Nimi: Puoliväliin saakka
Kirjoittaja: Kuurankukka
Paritus: Arthur/Severus
Tyylilaji: surumielinen draama
Ikäraja: K11 //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Vastuunvapaus: En taaskaan omista mitään
A/N: Osallistun siis tällä tekstillä Kovanonnenpyörä 2:seen, ja omalla kohdalleni osui seuraavanlainen tarinapohja:
Paritus: Severus Kalkaros/Arthur Weasley
Lajityyppi: huumori ja/tai söpöstely (fluff) ja/tai yleisdraama (general)
Ikäraja: S — K-13
Yhteenveto(ehdotus): Severus saapuu Kotikoloon ja Arthur vie hänet autotalliinsa omien sanojensa mukaan esittelykierrokselle jästitavaroiden pariin, mutta siellä tapahtuukin jotain muuta.
Kiitos sinulle jolta tämän kyseisen parituksen sain, ja anteeksi myös: tästä ei kyllä tullut mitään kovin romanttista lätinää. Aluksi suunnittelin vetäväni tämän lämpöisellä huumoripohjalla, mutta mielikuva oli lopulta ihan erilainen ja deadlineakin oli pakko totella, aloitin tämän kirjoittamisen edellisiltana. Mutta kivaa oli (:
Puoliväliin saakka
Asiat saattoivat toisinaan muuttua hyvin kummallisiksi kunnes yhtäkkiä huomaa koko maailmansa muuttuneen. Ei kyse oikeasti ollut sentään kokonaisesta maailmasta, kaikki oli muutenkin tapahtunut perässä laahaavien hiljaisten ja koleiden vuosien hitaudella, sitäkin varovaisemmin. Ajan kulku ei ollut nopeutunut tai hidastunut, silti silmänräpäykset olivat muuttuneet askeliksi eteen ja taakse. Miettiessään viisi vuotta nuorempaa itseään, itseään siellä ja silloin (en ajattele sitä tänään enkä huomennakaan) tai kulkiessaan ajassa taaksepäin kymmenen vuotta: tuntui hämmentävältä seistä Kotikolon pihalla täysin vapaaehtoisesti.
Perheen kodin äänet olivat kaikonneet nurkkien taakse, vajonneet kotoa pois muuttaneiden lasten askeliin ja viitanpoimuihin, nykyään saattoi kuulla tuulen tai sateen kun naurunpurskahdukset eivät olleet enää hallitsevia. Hän ei ollut koskaan paikalla silloin kun suku kokoontui yhteen, hän kävi vain toisinaan, ei koskaan kutsusta eikä vierailuja tapahtunut hänen kotiinsa. Vain Molly ja Arthur olivat tietoisia hänen satunnaisista käynneistään, oli olemassa hyvin vähän ihmisiä kenelle kertoa. Hän oli itse kieltänyt kertomasta omasta läsnäolostaan, aivan kuin olisi hävennyt sitä kuinka entisenä kuolonsyöjänä vieraili ihmisten luona joiden arvomaailmat erosivat hänen omistaan kauan sitten niin paljon. Hän ei tiennyt tarkkaan mitä tunsi, aluksi häpeä olikin ollut olemassa kunnes se oli lipunut syvemmälle, niihin ajatuksiin ja mielen osiin joita hän ei enää halunnut tavoittaa tai hajonnut lopulta usvan sekaan.
Hän oli lannistanut itsensä, tyhjyys ympärillä oli toteutunut.
Lopulta uni oli johdattanut hänet Kotikolon tiluksille, se oli kuin enne, enne, enne, hän ei kestänyt nähdä tuttuja kasvoja vaan oli seurannut kaikua menneisyydestä, sanoja jotka totesivat puolihuolimattomasti kuinka Kotikolossa oli aina lämmintä. Niinä vuosina hän oli elänyt lähes täydellisyydessä eristäytyneisyydessä, yksinäisyyteen olisi kuollutkin ennen pitkää ilman unta. Hän ei uskonut sattumaan tai kohtaloon, korkeintaan onnettomiin, mutta antautui silti unen jälkimaininkiin epätoivonsa keskellä.
Tammikuisena aamuyönä kaksi vuotta sitten hän oli ilmiintynyt Kotikolon rajalle ja vain harhaillut aikansa, eikö hän sittenkin vain voisi kuolla siihen, päättää tehdä edes jotain? Kotikolon ympärille kootut suojataiat olivat varoittaneet hänen läsnäolostaan, mutta tunnistaessaan hänet puolipukeisena paikalle kiirehtinyt Arthur oli laskenut sauvansa heti alas. Severus ei tiennyt, voisiko koskaan tehdä saman kuin Arthur, luottaa toiseen täysin varauksettomasti ja vilpittömästi niin nopeasti. Hän ei ollut saanut sanaa suustaan, mutta hämärässäkin Arthur oli tiennyt mistä oli kyse ja johdattanut hänet kotiinsa. Velho oli nähnyt shokin omilla, lastensa ja vaimonsa kasvonsa tietäen mitä tuli tehdä. Jälkeenpäin Severus tunnisti itsekin joutuneensa unen laukaisemaan shokkitilaan. Hautajaisista oli sinä yönä tullut kolme vuotta.
Arthur oli tiennyt muttei samalla siltikään tiennyt sielunsa lamaannuttaneista tapahtumista, hän ei kertonut eikä Arthur kysellyt. Shokkireaktio ei syntynyt uudelleen edes vuotta myöhemmin, hän kykeni jo näkemään mihin totaalinen yksinäisyys saattoi kuljettaa hänet tai kenen tahansa muun. Toisinaan hän tahtoi pelkän yksinäisyyden.
Kotikolo ei koskaan ollut täysin äänetön, ei edes lasten lähdön jälkeen. Näkymättömät askeleet juoksivat jyrkissä portaissa tuulen narinan kanssa, velhoradio saattoi soittaa surullista sävelmää lumotun kellon vieressä, viskilasit kilahtivat joskus toisiaan vastaan. Kuinka yllättävää: Arthurin tarjoama viski oli parempaa kuin Luciuksen oma vuosikymmen sitten. Mollykin istui toisinaan heidän seuraansa, Severus saattoi nähdä uneliaiden katseiden alla lempeän ja vuosia kestäneen rakkauden, se oli kahdenkeskinen sävel jolta hän peitti korvansa. Hän oli moneen kertaan paikatun katon alle kutsuttu muukalainen, tunkeutuja, mistä muustakaan raskas paino rintakehässä olisi voinut johtua. Itseäsi huijaat, petät ja pelkäät syyttivät peilit jokaisen Kotikoloon tehdyn vierailun jälkeen. Olet Kotikolossa vain yhdestä syystä, eikä Arthur saa tietää sitä koskaan.
Vuoden 2006 syksy oli poikkeuksellisen lämmin, Arthur jaksoi selittää talon kylkeen kasvatetuista hopealehtisistä omenapuista ja auringonpaisteesta vaikka teevesi oli jo kiehunut. Sama oli tapahtunut hänen elämässään jo kerran aikaisemmin, kuvotus karvasteli kurkussa ja kädet vapisivat lyhyen hetken. Kuinka säälittävä ja heikko hän olikaan. Lieden ääressä hyörivä mies oli Arthur Weasley eikä kukaan muu. Molly oli Ginnyn luona Pariisissa eikä lämpö kadonnut silloinkaan, hän mietti olisiko Kotikolossa aina yhtä lämmintä. Talon lämpö koostui lukemattomasti asioista, eivät kaikki niistä voineet hävitä.
Severus ei muistanut, missä yhteydessä hänen oma puoliverisyytensä oli noussut esille mutta eräänä kevätiltana niin oli vain käynyt. Aivan kuin Arthur olisi unohtanut hänen verilinjansa kokonaan, sillä heti keskustelun jälkeen tajuttuaan hänen kasvaneen jästien parissa Arthur alkoi esitellä hänelle omia keksintöjään ja jästimaailmasta tekemiään löydöksiä. Hän kuunteli nöyrästi ja vastaili parhaansa mukaan vaikka myös jästien maailma oli etääntynyt hänestä velhomaailman tavoin.
Hopean ja kullan sekaiset lehdet nousivat länsituulen mukana, tuuli kuljetti niiden väriloistoa mukanaan hänen ympärillään. Hopealehtiset omenapuut vaativat aivan erityisen tarkkaa ja helläkätistä hoitoa voidakseen kasvaa kunnolla, sen hän liemenkeittäjänä tiesi. Syksyinen aurinko lämmitti kalpeita kasvoja, hän ehti seistä siinä melko kauan ennen kuin Arthur ilmestyi yllättäen nurkan takaa.
”Severus, tule katsomaan mitä löysin. Viime viikolla kävin...” Hän ei kuullut enempää, sillä Arthur oli kadonnut jo takaisin sinne mistä oli tullutkin. Hartioitaan kohauttaen hän käveli pieneen varastoon jonne jästikapineet olivat Arthurin toimesta päätyneet.
Syysauringon hiipuvat säteet tuntuivat kohdistuvan suoraan Arthuriin, haalea oranssi kipunoi hetken kuparinpunaisena. Pian Arthur kuitenkin laski käsissään olevan esineen alas kääntyen katsomaan häntä. Tunnelma ikään kuin viivästyi, siinä oli yhtä aikaa sekä jotain tuttua että jotain vierasta. Hän oli ennalta nähnyt, ennustanut kaiken jo aikoja sitten ja vältellyt sitä omalla tavallaan. Miksi niin tapahtui? Miksi Arthur aikoi tehdä sen? Miksi hän oli siellä? Miksi juuri hän? Miksi juuri Arthur? Hetki venyi tihentyvässä tunnelmassa ja hänen sisäisessä kysymystulvassaan kunnes hän tunsi yllättäen kömpelöt sormet leuallaan.
Kosketus oli karhea eikä hän voinut säpsähdykselleen mitään. Silmissä ei ollut kultaista varjoa vaan ne olivat puhtaan siniset mutta ainakaan tänään hän ei paennut vaan tuli Arthuria puolivälissä vastaan.
