Huaah. Aika huikea, itse asiassa- no. Kello alkaa kuitenkin olla jo aika paljon (*katsoo kelloa, no, on se*) ja aivot sutii kohta ihan tyhjää, joten sovitaanko, että huomenna paremmalla ajalla palaan jättämään parempaa palautetta?Okei. Tästä lähtee oikea komentti. Joka ei tule olemaan yhtä hyvä kuin tämä ficcisi.
Linkkasin tän auki otsikon houkuttamana ja olisin ollut puolivarma, että sieltä tulee jotain Sirius/Regulusta, koska kun otsikkoa katsoo irrallaan, niin tottahan se viittaa siihen- ajattelin itse, että se olisi voinut olla rakkaustarina, kahdesta mustasta puhutaan, joten Mustia, tietenkin, ja hopeaa, niin, Regulus, ja kultaa, Sirius. Ja koska
ei kultaa enää koskaan, niin tottahan tässä tarinassa Siriuksen sydämen voittaisi oma perhe, ehkä varsinkin se Regulus, ja Rohkelikko unohdettaisiin ihan täysin ja oltaisiin uskollisia hopealle. Näin minä ajattelin, samalla kun pyörittelin kursoria otsikon vieressä ja yllä ja mietin, klikatako vaiko eikö, klikkasin, ja sisältö yllätti. Monella tavalla.
Luin yhteenvetoa, ja ajattelin, että okei, selvästi hyvä uusi jatkoficci, lupaavalta vaikuttava- mutta hetkinen, oneshot, niinkö siellä luki? Pakko oli kelata takaisin ja tarkistaa ja sitten minua alkoi epäilyttää.
Ja sitten ficistä, joka oli muuten aikas upea. Ihan suoraan sanottuna.
Ensinnäkin nämä lehtiotsikot; sä sait niilläkin kerrottua paljon, enemmän kuin toiset kolmellakymmenellä lauseella. Niistä löytyi myös tiettyä todentuntuisuutta.
"Puoli vuotta kulunut – missä on poika joka elää?" (Päivän profeetta 2. marraskuuta)
Ja tässä näkyy jonkinlaista juoruilua, taas- kun muusta ei saada mehevää journalismia, otetaan yksityishenkilö lehdistön rattaisiin, kaapataan valokeilaan Potter, se pelastaja, joka ei oikeasti ole tehnyt mitään väärää. Näinhän canonissakin toimittiin, Rita Luodiko, dundunduu
(pitäisikö sen olla poika-joka-elää, noiden väliviivojen kanssa?)Hautoja on niin paljon, että emme käy niillä - tarkoituksella. Mutta niitä on kaikkialla, mihin päin maata menemmekin, aina jostain kadunkulmasta löytyy vain taikaväen silmille tarkoitettu merkki. Täältäkin menetimme yhden, kaksi, kymmenen, tänne joku jäi suremaan, älkää unohtako näitä noitia ja velhoja. Metallikilpiä portinpielessä. Yleensä emme tunne nimiä. Kuolleita Suuren salin lattialla, käytävillä, vihertävällä nurmella, portaikoissa, sortuneiden seinien alla. Käännymme aina pois liian myöhään.
Mä en osannu pätkiä tätä kohtaa fiksusti lainaukseen Tässä kohdassa- oli jotain niin surullista. Se, miten tuntemattomien muistomerkit tuo mieleen Tylypahkan taistelun ja tietenkin myös tuo
metallikilpiä portinpielessä, näen sen selvänä viittauksena Harryn vanhempiin ja Godrigin notkon talonraunioon.
Kuin koko sodasta olisi selvinnyt vain kolme.
Tämä tuntuu olevan ihan totta muuallakin kuin tässä ficissä. Ihan kuin koko sodasta olisi selvinnyt vain kolme. Miten se nyt menikään,
yksi kuolema on tragedia, miljoona kuolemaa tilasto. Ja sitten ne elävät, pari nostetaan tapetille ja yritetään selvitä, vaikka missään ei mitään logiikkaa olekaan.
Mutta minun on pakko selvitä ja pitää huolta siitä, ettei hän tee meille lisää väistettäviä kujia ja kadunvarsia, joissa surun sijaan viha painaisi harteita.
Ja hui, miten fiksu viittaus noihin hautoihin. Muistomerkkeihin. Ihan tosi? Koko ficissä on vihaisen surun leimaama tunnelma. Silloinkin, kun Hermione puhuu Lunasta, kertoo asiallisesti hyvästä asiasta, siihen sekoittuu himpun verran enemmän vihaa, katkeruutta, kuin kenties pitäisi. Ääh, kun minä en osaa kertoa asioita nyt niin kuin tahtoisin.
Ja tässä lainauksessa on muuten se helvetin pelottava kohta.
ettei hän tee. Pidä Herm huolta siitä Harrysta, jooko?
Luna on niin IC, voin kuvitella, kuinka hänestä tulisi tuollainen kuningatar, kuolleiden kunnioittaja, suuri esirukoilija ja rauhan ääni- Luna on sellainen, jota joka ikinen menetys vahvistaa. Miksi siis ei, miksei Luna olisi se, joka nousee korokkeelle silkasta rakkaudesta silloin, kun muut ovat jo itkunsa alle lannistuneet? Juuri siksi. Juuri siksi juuri Luna.
Paritukset ilmenevät hyvällä tavalla, ja Harry ja Hermione molemmat ovat omia itsejään- Harry. Tottakai se pässi on tällainen juntti. Rakas pieni juntturajuntti...<3
Draco ei ansainnut toista mahdollisuutta. Kuolonsyöjä loppuun asti. Ron ehti vastata kiroukseen, sillä hän ei koskaan alkanut luottaa jääprinssiin, mutta kumpikin kaatui kivilattialle yhtä kuolleena.
Että minä rakastan tätä kohtaa. Draco<3 ja Ron<3 Tämä kohta on niin elävä, nämä muutamat lauseet, jotka kertovat paremmin kuin hyvin mitä kävi, miksi ja miten. Tässäkö piti itkeä? Vai missä kohtaa? No, minä ainakin itkin ehkä tässä. Ja kaikkialla muuallakin, sillä lailla hiljaa.
Ja Hermione. Ihana rakas Hermione, joka on niin älykäs että itkettää. Kenties jopa viisas. <3
Ja kokonaisuus toimii. Ensin epäilin, olisiko näin suurista juonikuvioista toimimaan näin lyhyessä tekstissä. Turhaan epäilin, ihan turhaan. Tämä toimii, joka osa tässä. Minuun tämä iski, kiitos lukukokemuksesta! (Tulen ihan varmasti lukemaan tämän vielä useampaan otteeseen, ihan varmasti missasin tuosta tekstistä jotain...)
-Duzku