Kirjoittaja: Vanilje
Beta: Camiela
Ikäraja: Sallittu
Fandom: Karhuveljeni Koda
Paritus: Denahi/Kenai
Genre: draama, angstinen romance
Varoitukset: insesti
Haasteet: Kaiken maailman ficlettejä IV (viikko 29: luonto), Multifandom-haaste II, Valloita fandom -haaste
Vastuuvapaus: Hahmot tai maailma eivät kuulu minulle, vaan luojilleen. En myöskään saa tuotoksistani rahallista korvausta.
A/N: Katsoin pitkästä aikaa Karhuveljeni Kodan ja ihastuin ihan täydellisesti uudelleen koko elokuvaan ja näihin miehiin. ♥ Heistä oli sitten pakko kirjoittaa jotain ja tällainen syntyi. Erityiskiitokset vielä Camielalle betauksesta! ♥
Ajatuksista vapauteen
Denahi ei saa unta. Syy ei ole silloin tällöin haukahtavien koirien, kaukaisuudessa pauhaavan kosken tai muiden luonnon äänien. Ei, syy on jokin aivan muu.
Kenai kääntyy unissaan ja Denahin sydän hypähtää.
Karibunnahkateltan hämärässä valossa Denahi saattaa erottaa veljensä kasvonpiirteet; hieman pyöreät poskipäät, unisen hengityksen tahdissa liikkuvan nenän, silmille valuvat mustat hiukset. Miehen vatsassa tuntuu lähtevän mammuttilauma liikkeelle.
Kenai näyttää niin kauniilta nukkuessaan. Viattomalta.
Liian kauniilta.Denahin tekisi mieli silittää veljensä hiuksia. Vetää toinen lähelleen ja suojella kaikelta pahalta. Sitähän isoveljenä oleminen on. Onhan? Jokin siinä ei silti tunnu oikealta. Denahi haluaisi jotain enemmän, mutta eihän sellaista tehdä.
Ajatusten vyyhti tuntuu kietoutuvan tiukaksi nyöriksi vartalon ympärille. Veljeksistä keskimmäinen nousee istumaan ja vilkaisee toisella puolellaan nukkuvaa Sitkaa; tämä näyttäisi olevan unessa.
Teltan oven raosta näkyy vain hiljaisuutta ja mies päättää astua ulos.
Öinen ilma on raikkaan viileää. Denahin tekisi mieli huutaa, mutta sen sijaan hän poimii maasta nyrkkinsä kokoisen kiven ja heittää sen niin kauas kuin jaksaa. Rauhoituttuaan hän sulkee silmänsä ja vetää keuhkonsa täyteen puhtautta. Pehmeä maa jalkojen alla tuntuu rauhoittavalta. Pian Denahi huomaa juoksevansa. Hän juoksee ja juoksee, kunnes löytää kauniin paikan kalliolta. Tarkasti katsottuna syksyyn kääntyvällä hämärtyneellä taivaalla saattaa erottaa häivähdyksen revontulia.
Denahi päästää ajatuksistaan irti ja antaa niiden lentää tuulenvireen mukana. Hän voi aistia niiden tanssivan henkien kanssa suden lailla. Aivan yhtäkkiä Denahista tuntuu kuin puiden oksat olisi vedetty upean maiseman edestä. Hänen pelkonsa ovat sokaisseet hänet niin monelta kauniilta asialta.
Yhteiset hetket Kenain kanssa. Koko ajan Kenai on ollut lähellä, eikä toinen ole mihinkään katoamassakaan. Denahi itse ajattelee liikaa, saa asiat sotkeutumaan pahemmaksi solmuksi kuin ne todellisuudessa ovatkaan.
Ei Denahi voi veljensä tunteita tietää, mutta ei kai hänen tarvitsekaan. Sen sijaan hän päättää nauttia hetkestä ja antaa asioiden laukata omalla painollaan.
Denahi tuntee olonsa kevyemmäksi kuin pitkiin aikoihin. Hän naurahtaa ja lähtee kävelemään takaisin kohti telttaa. Tuulenvire puhaltaa kuivia lehtiä Denahin jalkojen yli.
Ennen telttaan astumista mies vilkaisee vielä kerran taivaalle kunnioittavasti kiittäen. Sisällä Kenai mumisee unissaan. Varovasti Denahi tuuppaa virnistäen veljeään käsivarteen ja käy tämän viereen makaamaan. Kaikki tuntuu niin selkeältä.
Oikealta.Denahi nukahtaa hymyillen pöllön huhuillessa kaukaisuudessa.