Nimi: Sisällä roihuaa elämä (vaikka kampukselta meni sähköt)
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: Tajunnanvirtadraama
Haasteet: Tajunnanvirtaa II ja Vuosi raapalehtien IV
A/N: Niin tosiaan. Ihan oman elämän tajunnanvirtaa tässä kirjoitin, kun tuo haaste pomppasi silmille ja nyt tuli sellainen fiilis, että perkele, pitää kirjoittaa ja jotenkin tämän hetkinen elämäntilanne (vasta muuttanut ekaa kertaa kotoa kampukselle ja tutustunut isoon läjään uusia ihmisiä jne jne) sai inspiroitumaan aivan erityisesti. Joten jees. Tällaista tänä yönä.
Sisällä roihuaa elämä (vaikka kampukselta meni sähköt)
Pää oli yhtä aikaa kevyt ja raskas. Toisaalta väsytti ja toisaalta sitä vain teki mieli istua katselemassa juna-aikatauluja ja miettimässä, miten toimia huomenna. Pakkaaminenkin olisi varmasti aika hyvä idea. Kun oli saanut lasin valkoviiniä ja omenasiideriä, ei Helsinkikään tuntunut enää niin vieraalta ja luotaantyöntävältä, kun mietti matkustamista.
Yleisesti ottaen pidin matkustamista vieraissa kaupungeissa todella stressaavana ja hermoilin jatkuvasti sitä olinko ajoissa oikeassa paikassa ja toimiko asiat niin kuin niiden oli määrä toimia. Kaiketi minulla sitten oli heikko usko yhteiskunnan toimivuuteen, mutta kyllähän kaikki nyt VR:n maineen tunsi.
Olin ollut kahden vaiheilla, että menenkö kotiin vai en, mutta nyt olin varma. Halusin mennä kotiin, halata äitiä ja hihkaista pikkusiskolle, että täällä ollaan. Sitten puhua pälpättäisin opiskelusuunnitelmista, uusista ihmisistä ja siitä ihanan yhteisöllisestä tunnelmasta, joka vallitsi nykyisessä asuinpaikassani.
Olin pelännyt turhaan. Hämmästytin jopa itseäni, miten innokkaasti tutustuin uusiin ihmisiin ja avasin suuni pelkäämättä, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Se oli upeaa. Siinä oli jotakin ihanan aikuismaista ja vapauttavaa. Oman elämän uusi sivu, jolle sai kirjoittaa ihan mitä itse halusi, mutta vaikka vastuuta oli, se ei murskannut alleen. Tulevaisuus ei ollut mitenkään kovin varmaa, mutta sitä ei stressannut. Nyt oli vuosi lisäaikaa miettiä ja muita ihmisiä oli samassa tilanteessa.
Tunsin kummaa yhteisöllisyyttä, jollaista ei lukiossa ollut ollut. Täällä kukaan ei tuntenut ennestään, joten oli pakko ottaa itseään niskasta, huikata hei ja kätellä ventovieraita, vaikka jännittikin. Kymmeniä nimiä kulki toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta mieleen jäi hymyilevät kasvot, innokkaat tervehdykset ja fiilis, että jes, joku haluaa puhua ja tutustua.
Nämä kaikki olivat nuoria ihmisiä, aivan kuten minäkin, yhtä epävarmoja ja toiveikkaita oman elämänsä toistaiseksi määrittelemättömästä suunnasta. Alkoholi rentoutti, löysäsi kielenkannat ja palkitseva nauru liitti meitä yhteen, vaikka olimme tunteneet toisemme vasta muutaman päivän. Olin aina ajatellut, että lukio on elämän parasta aikaa, mutta nyt tuntui, että ehkä se paras aika oli vielä edessä.
