Kuolotar: Kiitos! Mä en ole vieläkään päättänyt, mitä teen Monacon ja Ranskan perhekirouksen suhteen. Ehkä pitää tehdä vaan niin, että alan kirjoittaa ja katon mihin se menee (kun nämä on muutenkin lähteneet vähän niinku elämään omaa elämää). Heh he, Hollanti on ihan paras
ja Puola on ihana hahmo, koska hän on todella piristävä kirjoitettava.
Tässä uusi luku ja se on pitkä! Siinä myös tapahtuu paljon asioita, joten varautukaa jo valmiiksi ja käykää ostaa irtokarkkeja.
Kuudes luku: Paljon asioitaVasikka, poni ja ratsastaja saivat kulkea pitkän matkan rauhassa, mutta he eivät kuitenkaan ehtineet aivan perille asti.
Vain hieman ennen kuin he saapuivat Elisen kotilinnan luo, heidät yllätettiin kesken matkan. Feliks oli liian ajatuksissaan huomatakseen matalien pensaiden takana odottavia väijyjiä ja Kon oli keskittynyt pitämään silmällä edellään hyppelehtivää vasikkaa, jotta olisi huomannut varoittaa ratsastajaansa vaarasta. Feliks huomasi tilanteen vasta, kun isokokoinen mies hyppäsi hänen luokseen ja kiskaisi hänet kovakouraisesti alas ponin selästä. Toinen mies nappasi kiinni säikähtäneen ponin ja kolmas ihmetteli, miten ihmeessä hänen pitäisi ottaa vasikasta kiinni.
”Mitä te niinku teette?” Feliks huusi, kun mies painoi häntä maata vasten.
”Tämä on ryöstö!” häntä pitelevä mies huusi takaisin ja pyöräytti hänet sitten nopeasti mahalleen että sai näppärästi tottuneella otteella sidottua miehen kädet kiinni selän takaa.
”Ei minulla todellakaan ole mitään ryöstettävää!” Feliks huusi ja se oli oikeastaan totta. Hänellä ei ollut edes rahaa mukanaan. Ainoa kallisarvoinen asia oli hänen peilinsä ja sekin näytti arvottomalta, jos ei tiennyt sen salaisuutta. Ryöstäjät eivät vastanneet hänelle vaan kerääntyivät lähemmäs. Yksi heistä kaivoi repaleisen paperinpalan taskustaan ja katsoi sitä tutkivasti samalla kun toinen kiskaisi Feliksen istumaan ja piteli lyhtyä lähempänä, jotta hänen kasvonsa näkyisivät paremmin hämärässä.
”Meillä on väärä mies”, paperia tutkiva rosvo lopulta totesi synkästi.
”Ei voi olla!” toinen sanoi, ”kuka muu muka liikkuisi täällä ja tämä tyyppi suorastaan löyhkää aateliselta.”
”Hiusten väri on oikea, mutta silmien väärä”, ensimmäiseksi puhunut totesi osoittaen köytettyä miestä, ”ja kuvaus ei muutenkaan täsmää.”
”Pahus”, toinen sanoi ja katsoi sitten tutkivasti vankiaan, ”mutta toi on aatelinen. Ihan varmasti on.”
”En siis todellakaan ole!” Feliks väitti vastaan, mutta mies nauroi.
”Minä tunnistan aatelisen mistä vain”, hän väitti, ”ja sinä olet varmasti yksi heistä. Ehkä joku maksaa sinustakin jotain, jos pidämme sinua tarpeeksi pitkään vankina. Pojat! Laitetaan tämä säilöön ja hoidetaan sitten kun ollaan saatu se oikea keikka loppuun asti.”
”Päästä irti minusta!” Feliks huusi ja rimpuili, kun miehet kiskoivat hänet syvemmälle metsään. Vastalauseisiin ainoa vastaus oli vain nauru ja pian Feliks löysi itsensä matalasta maakuopasta hyvin piilotettuna.
”Odota kiltisti tässä”, yksi rosvoista sanoi ja sitoi suukapulan tiukasti miehen pään ympärille, ”meidän täytyy vain tehdä yksi juttu tässä ensin, mutta palaamme asiaan aivan pian.” Feliks mulkoili häntä murhaavasti.
”Hei pomo, mitä me teemme näille?” Konia pitelevä rosvo kysyi. Lila vasikka seisoi aivan ponin vierellä ja näytti hämmentyneeltä, muttei yrittänyt paeta. Koplan pomon katse osui siihen välittömästi ja mies henkäisi.
”Sitokaa tuo vasikka!” hän huudahti, ”se on lila! Ettekö tiedä, paljonko sellaisesta maksettaisiin?”
”Varmaan aika paljon”, yksi näsäviisaista heitti, mutta teki kuitenkin työtä käskettyä ja pian sekä vasikka että poni oli tiukasti puuhun sidottuna. Rosvopomo, jonka mielestä ilta oli alkanut aivan mahtavan erinomaisesti, katseli saalista tyytyväisenä ja hieroi käsiään miettiessään kuinka paljon rahaa ja kultaa tämä keikka toisi ja mitä kaikkea hän sillä tekisi. Hän ei ollut aivan varma, minkälainen tai minkä tason aatelinen sidottuna kyljellään makaava mies oli, mutta hän kyllä löytäisi vastauksen pian.
”Sinä”, hän sanoi osoittaen yhtä miehistä, ”jää vahtiin tänne. Te muut tulette minun mukaani. Meidän on löydettävä se tyttö ennen kuin hänestä tulee täysi-ikäinen ja siihen on enää vain viikko! Olemme varmasti jo lähellä.” Feliks seurasi kuinka suurin osa rosvoista katosi taas metsän hämärään ja yksi ainoa jäljelle jäänyt istahti vähän matkan päähän. Ei ollut vaikeaa arvata, kenestä tytöstä mies oli puhunut, ja Feliks oli aivan varma että kukaan näistä miehistä ei todellakaan ollut Elisen tosirakas! Hänen pitäisi jotenkin päästä karkuun ja varoittaa muita.
Feliksen yrittäessä rimpuilla irti köysistä ilman että vahtimies huomaisi, Kon ja pieni lila vasikka seisoivat vierekkäin vähän matkan päässä. Kon ei pitänyt tilanteesta sitten ollenkaan ja vasikka oli samaa mieltä. Pieni lehmänalku ei voinut käsittää, miksi he olivat pysähtyneet vaikka he olivat jo aivan lähellä kotia, miksi sen pään ympärille oli laitettu ikäviä naruja ja miksi se kiva mies joka oli sanonut sitä söpöksi, makasi nyt maassa ja kiemurteli. Kahdeksan elinkuukautensa aikana vasikka ei ollut koskaan kokenut mitään tällaista ja se alkoi tosiaan kaivata laumaansa ja emoaan. Kon oli tietenkin myös laumaa, mutta mitä isompi lauma sen parempi.
Joten se alkoi huutaa.
Vasikat ovat todella kovaäänisiä. Se on niiden puolustautumiskeino, jos ei voi paeta täytyy huutaa niin kovaa että joku aikuinen lehmä tulee pelastamaan. Kon, joka ei ollut aivan päässyt vielä täysin jyvälle lehmien kielestä, katsoi vasikkaa ihmetellen kunnes viimein tajusi mitä se oli tekemässä. Sitten sekin alkoi huutaa ja sen laumankutsu hirnahdukset kantoivat kauas.
”Hei, hiljaa siinä!” rosvo huusi eläimille ja kirosi, kun ne eivät totelleet. Hän nousi ylös aikeenaan opettaa mokomille huutajille tapoja kovemman kautta, muttei koskaan ehtinyt toteuttaa aiettaan. Miehen päästyä huutavan vasikan luo, jokin metsässä alkoi rahista ja sekä vasikka että poni hiljenivät kuuntelemaan. Myös mies pysähtyi, nosti katsettaan ja melkein pyörtyi järkytyksestä.
Täysikasvuinen lila lehmä tuijotti ilkeästi rosvoa pensaiden yli ja sen takana oli monta muutakin lehmää, joita kukaan ei näyttänyt oikein iloiselta sillä hetkellä. Joku tyhmempi olisi ehkä ollut onnellinen siitä, että nyt hänellä oli enemmän harvinaisia eläimiä käsissään, mutta tämä mies ei varsinaisesti ollut tyhmä ja tunnisti miltä näytti vihainen lehmä. Ensimmäinen lehmistä mylväisi ja painoi päänsä alas yllättävän terävät sarvet osoittaen suoraan eteenpäin. Varoittamatta sen enempää se lähti juoksemaan kohti miestä, joka hyvin viisaasti otti samoin jalat alleen ja lähti kiireesti toiseen suuntaan. Lehmä seurasi sitä hetken ennen kuin palasi takaisin laumansa luo.
Kon vapautti näppärästi itsensä sekä vasikkatoverinsa puusta ja lilat lehmät totesivat hyväksyvästi, että heidän kummallinen laumatoverinsa oli selvästi pitänyt vasikasta hyvää huolta ja osasi toimia oikealla tavalla vaativissa oloissa. Konin tietämättä se ylennettiin siinä paikassa lauman vasikkavastaavaksi, jonka tehtävä olisi siitä päivästä eteenpäin vahtia pikkuvasikoita.
Feliks katseli eläimiä hieman ihmetellen ja Kon ravasi hänen luokseen vapauttaakseen hänetkin. Ponin emätamma oli opettanut sen hyvin ja selittänyt monta kertaa, että hyviä ihmisolioita kannatti auttaa. Koska Feliks aina antoi sille porkkanoita, Kon laski mielellään hänet hyvien ihmisolioiden joukkoon.
”Kiitos!” Feliks huudahti saatuaan kiskottua suukapulan pois suustaan, ”te olette siis ihan parhaita. Nyt meillä on kiire. Kon, uljas ratsuni!” Kon katsoi ihmistä hetken ja tuumi mielessään että ilmeisesti iltaan kuuluisi vielä paljon juoksemista.
******
”Onko jokin pielessä?” Elise kysyi ja katsoi miestä, joka oli jo hetken seisonut ikkunan äärellä hiljaa. Toris kuitenkin käännähti kuullessaan hänen äänensä ja hymyili hänelle rauhoittavasti.
”Feliks on ollut jo kauan poissa”, hän sanoi, ”olen hieman huolissani, vaikka tietenkin hän pärjää.” Elise nyökkäsi ymmärtävästi ja käveli hänkin ikkunan luokse. He olivat hänen tornissaan, josta näki parhaiten kaikkiin ilmansuuntiin, ja päivä oli tosiaan jo päättymässä. Aurinko laski jo värjäten samalla taivaan upean kullan ja punaisen sävyihin.
”Velikään ei ole vielä palannut”, Elise totesi hiljaa, ”mutta olen varma, että he ovat pian taas kumpikin täällä.”
”Tietenkin”, Toris myönsi ja naurahti sitten, ”Feliks aina sano, että minä huolehdin ja murehdin asioista liikaa. Ehkä hän onkin oikeassa.” Elise naurahti myös, muttei kieltänyt eikä myöntänyt asiaa. Hän vain ehdotti, että he söisivät hieman iltapalaa ja juttelisivat jostain mukavasta odotellessaan muita takaisin. Toris myöntyi ja he menivät yhdessä keittiöön valmistamaan jotain makuunsa sopivaa. Elise oli jo aiemmin todistanut osaavansa tehdä ruokaa ja Toris ei ollut koskaan epäillytkään omia kykyjään, vaikka keittiötyöt eivät olleet hänen oma vahvin alansa. Ennen Ludvigin ja Felicianon saapumista Berwaldin linnaan, palvelusväki oli jakanut keittiövuorot keskenään ja Toris oli tehnyt oman osansa niistä. Oikeastaan hän oli tehnyt vuoroja kahden edestä, koska hän oli ollut myös Feliksen apuna silloin kun vuoro oli sattunut miehen kohdalle. Kyse ei ollut siitä, ettei Feliksellä olisi ollut intoa ja halua tehdä töitä, vaan siitä että hän ei ollut tiennyt mitä oli tekemässä. Ensimmäisen kerran, kun hän oli astunut keittiöön, hän oli jähmettynyt paikoilleen ja ihmetellyt asioita viisi minuuttia ennen kuin Toris oli alkanut rauhassa selittää hänelle, mitä he olivat tekemässä ja kuinka he tekisivät sen.
Elise nauroi, kun Toris kertoi hänelle pieniä tarinoita elämästään ja normaalista arjesta Feliksen kanssa, mutta heidän ilonsa loppui pian, kun joku löi keittiön oven äkisti auki. Elise ja Toris hätkähtivät, mutta rauhoittuivat heti kun tunnistivat Feliksen. Miehen hiukset olivat hieman sekaisin ja niihin oli takertunut pari lehteä puista, mutta eniten Torista huolestutti se tapa, jolla Feliks katsoi heitä. Hän näytti aivan siltä kuin olisi pelännyt jotain todella paljon eikä nyt voisi edes uskoa silmiään, kun näki kaiken olevan kunnossa. Toris ei ymmärtänyt, miksi Feliks olisi pelännyt.
”Liet!” Feliks huudahti yhä hieman hengästyneenä kiireensä jäljiltä, ja hän melkein syöksyi lähemmäs halatakseen ystäväänsä tiukasti, ”onneksi te olette täällä.”
”Feliks, mikä on vialla?” Toris kysyi hämmentyneenä ja vahingossa pudotti pitelemänsä lusikan lattialle, ”oletko sinä kunnossa?” Feliks oli painanut kasvonsa tiukasti hänen rintaansa vasten, mutta vetääntyi nyt hieman kauemmas voidakseen vastata.
”Olen, joo”, hän sanoi, ”mutta meidän on nyt niinku mentävä! Äkkiä!”
”Onko tämä taas yksi sinun suunnitelmistasi?” Toris kysyi epäillen, ”nyt on jo myöhä. Emme me voi…”
”Ei, tämä ei todellakaan ollut suunnitelma!” Feliks keskeytti hänet, ”tänne on tulossa ilkeitä miehiä ja he etsivät Liechteä. Meidän on mentävä nyt heti!” Elise valahti kalpeaksi kuullessaan Feliksen sanat ja hän nosti kätensä kauhistuneena huulilleen, muttei kuitenkaan tehnyt elettäkään mennäkseen mihinkään.
”Feliks…”, Toris sanoi yrittäen rauhoitella ystäväänsä, mutta Feliks ei näyttänyt rauhoittuvan ollenkaan. Hän vain jatkoi puhumista ja yritti kiskoa kahta muuta mukaansa kunnes Elise viimein avasi suunsa.
”Ei meillä ole mitään hätää”, hän sanoi, mutta hänen äänensä oli hieman hermostunut, ”linnan suojaloitsut pitävät meidän turvassa.” Feliks pudisti päätään.
”Ne miehet tietävät etsivänsä linnaa lähistöltä”, hän selitti, ”ja mekin siis todellakin löysimme tänne ihan helposti.”
”Mutta…?”
”Mitä tämä hälinä tarkoittaa?” Vash sanoi astuessaan keittiöön ja Elise kiirehti välittömästi hänen luokseen pyyhkien jauhoisia käsiään hameensa helmaan. Feliks alkoi kuitenkin selittää tilannetta ennen kuin nainen ehti sanoa mitään.
”Tänne on tulossa ilkeitä ihmisiä”, hän sanoi nopeasti, ”he yllättivät minut väijytyksestä, jonka olivat siis tehneet sinua varten.” Toisin kuin Elise ja Toris, jotka olivat olleet varovaisia ja epäileviä Feliksen hädän suhteen, Vash reagoi täysin eri tavalla. Miehen katse kovettui ja ilme kiristyi, kun hän kuuli uutiset. Feliks ehti tuskin sanoa viimeistä sanaa, kun Vash käännähti ja marssi ulos keittiöstä.
”Pysykää täällä”, hän tokaisi ennen kuin katosi paikalta, ”minä tarkistan asian.” Feliks olisi luultavasti lähtenyt hänen mukaansa, mutta Toris esti häntä tarttumalla kiinni hänen kädestään. Kolmikko odotti keittiössä aivan hiljaa kunnes Vash palasi takaisin entistä synkempi ilme kasvoillaan.
”Olit oikeassa”, hän tokaisi ja tarttui kiinni sisarensa kädestä. Hän ei sanonut sanaakaan enää johdattaessaan heitä nopeasti kohti linnan kellarikerrosta. Feliks ja Toris kulkivat perässä yrittäen pysyä mukana nopeassa tahdissa, etteivät eksyisi jonnekin sokkeloihin.
”Mutta entä suojaukset?” Elise kysyi, kun Vash ei tarjonnut mitään sen suurempaa selitystä.
”He ovat jo löytäneet linnan”, mies totesi nopeasti ja vilkaisi sisartaan pysähtymättä kuitenkaan hetkeksikään, ”loput loitsut vain pidättelevät heitä sen verran, että ehdimme paeta.”
”Veli…”
”Ei hätää, Lis, minä pidän sinusta huolen”, Vash sanoi päättäväisesti, mutta silti kuunnellen ympäristöä hermostuneesti, ”enää vain viikko. Olimme jo niin lähellä.” Feliks ja Toris olivat hiljaa ja seurasivat pitäen samalla silmällä heidän selustaansa siltä varalta, että tunkeilijat pääsisivät heidän jäljilleen nopeammin kuin he kuvittelivat. Kukaan ei kuitenkaan ilmestynyt heidän peräänsä ja he ehtivät nopeasti syvälle linnan kellareihin. Vash pysähtyi yhden aivan normaalin näköisen seinän eteen ja tökki jotain hetken kunnes seinä liikahti hieman paljastaen kapean raon, josta ihminen mahtui juuri ja juuri kulkemaan läpi. Hän nappasi pari lähistöllä lojuvista lyhdyistä mukaansa ja viittoi muita kiirehtimään raon lävitse seinän toiselle puolelle. Elise meni ensimmäisenä luottaen veljeensä ja Toris sekä Feliks seurasivat häntä. Vash oli viimeinen ja hän sulki seinän taas jäljessään.
Hetken he olivat täysin pimeässä ja kaikki pienimmätkin äänet olivat yhtäkkiä aivan liian voimakkaita. Toris pystyi kuulemaan selvästi kaikkien hengityksen ja hän jopa vannoi kuulevansa vieressä seisovan Feliksen sydämen lyönnit. Pimeys kuitenkin väistyi hieman, kun Vash onnistui sokkona kaivamaan tulukset taskustaan ja iskemään sen verran kipinää, että sai ensimmäisen lyhdyn sytytettyä. Hän ojensi sen Eliselle ja sytytti nopeasti myös toisenkin lyhdyistä. Sitten hän katsoi pientä joukkoa hetken arvioiden ennen kuin puhui.
”Oliko siinä joukossa yhtäkään noitaa?” hän kysyi Felikseltä, joka mietti hetken, mutta pudisti sitten päätään, ”hyvä. Sitten meillä on enemmän aikaa ennen kuin he löytävät tämän reitin. Tulkaa.” Hän lähti kävelemää pitkin kapeaa, mutta selvästi huolella kaivettua, käytävää. Tilaa oli juuri tarpeeksi, että he pystyivät kävelemään selkä suorana, ja kiviset seinät olivat hieman kosteat ja huokuivat kylmyyttä. Elise värähti hieman ja sanaakaan sanomatta Vash riisui takkinsa ja antoi sen hänelle.
”Minne me olemme menossa?” nainen kysyi hiljaa, sillä ahtaassa käytävässä kaikki äänet tuntuivat voimakkaammalta.
”Jonnekin, jossa voimme piileskellä viikon”, Vash vastasi, mutta hänen epävarma äänensä paljasti, ettei hänkään aivan varmasti tiennyt, missä se paikka oli, ”tämä tie vie meidät vuoren toiselle puolelle. Voimme jatkaa sieltä johonkin suuntaan.”
”Onko matka niinku pitkäkin?” Feliks kysyi ja Vash pudisti lyhyesti päätään.
”Vain muutaman tunnin”, hän vastasi, vaikka monien mielestä se kuulosti pitkältä matkalta, ”voimme pysähtyä puolessa välissä hetkeksi.” Tämän jälkeen he kaikki vaikenivat ja kävelivät hiljaisuuden vallitessa siihen asti kunnes Vash ilmoitti heidän pysähtyvän hetkeksi. Kukaan heistä ei ollut varautunut äkkilähtöön eikä heillä ollut eväitä mukanaan. Feliks kuitenkin löysi muutaman makeisen taskustaan ja Vash kaivoi repustaan pari kuivaa leivän palaa, jotka he jakoivat. Seiniin tiivistyneestä kosteudesta he saivat kerättyä sen verran vettä, että pahin jano sammui.
”Minä toivoin, että tämä ei koskaan menisi tähän”, Elise sanoi vaimeasti, kun he olivat viimeistelleet koruttoman ateriansa.
”Tämä ei ole sinun vikasi”, Vash vastasi nopeasti ja hieman äkäisesti, ”se on se typerä laki. Jos sitä ei olisi, me kumpikin olisimme kotona sen sijaan että piilottelisimme. Sinä ansaitset niin paljon enemmän, Lis.” Elise hymyili hänelle hieman yrittäen rauhoittaa äkäisen veljensä.
”Mutta enää ei ole kuin viikko aikaa”, hän totesi, ”kyllä me viikon verran kestämme?”
”Tietenkin”, Vash sanoi heti, ”viikko ei ole mitään siihen kahdeksaan vuoteen, jonka olemme jo olleet piilossa.”
”Kiitos, veli”, Elise sanoi hymyillen ja epäröi sitten hetken katsoen kahta muuta miestä, ”minä olen niin pahoillani, että sotkin teidät mukaan tähän. Veli, minusta heidän on oikeus tietää.” Naisesta tuntui pahalta, että hänen uudet ystävänsä olivat nyt tiukasti mukana hänen ongelmissaan ja että he eivät edes tienneet miksi he olivat nyt maan alla matkalla ties minne. Miehet olivat olleet niin ystävällisiä hänelle, että hänestä ei ollut oikein pitää asioita enää salassa heiltä, mutta hänen veljensä oli eri mieltä.
”Elise…”, Vash sanoi varottavasti, mutta Feliks ehti avata suunsa ennen kuin hän ehti varsinaisesti sanoa mitään.
”Onko tämä siis niinku se hetki, kun te kerrotte että Liechte on siis todellakin Liechtensteinin kuningaskunnan kruununprinsessa ja oikeutettu perijätär?” mies kysyi.
Kaikki kolme kuuntelijaa vaikenivat hämmästyneenä ja jopa hieman järkyttyneenä. Elise tuijotti miestä yllättyneenä, Vash oli sekä yllättynyt että hieman järkyttynyt ja Toris ei tiennyt ketä hän tuijottaisi, joten hän oli hiljaa ja tuijotti kaikkia hämmentyneenä.
”Miten sinä tiedät siitä?” Elise kysyi samalla kun Vash otti uhkaavan askeleen kohti miestä, joka nyt tyynesti naputteli sormiaan käsivarttaan vasten.
”Oletko sinä sittenkin yksi niistä?” Vash melkein huusi päin Feliksen kasvoja, mutta Feliks vain nyrpisti nenäänsä ja pudisti äkäisesti päätään.
”En siis todellakaan”, hän vastasi melkein inhoavalla äänellä, ”minä en koskaan olisi mukana niin älyttömässä asiassa! Liechte ansaitsee tosirakkaansa eikä ketään valtaa himoavaa pyrkyriä!” Vash näytti silti epäilevältä, mutta selvästi vastaus sekä siihen liittynyt tunnelataus oli vakuuttanut hänet. Hän perääntyi takaisin Elisen vierelle ja risti käsivartensa rinnalleen.
”Johtuiko se siitä peilistä?” Elise kysyi muistaen yhtäkkiä pienen taskupeilin, jonka Feliks oli hänelle aiemmin näyttänyt, ”sen takia sinä tiesit, kuka minä olen? Mikset koskaan sanonut mitään?”
”Niin, joo, se peili. Kyllä, joo”, Feliks mutisi, mutta jokin hänen sanoissaan kertoi Torikselle, että hän valehteli. Kukaan muu ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan ja Toris oli liian hämmentynyt käsittääkseen asiaa kunnolla tai sanoakseen mitään.
”Minä en sanonut mitään, koska minä ajattelin että se on niinku salaisuus”, Feliks jatkoi, ”eikä sillä todellakaan ollut väliä.” Nyt Elise hymyili hänelle.
”Kiitos”, nainen sanoi ja hän todellakin tarkoitti sitä.
”Tuota”, Toris sanoi, kun tilanne hiljeni taas hetkeksi, ”voisiko joku selittää minullekin, mitä täällä oikein tapahtuu?”
”Sama se kai nyt on”, Vash mutisi ja viittasi sitten sisartaan kohti kumartaen hieman kuin paraskin hovimies, ”saanko esitellä, rakas sisareni ja Liechtensteinin kruununprinsessa sekä kruunaamaton kuningatar Elise Zwingli aus Liechtenstein.” Elise hymyili ja nyökkäsi arvokkaalla tavalla tarttuessaan kiinni veljensä kädestä.
”Ja tämä on minun rakas veljeni, Helvetian rajaläänin prinssi ja kreivi Vash Zwingli”, hän sanoi, ”olen pahoillani, että pidimme oikeat taustamme salassa, mutta meidän oli pakko.” Toris, joka oli jossain määrin tottunut aatelisiin, mutta oli siltikin hämmästynyt tajuttuaan olevansa kuninkaallisten seurassa, tuijotti heitä hetken ennen kuin tokeni ja kumarsi syvään punastuen samalla hieman. Feliks ei kumartanut, hän vain tutki kynsiään lyhdyn himmeässä valossa.
”Minä arvasin, että te olisitte aatelisia, mutta en koskaan ajatellut…”, hän sanoi sopertaen hieman jännityksensä vuoksi, ”anteeksi, jos olen ollut ajattelematon ja tehnyt jotain väärin.” Elise henkäisi ja kiirehti vakuuttamaan miehelle, ettei tämä ollut tehnyt mitään väärää ja että hänen pitäisi edelleenkin suhtautua heitä kohtaan aivan, kuten oli tehnyt tähän asti. Feliks ehti kuitenkin sanoa oman mielipiteensä ennen häntä.
”Älä viitsi, Liet”, mies totesi, ”he ovat ystäviä! Ei ystäviä kumarreta.”
”Hieman yksinkertaisesti sanottu, mutta niin se on”, Elise myönsi hymyillen hieman nolona, ”mutta jospa me kertoisimme koko tarinan, niin ymmärrätte sitten tilanteen paremmin. Eikö niin, veli?” Vash mutisi jotain myöntävän kuuloista ja totesi sitten, että he voisivat aivan hyvin puhua samalla, kun kävelisivät. Matkaa oli vielä jäljellä vaikka kuinka ja heillä ei ollut koko yötä aikaa.
”Minun kotimaassani hallitsija on aina kuningatar”, Elise aloitti tarinansa puhuen matalalla äänellä ja pidellen lyhtyään korkealla niin että se valaisi hänen kasvonsa, ”siksi minä olen perijä, vaikka veljeni on minua vanhempi. Meillä on myös muitakin lakeja liittyen vallan periytymiseen. Oletteko koskaan kuulleet prinsessa ja puoli valtakuntaa -laista?”
”Joskus ohimennen”, Feliks vastasi, mutta Toris pudisti päätään.
”Se on typerä laki”, Vash sanoi vihaisesti heidän edeltään, ”jos edellinen kuningatar kuolee ennen kuin kruununprinsessa on täysi-ikäinen, prinsessasta ei tule heti hallitsijaa vaan vapaata riistaa kaikille hölmöille, jotka havittelevat valtaa ja ovat valmiita tekemään muutaman älyttömän tehtävän sen eteen.” Elise hymähti ja kurotti taputtamaan veljensä käsivartta rauhoittavasti.
”Hän sanoi sen hieman kärjistetysti, mutta sitä se oikeastaan on”, nainen totesi, ”vanhempamme kuolivat kun olin kymmenenvuotias eli laki astui voimaan sillä hetkellä. Kukaan ei tiedä, miksi tai milloin laki laadittiin ja se on oikeastaan vain perinne. Kruununprinsessan olisi odotettava kahdeksantoistavuotispäiväänsä ennen kuin voisi nousta kuningattareksi ja sinä aikana kuka vain voisi vaatia hänen kättään suoritettuaan vaaditun määrän urotekoja.”
”Aivan kuten sanoin”, Vash totesi, ”se on typerä laki.”
”Ehdottomasti samaa mieltä”, Feliks sanoi kuulostaen aivan yhtä ärtyneeltä kuin Vashkin. Toris katsoi heitä edelleen hämmentyneenä.
”Ymmärsinkö oikein”, hän kysyi ja katsoi Eliseä, ”jos joku olisi suorittanut ne kaikki uroteot, sinun olisi pakko naida hänet?” Elise nyökkäsi vakavana samalla kun Vash kirosi hiljaa.
”Ongelma on se, että joku teki ne kaikki”, mies ärähti ja puristi kätensä nyrkkiin pidätellen raivoaan, ”se ällöttävä, typerä, saastainen nuljaska…”
”Veli!”
”Minä saan haukkua häntä niin paljon kuin haluan”, Vash murahti, ”tiedätkö, mitä hän sanoi kun olin tänään kotona? Hän vihjaisi, että minä olisin tehnyt sinulle jotain eikä valtakunnalla oikeasti edes ole kuningatarta enää!”
”Veli, rauhoitu”, Elise pyysi, ”se mies ei koskaan tule saamaan minua ja, kun istun valtaistuimella, ensimmäinen tehtäväni on erottaa hänet hovista.”
”Minä tiedän, Lis”, Vash mutisi, ”mutta aion vihata häntä kuitenkin.”
”Minäkin aion siis todella vihata sitä tyyppiä”, Feliks totesi jälleen väliin, ”eikö niin, Liet? Sinäkään et pidä hänestä?” Toris oli yrittänyt kaikin voimin pysyä keskustelussa kärryillä, mutta hän kuitenkin nyökkäsi.
”En usko, että pitäisin hänestä”, hän totesi, ”tuntuu niin väärältä, että jonkun pitäisi mennä naimisiin jonkun kanssa vain sen takia, että laki sanoo niin.” Elise ja Vash nyökkäsivät kumpikin.
”Sen takia minä vein sisareni turvaan”, mies selitti, ”urotöiden suorittamisen lisäksi pyrkyrin pitää tehdä myös muutama muu asia ja yksi niistä on tuoda henkilökohtaisesti ruusu kruununprinsessalle.”
”Nerokasta!” Feliks julisti, ”kun Liechte on piilossa, ei kukaan voi tuoda hänelle ruusua koska kukaan ei edes tiedä missä hän on!” Vash nyökkäsi ja näytti selvästi tyytyväiseltä saatuaan arvostusta idealleen.
”Minä olen myös pitänyt hovin ajan tasalla Elisestä ja hoitanut asioita kotimaassamme”, mies totesi, ”muutamat aateliset ovat samaa mieltä kuin mekin ja vastustavat sisareni ja sen iljettävän miehen liittoa, joten me emme ole aivan yksin.” Feliks nyökkäili tyytyväisenä sekä hieman innoissaan, mutta Toris näytti mietteliäältä. Hän pohti kuulemiaan asioita aikansa kunnes lopulta avasi suunsa.
”Onko myös muita keinoja estää häät?” hän kysyi, ”tarkoitan että jos tämä ei toimikaan niin onhan joku muukin keino?”
”On”, Elise sanoi, kun Vash pysyi itsepäisesti hiljaa, ”lain mukaan liitto ei toteudu, jos jonkin muun valtakunnan kuningashuoneen jäsen esittää vastalauseensa. Liechtenstein on kuitenkin hyvin eristäytynyt ja pieni maa, joten emme ole saaneet yhteyttä muihin kuninkaallisiin kysyäksemme apua.”
”Outoja lakeja teillä”, Feliks mumisi, mutta kukaan ei oikeastaan kuullut häntä.
”Harmi, että lordi Oxenstierna on paroni eikä kuninkaallinen”, Toris totesi, ”hän auttaisi varmasti.”
”Ehkä”, Vash mumisi ja näytti katoavan ajatuksiinsa hetkeksi. Elise hiljeni myös ja vain hymyili ystävilleen kävellessään eteenpäin veljensä perässä.
”Sinun syntymäpäivääsi on siis niinku viikko aikaa?” Feliks kysyi hetken kuluttua ja Elise nyökkäsi heti.
”Viikon päästä minusta tulee kuningatar”, hän sanoi huokaisten hieman.
******
Pitkä, pimeä käytävä päättyi viimein pensaiden taakse piilotettuun suuaukkoon. Vash käski muiden odottaa ja meni itse edeltä tarkistamaan, että kaikki oli kunnossa. Hän kuitenkin palasi jo muutaman minuutin jälkeen ja viittoi heitä seuraamaan häntä nopeasti. He kulkivat hetken vuoren rinteellä avautuvaa niittyä pitkin, mutta poikkesivat sitten metsään ja sulautuivat sen varjojen joukkoon. Yö oli jo pitkällä ja yksinäinen pöllö huhuili jossain kauempana tuoden edes jotain elämää muutoin hiljaiseen metsään.
Vash, joka oli jo jonkin aikaa näyttänyt siltä että kävi sisäistä kamppailua itsekseen, teki viimein päätöksensä ja pysäytti joukon hetkeksi kertoakseen sen.
”Minä olen pohtinut vaihtoehtoja”, hän aloitti tyynellä äänellä, ”ja tullut siihen lopputulokseen, että meidän on parasta palata kotiin Liechtensteiniin.” Elise näytti hieman huolestuneelta kuultuaan hänen sanansa ja hän rypisti mekkonsa helmaa sormiensa välissä.
”Oletko varma?” hän kysyi hiljaa, ”entä se mies…?”
”Me saamme sinut sisälle linnaan ilman, että kukaan huomaa”, Vash sanoi, ”sinun täytyy vain pysyä viikko hiljaa yhdessä huoneessa, mutta uskon että pystyt siihen.”
”Tietenkin pystyn”, Elise vastasi välittömästi. Hän luotti veljeensä, joten hänen huolensa katosi pian jättäen jälkeen vain päättäväisyyttä. Vash katsoi häntä hyväksyvästi ja ylpeästi ennen kuin käänsi katseensa kahteen mieheen, jotka odottivat hiljaa lähellä.
”Ja te kaksi”, Vash sanoi, ”te ilmeisesti tunnette hovitapoja?”
”Joo, tietenkin”, Feliks vastasi epäröimättä hetkeäkään ja antamatta Toriksen huomauttaa, että oikeastaan he eivät tunteneet hovitapoja sillä heidän työnantajansa tuskin tunsi niitä täysin itsekään.
”Hyvä. Tarvitsen apuanne”, Vash sanoi ja Feliks ja Toris kumpikin vastasivat nopeasti, että miehen täytyisi vain kertoa heille kuinka he voisivat olla avuksi, ”en luota linnan palvelusväkeen. Palvelijoita on niin paljon ja aina löytyy joku, joka on valmis myymään jopa oman kunniansa parista kuparikruunusta.”
”Mitä meidän pitäisi siis tehdä?” Toris kysyi. Hän oli silti hieman hämmentynyt saatuaan totuuden selville, mutta hän oli oppinut todella pitämään Elisestä ja halusi auttaa. Feliks tunsi aivan samoin ja lisäksi hän ei todellakaan hyväksyisi väärää avioliittoa Liechtensteinin nuorelle kuningattarelle. Ei varsinkaan kun hän oli nähnyt jo niin paljon vaivaa löytääkseen naisen tosirakkaan.
”Soluttautukaa palvelusväkeen”, Vash vastasi yksinkertaisesti, ”pitäkää silmällä tilannetta, auttakaa sisartani ja olkaa kuin mikään ei olisi hullusti.” Feliks virnisti kuullessaan pyynnön ja hän laski kätensä Toriksen käsivarrelle pidellen tiukasti ystävästään kiinni.
”Sen me siis todellakin osamme”, hän sanoi itsevarmalla äänellä.
A/N: Oliko kukaan edes hieman yllättynyt?
Mulla oli vähän vaikeuksia selittää "prinsessa ja puoli valtakuntaa -lakia" tarpeeksi selkeästi, joten anteeksi, jos en onnistunut... Pointti on kuitenkin se että se on aivan älytön laki. Ja se kiero nuljaska on muuten sitten oc, että ei tartte pelätä että olen antanut jollekulle pahiksen roolin. Mulla oli asiasta jopa pieni ongelma, koska toisaalta en haluaisi käyttää oc-hahmoja, mutta en myöskään halua tehdä kenestäkään pahista koska Hetaliassa ei ole pahiksia ja mä tavallaan taisin jo antaa roolin lähes kaikille hahmoille. Kysykää ihmeessä, jos jokin asia tuntuu oudolta, käsittämättömältä tai täysin pöljältä.
Helvetia on Sveitsin latinankielinen nimi, joten Vashista tuli sujuvasti Helvetian prinssi ja kreivi. Musta oli muuten tosi hauskaa kääntä tämä asia päälaelleen ja tehdä Liechtensteinistä se "tärkeämpi".
Puolan ongelmat ja sydänsurut unohtuivat tässä luvussa hetkeksi taka-alalle, mutta ei hätää. Niihin palataan vielä!
Seuraavan luvun nimi on:
Tehkää tietä kuningattarelle! Se on muuten luultavasti toiseksi tai kolmanneksi viimeinen luku. Pandoran mittaan tää fikki ei siis yllä, mutta Kaunotarta pitempi siitä näyttää tulevan.