen sanoneet hitaasti sanoja, jotka alkoivat ”lo”, mutta päättyivät sitten jotenkin muuten kuin ”vino”. Antonion ilmeet olivat vaihdelleet heidän mielestään erittäin huvittavalla tavalla ja he olivat lopettaneet vasta kun Lovino oli huutanut saavansa heistä päänsäryn ja nakkaavansa seuraavan puhujan laidan ylitse. He olivat sillä hetkellä olleet kymmenen kilometrin korkeudessa maanpinnasta, joten miehet olivat päättäneet jättää onnensa kokeillun toiseen päivään.
”Lovinito!” Antonio huudahti iloisena ja ojensi kätensä miestä kohti merkiksi siitä, että jos Lovino halusi sattumalta vaikka juosta hänen syliinsä, se oli täysin mahdollista ja Antonion mielestä suurenmoinen idea. Hänen pettymyksekseen Lovino ei kuitenkaan kapsahtanut hänen kaulaansa tälläkään kertaa vaan pelkästään katsoi kolmea kannella istuvaa miestä tuimasti.
”Teidän piti muistaakseni tehdä jotain”, hän totesi painottaen viimeistä sanaa, koska hänestä näytti epäilyttävästi siltä että miehet eivät tehneet mitään. He olivat parhaillaan ankkurissa pienen saaren kupeessa ja Lentävän hollantilaisen siivekkeet olivat siististi laskoksilla laivan kylkeä vasten purjeiden roikkuessa alhaalla. Päivä oli hyvin kaunis, mutta aivan liian tyyni hyvälle merenkäynnille ja kolme miestä nojasivat selkiään laivan kaidetta vasten istuessaan vierekkäin kannella.
”Niin me teemmekin”, Gilbert vastasi, ”me ajattelemme!” Lovino ei edelleenkään näyttänyt vakuuttuneelta.
”En usko”, hän sanoi, ”koska jos te ajattelisitte, maailmanloppu olisi luultavasti jo käsillä.”
”Älä nyt kuitenkaan kohtuuton ole”, Francis sanoi toruvasti, mutta Lovino tuhahti ja mulkaisi sitten yhä kutsuvasti hymyilevää Antoniota.
”Minä luulin, että edes sinä tekisit niin kuin minä pyysin”, hän sanoi ja merirosvon hymy hiipui hieman, kun hän kuuli pettymyksen Lovinon äänessä. Antonio ei kuitenkaan ollut pitkään surullinen vaan hän lupasi itselleen että hyvittäisi asian myöhemmin ja hymyili parhaansa mukaan, jotta Lovino piristyisi.
”Anteeksi Lovi”, hän sanoi varovasti.
”Joku on tossun alla”, Francis kuiskasi virnuilevalla Gilbertille, joka tuuppasi häntä kylkeen vastaukseksi.
”Paraskin puhuja”, hän sanoi ystävälleen, ”se en ole minä, joka noutaa kepin aina kun Arthur heittää sen!”
”Mon ami, kuinka outoa puhetta sinulta”, Francis totesi, mutta ei väittänyt enempää vastaan sillä Arthur sattui juuri sillä hetkellä kävelemään paikalle, ”mon cheri! Kuinka lumoavaa nähdä sinut taas.”
”Juuri tuota tarkoitin”, Gilbert mutisi, kun Francis sipaisi vaaleat hiuksensa kasvoiltaan ja loi parhaan viettelykatseensa Arthuria kohden unohtaen samalla täysin, että oli ollut puhumassa Gilbertin kanssa. Arthur ei kuitenkaan näyttänyt kovin vakuuttuneelta hänen yrityksistään vaan katsoi kolmikkoa hieman samaan tapaan kuin Lovinokin ja risti käsivartensa tiukasti rinnalleen.
”Mitä täällä tapahtuu?” hän kysyi, koska muutaman kuukauden merillä, ja toisinaan ilmassa, olon jälkeen hän oli pian oppinut että Antonio, Francis ja Gilbert yhdessä ei aina tarkoittanut hyvää, ”ja sinä pysyt kauempana, frog.” Francis, joka oli noussut ylös kannelta ja hivuttautunut hieman lähemmäs, hymyili nyt muka viattoman näköisesti ja teeskenteli, ettei ollut tiennyt, mihin suuntaan hänen omat kätensä olivat olleet menossa.
”Me vain ajattelemme, mon cheri”, hän sanoi yrittäen samaa selitystä, joka ei ollut mennyt läpi Lovinonkaan kanssa. Ei se toiminut Arthuriinkaan.
”Mahdotonta”, mies julisti ja Lovino nyökkäsi hyväksyvästi hänen vieressään.
”Samaa mieltä”, hän sanoi, vaikka hyvin harvoin oli samaa mieltä kenenkään kanssa, ”ajattelu ei ole idiootteja varten ja teillä on töitä tehtävänä.”
”Lovi”, Antonio sanoi hieman valittavalla äänellä ja katsoi miestä pyytävästi, ”nyt on niin kaunis päivä ja meillä on ruuma täynnä! Eikö pieni lepopäivä olisi mukava?” Lovinon ilme pysyi tiukkana, mutta hän silti epäröi hiukan. Itse asiassa hän oli itsekin juuri hetki sitten ollut torkkumassa hytissä ja tullut kannelle vain sen takia, että laivalla oli epäilyttävän hiljaista ja hänelle oli tullut nälkä sen jälkeen kun hän oli alkanut ajatella kaikkia laivan ruumassa olevia tomaatteja. Hetken harkinnan jälkeen hän oli päättänyt nousta ylös ja mennä tarkistamaan tilanteen, koska edellisellä kerralla kun kannella oli ollut aivan liian hiljaista, hän oli löytänyt erään kolmikon kokeilemassa kuka heistä osaisi pidättää henkeään pisimpään. Kun hän oli saapunut paikalle, Antonion kasvot olivat olleet jo aivan siniset, Gilbert melkein tajuton ja Francis, joka oli luovuttanut heti alkuunsa, oli rauhassa juonut viiniä seuratessaan ystäviensä yritystä ja kannustanut heitä kumpaakin.
”Ehkä”, Lovino lopulta mutisi tuskin kuuluvasti ja Antonio, joka tunsi miehen hyvin ja oli jo tiennyt vastauksen kauan ennen kuin Lovino sanoi sen, hymyili ja syöksähti nopeasti eteenpäin tarttuen kiinni Lovinon jaloista. Tietenkään Lovino ei ollut osannut ennakoida sitä liikettä, joten hän horjahti ja kaatui Antonion päälle.
”O la la laa”, Francis sanoi ja vislasi kun Antonio onnistui kierähtämään niin että Lovino jäi hänen alleen, ”jatkakaa vain, älkää välittäkö meistä.”
”Hankkikaa huone!” Gilbert kuitenkin huusi ja nauroi päälle.
”Pois päältäni, idiootti!” Lovino sanoi äkäisesti, mutta Antonion mielestä tilanne oli täydellinen ja hän hieroi poskeaan miehen hiuksia vasten hymyillen samalla onnellisena.
”Mutta minulla on niin miellyttävä olo”, hän sanoi.
”Ja minä litistyn”, Lovino murahti takaisin ja Antonio antoi hänen kiemurrella pois altaan sillä merirosvo ei ollut aivan varma halusiko hän olla kuitenkaan syyllinen Lovinon litistymiseen. Lovino näytti hieman äkäiseltä noustessaan istumaan, mutta antoi kuitenkin Antonion pysytellä melkein hänen kyljessään kiinni.
”Mitä, jos kertoisimme hieman tarinoita toisillemme?” Antonio ehdotti hymyillen. Heille oli muutaman kuukauden aikana tullut tavaksi kertoa tarinoita niiltä ajoilta kun Gilbert, Antonio ja Francis seilasivat meriä yhdessä ja aiheuttivat kaaosta milloin minnekin. Monet tarinat olivat jo tuttuja Lovinolle ja Arthurille, sillä Francis ja Antonio olivat kumpikin ehtineet kertoa niitä jo, mutta kolmikko näytti nauttivat muistelusta eikä Lovino tai Arthur kumpikaan viitsinyt pilata heidän iloaan. Sitä paitsi he kumpikin salaa oikeastaan pitivät niistä tarinoista.
”Mitä mahtavaa me tällä kertaa kertoisimme?” Gilbert kysyi, kun Arthur istahti hetken epäröinnin jälkeen maston juurella olevan köysipinkan päälle eikä Lovinokaan lähtenyt mihinkään, mikä yleensä oli heiltä kahdelta myöntävä vastaus.
”Minä tiedän!” Antonio julisti iloisesti, ”kerrotaan siitä kuin me ryöstimme eteläisen valtakunnan kuningattaren kaikki helmet.” Francis kuitenkin pudisti päätään nopeasti.
”Valitaan mieluummin joku tarina, jossa on l’amour”, hän sanoi ja huokaisi dramaattisesti mikä sai Arthurin pyöräyttämään silmiään, ”kuten se, missä meidän laivapoikamme paljastui naiseksi, joka pakoili perheensä järjestämää avioliittoa ja lopulta löysi rakkauden sen yhden prinssin kanssa.”
”Siinä jutussa ei ollut mitään mahtavaa!” Gilbert sanoi, koska hän tunsi itsensä silti hieman loukatuksi siitä että oli ollut viimeinen joka oli tajunnut kyseisen laivapojan oikean sukupuolen, ”meidän ensimmäisestä maailmanympärysmatkasta löytyy paljon mahtavampia juttuja.” Kolmikko väitteli hetken tarinnan valinnasta jokainen korostaen omia suosikkejaan ja unohtaen hetkeksi heidän yleisönsä. Lopulta Arthur rykäisi hieman saadakseen huomiota.
”Kertokaa siitä, kun erositte”, hän sanoi ja kaikki kolme merirosvoa hiljeni siinä samassa.
”Miksi sinä haluat kuulla siitä, cheri?” Francis lopulta kysyi ja katsoi miestä hämmästyneenä.
”Koska kukaan teistä ei ole puhunut siitä”, Arthur vastasi, ”ja se ehkä selittää sen, miksi te kaikki olette niin typerän innostuneita näistä hölmöistä retkistä.”
”Hölmöistä?” Francis kysyi ja näytteli järkyttynyttä nostamalla kätensä kaulalleen, ”minä luulin, että sinäkin pidät tästä, mon cheri, olit niin innostunut lähtemään mukaan!” Arthur loi häneen pitkän katseen, jossa oli mukana myös annos kyllästymistä, koska hän oli mielestään nähnyt jo enemmän kuin tarpeeksi Franciksen dramaattista puolta.
”Sinä ja sinun ystäväsi kaappasitte minut mukaan”, hän muistutti.
”Heh, älä takerru yksityiskohtiin, cheri.”
”Yksityiskohtiin? Sinä juotit minulle unijuomaa ja heräsin vasta, kun olimme kahden päivän matkan päässä kotoa!” Arthur sanoi synkästi, mutta Francis ja muut syylliset vain hymyilivät takaisin.
”No, me kuitenkin olemme merirosvoja, joten kaappaaminen on tavallaan aivan normaalia meille”, Antonio totesi olkiaan kohottaen ja näkemättä asiassa mitään väärää.
”Ja se oli mahtavaa!” Gilbert ilmoitti samalla, kun Lovino tuhahti ja näytti yhtä synkältä kuin Arthurikin.
”Minä sanoin heille, että se oli typerä idea”, italialainen totesi ja jo pelkästään hänen ilmeensä kertoi selvästi, ettei hänellä ollut ollut osaa eikä arpaa Arthurin kaappaamiseen. Oikeastaan hän itse oli ollut nukkumassa sillä hetkellä.
”Yhdellekään teistä ei tullut mieleen vaikka kysyä, jos haluan pysyä kotona enkä seilata hullujen kanssa ympäriinsä?” Arthur mutisi ja Lovino mumisi itsekseen jotain siitä, että kolmikolla ei ollut yhdessäkään tarpeeksi älykkyyttä niin järkevän ratkaisun keksimiseen. Francis hymyili ja hivuttautui taas hieman lähemmäs äkäistä miestä.
”No no, cheri, eikö tärkeintä ole se että olemme yhdessä?” hän kysyi ja taputti Arthurin jalkaa.
”Minä en haluaisi olla yhdessä sinun kanssasi”, Arthur vastasi ja Francis teeskenteli loukkaantunutta hetken, kunnes Lovino avasi suunsa.
”Minä haluan kuulla sen tarinan myös”, hän ilmoitti, ”kuinka ja miksi te lopetitte merirosvoilun.” Hän katsoi kolmea miestä lähes haastavasti ja lyhyen hiljaisuuden jälkeen he nyökkäsivät yksi toisensa jälkeen.
”Mikä ettei”, Antonio totesi ja hymyili, ”se ei ole kovin erikoinen tarina, mutta jos Lovinito kerta haluaa kuulla sen, tietenkin me voimme kertoa sen!”
”Ainakin minä olen siinä, joten se on tarpeeksi mahtava”, Gilbert lisäsi virnistäen. Francis nyökkäsi myös ja viittoi Antoniolle merkiksi siitä, että hän saisi aloittaa kertomisen sillä kertaa. Espanjalainen kokosi ajatuksiaan hetken lämpimän auringon lämmittäessä häntä ja Lovino nojaten hieman hänen olkapäätään vasten.
”Sí, se oli hyvin kaunis päivä”, Antonio aloitti vihreät silmät katsoen jonnekin kauas, ”aivan kuin tämäkin, mutta me olimme ankkurissa satamassa. Lopun alku alkoi siellä sinä päivänä…”
******
Gilbert Beilschmidt, Francis Bonnefoy ja Antonio Fernandez Carriedo olivat tunnettuja nimiä kaikkialla missä meren aallot vain koskettivat rantaa. He olivat tunteneet toisensa lapsuudesta lähtien ja kasvaneet yhdessä aiheuttaen jo varhaisista vuosistaan lähtien metkuillaan kaikenlaista. Gilbert oli heistä kolmesta kaikkein innokkain ja aina valmis kunnon tappeluun tai seikkailuun. Francis taas oli paljon rauhallisempi, mutta omalla tavallaan myös hyvin häikäilemätön ja hän tiesi kaiken mitä hänen ympärillään tapahtui. Antonio puolestaan oli kolmikosta se, joka halusi aina nähdä enemmän, seikkailla enemmän ja löytää kaikki maailman ihmeet. He olivat kaikki orpoja ja pitivät huolen itsestään. Gilbertillä oli myös veli ja Franciksella sisar, mutta muut heidän sukulaisistaan asuivat kaukana eivätkä he olleet kiinnostuneet heistä.
Pian pieni kotikaupunki alkoi käydä heille liian ahtaaksi ja he päättivät karata yhdessä merille. Nuoren laivapojan elämä ei ollut helppoa, mutta yhdessä he kolme kohosivat nopeasti laivan arvoasteikolla ja lopulta he onnistuivat kaappaamaan itselleen oman laivansa ja kokosivat miehistön yhteisen lippunsa alle. Heistä tuli kuuluisia, mahtavia ja niitä joita jopa muut merirosvot pelkäsivät. Gilbert sai tapella sydämensä kyllyydestä ja harjoitella kunnes kukaan ei enää voittanut häntä, Francis löysi vastauksia moniin salaisuuksiin ja mursi monet sydämet ja Antonio näki enemmän ihmeitä kuin kukaan oli koskaan ennen nähnyt.
Vuosia he olivat kaikki kolme kapteeneja omalla laivallaan ja, vaikka kukaan ei koskaan ymmärtänyt miten, he pysyivät ystävinä eikä heillä ollut koskaan ongelmaa jakaa kapteenin kunniaa keskenään toisin kuin joillain merirosvoilla, jotka ahneuksissaan riitaantuivat kaikkien kanssa
Antonio makasi selällään laivan kannella ja antoi suloisen auringon lämmittää ihoaan samalla kun hänen ajatuksensa olivat kaukana poissa. Hänen aseensa lojuivat silti hänen lähettyvillään sillä merirosvo ei voinut koskaan olla täysin varma turvallisuudestaan. Suurin osa miehistöstä oli satamassa, koska he aikoivat pysyä ankkurissa pari päivää, ja Gilbert sekä Francis olivat omilla asioillaan jossain. Antonio ei välittänyt siitä sillä hetkellä, koska meri tuuditti laivaa juuri täydellisesti ja hän tunsi olonsa niin rennoksi. He olivat juuri palanneet onnistuneelta nuoruudenlähteen etsintäretkeltään ja Antonio tiesi ansaitsevansa lepohetken.
”Tonio?” Franciksen ääni sanoi ja Antonio avasi silmiään sen verran, että näki yläpuolellaan seisovan ystävänsä ja hän heilautti kättään laiskasti, ”ah, ihosi näyttää jo hieman palaneelta, oletko varma että haluat nukkua kannella?”
”Kaikki kunnossa, Fra”, Antonio vastasi ja hymyili sulkiessaan taas silmänsä, ”aurinko tekee hyvää.”
”Ihan miten vain tahdot, mon ami”, Francis sanoi ja tiputti jotain kevyttä hänen vatsalleen, ”uusin numero, ajattelin että saatat pitää keskiaukeaman kuvasta.” Hän ehti hädin tuskin sanoa viimeistä sanaa, kun Antonio räväytti silmänsä auki ja unohti täysin olevansa nauttimassa rauhasta ja auringosta. Hän nousi istumaan ja selasi nopeasti Franciksen tuoman lehden keskiaukeaman kohdalle jääden sitten tuijottamaan kuvaa hieman haaveileva ilme kasvoillaan. Francis hymähti huvittuneena ystävänsä käytökselle, mutta ymmärsi kuitenkin.
”Hän on niin suloinen”, Antonio kuskasi ja hipaisi sormillaan kuvan nuoren miehen kasvoja.
”Vanhempi Vargas-veljeksistä?” Francis kysyi, vaikka hyvin tiesi ja näki kenestä mies puhui, ”hänellä on kuulemma hiukan… Vaikea luonne.” He kolme olivat uransa alussa tehneet yhteistyötä Vargaksen suvun kanssa, mutta yhteistyö oli myöhemmin hiipunut suvun päämiehen, Romulus Vargasin, kuoleman jälkeen. Francis muisti tavanneensa veljeksistä nuoremman muutaman kerran, mutta vanhempi heistä ei ilmeisesti ollut kovin innostunut yhteistyöstä eivätkä he olleet koskaan varsinaisesti tavanneet häntä.
”Miksihän he eivät koskaan saa hänestä uudempaa kuvaa?” Antonio kysyi ääneen sillä lehden keskiaukeaman kuva oli itse asiassa se sama vanha etsintäkuulutus kuva, jonka hän oli nähnyt ennenkin.
”Ehkä se johtuu juuri siitä vaikeasta luonteesta”, Francis sanoi ja Antonio vilkaisi nuoren miehen kuvaa vielä kerran kevyesti huokaisten ennen kuin alkoi puolihuolimattomasti selata lehteä. Etukansi oli mainostanut lehden kertovan kymmenen parasta keinoa välttää kaupunginvartioita ja hän alkoi nyt lukea juttua hitaasti mutristaen huuliaan aina kuin törmäsi kohtaan, jossa oli eri mieltä lehdentoimittajan kanssa. Francis, jolla ei myöskään ollut sen parempaa tekemistä, nojasi laivan reunan ylitse ja katseli aavaa merta pieni hymy huulillaan. He olivat saaneet kolmestaan niin paljon aikaan ja kokeneet kaiken yhdessä, että nyt he saattoivat olla onnellisia siitä että heidän laivansa oli upea, ruuma täynnä saalista ja kokemukset olivat tehneet heistä vahvoja.
Vähän ajan päästä Gilbert ilmestyi myös paikalle ja käveli suoraan ystäviensä luo. Hänen kalpea ihonsa paloi aina herkästi, joten aurinkoisina päivinä hän joutui suojaamaan itsensä lähes kokonaan. Olisi luullut, että merillä hänkin olisi pian ruskettunut aivan kuin Antonio, mutta jotenkin hänen ihonsa silti piti kalpean sävynsä eikä aurinko tuntunut tarttuvan siihen millään.
”Mikä tilanne?” hän kysyi nojatessaan kiinni sidottuun ruoriin.
”Ei erikoisempi”, Francis vastasi olkiaan kohottaen sillä Antonio oli ilmeisesti löytänyt jonkin erittäin kiinnostavan jutun lehdestä ja luki sitä nyt keskittyneenä.
”Ei mahtavaa”, Gilbert mutisi ja hieroi kasvojaan käsillään, ”ei erikoinen on sama kuin tylsä!”
”Se, että sinä olet tylsistynyt, ei tarkoita että sinun pitää yrittää löytää hankaluuksia”, Francis totesi muistellen niitä monia kertoja, jolloin Gilbert oli saanut heidät kaikki pulaan vain siksi että oli ollut tylsistynyt tai muutoin tyytymätön päivän aktiviteetteihin.
”Hehe he, mutta hankaluudet ovat hauskoja”, Gilbert vastasi täysin tyytyväisenä.
”Oui, mutta pieni rauhallinen hetki olisi todella mukava”, Francis totesi ja hetken päästä Gilbert nyökkäsi myöntävästi. Joskus myös laiskottelu oli ihan mukavaa, vaikka ei kuitenkaan aivan mahtavaa.
”Gil, eikö sinun veljesi nimi olekin Ludvig?” Antonio kysyi yhtäkkiä ja Gilbert vilkaisi häntä hämmentyneenä oudon kysymyksen vuoksi.
”Ja, Ludvig hän on”, mies kuitenkin vastasi, ”hän on kai jossain vartiostossa nyt tai jotain. Sinä näit hänet reipas vuosi sitten. Muistatko sen, kun rantauduimme vahingossa sen sotilastukikohdan lähelle? Hän oli se, joka näytti saavan päänsäryn heti kun näki mahtavan minut.”
”Sinä käyttäydyit aika levottomasti silloin”, Francis muistutti häntä, ”päänsärky johtui varmaan siitä.”
”Kse, ehkä”, Gilbert myönsi naurahtaen.
”Ludvig on vakava, vaalea ja todella totisen näköinen mies, eikö olekin?” Antonio kysyi taas ja Gilbert nyökkäsi hetken miettimisen jälkeen.
”Ja, sitä hän on”, hän vastasi, ”minä ilmeisesti perin kaiken mahtavuuden ja hänelle jäi vain huonot geenit, koska hänestä tuli niin epä-mahtava. Miksi kysyt?”
”Hänestä on etsintäkuulutus.”
”Was?” Gilbert kysyi järkyttyneenä ja nappasi nopeasti lehden Antonion käsistä. Hetken hän istui hiljaa paikoillaan tuijottaen sivua ja yrittäen käsittää, miksi hänen sääntöjä rakastava veljensä oli päätynyt alamaailman lehden ”uudet toivot” –osiolle. Lopulta hänen oli kuitenkin pakko myöntää, että kyseessä oli hänen veljensä.
”Minä en ymmärrä”, Gilbert mutisi.
”Vakavia syytöksiä”, hänen olkansa ylitse lukeva Francis totesi, ”maanpetos, virkarike… Ihmettelen, mitä oikein on tapahtunut.”
”Ja, minä myös”, Gilbert totesi ja ojensi lehden takaisin Antoniolle. Koko lopun iltaa hän oli epätavallisen hiljaa eikä hänen mietteliäs ilmeensä lieventynyt ennen kuin he olivat taas merillä ja satama jäi heidän taakseen.
*****
Merirosvolaiva seilasi merta vailla sen tarkempaa suuntaa ja sen miehistö teki töitään samalla kun kolme kapteenia neuvottelivat siitä, mihin he suuntaisivat seuraavaksi. He olivat asettuneet kapteeninhyttiin ja laivan liikkeiden tahtiin heiluvat kynttilät soivat heille valoa meren pimeään yöhön. Yleensä he tekivät matkapäätöksensä paljon aikaisemmin, mutta tällä kertaa kukaan heistä ei ollut jostain syystä vaan ottanut asiaa puheeksi. Nyt he kuitenkin istuivat ringissä pienen pöydän ympärillä ja katsoivat pöydälle asetettua karttaa.
”Minä kuulin huhun, että läntisellä merellä on nähty merikäärmeitä”, Antonio totesi, ”eikö olisi jännittävää nähdä sellainen?” Francis vilkaisi häntä hieman epäillen.
”Miksi haluaisin nähdä mitään sellaista, joka haluaa syödä minut?” hän kysyi ja napautti sitten sormellaan yhtä kartan monista saarista, ”minusta meidän kannattaisi tutustua näihin saariin tarkemmin. Satamassa puhuttiin siitä kuinka joku oli löytänyt heimon sieltä ja saanut paljon arvokkaita lahjoja.”
”Ehkä voisimme nähdä merikäärmeet ensin ja mennä sitten sinne?” Antonio ehdotti ja Francis huokaisi.
”Unohda jo ne vaaralliset asiat”, hän sanoi ja vilkaisi sitten Gilbertiä, joka yleensä sanoi oman mielipiteensä äänekkäästi ja ensimmäisenä mutta oli kuitenkin nyt ollut jo hetken aivan hiljaa vain tuijottaen karttaa mietteliäästi.
”Gil?” Antonio kysyi huomattuaan samoin miehen oudon käytöksen, ”onko kaikki hyvin?” Gilbert kohautti olkiaan ja huokaisi sitten hiljaa.
”Fra. Tonio”, hän sanoi oudon vakavalla äänellä, ”minusta tuntuu, että minun aikani on ohitse.” Hyttiin laskeutui syvä hiljaisuus, jonka aikana Antonio ja Francis tuijottivat ystäväänsä järkytyksen ja hämmennyksen sekaisin ilmein.
”Mitä sinä tarkoitat?” Antonio viimein sai kysyttyä ja Gilbert katsoi häntä totisena.
”Minä olen hieman miettinyt asioita”, hän aloitti, ”ja olen todennut, että ehkä minun pitäisi lopettaa. Olen saavuttanut jo kaiken minkä halusin ja…”
”Oletko sinä vihainen meille?” Antonio keskeytti hätääntyneenä, mutta Gilbert kohotti kätensä kieltävästi.
”En tietenkään, se ei olisi mahtavaa”, hän sanoi, ”tämä johtuu minusta, ei teistä. Minusta vain tuntuu, että ehkä minun pitäisi siirtyä muihin asioihin. Ehkä voisin etsiä jonkun, jolle voisin opettaa kaiken mitä tiedän ja kiertää taistelemassa parhaimpia sotureita vastaan.”
”Tämä liittyy Ludvigiin”, Francis sanoi tietävällä sävyllä, ”eikö niin, oui?” Gilbert epäröi hetken ennen kuin nyökkäsi lyhyesti.
”Hänestäkin”, mies totesi, ”tuntuu niin oudolta, että bruder olisi tehnyt mitään jännittävää. Hän on aina niin tosikko ja epä-mahtava. Minun täytyy löytää hänet, koska hän saattaa tarvita apua.” Francis ja Antonio vilkaisivat toisiaan ja sitten aivan kuin sanattomasta merkistä laskivat kumpikin kätensä ystävänsä olkapäälle.
”Me ymmärrämme, ami”, Francis sanoi, ”meillä on ollut hyviä aikoja yhdessä, mutta kaiken täytyy loppua joskus.” Antonio nyökkäsi myöntävästi ja hymyili, vaikka tilanne alkoikin olla hänen mielestään todella surullinen.
”Me olemme silti aina ystäviä!” hän julisti ja muut miehet nyökkäsivät. Siitä ei olisi epäilystäkään, että he pysyisivät aina ystävinä, tapahtui mitä hyvänsä. Gilbert näytti hetken siltä, että hän saattaisi jopa alkaa itkeä, mutta sellainen käytös ei sopisi hänen mahtavuudelleen tai egolleen joten hän otti kasvoilleen tutun virneen.
”Tietenkin”, hän sanoi, ”me olemme aivan liian mahtavia siihen, että tappelisimme keskenään. Minä vain huolestuin, että miten te pärjäätte ilman mahtavaa minua!” Francis ja Antonio hymähtivät kumpikin ystävänsä tavalle ilmaista asioita.
”Oikeastaan”, Francis aloitti ja hymyili hieman katsoessaan ympärilleen heidän ryöstösaaliinsa ja matkamuistojensa täyttämässä hytissä, ”jos tämän loisteliaan aikakauden on kerta päätyttävä, ehkä minunkin on jätettävä meret.”
”Mutta minne sinä menisit?” Antonio kysyi sillä Gilbertin lähdön hän ymmärsi, mutta Franciksen päätökselle hän ei keksinyt mitään syytä. Mies kuitenkin hymyili hänelle pieni kaihon vivahdus katseessaan.
”Jonnekin, mon ami”, hän sanoi, ”olen kuullut jo melkein kaikki meren salaisuudet ja tavannut monia ihmisiä, mutta ehkä minun täytyy nyt kokeilla jotain muuta. Ehkä jopa viimein löydän sen yhden ainoan sydämen, jota en voi särkeä.”
”Heh he, minä haluaisin nähdä sen henkilön, jonka sydäntä sinä et särje”, Gilbert vitsaili ja Francis loi häneen pitkän katseen.
”Mon ami, sinä pilaat minun hetkeni”, hän sanoi, mutta oikeasti Gilbert ja Antonio ymmärsivät häntä kumpikin. Tiedonjanon lisäksi Francista oli myös aina vainonnut toinenkin asia. Hänen olisi löydettävä henkilö, jonka sydäntä hän ei voisi särkeä, mutta tähän mennessä jokainen viattominkin ja pieninkin sydän oli särkynyt hänen vuokseen. Ehkä se oli kirous, he eivät tienneet, mutta sen he näkivät että Francis alkoi jo väsyä etsintäänsä ja kaikkien särjettyjen sydänten painoon, jota hän aina kantoi mukanaan.
”Entä sinä Tonio? Mitä sinä aiot tehdä?” Francis kysyi, kun he olivat olleet hetken hiljaa. Antonio näytti ensin hämmentyneeltä, koska hän ei ollut oikeastaan edes ajatellut asiaa, mutta sitten hän vilkaisi karttaa edessään ja hän hymyili.
”Niin monia paikkoja, joissa en ole vielä käynyt”, hän sanoi ja kuljetti kättään karttaa pitkin, ”jos teitä ei haittaa, minä pidän laivan.” Francis ja Gilbert nyökkäsivät sillä he olivat juuri itse sanoneet jättävänsä meret, joten heidän puolestaan Antonio sai pitää laivan niin pitkään kuin halusi.
”Se oli sitten tässä”, Francis sanoi hieman haikealla äänellä, ”meidän yhteinen valtakautemme on ohitse.”
”Kse kse, älä masennu Fra”, Gilbert sanoi ja virnisti, vaikka hän oli aivan yhtä herkällä mielellä, ”jonain päivänä me voimme yhdistää voimamme taas!”
”Samaa mieltä!” Antonio julisti ja heitti käsivartensa ystäviensä harteille. Pöytä heidän välissään oli juuri sopivan pieni, jotta he saivat kumartumalla eteenpäin painettua otsansa kevyesti yhteen.
”Meillä oli niin hauskaa”, Antonio sanoi nyt vaimeammalla äänellä.
”Mahtavia hetkiä”, Gilbert myönsi.
”Lumoavia hetkiä, mon amis”, Francis totesi. Hetken he olivat hiljaa, mutta sitten Gilbert sai tarpeekseen tunteilusta ja taputti ystäviään selkään.
”Minä ehdotan maljaa meille ja meidän valtakaudellemme!” hän sanoi ja muilla ei tietenkään ollut mitään vastaansanomista, joten he lähtivät etsimään ruumasta sopivan kallista viinipulloa avattavaksi ja hieman olutta Gilbertille, joka sanoi että viini ei ollut tarpeeksi mahtavaa hänelle.
*****
”Tässä me siis olemme. Lähdönhetki”, Francis sanoi ja katseli kivikkoiselta rannalta kohti ankkuroitua laivaa. Hän ja Gilbert olivat pukeutuneet yksinkertaisesti ja kummallakin oli laukkunsa lisäksi mukanaan myös tarpeeksi rahaa selvitäkseen mainiosti useamman vuoden tekemättä mitään työtä. Franciksella oli myös käsissään pieni lintuhäkki, jossa viisi kyyhkystä kujersi hiljaa.
”Oletteko nyt varmoja?” Antonio kysyi. Hän oli tullut saattamaan ystävänsä matkaan ja oli nyt ainoa joukossa, joka silti näytti oikealta merirosvolta. Francis ja Gilbert nyökkäsivät lähes yhtä aikaa.
”Bruder varmasti jo ikävöi mahtavaa minua”, Gilbert totesi.
”Siitä puheen ollen, miten aiot löytää hänet?” Francis kysyi, koska siihen mennessä Gilbert ei ollut maininnut asiasta mitään. Mies ei kuitenkaan häkeltynyt kysymyksestä vaan osoitti lehteä, joka pilkisti esiin hänen laukkunsa taskusta.
”Aion ensin selvittää, mitä oikeasti tapahtui siinä kaupungissa jossa hän palveli”, hän sanoi, ”ja sitten käytän mahtavia etsintätaitojani ja seuraan häntä sinne minne hän menikin.”
”Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta”, Antonio vastasi välittämättä siitä, että siinä suunnitelmassa oli hyvin paljon aukkoja, ”entä sinä Francis?”
”Hm, ajattelin kierrellä hieman siellä täällä”, mies vastasi ja työnsi sitten kätensä lintuhäkkiin, ”siitä tuli mieleen, tässä teille kummallekin oma viestikyyhky. Gilbert, jos tarvitset apua veljesi etsintään, lähetä minulle sana ja minä tulen avuksi. Antonio, jos koskaan tarvitset minua…”
”Niin lähetän viestin”, Antonio päätti lauseen hymyillen hänen puolestaan ja otti vastaan valkean linnun, jonka Francis antoi hänelle.
”Mahtavaa”, Gilbert totesi ja piteli omaa lintuaan varovasti, ”mikä tämän nimi on?”
”Pierre”, Francis vastasi sulkiessaan lintuhäkin luukun taas.
”Entä tämän?” Antonio kysyi osoittaen omaa kyyhkyään.
”Pierre”, Francis toisti.
”Ovatko ne kaikki samannimisiä?” Antonio kysyi ja Francis nyökkäsi.
”Oui!” hän sanoi ylpeällä sävyllä ja taputti lintuhäkkiään.
”Lintu on mahtava, mutta nimestä en ole varma”, Gilbert mutisi hetken mietinnän jälkeen, ”selvä, mahtavan minun on aika mennä!” Francis nyökkäsi ja korjasi laukkunsa asentoa hieman.
”Voikaa hyvin, mon amis”, hän sanoi ja olisi varmaan jo lähtenyt kävelemään sisämaahan päin, jos Antonio ei olisi keksinyt halata häntä sillä hetkellä. Francis epäröi hetken, mutta puristi sitten omat käsivartensa ystävänsä ympärille. Gilbert katsoi heitä hetken, mutta kohautti sitten olkiaan ja liittyi mukaan päätettyään että ehkä pieni hempeily ei vähentänyt hänen mahtavuuttaan.
”Minulla tulee teitä ikävä”, Antonio sanoi ja pyyhkäisi silmiään.
”Heh he, Tonio sinä itket”, Gilbert naurahti.
”Gil, sinä itket myös”, Francis totesi huomaten muutamat kyyneleet, jotka olivat onnistuneet karkaamaan miehen poskille, vaikka hän oli yrittänyt estää niitä kaikin voimin.
”Ne ovat mahtavia kyyneleitä”, hän totesi ja pyyhkäisi ne pois hihallaan. Kolmikko hyvästeli toisensa ja Antonio katsoi heidän kahden perään kunnes he katosivat puiden varjoihin. Sitten merirosvokapteeni kääntyi ja palasi laivalleen.
****
Gilbertiltä kului hetki päästä veljensä jäljille ja hänen yllätyksensä oli suuri, kun hän sai selville mitä oli tapahtunut. Lopulta hän kuitenkin löysi tiensä pieneen kylään, jonka lähistöllä seisoi hiljainen linna. Gilbert, joka oli oppinut varovaiseksi merirosvouransa aikana, lähestyi kylää varoen ja esittäen tavallista ohikulkijaa parhaansa mukaan.
”Hei, sinä olet uusi!” ystävällinen ääni ilmoitti, kun Gilbert oli jo hetken istunut kylän tavernassa tarkkaillen ihmisiä, ”minä olen Mathias, kuka sinä olet?” Gilbert tarkkaili miestä hetken. Mathias vaikutti olevan hyvin ystävällinen ja innokas henkilö ja hänen hymyssään oli jotain samaa kuin Antonion hymyssä. Hän oli luultavasti myös saman ikäinen kuin hänkin tai ainakin hyvin lähellä. Gilbert huomasi heti pitävänsä miehestä eikä vastustellut, kun tämä istahti häntä vastapäätä.
”Nimi on Gilbert”, hän sanoi, ”Gilbert Mahtava.”
”Hauska tavata”, Mathias sanoi ja virnisti ojentaessaan kätensä, ”minä olen sitten Mathias Suuri.”
”Me tulemme varmasti hyvin toimeen”, Gilbert sanoi tarttuessaan tarjottuun käteen.
”Jeah”, Mathias myönsi ja vilkaisi sitten olkansa ylitse taakseen, ”tuolla ovat minun veljeni… Tai yksi heistä. Lukas ja Eirikur näköjään hävisivät jo jonnekin. Kuitenkin, tuo vaalea nuori tuolla on Tino. Hän on minun toiseksi nuorin veljeni.” Gilbert nyökkäsi vilkaisten pikaisesti nuorta, joka nauroi jonkun muun puheille vähän matkan päässä.
”Minullakin on veli”, hän totesi, ”pikkuveli. Ei aivan niin mahtava kuin minä, mutta menettelee.”
”Veljet ovat sellaisia”, Mathias myönsi ja viittoi tarjoilijaa tuomaan heille juotavaa. Gilbert jutteli vielä hetken miehen kanssa ja katseli ihmisiä arvaamatta, että vain muutamaa kuukautta myöhemmin hän todistaisi itse, kuinka taitava Mathiaksen veli olisi ja päättäisi saada hänet oppipojakseen huolimatta siitä, mitä Tino itse tahtoi. Nyt hän kuitenkin vain nautti seurasta ja seuraavana aamuna hän löysi tiensä linnaan, jossa hän onnistui tapaamaan Ludvigin viimein. Ludvig kuitenkin näytti oleva kunnossa ja hyvinvoiva, joten Gilbert päätti jättää hänet rauhaan hetkeksi.
Pian myös Francis saapui kylään. Hänen alkuperäinen tarkoituksensa oli vain pysähtyä hetkeksi tervehtimään vanhaa ystäväänsä ja jatkaa matkaansa, mutta sitten hän sattui tapaamaan Arthurin ja hän unohti kaikki alkuperäiset suunnitelmansa siinä samassa. Pelkkä vilahdus miehestä oli saanut hänen sydämensä tykyttämään aivan erikoisella tavalla ja lyhyen keskustelun perusteella vaikutti siltä, että tämän miehen sydän ei särkyisi Franciksen vuoksi. Francis, joka ei enää aikaillut kun oli saanut jotain päähänsä, marssi heti Elizan luo ja ilmoitti tulevansa linnaan töihin.
”Oi, mikäs siinä”, Eliza vastasi katsottuaan häntä hetken, ”osaatko olla miellyttävä?”
”Se on toinen nimeni, madam”, Francis vastasi ja kumarsi hieman.
”Paikka on sinun”, nainen totesi.
”Niin, mikä paikka?” Francis kysyi, koska hän oli vain halunnut töitä eikä Eliza ollut sanonut mihin he tarkalleen tarvitsivat työntekijää. Nainen mutristi huuliaan ja mietti hetken naputellen samalla sormellaan leukaansa.
”En tiedä”, hän lopulta myönsi, ”mutta tee jotain. Voisit olla vaikka hovimestari? Sellaista meillä ei taida vielä olla.”
”Oui, madam”, Francis sanoi ja lähti etsimään Arthuria. Hänen huolelliset viettely-yrityksensä kuitenkin kärsivät hieman, koska pian saapumisensa jälkeen hän huomasi olevansa kirottu kynttilänjalan hahmoon.
Antonio jatkoi merien seilaamista vielä muutaman vuoden, mutta pian yksinäisyys alkoi kalvaa häntä ja hän tunsi tarvitsevansa jotain. Gilbert ja Francis olivat aina pitäneet seuraa hänelle, joten hän ei ollut koskaan huomannut kuinka hänellä tuntui olevan aivan kuin tyhjä kohta sisällään eikä hän tiennyt millä sen olisi voinut täyttää. Kukaan miehistöstä ei tarjonnut hänelle juurikaan seuraa eikä yksikään ihme tai uusi aarre tuntunut olevan ratkaisu tyhjyyteen hänen sisällään.
”Francis tietäisi, mitä tehdä”, hän mutisi itsekseen eräänä yönä katsellessaan kuunvalon hopeoittamia aaltoja. Hän oli lähettänyt viestin miehelle aiemmin, muttei ollut koskaan saanut vastausta. Hän ei tietenkään tiennyt, että vastauksen puute johtui siitä, että kynttilänjalan oli vaikea kirjoittaa tai edes pidellä kynää. Hän vain epäili linnun eksyneen matkalla.
”Mitenkähän heillä menee?” hän tuumi taas ääneen ja jäi pohtimaan asiaa. Mitä enemmän hän pohti, sitä enemmän hän alkoi taipua siihen ratkaisuun, että merillä olo oli häneltäkin jo ohitse. Aarteet ja ihmeet eivät tuoneet hänelle enää samanlaista iloa, joten ehkä hänenkin olisi aika etsiä jotain muuta.
”Carlos!” hän huusi perämiestään tehtyään viimein päätöksensä, ”Carlos, haluatko laivan?”
Antonio onnistui löytämään Gilbertin suhteellisen helposti, mutta kului silti vielä vuosia ennen kuin hän tapasi Lovino Vargasin ensimmäisen kerran kasvoista kasvoihin ja tajusi viimein, mikä täyttäisi tyhjyyden hänen sisällään.
*****
Lentävän hollantilaisen kannelle laskeutui syvä hiljaisuus, kun viimeisenä puheenvuorossa ollut Gilbert sanoi viimeisen sanansa ja ilmoitti tarinan loppuvan siihen. Koko tarinan ajan he kolme olivat vaihdelleet puheenvuoroja keskenään ja välillä jopa puhuneet päällekkäin saadakseen oman mielipiteensä kuuluviin. Gilbert varsinkin oli ollut halukas kertomaan oman sanansa joka väliin ja vastustanut välillä äänekkäästi Franciksen tai Antonion puheita. Muut kaksi olivat kuitenkin sujuvasti ohittaneet hänet vanhalla kokemuksella.
”Se oli…”, Arthur lopulta aloitti hetken hiljaisuuden jälkeen.
”…Typerä tarina”, Lovino totesi ennen kuin mies ehti valita sopivaa adjektiiviä, ”te kolme olitte jos silloin typeryksiä.” Antonio, joka oli suorittanut Lovinon ymmärtämisen vaativan tason kaikki kurssit ja kuunteli kaiken sen mitä mies ei sanonut ääneen, hymyili leveästi ja halasi häntä kiitokseksi.
”Oi, Lovi”, hän sanoi tyytyväisenä, ”mukava, kun pidit siitä!”
”Irti minusta, idiootti”, Lovino mutisi, mutta ei oikeastaan työntänyt miestä poiskaan, minkä Antonio tulkitsi helposti kehotukseksi jatkaa samaan malliin, ”ja mitä se tarkoitti, että sinä tiesit minut jo ennen kuin tuo vale-albiino idiootti kutsui minut paikalle?” Antonio hymyili ja nyökkäsi.
”Minä tiesin sinut, mutta en tuntenut sinua”, hän selitti, ”mutta heti kun opin tuntemaan, sinä sait sydämeni.”
”En minä halunnut sitä!”
”Heh, ei palautusoikeutta”, Antonio lauleskeli tyytyväisenä. Gilbert pyöräytti silmiään hänen vieressään ja Francis huokaisi osittain siksi, että rakkaus oli hieno asia ja osittain siksi että hänen olisi pitänyt selvästi opettaa Antonio romanttisemmaksi silloin kun hänellä oli ollut siihen mahdollisuus.
”Tonio sitä paitsi ei edes tunnistanut sinua heti”, Gilbert totesi, ”lehden kuvat olivat aina huonoja ja hän on liian tyhjäpäinen.”
”Sinä olet vain kateellinen Gil”, Antonio vastasi sujuvasti, ”minä tiesin jo kauan sitten, että Lovinito on minun tosirakkaani.”
”En varmasti ole”, Lovino mutisi, vaikka samalla myönsi asian sisällään. Antonio kuitenkin tulkitsi hänen sanansa jälleen omalla tavallaan ja alkoi kuiskia muutamia tarkoin valittuja asioita hänen korvaansa samalla kun piteli häntä yhä tiukemmin sylissään.
”Jos vaihtaisimme aihetta”, Arthur sanoi ja käänsi katseensa poispäin pariskunnasta vilkaistakseen Francista, ”mikä se puhe särkyneistä sydämistä oli?” Francis näytti ensin hieman hämmentyneeltä, mutta loihti sitten kasvoilleen hymyn.
”Voi, mon cheri, et kai vaan ole kateellinen?” hän kysyi ja iski silmäänsä.
”Sinustako? En todellakaan”, Arthur vastasi, ”olin vain utelias ja minua kiinnostaa, jos voin ehkä paljastaa sinun olinpaikkasi jollekin vihaiselle entiselle rakastajalle.”
”Cheri”, Francis sanoi hieman moittivasti, mutta ei ehtinyt selittää asiaa sen enempää, kun Gilbert jota kaikki tämä hempeily alkoi jo kyllästyttää, päätti tehdä sen hänen puolestaan.
”Se on kuin kirous”, hän sanoi, ”minne tahansa Fra menikin, aina hän ihastui johonkuhun. Mutta joka kerta kaikki päättyi siihen, että hän särki sydämen. Halusipa hän sitä tai ei.”
”Kiitos, että paljastat kaikki salaisuuteni, Gil”, Francis sanoi miehelle, joka ei näyttänyt välittävän moitteista vaan pelkästään virnisti, ”mutta niin se suurin piirtein on. Sydämet särkyivät aina kun halusin vain pidellä niitä hetken.” Arthur katsoi häntä hetken totisena ja tuhahti sitten.
”Eli sinä valehtelet”, hän totesi ja nousi ylös mennäkseen jonnekin muualle.
”Cheri, odota!” Francis huudahti ja kiiruhti hänen peräänsä, ”minä en valehtele, en sinulle.” Arthur käveli vielä muutaman metrin eteenpäin kunnes he olivat poissa muiden katseilta ja pysähtyi sitten nojaten laivan kaiteeseen.
”Miksi minun sydämeni on sitten ehjä?” hän yllättäen kysyi, kun Francis oli jo hetken pohtinut pitäisikö hänen sanoa jotain vai ei. Hän ei aina ymmärtänyt Arthurin mielenjuoksua täysin ja hänellä ei ollut mitään käsitystä miksi mies olisi nyt suuttunut hänelle.
”Hm?” hän äännähti yllättyneenä kysymyksen vuoksi.
”Minun sydämeni”, Arthur sanoi hieman oudon kuuloisella äänellä, ”jos sinä kerta särjet aina kaikkien kiinnostuksen kohteittesi sydämet, mutta minun on aivan kunnossa, se tarkoittaa sitä että sinä valehtelet. Joko sinä valehtelet siitä, että särjet sydämiä tai sitten valehtelet… Siitä…” Hän ei osannut sanoa ajatuksiaan loppuun, mutta onneksi Francis ymmärsi häntä nyt.
”Mon cheri Arthur”, Francis sanoi hellällä äänellä tajuttuaan mitä mies tarkoitti ja hän hipaisi sormillaan Arthurin käsivartta, ”minä en valehdellut.”
”Mutta…”
”Sinä olet minun oma ihmeeni”, Francis sanoi antamatta toiselle aikaa keksiä mitään uusia tyhmiä ajatuksia, ”ainoa sydän, joka ei säry kun olen lähellä. Mon petit lapin”. Arthur vilkaisi häntä, mutta käänsi katseensa sitten nopeasti kohti auringon valossa välkkyviä aaltoja.
”Sinä olet mahdoton”, hän mutisi, mutta Francis vain naurahti matalasti ja hivutti kätensä hänen kätensä päälle.
”Kai sinä uskot tosirakkauteen?” hän kysyi ja hetken epäröinnin jälkeen Arthur nyökkäsi. Kaikki tiesivät, että tosirakkaus oli maailman suurimpia ja kallisarvoisimpia asioita. Lapsetkin tiesivät sen ja monet ihmiset käyttivät koko elämänsä pelkästään siihen, että löytäisivät omansa.
”Uskon tietenkin”, hän totesi.
”Minäkin uskon”, Francis vastasi ja sen jälkeen he vain seisoivat hetken kahdestaan aivan hiljaa.
Gilbert katseli ympärilleen kyllästyneenä ja toivoi, että muut lopettaisivat hempeilyn pian. Jos hän olisi tiennyt, että koko homma tulisi olemaan tätä, hän olisi häipynyt paikalta jo ajat sitten. Paitsi että hän ei voinut. Hän oli siltikin teoriassa Lovinon panttivanki, vaikka sellaiset pikku asiat eivät olleet häntä pysäyttäneet ennenkään. Hän ei kuitenkaan hypännyt mereen, vaikka melkein tekikin mieli. Hän vain tuhahti ja käänsi katseensa poispäin muista.
”Heh, mitenköhän Elizalla menee?” hän kysyi hiljaa ääneen ja viihdytti itseään hetken ajattelemalla tulisieluista naista, joka oli muutamalla tarkalla iskulla saanut vakiopaikan Gilbertin sydämestä. Yksinolossa ei tietenkään ollut mitään vikaa, Gilbert ajatteli, mutta olisi todella mukavaa jos Eliza olisi hänen kanssaan.
A/N: Ja sitten aukkojen parsimishetki!
Kaikki oli Ludvigin vika.
Antonio tosiaan tunsi Lovinon lehtijuttujen perusteella, mutta rakastui kunnolla vasta nähtyään hänet ensimmäisen kerran (asenne teki vaikutuksen, heh he.)
Gilbert tiesi Lovinon ja osasi kutsua hänet paikalle Kaunottaressa juuri sen takia, että oli tutustunut Vargas perheeseen aiemmin (Remulus = Rooma), Francis tunnisti samasta syytä Felicianon myöhemmin. Lovino ei kuitenkaan itse pitänyt ihmisiin tutustumisesta ja siksi Antonio ei ollut tavannut häntä ennen.
Ranskan sisar on Monaco (ensin olin epävarma tästä, mutta sitten sain käsiini uusimman Hetalia pokkarin ja Ranska kutsui siinä Monacoa sisarekseen! Hah, canon!) Carlos oli muuten Portugali.
Halusin hieman lisää "syvyyttä" Ranskan kohtaloon, joten nyt hänet on kirottu. Tavallaan. Siitäkin lisää sitten Kissanpäivässä.
Kuinka monta mie voin vielä kirjoittaa näitä? Aloitin juuri väsäämään oneshottia siitä, miksi Lukas kirosi Berwaldin... Jos saan sen tänään valmiiksi, näette sen huomenna!
p.s. sanokaa, jos joku aukko jäi vielä...
