Kirjoittaja Aihe: Glee: Anna minulle rohkeutta | K-11 | Kurt/Blaine & muita | 2. luku 27.12.  (Luettu 1788 kertaa)

Black Pearl

  • Unicorn
  • ***
  • Viestejä: 212
  • It tastes like pink. IT TASTES LIKE PINK!!!!!!!
Nimi: Anna minulle rohkeutta
Kirjoittaja: Black Pearl
Beta: Swizzy <3
Fandom: Glee
Ikäraja: K-11
Genret: Sekametelisoppa, vähän kaikkea laidasta laitaan. AU ja multisongfic, koska Glee.
Paritukset: Kurt/Blaine ja monet kakkos/kolmoskauden canon-parit.
Vastuuvapaus: En omista mitään, kaikki oikeudet hahmoista Gleen käsikirjoittajatiimille ja laulujen sanoista kyseisten laulujen tekijöille.

A/N: Aika vähän herätellä Finin Glee-fandomia :3 Sain tällasen idean lähteä uudelleen kirjottamaan Klainen tarinaa sillä muutoksella, että ne ei oiskaan tavanneet Daltonissa, vaan Blaine ois siirtynyt vanhasta koulustaan suoraan McKinleyyn Daltonin sijasta. Tarina alkaa tokan vuoden alusta eli kakkoskauden alusta. Oon kirjottanut dialogit puhekielellä, kun kirjakielisinä ne kuulosti niin tönköiltä. Laulut, joita oon tässä ekassa luvussa käyttänyt, on Keanen Somewhere Only We Know ja Welcome Karhuveljeni Koda -leffasta. Nauttikaa ja kommentit on jälleen kerran tervetulleita.

Luku 1

Astuin ovesta ulos aurinkoiseen loppukesän aamuun ja suljin oven huolellisesti perässäni. Tänään se alkoi. Ensimmäinen lukuvuoteni uudessa koulussa, William McKinley High Schoolissa. En tuntenut koulusta ketään, enkä oikeastaan tiennyt koko paikasta mitään, mikä sai minut hermostuneeksi. Silti mikä tahansa vaihtoehto oli parempi kuin entinen kouluni. Sinne en palaisi enää ikinä. En alun perin ollut vaihtanut koulua omasta tahdostani, jatkuva ja koko ajan vain pahemmaksi käynyt kiusaaminen oli ajanut minut pois. Lukiossa kaikkien piti mahtua samaan ahtaaseen muottiin. Jos vähänkin poikkesi tästä muotista, elämä oli yhtä helvettiä. Ei ollut helppoa olla erilainen. Toivoin kuitenkin sydämeni pohjasta, että se voisi olla edes vähän helpompaa McKinleyssä.

*  *  *

Sitä se ei ollut. Heti saavuttuani koulun alueelle tajusin, ettei tämä paikka poikennut kaikista epäoikeudenmukaisista räkälälukioista mitenkään. Täällä ei olisi mitään sijaa minunlaiselleni ihmiselle. Kun valtaapitävät jalkapallotähdet bongaisivat minut, päätyisin roskiksen pohjalle aivan samalla tavalla kuin ne nörtit, joita kookkaat ja kovaääniset pojat sinne tällä hetkellä heittelivät.

*  *  *

Ystävyyssuhteiden luominen ei selvästikään ollut helppoa. Ihmiset eivät kiinnittäneet minuun mitään huomiota (oli sekin parempi kuin kaikkien pilkan kohteena oleminen), mitä nyt muutama saattoi käytävällä hetken tuijottaa. Jutteleminen tai edes tervehtiminen ei kuitenkaan tullut kuuloonkaan, sellaisen olettaminen nyt olikin ollut vain toiveajattelua.

*  *  *

Välitunnilla nojailin seinään ja vain katselin tylsistyneenä ohi käveleviä ihmisiä. Aivan yhtäkkiä korviini kantautui jotain, joka kiinnitti huomioni. Musiikkia. Lähdin uteliaana seuraamaan ääntä ja huomasin sen tulevan huoneesta, joka oli minulle annetussa koulun kartassa merkitty kuorohuoneeksi. Oven läpi näki sisälle huoneeseen, ja jäin mahdollisimman huomaamattomasti seuraamaan huoneen sisällä olevien ihmisten tekemisiä. Heitä oli arviolta ehkä kymmenen tai vähän enemmän, ja he lauloivat ja tanssivat kaikki yhdessä. Tunnelma oli aivan erilainen kuin koko muussa koulussa, nämä ihmiset näyttivät todella välittävän toisistaan ja osaavan pitää hauskaa muillakin tavoin kuin kiusaamalla toisia. Pieni into syttyi sisälläni, minun olisi pakko päästä tuohon porukkaan. Rakastin musiikkia ja tarvitsin ystäviä, ja nuo ihmiset näyttivät juuri sopivilta siihen.

*  *  *

Olin päässyt viimeiseltä tunniltani ja kävelemässä kohti ulko-ovia päättääkseni ensimmäisen yksinäisen päiväni tässä koulussa, kun edempänä käytävällä isokokoinen jalkapallojoukkueen takkiin pukeutunut poika tönäisi itseään selkeästi pienemmän ja heiveröisemmän pojan rajusti lokeroita päin, jonka jälkeen vain käveli välinpitämättömästi tiehensä. Uhriksi jäänyt poika menetti törmäyksessä tasapainonsa ja lyyhistyi maahan. Hän kävi istumaan lattialle pieneksi hyvin surkean näköiseksi mytyksi, eikä kukaan kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Katsahdin nopeasti poikaan kävellessäni hänen ohitseen ja huomasin kyyneleet, jotka valuivat hitaasti hänen poskiaan pitkin. Minulla ei kuitenkaan ollut nyt aikaa tehdä asialle mitään, bussini lähti pian ja halusin ehtiä siihen.

Pysähdyin isojen lasisten ulko-ovien eteen ja katsoin taakseni. Poika ei ollut liikkunut senttiäkään, istui yhä lattialla pienellä kerällä ja vapisi kuin haavanlehti. Jäin katsomaan poikaa ja yhtäkkiä en nähnytkään enää häntä. Näin itseni istumassa samassa asennossa koulun lattialla hakattuna ja maailman hylkäämänä, kuulin mielessäni kiusaajien vahingoniloisen naurun ja loputtomat solvaukset. Muistin sen tunteen liiankin elävästi, eikä kenenkään olisi kuulunut tuntea sillä tavalla. Emmin pienen hetken, mutta käännyin sitten ympäri ja kävelin pojan luo. Hän katsoi minua hämmästyneenä vaaleansinisillä itkemisestä punoittavilla silmillään.

”Moi”, tervehdin ja ojensin käteni. Poika epäröi hetken, mutta lopulta tarttui siihen, ja vedin hänet ylös lattialta.

”Kiitti”, poika sanoi. Hänen äänensä oli epätavallisen hento ja korkea, kuin pienten tuulikellojen helinää. ”Yleensä ketään ei välitä.”

”Tiiän”, huokaisin. ”Paremmin kuin sä luuletkaan.”

”En tunnista sua”, poika sanoi pienen kiusallisen hiljaisuuden jälkeen. ”Ootko sä uusi?”

”Joo, tänään oli mun eka päivä”, vastasin. ”Oon muuten Blaine.”

”Kurt”, poika esittäytyi ja vastasin pienellä hymyllä.

”Haluisiks tulla samaa…”, aloitin, mutta katseeni harhautui seinäkelloon, joka näytti ihan liikaa. ”Ei hemmetti, mun bussi ehti mennä.”

”Voin heittää sut kotiin, jos haluut”, Kurt ehdotti varovasti.

”Oikeesti?” kysyin. ”Onks sulla jo auto?”

”Joo, mä täytin kuustoista alkuvuonna”, Kurt kertoi.

”Vau”, vastasin. ”Mun pitää oottaa ens vuoteen.”

”Usko pois, se on sen arvosta”, Kurt sanoi. ”No, haluutko sä vielä jäädä tänne vai mennäänkö?”

”Mennään vaan”, vastasin ja lähdin kävelemään oville Kurt kannoillani.

*  *  *

Kurtilla oli jonkinlainen cd, joka sisälsi vanhoja ja uudempiakin klassikkomusikaalikappaleita, ja hän soitti sitä autossa viedessään minua kotiin. Hän näytti osaavan kaikki kappaleet ulkoa ja lauloi niiden mukana heleästi kuin mikäkin enkeli. Yksikään tapaamani poika ei ollut koskaan kuulostanut samalta kuin hän. Kurtissa oli jotain todella… uniikkia.

”Tykkäätkö sä musikaaleista?” kysyin, kun Kurt hoilasi Wickedin Defying Gravitya virheettömästi oktaaveissa, joihin edes monet tytöt eivät päässeet.

”Mä rakastan niitä”, hän vastasi ja käänsi katseensa minuun. ”Entä sä?”

”Onhan ne kivoja”, sanoin. ”Tykkään sellasista uusista listahiteistä mut myös vanhemmista legendoista, esimerkiks Michael Jacksonista.”

”Michael Jackson on ihana”, Kurt hihkaisi ja vaihtoi lennossa suoraan Smooth Criminaliin. Ilmeisesti levy ei sisältänytkään pelkkiä musikaalihittejä.

”Sä oot tosi hyvä laulamaan”, kommentoin ja hymyilin rohkaisevasti. ”Sulla on ihana ääni.”

”Kiitti”, Kurt sanoi ja vastasi hymyyn. ”Tykkäätkö sä laulamisesta?”

”Joo, todellakin”, vastasin innostuneesti. ”Mä soitan kans pianoa.”

”Sun pitäis ehdottomasti liittyä New Directionsiin”, Kurt sanoi. ”Me tarvitaan lisää jäseniä.”

”… anteeks mitä?” kysyin hämmentyneenä.

”New Directions, meidän kuoro”, Kurt selitti. ”Loppukisat on tänä vuonna New Yorkissa, ja me aiotaan voittaa, mut me tarvitaan lisää jäseniä siihen.”

New Directions? Puhuiko Kurt siitä kuorosta, jonka harjoituksia vakoilin aiemmin tänään? Oliko hän sen jäsen? Totta kai halusin mukaan, jos Kurt tarkoitti sitä samaa porukkaa. En kuitenkaan kysynyt mitään, sillä en kehdannut myöntää stalkanneeni harjoituksia pakkomielteisesti.

”Joo, kyl mä voin tulla”, vastasin sen enempää harkitsematta. ”Miten mä pääsen mukaan?”

”Tuu huomenna neljältä kuoroluokkaan ja valitse joku biisi, minkä sä osaat laulaa”, Kurt neuvoi. ”Mä hoidan sit loput.”

*  *  *

Vietin koko illan huoneessani harjoitellen koe-esiintymiskappalettani, sillä halusin osata sen täydellisesti, jotta varmasti pääsisin mukaan. Äiti ja isä juttelivat koko illan Skypessä Cooperin kanssa ja pyysivät vähän väliä minua mukaan keskusteluun, mutta kieltäydyin joka kerta. En halunnut puhua Cooperin tai vanhempieni kanssa. Kaikki tiesivät, että Hollywoodissa menestyksekästä näyttelijänuraa luova täydellinen isoveljeni oli vanhempieni suosikki, ja minä olin vain hänen vääränlaiseksi kasvanut varjonsa, joka oli tuomittu epäonnistumaan elämässä. Perheeni ja suurin osa muustakin maailmasta kohteli minua kuin roskaa vain, koska en ollut sellainen, mitä kaikki halusivat minun olevan.

*  *  *

Seuraavana päivänä tuntieni päätyttyä seisoin kuoroluokan edessä ja tuijotin herkeämättä kelloa, jonka viisarit liikkuivat hitaasti tasatuntia kohti. Kun kello viimein löi neljä, joukko ihmisiä valui luokkaan, ja odotin hetken, ennen kuin menin heidän perässään. Kaikki olivat kerääntyneet istumaan vastapäätä liitutaulua sijaitsevalle korokkeelle, jossa oli tuoleja paljon enemmän kuin oppilaita. Kaikkien katseet kääntyivät salamana minuun, kun astuin luokkaan. En tunnistanut muita kuin Kurtin, joka istui tumman tytön vieressä ja hymyili minulle varovasti.

Kiharahiuksinen, vaaleansiniseen liiviin pukeutunut, ehkä kolmikymppinen mies käveli innostuneen oloisena luokkaan ja katsahti minuun.

”Sä taidatkin olla se uusi oppilas”, hän totesi, ja nyökkäsin vastaukseksi, vaikkei hän kysymystä ollut esittänytkään. ”Hei, kuunnelkaa kaikki. Meillä on uusi koe-esiintyjä.”

Katsoin miestä vähän epätietoisena, ja hän teki pienen eleen, jonka tulkitsin tarkoittavan ’ole hyvä’ tai jotain vastaavaa. Kävelin luokan keskelle, ja kaikkien uteliaat katseet porautuivat minuun.

”Moi kaikki, mä oon Blaine Anderson ja haluisin mukaan tähän kuoroon”, sanoin. ”Tää on mun vasta toka päivä täällä, et mä oon ihan uusi enkä tunne oikeen ketään.”

”Kiitos, Blaine”, mies sanoi ja hymyili rohkaisevasti. ”Näytä, mitä osaat.”

Kävelin flyygelin luo, ja siinä istunut mies siirtyi huoneen toiselle puolelle muun bändin sekaan. Istuin pianojakkaralle, laskin sormeni varovasti koskettimille ja yritin unohtaa sen tosiasian, että minua tuijotettiin kuin jotain avaruusolentoa. Vedin syvään henkeä rauhoittuakseni vähän ja aloitin.

I walked across an empty land
I knew the pathway like the back of my hand
I felt the earth beneath my feet
Sat by the river and it made me complete

Oh simple thing, where have you gone?
I’m getting old and I need something to rely on
So tell me when you’re gonna let me in
I’m getting tired and I need somewhere to begin

And if you have a minute, why don’t we go
Talk about it somewhere only we know?
This could be the end of everything
So why don’t we go somewhere only we know?
Somewhere only we know
Somewhere only we know

Ennen kuin olin edes päässyt loppuun asti, kuulin korvissani muiden taputukset ja hurraukset, jotka melkein peittivät oman ääneni. Katsoin yleisöön ja huomasin monien jopa seisovan, ja Kurt hymyili minulle lähes suupielet korvissa. Kaikesta päätellen olin suoriutunut hyvin, ja nyt uskalsin itsekin jo hymyillä.

”Mahtavaa, Blaine!” ilmeisesti kuoroa johtava mies huudahti. ”Hei kaverit, meillä on uusi jäsen!”

”Mä siis pääsin mukaan?” varmistin, ja mies nyökkäsi innostuneesti. Seisoin hetken hämilläni kaikkien edessä, mutta menin nopeasti muiden sekaan ja istuuduin Kurtin viereen, sillä koin sen kaikista vähiten kiusallisimmaksi.

”Sä olit ihan uskomaton”, Kurt kuiskasi. ”Et oikeesti tuu katumaan et liityit, tää kuoro on ainoa hyvä asia tässä koulussa.”

”Okei”, naurahdin pienesti. Minun oli vaikea kontrolloida sisälläni kuplivaa innostusta. Nämä ihmiset olivat oikeasti pitäneet minusta ja vaikuttivat muutenkin mukavilta.

Mies, jota muut kutsuivat herra Schueksi, alkoi puhua uusien jäsenten värväämisestä ja tulevan vuoden suunnitelmista. Niin kuin Kurt oli tainnut mainita, loppukilpailut olivat tällä kertaa New Yorkissa, ja kuoro tähtäsi niihin. Ilmeisesti sitä ennen oli voitettava paikallisempia kilpailuja, mikä ei ollut heiltä viime vuonna onnistunut. Se selitti osittain taistelutahtoa, jota herra Schue suorastaan uhkui. Hän vaikutti hyvin omistautuneelta koko touhulle ja halusi kuoron menestyvän ehkä vielä kovemmin kuin kuorolaiset itse.

Jonkin ajan päästä katseeni alkoi kiertää muissa oppilaissa.

”Hei Kurt”, kuiskasin, ja hän käänsi katseensa minuun. ”Keitä nää kaikki on?”

”Tää on Mercedes, mun paras kaveri”, Kurt sanoi ja nojasi toisella puolellaan istuvaan tummaan diivahtavasti pukeutuneeseen tyttöön. Mercedes hymyili iloisesti ja muodosti huulillaan jotain, minkä tulkitsin ’moiksi’. Hymyilin hänelle varovasti takaisin.

”Toi on mun velipuoli Finn ja sen tyttöystävä Rachel”, Kurt jatkoi osoittaen edempänä istuvaa tummahiuksista pitkää poikaa ja tämän lähes sylissä makaavaa huomattavasti lyhyempää brunettetyttöä. ”Rachel on sit välillä tosi ärsyttävä huomiohuora, mut älä välitä siitä.”

”Toi tumma tyttö on Santana ja toi vaalea Brittany”, Kurt selitti kuiskaten ja viittasi nurkassa vierekkäin istuviin cheerleadereihin. ”Santana on joskus aika ilkee, et jos se haukkuu sua, niin älä ota sitä henkilökohtasesti. Se tekee sitä kaikille. Ja Brittany… no älä tuomitse sitä tai sen juttuja, sen henkinen kehitys on vähän jäljessä.”

”Toi toinen blondi cheerleader on Quinn”, Kurt sanoi ja katsahdin nopeasti taakseni. ”Ja toi poika sen vieressä on Puck. Se kiusasi kaikkia ennen kuin tuli tähän kuoroon, mut nyt siitä on tullut paljon kivempi.”

”Toi aasialainen goottityttö on Tina ja toi toinen aasialainen on sen poikaystävä Mike”, Kurt kertoi ja osoitti edessä istuvaa paria. ”Ja toi pyörätuolissa istuva silmälasipäinen poika on Artie. Se on vähän katkera, kun Tina just jätti sen Miken takia. Ja herra Schue on meidän ohjaaja, se perusti koko tän kuoron ja sitä parempaa opea sä et oikeesti löydä mistään.”

”Kiitti”, naurahdin. ”Mä en välttis muista kaikkia heti, mut ei se mitään, mulla on aikaa oppia.”

”Niinpä”, Kurt sanoi ja nousi yhtäkkiä seisomaan osoittaen haluavansa puheenvuoron. ”Herra Schue, mulla ois yks laulu, jonka mä haluisin laulaa Blainelle. Ois kiva, jos me voitais vähän näyttää meidän uudelle jäsenelle, mistä Gleessä on kyse.”

”Tietty, Kurt”, herra Schue vastasi. ”Lava on sun.”

Katsoin hämmentyneenä Kurtia, kun hän käveli innostuneena luokan eteen asetellen samalla maitokaakaon värisiä hiuksiaan vähän paremmin.

”Tää biisi on siis sulle, Blaine”, Kurt sanoi hymyillen ja katsoi minua suoraan silmiin. ”Tervetuloa New Directionsiin.”

There’s nothing complicated about the way we live
We’re all here for each other, happy to give
Proud of who we are
Humbled beneath the stars

Muut yhtyivät lauluun ja menivät Kurtin luo luokan eteen. Kaikki katsoivat minua oudolla tavalla, aivan kuin jotain perheenjäsentä, ja tunsin punastuvani.

We’ve everything we need
The moon, the sun
There is more than enough here for everyone
And all we have we share
And all of us we care, so come on

Cheerleader-tytöt Santana ja Brittany alkoivat tanssia yhdessä, ja muut seurasivat nopeasti esimerkkiä ja ottivat itselleen parin. Kurt tuli luokseni yleisöön ja ojensi kätensä pyytäen minua tanssimaan kanssaan. Emmin hetken, mutta en voinut vastustaa kiusausta, joten tartuin hänen käteensä ja annoin hänen vetää minut perässään muiden joukkoon.

Welcome to our family time
Welcome to our brotherly time
We’re happy giving and taking to the friends we’re making
There’s nothing we won’t do

Welcome to our family time
Welcome to our happy to be time
This is our festival, you know and best of all
We’re here to share it all

Muut kuorolaiset pysähtyivät, ja heidän katseensa siirtyivät minuun ja Kurtiin. Kurt jatkoi laulua yksinään.

Remembering loved ones departed
Someone dear to your heart
Finding love and planning a future
Telling stories and laughing with friends
Precious moments you’ll never forget

Kurt lopetti ja muodosti huulillaan sanat ’sun vuorosi’. Katsoin häntä epäuskoisesti, mutta kaikkien lähes painostavan odottavat katseet saivat minut avaamaan suuni.

This has to be the most beautiful
The most peaceful place I’ve ever been to
It’s nothing like I’ve ever seen before
When I think of how far I’ve come
I can’t believe it… and yet I see it
In them I see family
I see the way we used to be

Yllätyksekseni huomasin oikeasti tarkoittavani jokaista sanaa, kun katsoin muiden riemastuneita ilmeitä. En ollut koskaan ennen nähnyt tällaista kuoroa. Ei tämä edes ollut kuoro, tämä oli… perhe. Kurt veti minut mukaan isoon piiriin, jonka muut olivat muodostaneet ja jatkoimme kaikki yhdessä laulun loppuun.

Welcome to our family time
Welcome to our brotherly time
We’re happy giving and taking to the friends we’re making
There’s nothing we won’t do

Welcome to our family time
Welcome to our happy to be time
This is our festival, you know and best of all
We’re here to share it all
We’re here to share it all
« Viimeksi muokattu: 20.02.2015 00:40:38 kirjoittanut Kaapo »

♥ 19.5.2009-20.3.2015 ♥

Black Pearlin tipuset ja Black Pearlin avatarha.

Ava by Ametrine, banneri by raitakarkki

Milleri

  • Klaineri
  • ***
  • Viestejä: 74
  • "You know my coffee order?"
Se oli Gleemäinen, todella, todella todella gleemäinen :D Tai siis, toihan vois olla jotain jakson kohtauksia O_O

Voi, Kurtin ja Blainen ensikohtaaminen ;_; Ja voi, Blaine. Hahmot oli suht IC, paitsi ehkä Blaine ei olis ees ollu menossa Kurtin ohi vaan se olis ihan heti menny sen luokse koska Blainey ymmärtää. Kurt oli muuten sulonen laulaessaan ja intoillessaan musikaaleista. Niin. Sulonen. As always.

ÄÄÄÄäääähhh kun en keksi mitthään sanothaavaaaa. Pidin. Gleetä. Jee. :D

Jatka ihmeessä!
"You move me, Kurt."

Suzette

  • ***
  • Viestejä: 8
Oi, mahtavaa
Hyvin kirjoitettua tekstiä yhdestä mun lempi-tv-sarjasta
Hahmot oli just sellasia ku pitääki, enkä ainakaan nähny kirjoitusvirheitä, mutta en mä niitä kyllä ettinykkään
Gleetä on finfanfunissa niin kovin vähän, taino ei vähän, mutta mä oon lukenu lähes kaiken, jossa on hyviä parituksia, joten tää oli todellakin tervetullut
jatka ehdottomasti :D

Black Pearl

  • Unicorn
  • ***
  • Viestejä: 212
  • It tastes like pink. IT TASTES LIKE PINK!!!!!!!
Milleri: Hahaha, joo tää on tosi sarjamainen kaikkine lauluineen yms. ja kai se on vähän se tarkotuskin :D Hyvä et hahmot on ees suht IC, koska mulla on tän ficin kanssa ollut ihan jäätäviä vaikeuksia saada tyypit IC:ksi (en sit tiiä, mistä se johtuu) ja koko ajan kirjottaessa mietin et "voisko toi nyt oikeesti tehä noin?" ja "onks tää nyt ristiriidassa kaiken muun kanssa?", ei siis todellakaan oo ollut helppoa tää mut hyvä jos onnistuu :D Kiitti paljon ja toki jatkan, mun kirjotus- ja finiaktiivisuus on vaan ollut aika pakkasen puolella, mut loma tekee ihmeitä :3

Suzette: Hei ihanaa kiitti, Glee on munkin lempi-tv-sarjoja (ja vähän enemmänkin kröhöm) ja siitä tosiaankin on musta ihan liian vähän ficcejä suomeks (oon lukenut varmaan kans kaikki jo) ja hyvä jos tykkäsit, ja jatkoa tulee :3

A/N: Joo siis aikahan on kulunut taas mukavan nopeesti ja tauko on ollut myös ihan kiitettävän pitunen niin kuin mulla nykyään aina, mut nyt oon viimein valmis tän kanssa ja hiljaa hyvä tulee, eikö? :D Ja vaiks Kurt sen sanookin niin kerrotaan nyt vielä tässä et biisi mitä tässä luvussa oon käyttänyt on Love Will Find a Way Leijonakuningas 2 -leffasta. (älkää tuomitko liiallisesta Disney-biisien käytöstä :'D)

Luku 2

Olin sopinut tapaavani Kurtin kuoroluokan edessä puolilta päivin kolmannen tuntini jälkeen, jotta voisimme mennä yhdessä syömään. Olin odottanut jo tovin, ja nojailin tylsistyneenä seinään, kun viimein näin Kurtin kävelevän nopeasti pitkin käytävää minua kohti. Yhtäkkiä jalkapallotakkiin pukeutunut poika, joka oli täsmälleen sama kuin ensimmäisellä kerralla, tönäisi hänet kaappeja päin ja huusi jotain, mistä en saanut selvää. Sitten tämä käveli pois ylimielisesti kuin omistaisi tämän koulun. Tällä kertaa Kurt ei kuitenkaan jäänyt itkemään lattialle vaan kokosi itsensä ja jatkoi matkaansa luokseni.

”Kuka toi tyyppi on?” kysyin epäuskoisesti. ”Mikä sitä oikeen vaivaa?”

”Sen nimi on Dave Karofsky, ja se on futisjoukkueessa”, Kurt vastasi. ”Ja no, se ei… tykkää musta.”

”Mut ei se oikeuta sitä tekemään sulle noin”, sanoin pieni vihan sävy äänessäni. En sietänyt tuollaisia ihmisiä.

”On siinä kyl kyse vähän enemmästäkin”, Kurt sanoi hieman epäröiden. ”Se ei hyväksy mua.”

”Miksei?”

”No kun… mä tykkään pojista”, Kurt tunnusti hiljaa.

Katsoimme toisiamme pitkään ja hiljaisuus venyi. Kurtin katse oli odottava.

”Niin mäkin”, huokaisin lopulta. ”Sen takia mä tulin tänne.”

Kurtin katse oli yhä odottava, mutta sen sävy oli muuttunut arasta hämmentyneeksi.

”Mua kohdeltiin mun vanhassa koulussa ihan samalla tavalla kuin sua täällä”, selitin. ”Siks mä tulinkin auttamaan sua sillon. Mä näen sussa itteni, mä tiiän kuin pahalta toi tuntuu. Enkä mä halua, et sä kärsit.”

”… vau”, Kurt vastasi, eikä selkeästi saanut suustaan ulos mitään rakentavampaa.

”Mä lupaan olla sun tukena”, sanoin ja ojensin käteni. ”Mennään nyt syömään.”

Kurt katsoi kättäni, ja olin huomaavinani pienen ilon pilkahduksen, jonka hän nopeasti kuitenkin piilotti epäuskon alle. ”Blaine, ihmiset ajattelee, et sä oot mun poikaystävä.”

”Sit ajattelee”, tokaisin ja otin oma-aloitteisesti Kurtin pehmeästä kädestä kiinni.

*  *  *

Kello oli jo varttia yli neljä, kun herra Schue viimein käveli iloisena kuoroluokkaan aloittaakseen tunnin, eikä näyttänyt mitenkään kiinnittävän huomiota myöhästymiseensä vaan käveli suoraan valkean taulun luokse. Kaikki lopettivat omat touhunsa, menivät paikoilleen ja odottivat kiinnostuneina, mitä asiaa Schuella tällä kertaa oli. Hän kirjoitti taululle sanan päivänavaus, ja luokassa alkoi innostunut kuhina, etenkään Rachel ei näyttänyt pysyvän nahoissaan.

”Kävin äsken rehtori Figginsin luona, ja meitä pyydettiin esiintymään vuoden ekaan päivänavaukseen”, Schue kertoi. ”Niin kuin jotkut teistä saattaa muistaa, viime vuonna juttu ei mennyt ihan toivotulla tavalla, mutta nyt on uusi tilaisuus tehdä asiat paremmin.”

”Mitä oikeen tapahtui?” kysyin Kurtilta.

”No… Rachel halusi olla cool ja myydä seksiä, ja sit… tota, me yritettiin parhaamme”, Kurt kuiskasi samaan aikaan sekä hieman vaivaantuneena että huvittuneena. ”Eikä me nyt myöhemmin ajateltuna oikeesti ees oltu seksikkäitä.”

”Ja aattelin, että me voitaisiin antaa soolo meidän uusimmalle jäsenelle”, Schue sanoi ja käänsi katseensa minuun. ”Blaine?”

”Mut herra Schue, sähän lupasit jo, että mä saan kaikki soolot –”

”Ei nyt, Rachel”, Schue huokaisi ja viittoi kiihtynyttä, seisomaan noussutta tyttöä istumaan takaisin alas. Rachel mulkaisi Schueta pettyneesti ja istuutui sitten Finnin syliin. ”Meidän pitää olla tasapuolisia, ja vaikka sulla onkin mahtava ääni, sait laulaa kaikissa kisoissa viime vuonna, ja nyt ajattelin antaa tilaisuuden jollekin toiselle. Blaine on myös tosi lahjakas, eikä oo vielä päässyt esiintymään.”

”Come on, älä jaksa taas jauhaa tota samaa paskaa tasa-arvosta”, Santana kommentoi. ”Mä oon istunut täällä luokan perällä vuoden, enkä oo saanut yhtään sooloa, ja nyt sä annat ton sympaattisen kultapojun laulaa, koska se ei oo vielä päässyt sitä tekemään. Haloo, ei tietenkään oo, sehän on ollut täällä vaan viikon.”

”En mä oikeesti tarvii sitä sooloa”, sanoin, ja kaikkien katseet kääntyivät minuun. ”Tai siis tietty mä haluaisin, mut anna se mieluummin jollekin sellaselle, joka ansaitsee sen. En mä halua, että sä suosit mua tai ylipäänsä ketään.”

”Sä et taida ihan tietää, miten tää kuoro toimii”, Santana tokaisi. ”Tasa-arvonen soolojen jako ei vaan oo mahollista. Koko viime vuosi me kaikki keinuttiin Finnin ja Rachelin taustalla, ja nyt tästä on ilmesesti tulossa sun show.”

”Mä voin laulaa Blainen kanssa”, Kurt sanoi ja nousi seisomaan. ”Jos se yhtään lieventää tätä epätasa-arvoa.”

Wanky”, Santana kuiskasi Brittanylle, joka tirskahti. Herra Schue mulkaisi tyttöjä vihaisesti.

”Blaine, onko se okei, jos teette dueton?” Schue kysyi ja käänsi katseensa taas minuun.

”Juu… totta kai”, vastasin. Kurt katsoi minua hymyillen.

*  *  *

Seisoin ulkovalojen loisteessa idyllisen omakotitalon kuistilla ja soitin pienen epäröinnin jälkeen ovikelloa. Kurt oli kutsunut minut luokseen harjoittelemaan ja tekstannut osoitteensa, ja toivoin hartaasti, että tämä oli oikea talo. Muuten tästä tulisi turhan kiusallista.

Ovi aukesi hetken kuluttua, ja oviaukossa seisova kaljuuntunut keski-ikäinen mies katsoi minua hämmentyneenä.

”Hei…”, sopersin hermostuneena. ”Asuuks Kurt Hummel täällä?”

”Joo”, mies vastasi. ”Kuka sä mahdat olla?”

”Mä oon Blaine, Kurtin kaveri”, selitin yrittäen kuulostaa asianmukaiselta. ”Meidän on tarkotus esiintyä koulussa, ja Kurt pyysi mut tänne harjottelemaan.”

Mies nyökkäsi hyväksymisen merkiksi, ja se sai minut rauhoittumaan. ”Tule vaan sisään.”

Astuin sisälle taloon ja vedin oven kiinni perässäni samalla pälyillen ympärilleni. Sisustus oli hyvin lämminhenkinen, kodikas ja yksinkertainen, missään ei ollut sellaista turhanpäiväistä pröystäilyä, mitä omat vanhempani tykkäsivät harrastaa.

”Mä oon muuten Burt, Kurtin isä, jos sitä mietit”, mies sanoi. ”Sä voit kyllä mennä yläkertaan, Kurtin pitäis olla sen huoneessa.”

”Okei”, vastasin ja väänsin pienen hymyn kasvoilleni. Lähdin kävelemään yläkertaan, ja Kurt tuli portaissa minua vastaan pukeutuneena tiukkaan hopeaan neuleeseen, jonka lukuisat strassit säihkyivät kuin timantit valon osuessa niihin.

”Blaine!” hän huudahti ilahtuneena. ”Ihanaa, et sä tulit.”

En voinut estää suupieliäni kohoamasta hymyyn. Minustakin oli ihanaa viettää aikaa Kurtin kanssa.

”Sä taisit tavata mun isän?” Kurt naurahti.

”Joo”, vastasin. ”Onks teillä hyvätkin välit?”

”On, tai siis on meillä ollut vaikeitakin aikoja, mut en mä oikeesti vois toivoa parempaa isää”, Kurt vastasi. ”Tai ylipäänsä parempaa perhettä. Uusperheessä on usein vaikee elää, ja oli meilläkin aluks tosi hankalaa, mut kaikki järjestyi, ja nyt en muuttais yhtään mitään.”

”Mä oon kateellinen sulle”, sanoin hiljaa. ”Mä en oo kauheen läheinen mun vanhempien kanssa. Musta tuntuu tosi usein, et ne ei rakasta mua. Enkä mäkään oo aina varma, et rakastanko mä niitä. Tunteilla ei oikeen oo merkitystä meillä, kaikki mitkä merkitsee, on raha ja maine. Ja sen lisäks mun vanhemmilla on no, vähän ongelmia mun… seksuaalisuuden kanssa.”

”Toi on ihan kauheeta”, Kurt vastasi. ”Mä olin myös viime vuonna tosi kateellinen, kun isä tuli Finnin kanssa niin hyvin toimeen. Aattelin, että se oli iloinen, kun sillä oli viimein normaali poika, jonka kanssa se pääsi tekemään niitä kaikkia juttuja, mitä se ois mun kanssa halunnut tehdä. Ihan kuin oisin ollut arvottomampi mun homouden takia. Mut pikkuhiljaa isä oppi hyväksymään mut, vaiks se ei ollutkaan helppoa. Ja mä toivon, et sunkin vanhemmat joku päivä oikeesti ymmärtää, koska mikään ei oo tärkeempää kuin se, et on ees joku, ketä rakastaa sua.”

”Mä vaan… haluisin olla onnellinen”, kuiskasin. ”Ja mä haluisin, et myös sä oisit onnellinen. Musta me ansaittaisiin se.”

”Hei Blaine”, Kurt sanoi ja otti kädestäni kiinni. ”Meistä tulee kyl onnellisia. Toisinaan ei ehkä osaa uskoa siihen, mut lukio ei kestä ikuisesti, ja me molemmat takuulla löydetään joku, joka tekee meidät onnelliseks. Mut sitä odotellessa mä voisin tehdä sut onnelliseks ihan täydellisellä biisillä, jonka mä löysin meille.”

Kurt raahasi minut kädestä pitäen yläkertaan omaan huoneeseensa, joka oli vaalea, tyylikkäästi sisustettu ja täynnä pieniä koriste-esineitä ja muuta sälää. Hän kaivoi ruskeasta lipastosta jotain ja antoi sen minulle. Se oli cd-levy, kokoelma Disney-lauluja eri elokuvista. Katsoin sitä hämmentyneenä.

”Toi on aika vanha, löysin sen ihan sattumalta pari päivää sit ja kuuntelin noi biisit läpi”, Kurt kertoi. ”Siellä on yks biisi, jonka haluisin laulaa sun kanssa, vaiks se onkin vähän romanttinen.”

”Okei”, vastasin. ”Mikä näistä?”

”Love Will Find a Way”, Kurt sanoi. ”Leijonakuningas kakkosesta.”

”Selvä”, sanoin ja ojensin cd:n Kurtille, joka kävi laittamassa sen soittimeen. ”Kokeillaan vaan. Sä varmaan otat sen tytön osan?”

Kurt naurahti rauhoittavan intron alkaessa soida cd-soittimesta.

In a perfect world, one we’ve never known
We would never need to face the world alone
They can have their world, we’ll create our own
I may not be brave or strong or smart
But somewhere in my secret heart

Kurt katsoi minua epäröiden ja hymyilin hänelle rohkaisevasti. Hän kuulosti upealta.

I know love will find a way, anywhere I go
I’m home if you are there beside me
Like dark, turning into day
Somehow we’ll come through
Now that I’ve found you
Love will find a way

Kurt katsoi minuun merkitsevästi, mistä tiesin oman osani alkavan. Hän kuitenkin käänsi katseensa nopeasti pois ja selkeästi yritti vältellä katsettani aivan kuin häpeäisi jotain, enkä ihan ymmärtänyt sitä. Eihän hänellä ollut mitään, mitä olisi ollut syytä hävetä.

I was so afraid, now I realize
Love is never wrong and so it never dies
There’s a perfect world shining in your eyes
And if only they could feel it too
The happiness I feel with you

Kurt yhtyi lauluun kanssani, ja harmonia oli suorastaan uskomaton. Ainoa asia, joka pilasi hetken, oli se, että nyt Kurt näytti tuskastuneelta.

They’d know love will find a way, anywhere we go
We’re home if we are there together
Like dark, turning into day
Somehow we’ll come through
Now that I’ve found you
Love will find a way
I know -

Kurt juoksi cd-soittimelle ja keskeytti kappaleen. Katsoin häntä kummastuneena. En ymmärtänyt.

”Tää oli huono idea”, hän sanoi kasvot punaisina kuin kypsä tomaatti. ”Ei me voida tällasta biisiä laulaa. Se kertoo rakkaudesta, ja sit ihmiset luulee, et me ollaan joku pari.”

”Mikä on?” kysyin.

”Ei mikään”, Kurt tokaisi nopeasti katsomatta minuun, eikä tarvinnut edes olla Sherlock Holmes huomatakseen, että hän valehteli.

”Ei kun oikeesti”, sanoin ja astuin varovasti muutaman askeleen lähemmäs Kurtia. ”Jos luulet, et olit huono, niin mä voin kertoa sulle, et sä et todellakaan ollut. Sä olit ihan mahtava.”

”Ei tää siitä johdu”, Kurt sanoi hiljaa, ja hänen poskeaan pitkin valui yksinäinen kyynel. Olisin halunnut pyyhkäistä sen pois, mutta pysyin kaukana, sillä Kurt näytti juuri nyt siltä, ettei halunnut kosketusta.

”Mistä sit?” kysyin. ”Kurt, mä haluun auttaa.”

”… susta”, Kurt vastasi pienen hiljaisuuden jälkeen. ”Kun me laulettiin, mä… tiiätkö sä sen tunteen, kun tajuaa, et haluais jonkun olevan enemmän kuin mitä se on?”

Katsoin Kurtia hämmentyneenä ja tyydyin nyökkäämään epävarmasti.

”Blaine, musta tuntuu, et mä tykkään susta”, Kurt sanoi ääni väristen. ”Enemmän kuin vaan ystävänä.”

Tuijotimme toisiamme hiljaisuuden vallitessa. Kurtin vaaleat silmät kimalsivat pienistä ulos pyrkivistä kyyneleistä.

”Kurt…”, sanoin hiljaa yrittäen rauhoittaa häntä. ”Miks sä itket?”

”No kun jos sä et tykkää musta”, hän vastasi. ”Koko mun elämän ajan mä oon ollut ihastunut ihmisiin, joilta ei oo tullut mitään vastakaikua. Kukaan ei oo koskaan halunnut mua. Ja jos oon kertonut niille, ne on säikähtäneet ja alkaneet vältellä mua. Jos säkään et tunne mitään, niin en mä tiiä, mitä mä teen. Yksipuoliset ihastukset… tiiätkö sä kuin paljon ne sattuu? Mut mitä ikinä sä teetkään niin älä juokse pois.”

”En”, sanoin. ”Mä pysyn tässä.”

Kurt tuli lähemmäs niin, että oli lopulta aivan edessäni ja otti kädestäni kiinni. Ote ei ollut kovin luja, ja pystyin tuntemaan hänen käsiensä tärinän.

”Tunnetko sä mitään?” hän kysyi äänellä, joka raastoi sydäntäni pieniksi palasiksi.

”… en”, vastasin hiljaa tuntien oloni kamalaksi. En halunnut rikkoa Kurtin sydäntä, varsinkin kun se tuntui olevan vielä hajalla edellisten ihmisten jäljiltä. ”Mä haluun auttaa sua, mä haluun tehä kaikkeni, et sulla ois hyvä olla. Mä välitän susta, Kurt. Sä oot mun paras ystävä. Ja mä rakastan sua, mut en sillä tavalla.”

Kurt veti hitaasti kätensä pois ja meni istumaan sänkynsä laidalle. Katsoin häntä epäröiden.

”Mä voin kyllä lähteä, jos sä haluat”, sanoin.

”Ei, älä”, Kurt vastasi ja katsoi minuun. ”Tuu tänne.”

Katsoin Kurtia kysyvästi, ja ilmeisesti hän oli tosissaan, joten kävelin sängyn luo ja istahdin hänen viereensä sen reunalle. Kiedoin käteni hänen ympärilleen, ja hyssyttelin rauhoittaakseni häntä samalla tavalla kuin äidit tekevät pienille lapsilleen. Ei mennyt kauan, kun Kurt lopetti itkun ja tärinän ja nukahti syliini kuin pieni kissanpentu.


♥ 19.5.2009-20.3.2015 ♥

Black Pearlin tipuset ja Black Pearlin avatarha.

Ava by Ametrine, banneri by raitakarkki