Kuolotar:
Pelastit mun päivän!
Yay! Tavoite saavutettu!
Kiitos kommentista <3
hamsu: Kiitos! Musta Suomen itsepäisyyshetket on ihania. Vaikka tietenkin hän on luonteeltaan hieman erilainen ollessaan Ruotsin vallan alla kuin mitä hän on itsenäisenä. Hän oli niin kiltti ja naivi ja sitten pam! Venäjä. (tai siis, niin mun headcanonissa kävi...) Ja Ruotsi on niin hänen pikkusormensa ympärillä.
Pruukata = olla tapana.. meillä se vain lausutaan ruukata, eli p- tippuu pois
Jänniä nuo murteet... En mie ees tiijä mistä mie oon tuon pruukata napannut. Pohjanmaalta? Olin siellä pari kesää sitten. Ei se ainakaan oikeasti mun lappi-kainuu-savo-karjala murteeseen kuulu (tai sitten kuuluu, en vaan omaksunut sitä. Ookko sä muuten pohjosest ku sie lissäät välil hoota sanoihi?
Ei tarvitse kuin vain ajatella murteita ja heti lipsahtaa kirjakielestä kirjotuskin pois.ps. Viron ilme jos olisi joutunut ruotsille tulkiksi 
olisiko suomi sitten vaihtanut saameen?
Saanko mä varastaa tämän idean? Snälla?
Okei, mulla oli taas hieman tylsää ruotsin tunnilla, joten raapustelin pari ideaa vihkonlaitaan ja niin syntyi vielä uusi one-shotti! Ajattelin että sehän menee kivasti tässä samassa kun on kuitenkin samaan aikakauteen sijoittuva, samoilla hahmoilla ja nimikin on samaa kaavaa. Mie näköjään aattelin käydä sitten kaikki ruotsin apuverbit läpi. Mun tietojen mukaan niitä on viisi. Jos joku tietää muitakin, niin kertokkaa.
Nimi: Du FårIkäraja: Sallittu
Fandom: Hetalia
Hahmot/pari: Suomi ja Ruotsi. Jälleen hyvin lievää SuFiniä, jos sattuu katsomaan tarkkaan.
A/N: Juonta ei oo tässäkään ja samalla tavalla vain lyhyt pätkä kuten edellinenkin, mutta jospa tää jotakuta ainakin ilahduttaisi. Denna innehåller inte svenska nu. Förlåt.
Du fårTukholman kadut olivat täynnä elämää ja kiireisiä ihmisiä matkalla minne sitten olivatkaan menossa. Hevosten kaviot kopisivat mukulakiviä vasten ja rattaiden pyörät pomppivat hieman samalla kun ihmiset antoivat niille tietä. Kauppiaat huutelivat päivän tarjouksiaan, mutta Ruotsi tuskin edes vilkaisi mitä he olivat myymässä. Hän piti katseensa tiukasti eteenpäin ja vain vilkaisi välillä hieman sivulleen nähdäkseen oliko toinen valtio vielä hänen mukanaan.
Suomi oli täysin Ruotsin vastakohta sinä päivänä. Siinä missä ruotsalainen vain halusi päästä nopeasti perille ja hoitaa asiansa palatakseen taas nopeasti kotiinsa hieman Tukholman ulkopuolella, suomalainen oli haltioissaan ja olisi varmasti mielellään katsonut kaikkea lähempää. Jossain muussa tilanteessa Ruotsi olisi mielellään tarjonnut Suomelle mahdollisuuden kunnolliseen kiertokäyntiin pitkin Tukholman katuja, mutta nyt tuleva kokous painoi hänen mieltään ja ilmeensä pysyi vakavana ilman normaalia pientä huvittaneisuutta suomalaisen innon takia.
”Kaikki näyttää niin erilaiselta”, Suomi sanoi ihmetellen, ”sitä taitaa olla jo jonkin aikaa, kun minä olin täällä viimeksi.” Ruotsi nyökkäsi lyhyesti. Yleensä hän hoiti valtioasiat yksin eikä suomalaisen tarvinnut sotkeentua niihin, mutta tällä kertaa kuningas oli vaatinut myös Suomen läsnäoloa tapaamisessa eikä Ruotsi voinut muuta kuin huolestuneena ihmetellä syytä sellaiseen muutokseen. Suomi kyllä vietti paljon aikaa myös hänen kanssaan kuninkaanlinnassa, mutta yleensä he asustelivat omassa kodissaan kaupungin ulkopuolella, joten lähes huomaamatta oli ehtinyt kulua hetki suomalaisen Tukholmassa käyntien välillä.
”Viisi vuotta”, ruotsalainen mumisi puoli ääneen ja Suomi vastasi myöntävällä äännähdyksellä.
”Heh, aika kuluu nopeasti välillä”, hän totesi aivan kuin viisi vuotta olisi ollut vain vuorokausi. Tosin hänen elämässään se melkein olikin juuri sitä. Ruotsi vastasi murahtamalla jotain myöntävää ja jatkamalla matkaansa tasaisesti kohti päämäärää. Hän toivoi, että hänen kuninkaansa halusi vain nähdä Suomen. Joskus ihmiset olivat oudon uteliaita valtioita kohtaan ja halusivat vain jutella. Ruotsi katui vieläkin sitä päivää, jona oli pitkän suostuttelun jälkeen suostunut esittelemään Tanskan yhdelle prinsseistään. Se ei ollut päättynyt kovin hyvin ja Ruotsi vieläkin ihmetteli, miksi hän ei ollut vain raahannut Norjaa paikalle ja väittänyt häntä Tanskaksi. Norja olisi tietenkin suuttunut ja Tanska luultavasti hyökännyt hänen kimppuunsa heti kun olisi saanut norjalaisen katoamisen selville, mutta tulos olisi kuitenkin ollut selkeästi parempi.
Ruotsi ehti kävellä vielä vähän matkaa pyöritellen ajatuksiaan mielessään kunnes hän tajusi, että kukaan ei seurannut häntä enää. Hän pysähtyi välittömästi ja kääntyi ympäri etsien tuttua suomalaista katseellaan mutta ei nähnyt häntä. Ehkä Suomi oli vain pysähtynyt katsomaan jotain ja unohtanut seurata häntä, Ruotsi ajatteli lähtiessään kulkemaan takaisin päin etsien miestä samalla katseellaan. Katu oli täynnä ihmisiä ja eläimiä, joten Suomi saattoi aivan hyvin olla jossain aivan lähellä.
Kymmenen minuutin etsimisen jälkeen Ruotsi ei ollut enää yhtään niin rauhallinen. Hän käveli nopeammin ja hänen silmistään loisti huoli, kun hän käänteli päätään hätääntyneen oloisesti ja yrittäen vain löytää suomalaisen, joka oli kadonnut kuin tuhka tuuleen sanomatta mitään.
”Anteeksi”, Ruotsi sanoi ja pysäytti yhden kadulla kävelevistä miehistä tarttumalla tätä lujalla otteella kiinni hartiasta, ”oletko nähnyt erästä miestä. Hän on jonkin verran minua lyhyempi, vaaleat hiukset, siniset silmät ja hän puhuu paljon.” Tuntematon mies katsoi häntä hieman varuillaan ja luultavasti säikähtäneenä nähdessään pitkän miehen vakavan ilmeen. Hän kuitenkin sai kerättyä rohkeuttaan tarpeeksi vastatakseen.
”En, herra”, hän sanoi nopeasti pudistaen päätään ja jatkaen matkaansa välittömästi kun Ruotsi päästi hänestä irti. Murahtaen ruotsalainen jatkoi suomalaisen etsimistä kysymällä seuraavalta ohikulkijalta saman kysymyksen.
Tuntia ja kuutta säikäytettyä siviiliä myöhemmin Ruotsi alkoi olla jo todella hätääntynyt ja huolissaan. Kukaan ei ollut nähnyt Suomen tuntomerkkeihin sopivaa henkilöä ja valtio oli jo ajat sitten unohtanut että hänen olisi pitänyt tavata kuninkaansa jokin aika sitten. Millään muulla ei ollut enää väliä kuin sillä että hän löytäisi Suomen elossa ja kunnossa. Ihmiset eivät voineet vahingoittaa valtiota, mutta silti pieni ääni Ruotsin mielessä muistutti häntä siitä että suurvalloilla oli aina paljon vihollisia ja liian monet tiesivät kuinka tärkeä Suomi oli hänelle. Oliko joku muista valtioista siepannut Suomen kiristääkseen Ruotsia? Ruotsi yritti tukahduttaa sen pienen kalvavan äänen mielessään ja vain epätoivoisena hokea mielessään, että kukaan ei voisi siepata hänen suojeluksessaan olevaa valtiota keskellä päivää hänen pääkaupungissaan. Suomen oli pakko olla turvassa.
Viimein hän löysi edes yhden henkilön jolla näytti olevan jonkinlainen käsitys, kenestä Ruotsi puhui.
”Puhelias, vaalea mies?” likaiseen mekkoon pukeutunut ja huivin hiustensa suojaksi kietonut nainen kysyi ja näytti hieman yllättyneeltä, ”näin yhden sellaisen satamassa. Hän sanoi olevansa… Mikä se nimi oli? Tinu?”
”Tino”, Ruotsi korjasi ja oli heti helpottuneempi, vaikka hän ei ymmärtänytkään mitä ihmettä Suomi teki satamassa. Sellaiset paikat eivät koskaan olleet minkään päiväretken ykköskohde.
”Ja, hän oli siellä vielä hetki sitten”, nainen myönsi ja Ruotsi murahti hänelle lyhyen kiitoksen ja lähti kävelemään nopeasti satamaa kohden. Muutaman askeleen jälkeen hän kuitenkin pysähtyi hetkeksi ja kääntyi katsomaan naista, joka oli jäänyt tuijottamaan hänen jälkeensä.
”Oliko hän kunnossa?” mies kysyi terävästi ja nainen nyökkäsi nopeasti ennen kuin pakeni paikalta. Ruotsi jatkoi matkaansa hieman paremmalla mielellä, mutta ei voinut olla ihmettelemättä miksi Suomi oli katsonut hyväksi ideaksi mennä satamaan. Aikoiko suomalainen karata, oliko hän tyytymätön ja päättänyt jättää Ruotsin? Ilkeä pieni ääni ruotsalaisen mielessä oli palannut takaisin mukanaan uusia epäilyjä.
Suomi ei jättäisi minua, Ruotsi ajatteli sinnikkäästi, hän on onnellinen. He vierailivat usein suomalaisen mailla ja Ruotsi piti tarkasti huolen, että miehellä oli kaikkea mitä hän vain voisi koskaan tarvita ja Ruotsi teki parhaansa tullakseen paremmaksi ja vahvemmaksi valtioksi, jotta hän voisi joskus viimein sanoa olevansa tarpeeksi hyvä Suomelle.
Viimein hän saapui meren äärelle eikä hänellä mennyt kauaa huomata Suomi, joka istui tynnyrin päällä ympärillään useita merimiehiä. Hän jutteli heille iloisesti ja naurahti välillä, kun joku miehistä huomautti jotain. Ruotsi näki jo kaukaa, että kaikki oli hyvin ja hän huokaisi hiljaa tuntien sydämensä keveäksi ensimmäisen kerran sitten sen kun oli huomannut Suomen kadonneen. Hän kuitenkin kiirehti miesjoukon luo.
”Fin… Tino”, hän kutsui ja suomalainen nosti katseensa hymyillen häneen.
”Berwald!” hän huudahti iloisena ja näytti sitten vasta muistavan, että ei ollut maininnut ruotsalaiselle mitään katoamisaikeistaan, ”tuota… Anteeksi.” Merimiehet Suomen ympärillä katsoivat Ruotsia uteliaasti ja hämmästykseen ruotsalainen huomasi, että heissä kaikissa näytti olevan jotain etäisesti tuttua. Häneltä meni hetki keksiä, että he olivat kaikki suomalaisia.
”Hei, onko tämä se ruotsalainen josta puhuit?” yksi kysyi katsoen Suomea, mutta osoittaen sormellaan Ruotsia. Hän puhui hieman erilaista murretta kuin Suomi yleensä, mutta kuitenkin selkeästi suomea.
”On”, Suomi vastasi tyytyväisesti.
”Katos, olit oikeassa”, toinen mies totesi ja virnisti hieman, ”iso ja pelottavan näköinen kaveri.”
”Hän on varmasti kiva apu väittelyssä”, kolmas totesi, ”ei ihme, että pidät hänestä.”
”Tuota, hän ymmärtää suomea”, Suomi sanoi ja kaikki merimiehet räjähtivät nauramaan heidän valtionsa liittyessä hetken päästä mukaan.
”Tietenkin ymmärtää”, yksi heistä totesi naurettuaan tarpeeksi, ”hänen ilmeitään on hauska seurata.” Ruotsi yritti kovasti ymmärtää, mitä hänen ympärillään oli tapahtumassa, mutta ainakin Suomella näytti olevan hauskaa. Hetken naureskelun jälkeen suomalainen valtio käänsi huomionsa taas häneen.
”Anteeksi, että katosin. Kuulin jonkun puhuvan suomea ja minun oli pakko seurata!” hän sanoi iloisesti, mutta silti hieman häveten siitä että oli huolestuttanut Ruotsin, ”sitten löysin heidät ja… No, unohdin ajankulun.”
”Ei se mitään”, Ruotsi vastasi, koska hänen mieleensä ei ollut koko aikana edes juolahtanut että hänen pitäisi olla vihainen suomalaiselle, ”tärkein, että olet kunnossa.” Suomi hymyili hänelle kiitollisena ja helpottuneena siitä, että mies ei ollutkaan vihainen, mutta hetken päästä hän muisti jotain ja hänen ilmeensä vaihtui taas hätääntyneeseen.
”Se tapaaminen!” hän huudahti ja hyppäsi alas tynnyrin päältä, ”meidän piti olla siellä jo ajat sitten!”
”Ei se mitään”, Ruotsi vastasi tyynesti. Jos kuningas halusi huutaa asian vuoksi jollekin, Ruotsi tarjoutuisi ensimmäisenä vapaaehtoiseksi, joten suomalaisen ei tarvinnut murehtia asiasta. Sitä paitsi se tapa, jolla Suomen silmät nyt loistivat ilosta, sai ruotsalaisen sydämen sykähtämään ja unohtamaan kaikki sellaiset pienet asiat kuin Ruotsin kuninkaan kanssa tapaamisen, jonka hän oli jättänyt töykeästi välistä juuri nyt.
”Todellako?” Suomi kysyi vain hieman epäillen, ”no, paras mennä sinne sitten nyt. Hei hei, kaikki!” Hän heilautti kättään merimiehille, jotka vastasivat iloisesti tervehdykseen ja käskivät miestä tulemaan joku toinenkin kerta heidän seurakseen. Kahden valtion kävellessä poispäin Suomi jutteli niitä näitä ja kertoi Ruotsille kaikki juuri kuulemansa uutiset omalta maaltaan. Miehen ääni oli kevyt ja hän oli selvästi nauttinut pienestä hukkaretkestään, joten Ruotsi huomasi suunnittelevansa mielessään miten hän toisi suomalaisen useamminkin Tukholmaan tapaamaan maamiehiään. Jos se tekisi Suomen näin iloiseksi, sen Suomi saisi.
Kävellessään Ruotsi otti kiinni suomalaisen kädestä. Osittain siksi, että sillä tavalla Suomen oli vaikeampaa kadota paikalta uudelleen ja osittain siksi että ruotsalaisesta tuntui vain todella mukavalta pitää kiinni lämpimästä, aavistuksen hänen omaa kättään pienemmästä kädestä. Suomen kädet olivat työn kuluttamat, mutta siltikin niiden iho tuntui ihmeellisen pehmeältä ja vain kevyet uurteet kertoivat kovemmista vuosista. Suomen puhuessa Ruotsi pysyi hiljaa ja vastasi vain hiljaisella muminalla tai murahduksella silloin tällöin. Mutta enempää hänen ei tarvinnut sanoa sillä Suomi ymmärsi. Jopa enemmän kuin ruotsalainen kuvitteli hänen ymmärtävän.
A/N: Mulla on siis vielä måste, vill ja kan käyttämättä...
