Takana loistava tulevaisuus (max. K-11, lyhyitä Regulus-shotteja, 1/x)

[Taelia]

Nimi: Takana loistava tulevaisuus
Kirjoittaja: Trauma
Oikolukija: -
Tyylilaji: draama, deathfic, henkilökuva (lisäilen näitä tarpeen mukaan)
Henkilöt: Regulus Musta + muita
Ikäraja: max. K-11
Varoitukset: kuolema, duh (lisäilen näitäkin tarpeen mukaan)
Vastuuvapautus: Hahmot kuuluvat ihanalle Joanne Rowlingille, jolle olen elämäni velkaa.

A/N: Mulla on niin järjetön määrä ideoita ja ajatuksia Reguluksesta, joita olen kirjoittanut ylös ja joista on lopulta tullut erinäisiä raapaleita ja ficlettejä, että ajattelin alkaa julkaista niitä jonkinlaisena kokoelmana. Tekstit eivät tule olemaan minkäänlaisessa kronologisessa järjestyksessä. Tässäpä siis ensimmäinen. Ajatus lähti liikkeelle siitä, että jossain HP-aiheisessa wikissä törmäsin mainintaan ja lähdeviittaukseen mahdollisuudesta, että inferit pystyisivät kenties puhumaan.


I

(En tiedä enää, mikä vuosi nyt on. Sekosin laskuissani kauan sitten. Mikä vuosi nyt on?)

Minä olin Regulus Arcturus Musta. Hän syntyi vuonna 1961 ja kuoli kahdeksantoista vuotta myöhemmin täällä, tällä nimenomaisella paikalla, tähän nimenomaiseen järveen. Muistutan itseäni siitä alati, etten unohtaisi. En voi unohtaa, sillä en ole vielä valmis päästämään irti olemassaolon illuusiosta – minä olin olemassa! Minä olin Regulus Musta, ja jos antaudun unohdukselle, kaikki on lopussa. Mutta se viekoittelee minua, niin, unohtaminen.

Niin. Regulus Musta kuoli, mutta minä olen täällä edelleen. Palvelemassa mestaria, josta vapautuakseen Regulus uhrasi itsensä. Suorittamassa yhtä ainoaa tehtävää, kunnes mestari vapauttaa minut tai hänet kukistetaan.

Viha, katkeruus, pelko – enää vain tuhkalta maistuvia sanoja, jotka ovat menettäneet merkityksensä. Kauan sitten, kun vielä osasin tuntea, toivoin maailmanloppua – sittemmin järkeilin, että tämän täytyy olla helvetti ja siten suloisen maailmanloppuni ulottumattomissa.

Olen unohtanut jo paljon. Regulus Mustalla oli isä, äiti ja veli, joiden nimiä en pysty enää tavoittamaan. En muista enää, miltä minä näytin – ei, typerys, et sinä, sinä et ole kukaan – Regulus Musta, miltä hän näytti. Oliko hän komea, vai sittenkin rujo? Hänen ruumiinsa on mädäntynyt tunnistamattomaksi vetisessä haudassaan, samanlaiseksi kuin muutkin kaltaisensa. Niitä on täällä satoja. En pysty enää sanomaan, mikä niistä kuului Regulukselle. Katselen niitä täältä, vellon niiden joukossa yhtä päämäärättömästi. Olen laskenut pohjasta kaikki kivet, vaikka niitä riittää loputtomiin, eikä tässä maailmassani ole enää mitään, mikä voisi minut yllättää. Ei mitään uutta, ei mitään ihmeellistä.

On vain tämä vesi ja loputon ajelehtiminen – niin, ja tuo vihreä hohde, jota tahdoin koskettaa ja jossa tahdoin kuumeisesti kylpeä. Luulin, että voisin vielä palata, että olisi jokin keino, mutta minä todella olin typerys. Lopulta aloin ymmärtää, että se ei ole minun saavutettavissani. Minä kuulun tänne ikuisiksi ajoiksi.

(Kuinka kauan minä olen ollut täällä?)

Minulla ei ole mitään muuta jäljellä, kuin Regulus Musta. Millainen hän mahtoi olla eläessään? Rakastiko hän, saiko osakseen vastarakkautta? Kuinka hän olisi elänyt elämänsä, jos olisi saanut elää? Olisiko mennyt naimisiin, olisiko tullut isäksi – olisiko saanut nähdä esikoisensa ensiaskeleet? Olisiko elänyt pitkän elämän, olisiko hetken viimein koittaessa nukkunut pois, rauhassa, rakkaimpiensa ympäröimänä? Olisiko voinut viimeisinä hetkinään todeta, että oli saavuttanut kaiken, mikä oli saavuttamisen arvoista?

Olisiko hänen haudalleen tuotu kynttilöitä vielä vuosienkin jälkeen?

(Vain viikkoja, satoja vuosia – kuka tietää? Aika lakkaa olemasta täällä syvyyksissä.)



Mikä minun nimeni oli?

[Zarroc]

Hyvää päivää kommenttikampanjasta.

Olen nyt kolme iltaa yrittänyt kirjoittaa tästä teksistä jotain kommenttia, mutta en todellakaan tiedä mitä ja kuinka. Sinun teksteilläsi on aina vähän sellainen vaikutus, että jään aikalailla tyhjän päälle sanavarastoni kanssa ja niin kävi myös tämän kanssa. Luin tämän shotin jo silloin, kun se ilmestyi, mutten tapani mukaan kommentoinut. Nyt sitten yritän, vaikka vaikeata meinaa olla.
Ensinnäkin, tässä omituisinta (ja nerokkainta) oli ehkä se, että Regulus on jo kuollut. Mikä se sitten on? No ei hajuakaan, mutta elossa ei ilmeisesti. Kuten Renneto aiemmin sanoikin, unohdus ei näköjään kelpaa jo kuolleelle Regulukselle ja juuri se mietityttää yleisesti minua. Miten tätä shottisarjaa voi jatkaa, jos päähenkilö on kuollut jo heti kättelyssä? Sen takia aionkin jäädä seuraamaan, jatkatko tätä vielä ja mihin suuntaan.

Tässä tekstissä oli monia helmiä, joista pidin todella paljon.
Olisiko hänen haudalleen tuotu kynttilöitä vielä vuosienkin jälkeen? Varsinkin tämä lause kolahti aika lujaa, samoiten kaikkein viimeisin. Tekstihän kokonaisuudessaan käsitteli vain sitä unohdusta ja unohtamista, vaikkei Regulus sitä sitten halunnutkaan. Hän oli siellä vielä, vaikkei ruumis ollutkaan.
Tulipa omituinen kommentti...

Kiitos.

~ Zar

[Kuurankukka]

Päätinpä sitten lukea pari suomenkielistä ficciä pitkästä aikaa, tämähän oli vallan mainio! Toivottavasti jatkat tarinaa vielä jossain vaiheessa, olisi suorastaan sääli jos saisimme nauttia vain yhdestä tarinasta. Tarjosit nimittäin heti jotain uutta, tuoretta, pelottavaa ja kaunista yhtä aikaa. Tuntuu että kaikki Reguluksen kuolemaa käsittelevät ficit pyörivät samojen teemojen ja tapahtumien ympärillä, mutta tässäpä haastettiin myös lukija. Muutenkin kaikki kuolemanjälkeisestä elämästä kertovat tekstit ovat hirvittävän kiinnostavia. Tässä Reguluksessa oli ikää kuin kaksi puolta: järveen vajonnut mädäntynyt ruumis sekä unohdusta vastaan kamppaileva psyyke, mieli. Teksti oli toki synkkä, muttei missään vaiheessa liikaa, tunnelma oli lopulta melko surumielinen, unelias ja aika herkkäkin.

Eniten pidin siis ei niin klassisesta asetelmasta, pelkästään tämän perusteella ideasi vaikuttavat todella lupaavilta. Jään mielenkiinnolla seuraamaan ja odottamaan jatkoa, tähän tekstiin palaan ihan taatusti uudelleen paremmalla ajalla. Kiitos

[magenda]

Aivan mielettömän hieno kuvaus oman itsensä kadottamisesta. Ja mulle ainakin välittyy vahvasti tuo tunne, että vaikka nyt ei koe olevansa mitään, on kuitenkin jotenkin, ylpeä siitä "toisesta" aiemmasta hahmostaan, Regulus Mustasta. (Siis mulle tulee mieleen tyyli, jolla usein tarinoissa puhutaan isästä, jota kertoja ei tunne. Kuulostaako oudolta? ) Todella upeaa tekstiä, tykkäsin paljon.

Ylipäänsä tämä on hieno oivallus ja uusi näkökulma. Usein tuntuu, että "silloin kun minä vielä elin" -tekstit on melko pateettisia ja samalla kaavalla kirjoitettuja, mutta tässä kerronta oli tuoretta ja kuvailu aidon tuntuista. Kiitos paljon.