Nimi: Mutta ne opinnot!
Kirjoittaja: night eagle
Genre: Aikalailla voisi kutsua genrettömäksi. Välillä saattaa löytyä ripaus randomia huumoria.
Ikäraja: K-11
//zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ikärajojaParitus: Vihjauksia, mutta ei mitään suoraa.
Summary:
Albus Potter vs kaikki ne idiootit, jotka ovat päättäneet sabotoida hänen koulumenestystään (eli eräs tekopyhä luihuinen, ADHD-veli ja ne helkutin maahiskapinat).Disclaimer: En omista Potter-maailmaa, en omista Albusta, en omista Scorpiusta, en omista Rosea, Jamesia enkä koko Tylypahkaa. Mutta Thomasin minä omistan! Niin, ja ne pari muuta tyyppiä, joilla ei oikeastaan ole edes väliä.
Haasteet:
Takaisin TylypahkaanA/N: Miksi kukaan edes antaa mun nimetä omat ficcini? Tämäkin kuulostaa pienellä budjetilla tehdyltä hömppäkomedialta...
Eipä siinä sitten muuta kuin olkaa hyvät ja lukekaa. Tämän olisi voinut pistää myös varoituksiin, mutta todetaan se nyt sitten tässä: en tiedä, mitä amortentiaan tulee. Löysin vain tavallisen lemmenjuoman ainekset ja päätin niiden riittävän. Niin, ja tein kolmannesta sukupolvesta omanlaiseni, joten toivottavasti tykkäätte näistä vähän älyvapaammista versioista. Jotenkin vain kutkutti kirjoittaa kaikki tällaisen Alin näkökulmasta.
Mutta ne opinnot!
Albus Severus Potter istui tuulisena syyskuun päivänä linnan pihalla eikä hänellä ollut aavistustakaan, mitä hän siinä teki. Etenkin kun hänen seuranaan kylmällä kivipenkillä loikoili Scorpius Hyperion Malfoy, koulun pahin kiusaaja. Poika laski kasvot käsiinsä ja huokaisi raskaasti. Hän halusi takaisin tunnille.
No, okei, hän ei halunnut, mutta sitähän hän ei myöntäisi ylimieliselle blondille. Blondille, joka hänet tähän sotkuun oli alun perinkin raahannut.
"Ottaako koville, Potter?" Scorpius naurahti ja nosti hieman päätään penkiltä nähdäkseen tummatukkaisen kilpailijansa. "Lintsaatko ensimmäistä kertaa elämässäsi?"
Albus siristi uhkaavasti silmiään ja yritti näyttää mahdollisimman murhaavalta. Kertaakaan viimeisen viiden vuoden aikana häneltä ei ollut jäänyt yhtään tuntia väliin. Tähän mennessä hän oli saattanut ilmoittaa ylpeänä, että hänen läsnäolonsa tunneilla oli täydellinen, kokeiden arvosanat huippuja ja kaikki opettajat pitivät hänestä. Hän oli ylpeä korpinkynsi. Tästä huolimatta hän sanoi: "En tosiaankaan, Malfoy."
Se oli läpinäkyvin valhe, jonka korpinkynsi saattoi koskaan sanoa. Osa kuitenkin oli totta: häntä ei ottanut koville lintsata taikuuden historian tuntia. Al oli lievästi järkyttynyt. Tähän asti hän oli aina pysynyt professori Binnsin kuollettavilla tunneilla kunniakkaasti hereillä. Hän oli ottanut enemmän muistiinpanoja kuin yksikään muu oppilas (lukuunottamatta Rosea ja ehkä Malfoyta) ja jopa läpäissyt kokeet täysillä pisteillä. Mutta muistot eilisen tunnin lukemattomista maahiskapinoista nostatti karvat niskassa pystyyn.
"Tsk. Kaikkihan sen tietävät, että olet jäätävä hikke." Scorpius oli taas sulkenut silmänsä. Ilma oli kylmä eikä Albus ymmärtänyt, miksi poika halusi ehdoin tahdoin maata jäisellä kivellä.
"En ole "hikke"." Al niiskaisi. "Otan vain tulevaisuuteni vakavasti, kuten sinunkin pitäisi."
Keskustelu päättyi siihen. He viettivät seuraavan puolituntisen hiljaisuuden vallitessa, kunnes Alin kyltymätön uteliaisuus vei voiton. "Miksi edes raahasit minut mukaasi?"
Luihuinen katsoi häntä kuin vastaus olisi itsestäänselvä. "Halusin tietenkin turmella sinut, pyhä Potter."
"Mitä sinä siitä muka hyödyt?"
"Tuhoan viattoman maineesi ja saan siitä suurta tyydytystä."
Al ei edes viitsinyt vaivautua vastaamaan. Hän keskittyi panikoimaan kaiken tarpeellisen tiedon menetystä, mutta muisti sitten yhtäkkiä, kuinka oli melkein nukahtanut itsekin edellisellä tunnilla. Se, jos mikä, oli ennätys Alin kanssa.
Parivaljakko kieltäytyi muuten puhumasta toisilleen muutamaa sanaharkkaa lukuun ottamatta, jotka olivat nekin Alin mielestä Scorpiuksen syytä. Tummatukkainen poika oli yrittänyt omantunnontuskissaan kaivaa oppikirjansa esiin, mutta luihuinen oli päättänyt todenteolla ottaa asiakseen sabotoida Alin koulumenestystä. Malfoyn kolmannen
aquatulio-loitsun jälkeen poika päätti säästää itsensä ja kirjansa vaivalta ja vedeltä, ja tyytyi tuijottamaan edessään avautuvaa kiellettyä metsää.
Lopulta kellot soivat tuntien päättymisen merkiksi ja he suuntasivat sisälle linnaan hiljaisuuden vallitessa. Al ei yksinkertaisesti suostunut keskustelemaan Scorpiuksen kaltaisen kiusaajan kanssa ja Scorpius näytti nauttivan perivihollisensa "turmelemisesta". Niin kuin hänet muka voisi turmella!
Al vastusti kiusausta murentua tuhansiksi palasiksi lattialle ja itkeä, kunnes joku toisi hänelle ajankääntäjän ja hän saisi mennä väliin jääneelle tunnille.
"Nähdään seuraavalla historian tunnilla, Potter", Scorpius huikkasi vinosti virnistäen ennen kuin talsi luihuisten pöytään. Al yritti olla laahustamatta muiden korpinkynsien luo. Hän lähes romahti (istuutui arvokkaasti, Al korjasi mielessään) punatukkaisen serkkunsa viereen ja alko lappoa ruokaa lautaselleen.
"Missä ihmeessä sinä olet ollut?" Rose tivasi ennen kuin ensimmäinen peruna edes osui lautaselle. "Ymmärrätkö, että sinulta jäi hyödyllistä materiaalia oppimatta!"
Al päätti olla tiuskimatta parhaalle ystävälleen. Hän ei jaksaisi nyt riidellä kenenkään kanssa. "Malfoy kidnappasi minut."
"Mitä?" Rose näytti kauhistuneelta. Hänen pörröiset hiukset rätisivät taikuudesta. "Oletko kunnossa?"
Joku tyrskähti heitä vastapäätä. "Anna hänelle tilaa hengittää, Rosie", Thomas Jones sanoi voidellessaan leipäänsä. "On hyvä, että poikaparka tekee välillä jotain muutakin kuin opiskelee."
Rose ei näyttänyt olevan samaa mieltä, kuten ei Alkaan. Toisaalta äskeinen lintsaustuokio oli ollut rentouttava... mutta ne opinnot! "Hänen täytyy ajatella tulevaisuuttaan, Tom! Sinä olet sitten niin epä-korpinkynsimäinen."
Thomas ei näyttänyt olevan yhtään loukkaantunut. Rosen sanoissa oli kuitenkin perää: poika ei opiskellut yhtä paljon kuin muut korpinkynnen kuudesluokkalaiset, mutta hän oli älykäs ja utelias. Nekin olivat tärkeitä korpinkynnen piirteitä.
"Al on kuin kävelevä tietosanakirja. Hänen tulevaisuutensa tuskin romahtaa, jos häneltä jää yksi maahiskapinaluento välistä."
Al voihkaisi ja pudotti päänsä pöydälle. Se sattui aika paljon, mutta maahiskapinat sattuivat vielä enemmän. Hänen täytyisi oppia mahdollisimman nopeasti vastustamaan maahiskapinoiden hirvittävää voimaa. Helkutin maahiset saivat hänet aina uneliaaksi.
"Katso nyt! Al-parka on jo romahduspisteessä! Malfoy teki hänelle palveluksen kidnapatessaan hänet."
"Älä ole naurettava! Al, onko kaikki hyvin? Mitä Malfoy teki sinulle? Käyttäydyt oudosti."
Al kohotti päätään nähdäkseen huolestuneen ja huvittuneen silmäparin. Hänen teki mieli voihkaista uudestaan ja palata pöydän kovalle, mutta todelliselle pinnalle. "Hän turmeli minut."
"MITÄ!?" Tällä kertaa Rose huusi ja nousi pöydästä tuoli kolisten. Sali hiljeni ja kaikki kääntyivät katsomaan heitä. Al tunsi punastuvansa yllättävästä huomiosta. "Minä tapan sen Malfoyn ääliön!"
Muutamat naurahtivat yllättävälle julistukselle, Al vilkaisi luihuisten pöytään kauhuissaan. Scorpius Malfoy vain virnisti hänelle häpeämättä. "Istu alas, Rosie, ole kiltti..."
"No en varmasti! Se pikku nilk--"
"Joku suunnittelee Malfoyn teloitusta?" Se oli James. Al vilkaisi rohkelikko-veljeään kärsivästi. Hän rakasti sukuaan, mutta joskus he osasivat olla niin ylidramaattisia.
"Rosie vain pelleili", Al yritti, mutta James istui jo heidän välissään kietoen kätensä heidän molempien ympärille.
"Olen mukana, kertokaapa suunnitelmanne."
"Etkö edes halua tietää, miksi Rose haluaa tappaa hänet?" Korpinkynsi kuulosti epätoivoiselta. Rohkelikko vain virnisti huolettomasti.
"Ai sen lisäksi, että hän on mäntti?"
"Okei, se oli tyhmä kysymys."
"Kuulinko oikein? Älykkö veljeni myöntää kysyneensä
tyhmän kysymyksen!" James henkäisi dramaattisesti. Al pyöräytti silmiään. "Maailmanloppu on lähellä! Paetkaa!"
Jälleen muutamat tirskuivat heidän ympärillään, mutta suurin osa oppilaista oli palannut lounaittensa pariin. Tällainen kohtaus ei ollut mitään uutta Weasley-Potterin suvussa.
"Lopeta jo, idiootti." Al tönäisi räkättävää isoveljeään.
"Mutta siis, tosiaan", James yritti laantua tyrskähdellen vielä silloin tällöin, "Miksi tapamme suuren luihuisten ääliön?"
"Hän turmeli Alin!" Rose puuskahti punaisena.
"Häh? Tarkoitatko, että hän...?"
"Kyllä. Juuri sitä tarkoitan." Al ei edes halunnut enää pysyä kaksikon ajatusten kulun perässä.
James näytti yllättäen vakavalta. Kaikki huumori oli kadonnut hänen kasvoiltaan, kun hän katsoi Alia isovelimäiseen tapaan. "Pakottiko hän sinut pahoihin juttuihin?"
"Pakotti", Al voihkaisi ja painoi päänsä takaisin pöydän viileälle pinnalle. Menetetyt muistiinpanot tuntuivat tanssivan hänen päässään ivatanssia.
James henkäisi yhtäkkiä. "Tarjosiko hän sinulle tupakkaa?"
Nuorempi veljeksistä tuijotti puuta aivan kuin siitä löytyisi vastaus Jamesin oudolle kysymykselle. "Ei", hän vastasi hitaasti.
"Entä alkoholia? Et kai ole humalassa? Äiti tappaa sinut."
"No ei." Mistä tämä oli saanut edes päähänsä sellaista? Sitä paitsi hän tiesi oikein hyvin Jamesin kokeilleen alkoholia ensimmäisen kerran pari vuotta sitten.
"Huumeita?"
"Ei."
"Ryöstitte Tylyahon?"
"Ei!"
"Pakottiko hän sinut", James murisi, "seksuaalisiin juttuihin!"
Al repäisi päänsä pöydältä ja räväytti silmänsä ammolleen. "Mitä? No ei!" Jamesin kuoleman vakava ilme vaihtui pian helpottuneeseen virneeseen. Al tuijotti veljeään suu auki, kasvot punaisina. Rosekin rentoutui silmiinnähden. Al halusi vajota maanrakoon.
"Hyvä sitten." James hymyili taas, mutta ruskeissa silmissä oli yhä huolestunut katse. "Eihän hän satuttanut sinua mitenkään muuten?"
Al pudisti päätään. Onneksi kumpikin näytti uskovan häntä ensimmäisellä kerralla. Thomas oli tukehtua leipäänsä naurusta.
"Kerrothan meille heti, jos se käärme yrittää jotain?" Al lupasi, koska tiesi, ettei pääsisi kahdesta ylihuolehtivasta sukulaisestaan muuten eroon. Lupauksen saatuaan James poistui suuresta salista sen enempää sanomatta uskolliset rohkelikkokoir-- ystävänsä perässään.
---
Al löysi tiensä tyrmiin Rosen ja muutaman muun korpinkynnen kanssa. Taikajuomat olivat ehdottomasti yksi pojan lempiaineista ja hän odotti innoissaan luokan ulkopuolella opettajan saapumista. Intoa laski ainoastaan vilaus eräästä tietystä blondista, joka ei koskaan jätäisi häntä rauhaan. Al teki parhaansa piiloutuessaan Rosen taakse ja livahtaessaan luokkahuoneeseen oven auetessa. Hän ei missään nimessä antaisi pojan enää vetää häntä mukaansa huonoille teille.
Luihuinen ei kuitenkaan ollut kiinnostunut Alista päivän viimeisten oppituntien aikana. Korpinkynsi oli kiitollinen, mutta hänellä oli paha aavistus. Kuten isänsä, hänkin sai joskus tietynlaisia väreitä, jotka kertoivat jonkin olevan tulossa. Malfoyn piittaamattomuus oli varmasti pelkkää näytöstä ja poika iskisi vielä terävät hampaansa Aliin.
"Olen varma, että kuvittelet vain", Rose sanoi ykskantaan ja otti kirjansa esiin viimeisen tunnin, muinaisten riimujen, alkaessa. "Tuollainen paha aavistus on kovin epätarkka." Vaikka Albuskin luotti kirjoihin enemmän kuin tunteisiin, hän tiesi, ettei
hänen tunnettaan kannattanut jättää huomiotta. Se oli eräänlainen kuudes aisti. Hän ei sanonut sen enempää serkulleen, mutta päätti silti olla varuillaan seuraavalla historian tunnilla.
Muinaisten riimujen tunti oli ihanan haastava. Al käänsi Rosen kanssa vaikeita riimutekstejä ja yritti tulkita niiden merkitystä syvällisemmin. Toisin kuin liemissä, riimuissa hän joutui miettimään enemmän. Liemet kävivät häneltä kuin leikki. Hän muisti edellisen liemitunnin ja amortentian, jota he olivat valmistaneet. Mielessään hän luetteli lemmenjuoman ainesosia ulkoa: tuhkaluikuran munia, seitsemän ruusunpiikkiä, hyppysellinen kuivattua piparminttua ja jauhettua kuukiveä. Nenässä leijaili vieläkin luudanvarren, sateen jälkeisen ilman, vastapainetun kirjan ja sitruunan tuoksu.
Rose oli puolestaan kertonut haistaneensa liljan, pergamentin, musteen ja minttuhammastahnan. Al tiesi Thomasin käyttävän minttuhammastahnaa, mutta tyttö ei ikinä myöntäisi ihastustaan itselleen eikä kellekään muulle. Tytöstä rakastuminen oli hyvän opiskeluajan tuhlausta ja turhamaisuutta. Al taas halusi kokeilla seurustelemista, mutta yksikään tyttö ei ollut ollut hänen mieleensä. Hitto vie, hän ei edes tiennyt miten tytöille puhutaan! Paitsi tietysti sukulaistytöilleen, mutta he eivät oikeastaan edes olleet tyttöjä Alin silmissä. Hänellä tosin oli tarpeeksi itsesuojeluvaistoa olla kertomatta tätä heille.
Kaikki valittivat liiasta läksymäärästä tunnin loputtua, ja jopa Al halusi osallistua valitukseen. Hän tunsi stressin kasaantuvan harteilleen tasaiseen tahtiin. S.U.P.E.R:t olivat sentään jo ensivuonna, ja hänellä oli vielä paljon opittavaa! Rose oli häntä ainakin viisi sivua edellä muodonmuutoksissa ja nyt vielä historiassakin välistä jääneen tunnin takia. Hemmetin Malfoy!
Kaksikko oli kävelemässä kohti oleskelutupaa, kun he törmäsivät jälleen Jamesiin ja Lilyyn sekä muutamaan muuhun rohkelikkoon eteisaulassa. Heidän joukossaan oli myös puuskupuheja ja korpinkynsiä, ja heillä kaikilla oli luudanvarret käsissään.
"Al! Rose! Siinähän te olette!" James huudahti ja heilutti heille jo kaukaa. "Tulkaa pelaamaan huispausta!"
Jamesia ja Alia yhdisti ainoastaan yksi asia sotkuisen tukan ja oikeamielisen asenteen lisäksi ja se oli huispaus. Jokainen kolmesta Potterin lapsesta oli perinyt tämän huispaushulluilta vanhemmiltaan. Al ja James olivat kumpikin tupansa jahtaajia ja James rohkelikon kapteeni. Lily taas oli heidän isänsä tavoin rohkelikon etsijä. Rosekin oli melko hyvä pelaaja, mutta ei tarpeeksi hyvä päästäkseen joukkueeseen. Hänessä oli vähän Weasleyn suvun huispaajaa sekä äitinsä kykenemättömyyttä luudanvarren kanssa toimimiseen.
Houkutuksesta huolimatta Al loi veljeensä parhaan 'oletko tosissasi' -katseen. "Toivon, ettet sanonut tuota tosissasi. Minulta jäi tänään taikuuden historian tunti väliin ja minun on otettava muut kiinni."
James takertui rintaansa aivan kuin saaden sydänkohtauksen. "Mitä on tapahtunut? Albus Potter lintsasi vapaaehtoisesti tunnilta?" hän henkäisi dramaattisesti. Al pyöräytti silmiään.
"En vapaaehtoisesti! Se oli Malfoyn vika."
"Entä sitten? En siltikään näe syytä, mikset voisi tulla pelaamaan huispausta." Se, joka kieltäytyi huispauksesta, oli Jamesin silmissä hullu. "Ehdit ihan hyvin opiskella myöhemminkin."
Ajatuskin ajan tuhlaamisesta kauhistutti kuudesluokkalaista.
"En tos--" Hän ei kuitenkaan saanut mahdollisuutta sanoa sanottavaansa loppuun. Thomas oli hiippaillut jostain heidän taakseen ja pakotti tiensä keskusteluun.
"Hän lähtee mielellään!" hiekkatukkainen poika julisti ja ansaitsi Jamesilta leveän virneen.
"Mahtavaa! Tiesin, että suostuisit!" Hän läimäisi Alia voimalla selkään ja lähes hyppelehti kohti pääovia.
"Mitä? Enhän minä--", Al yritti, mutta hänen päälleen puhuttiin jälleen.
"Totta kai hän suostuu." Thomas hymyili viattomasti.
"Olet mahtava tyyppi, Jones. Jos en tietäisi, että olet täystuho luudalla, kutsuisin sinutkin mukaan."
"Olen otettu kunniasta. Ehkä sitten seuraavassa elämässä, kun olen kuuluisa huispaustähti."
Kaksikko nauroi letkautukselle kuin paremmallekin vitsille. Al näki sivusilmällä Lilyn keskustelevan ystäviensä kanssa aivan kuin ei huomaisikaan veljiensä keskustelua. Hienoa, ei siis apua siltäkään suunnalta. Hugo oli jo raahannut vastustelevan Rosen ulos aurinkoon.
"Oletko laatinut Malfoyn kanssa jonkun suunnitelman tulevaisuuteni tuhoamiseksi?" huomiotta jätetty Al kysyi synkästi maanvaivalta, jota kutsui joskus myös ystäväkseen. Thomas vain heilutti hänelle, kun ylienerginen James ryhtyi raahaamaan häntä ulos aulasta kohti huispauskenttää. Al tyytyi kohtaloonsa. Hänen tulevaisuutensa oli tuhottu.
----
"Al! Syötä!" Al käänsi luutansa ääntä kohti ja antoi kylmän tuulen piiskoa kasvojaan. Kun hän lensi, hän oli elossa. Kun hän syöksyi kohti maata kuin kivi, hän oli elossa. Kun hän tunsi painottomuuden tunteen, hän oli enemmän kuin elossa. Hän oli Albus Potter. Yksikään murhe ei yltänyt niin korkealle maanpinnasta.
Al heitti kaadon Linda Lloydille, puuskupuhin jahtaajalle, ja väisti täpärästi kohti syöksyvän ryhmyn. Hän kiepahti luudallaan 360 astetta ja jatkoi matkaansa kuin mitään keskeytystä ei olisi ollutkaan. Hän oli taitava lentäjä ja ylpeä siitäkin. Ehkä jopa ylpeämpi kuin koulumenestyksestään. Lentäminen saattoi jopa yltää tärkeysjärjestyksessä ensimmäiseksi.
Kukaan ei näyttänyt väsyneen pelaamisesta, vaikka he olivat olleet ilmassa luoja ties kuinka kauan. Aurinko oli laskeutunut kielletyn metsän puidenlatvojen taakse ja maalannut taivaanrannan lämpimän punaisella. He olivat aloittaneet pelin auringon ollessa yhä ylhäällä ja pelanneet kolme peliä rohkelikko vastaan korpinkynsi ja puuskupuh -joukkuein. Rohkelikkoja oli ollut kiistattomasti eniten. Sen hetkinen peli loppuisi, kun Lily tai Ross Gate, korpinkynnen etsijä, nappaisi siepin.
Al palautti huomionsa peliin tarkkailtuaan kahta etsijää. Kumpikaan ei ollut vielä nähnyt sieppiä. Al katsoi tarkkaan, kuinka James kiisi kentän läpi kaato kainalossaan väistellen vastapelaajia. Alin silmät siristyivät ja hetken oli kuin kaikki olisi hidastunut. Hän painautui luutaansa vasten ja lensi suoraan kohti Jamesia, kun tämä oli heittämässä kaadon Timothy Woodille. Hän kyyristyi matalammaksi päästäkseen lujempaa ja nappasi kaadon ilmasta juuri ennen kuin se oli laskeutua Woodin odottaviin käsiin. Hän oli ottanut kaadon haltuunsa.
Nyt oli Alin vuoro syöksyä kentän poikki kuin salama ja väistellä esteitä. Hän kuuli etäisesti ryhmyn lähestyvän vinkuen, mutta puuskupuhin lyöjä ehti hänen luokseen ennen sitä. Al jatkoi matkaansa. Yksikään toinen pelaaja ei ollut vapaalla paikalla rohkelikon pettämättömän puolustuksen alla (rohkelikolla oli sentään lähes koko oma joukkue koossa ja he olivat harjoitelleet yhdessä - korpinkynnet ja puuskupuhit eivät olleet luoneet yhteisiä strategioita eivätkä siksi toimineet täydellisesti yhdessä) ja valmistautui tekemään maalin.
Al kiersi maalitolpat takaa välttääkseen rohkelikot ja harhauttaakseen pitäjää. Sitten hän teki nopean liikkeen, jota monet tuskin pystyivät näkemään kunnolla ja heitti kaadon suoraan oikeanpuoleisesta maalisalosta sisään hurrausten saattelemana. Heidän joukkueensa tuuletti hetken, kunnes peli oli taas täydessä vauhdissa.
Aikaa meni varmaan vielä ainakin vartti ennen kuin heidän yläpuoleltaan kuului huudahdus ja kaikki pysähtyivät katsomaan. Etsijät olivat nähneet siepin. Pelin ratkaisisi se kumpi heistä sai sen ensin kiinni. Al tiesi kokemuksesta Rossin olevan nopea ja tarkka jahtaaja, mutta hän tiesi myös Lilyn olevan parempi. Nyt hän kuitenkin toivoi, kuten kaikissa rohkelikko - korpinkynsi -peleissä, että hänen pikkusiskonsa häiriintyisi jostakin ja Rossilla olisi mahdollisuus kiriä.
Tasan kahdentoista sekunnin kuluttua rohkelikkojen joukkue yltyi huutoon, kun Lily nappasi kuin nappasikin siepin juuri korpinkynnen nenän edestä. Ross ei kuitenkaan ollut ollut kaukana. Lily löi nyrkkiä ilmaan sieppi tiukasti sen sisällä ja kääntyi sitten kättelemään kohteliaasti vastustajaansa. He kaikki pelasivat kuitenkin hyvässä hengessä ystävinä.
Viimein kaikki laskeutuivat ja alkoivat suunnata koululle kukin omaan tahtiinsa. Al yritti palauttaa kohmeisiin sormiinsa tuntoa hieromalla käsiään yhteen.
"Tämä oli hauskaa!" James sanoi tullessaan Alin rinnalle. Linnan pihamaa oli punaisen ja oranssin lehtimaton verhoama. "Etkä edes ajatellut koko aikana taikuuden historiaa."
Al olisi halunnut väittää vastaan, muttei voinut. Hän oli hieman järkyttynyt omasta käytöksestään. Ei hän ennen ollut jättänyt koulua näin huomiotta. Kaikkein yllättävintä asiassa kuitenkin oli, ettei häntä edes kaduttanut. Lentämisellä saattoi olla osansa asiaan, sillä sitä Al rakasti ehkä jopa enemmän kuin tietoa. Huomenna hän ei kuitenkaan antaisi itsensä lipsua tarkasti laaditusta aikataulustaan.
"Tullaanko huomennakin pelaamaan?" Lily kysyi hymy huulillaan. Hänen poskensa ja nenänpäänsä olivat punaiset raikkaasta ilmasta.
"Ääh, ei me voida. Huispauskenttä on varattu koko illan luihuisille." James nyrpisti nenäänsä. "Mistä tuli mieleen, olen päättänyt harjoitusajat rohkelikolle. Pistän ne tänä iltana ilmoitustaululle."
Al kuunteli toisella korvalla sisarustensa keskustelua huispausharjoituksista ja pohti, koska korpinkynnen harjoitukset alkaisivat. Hän pisti merkille tarkistaa ilmoitustaulun heti ensitöikseen, ja jos siellä ei ollut mitään, hän menisi itse kysymään Jack Bootilta, korpinkynnen kapteenilta. Al ei hyväksynyt asioiden viimetinkaan jättämistä. Olihan nyt jo lähes lokakuu, joten tottahan toki Bootin täytyi tietää jo aikatauluista. Etenkin jos jopa James jo tiesi. Toisaalta, huispaus oli ainoa asia, jonka uuden sukupolven kelmi otti tosissaan.
Kun Al viimein pääsi korpinkynsien oleskeluhuoneeseen Rosen kanssa, hän huomasi väkeä olevan paikalla vain kourallinen. Luultavasti suurin osa oppilaista oli kirjastossa opiskelemassa tai muuten vain lukemassa. Serkukset asettautuivat yhteen pöydistä ja ottivat kirjansa ja läksynsä esille mukisematta. Heiltä oli jäänyt ruokailu väliin, mutta opiskelu tuli aina sellaisten jokapäiväisten pakollisuuksien edelle kuin esimerkiksi ruoka. Ja sitä paitsi...
"Hei! Tulitte sitten viimein!" Thomas huikkasi ja heittäytyi tuolille Rosen viereen. Al huomasi pienen punan tytön poskilla, mutta hänen serkkunsa vain mulkaisi poikaa pahasti ja palasi jästitiedon pariin. "Oletin, että teillä on nälkä, ja toin ruokaa. Ei tarvitse kiittää", Thomas lisäsi vaatimattomaan tapaansa.
Rose ei kiittänyt ja otti pöydältä Thomasin tuoman kurpitsaleivoksen ja kermakaljan ja painoi päänsä takaisin kirjan ylle. Poika näytti hieman loukkaantuneelta ja alkoi murjottaa. Al kiirehti nopeasti piristämään ystäväänsä.
"Kiitti, Tom. Meillä on nälkä. Kummallakin." Hän katsoi merkittävästi Rosea. Älykkö oli selvästi kiukkuinen Thomasin aiemmalle sekaantumiselle huispaus-asiassa. Totta puhuen Alkin halusi olla, mutta lentäminen oli lieventänyt stressitasoa huomattavasti, joten hän päätti antaa anteeksi. Nyt hän ehkä jopa pysyisi hereillä niiden helkutin maahiskapinoiden kanssa.
Al paneutui koulutöihinsä antaumuksella nauttien joka hetkestä, jona oppi uutta. Hän kuunteli vain puolella korvalla kuinka Tom yritti saada Rosen keskustelemaan kanssaan, mutta Rose senkuin pysyi vaiti. Hän huomasi sivusilmällä, kuinka poika nousi lyötynä pöydästä ja marssi ylös makuusaliin. Puoliksi tietoisesti Al päätti jutella pojan kanssa seuraavana päivänä tilanteesta. Ehkä hän pystyisi auttamaan. Sitten lienten essee ja Golpalottin kolmas laki veivätkin jo kaiken huomion.
Hän menetti ajan tajun opiskellessaan, mutta kun hän viimein nosti päänsä muodonmuutosten kirjasta, hän oli ehtinyt jo kopioimaan Rosen perinpohjaiset historian muistiinpanot, kirjoittamaan lienten ja muodonmuutosten esseen, lukemaan muutaman kappaleen riimuista, jästitiedosta ja pimeyden voimilta suojautumisesta ja vilkaissut taikuuden historiaa vain työntääkseen pitkästyttävän tekstin pois. Nyt oleskeluhuone oli kuitenkin jo täysin tyhjä - myös Rose oli häipynyt hänen huomaamattaan - ja kello näytti viittä vaille kahtatoista. Al räpäytti kirveleviä silmiään. Hänen täytyi mennä nukkumaa, jotteivät maahiset voittaisi häntä huomennakin. Jotenkin hän vain tiesi etukäteen huomisen tunnin aiheen.
Omatunto kuitenkin kolkutti, kun hän kömpi peiton alle pimeässä makuusalissa. Hän sytytti sauvaansa valon ja avasi oppikirjan sivulta, jonka oli aikaisemmin illalla hylännyt. Pian hän olikin jo uppoutunut niihin helkutin kapinoihin.
Maahiskapinoiden voima oli kuitenkin järisyttävä. Al taisteli kaikin voimin väsymystä vastaan ja yritti tavata edessään olevaa tekstiä lukien sitä aina uudelleen ja uudelleen tajuamatta sanaakaan. Hän pudisti päätään selvittääkseen sen ja jatkoi lukemista:
"
Tylyaho oli vuoden 1612 maahiskapinan tärkein keskus..."
Lopulta uni voitti ja hän vajosi syvään, maahisettomaan uneen.
Seuraavana päivänä Al päätyi kiroamaan itseään. Hänen olisi pitänyt kuunnella pahaa aavistustaan tarkemmin tai edes valmistautua siihen lukemalla historian kappale loppuun. Juuri kun hän oli astumassa taikuuden historian tunnille, joku tarttui hänen käteensä ja raahasi hänet voimalla kohti kiellettyä metsää. Niin Al päätyi maahiskapinan sijaan lintsaamaan tunnin Scorpius Malfoyn kanssa raikkaassa ulkoilmassa syystuulen puhaltaessa sitruunan tuoksua hänen nenäänsä.
