Ficin nimi: Mustekalamauste
Kirjoittaja: Beyond
Ikäraja: K-11
Fandom: Kuroko no Basuke
Paritus: Kagami/Kuroko + mainintoja muista.
Genre: Drama & Humour, AU (sijoittuu aikaan, jonne asti manga ei ole vielä ehtinyt)
Vastuuvapaus: Tadatoshi Fujimaki omistaa hahmot, enkä saa mitään korvausta tästä.
A/N: Tämä ficci on oikeastaan sarjasta "Ei päätä, ei häntää". Oli vain kivaa mehustella sillä kaaoksella, mikä syntyy, kun heitetään mahdollisimman monta hahmoa Maji Burgeriin yhtä aikaa.
Tämä ficci osallistuu
Älyttömät otsikot vol. 3 ja FF50 -haasteisiin. FF50:een inspiraatiosanana on
viholliset.
***
Maji Burger oli aina ollut Seirinin joukkueelle tärkeä paikka. Siellä oli riemuittu ratkaisevien pelien voitoista, surtu hävittyjä otteluita, juhlittu syntymäpäiviä ja murehdittu yhdessä tulevia koeviikkoja, joista Kagami oli saatava kunnialla läpi vaikka sitten koko joukkueen voimin. Talviturnajaisten jälkeen oli siis täysin loogista siirtyä murjottamaan Maji Burgeriin sitä, että lopulta Rakuzan oli voittanut finaalissa kahdella pisteellä. Yleinen mieliala oli kuitenkin suhteellisen korkealla. Mustekalanmaulla maustetut ranskalaiset olivat ilmaiset kahden merileväpurilaisen ostajalle, mikä tuntui ilahduttavan Kagamia niin paljon, että hän oli lähes unohtanut tarjouskyltin nähtyään koko häviön. Se oli toisaalta myös Kurokosta ilahduttavaa, sillä hän oli pelännyt etukäteen, miten huonosti Kagami ottaisi mahdollisen häviön. Toisaalta Kagami oli ollut myös riemastunut siitä, että ottelun jälkeen jopa Akashi oli joutunut tunnustamaan Kagamin vaikeaksi vastustajaksi.
Seirinin joukkue oli asettunut suhteellisen mukavasti yhteen nurkkaukseen lukuun ottamatta kolmea henkilöä; Teppein jalka oli pettänyt ottelun aikana ilmeisesti viimeisen kerran, joten Riko oli lähtenyt terveyskeskukselle saattajaksi yhdessä Hyūgan kanssa. He olivat luvanneet liittyä seuraan mahdollisuuksien mukaan.
Kuroko oli siemaisemillaan vaniljapirtelöään, kun ovikello kilahti, ja sisään asteli ihmisiä sinisissä, valkoisissa ja oransseissa verryttelypuvuissa. Se herätti suurten kysymysten sarjan. Koko Seirinin joukkue puhkesi äimistelemään yhteen ääneen kaikenlaista.
”Mitä te teette täällä?”
”Älkää väittäkö, ettette löytäneet mitään areenaa lähempänä olevaa paikkaa!”
”Missä se nättipoika on?”
”Miksei Akashi ole mukananne?”
Puheentulva tyrehtyi nopeasti, kun kaikki huomasivat, ettei metelissä oikeastaan voinut esittää kysymyksiä siten, että ne tulivat kuulluiksi. Niinpä tilanne muuttui tuijotuskilpailuksi Seirinin ja kolmen muun joukkueen välillä.
”Kapteenit puhukoot ensin!” Izuki rikkoi hiljaisuuden.
”Idiootti, meillä ei ole kapteenia edes paikalla!” Kagami ärähti. Rakuzanin joukkue pälyili puolestaan ympärilleen ja kukin äärettömän orvon oloisena, mutta kukaan heistä ei sanonut mitään. He olivat ilmeisen tottuneita siihen, että Akashi toimi kaikkien puolestapuhujana. Toisaalta kaikkien katseet olivat ehkäpä eniten nimenomaan Rakuzanin joukkueessa.
”Me vain seurasimme Shūtokua, koska oranssit verryttelypuvut on helppo tunnistaa, emmekä me osaa liikkua Tokiossa”, Mibuchi totesi tajuttuaan, että varakapteenina hänen olisi otettava vastuu väliaikaisesti. ”Sei-chan osaisi, mutta häntä ei ole näkynyt.”
”Me teimme tismalleen samoin”, Kasamatsu ilmoitti selvästi epätyytyväisenä. ”Niin tyypillisiä tokiolaisia – jätetään ihan oman onnen nojaan silloin, kun tarvitsisi olla oikeasti apuna.”
Hetken aikaa sekä Kaijōn että Rakuzanin joukkueet mumisivat yksimielisesti jotain tokiolaisesta ylimielisyydestä, joka ei lähtenyt ihmisestä, vaikka kuinka yritettäisiin kanagawalaistua tai kiotolaistua.
”Okei, ymmärretty!” Kagami puuskahti ja suuntasi syyttävän katseensa suoraan Midorimaan. ”Mutta miksi ihmeessä te tulitte tänne?”
”Me emme ole selontekovelvollisia teille”, Midorima totesi korjaten lasiensa asentoa. ”Sitä paitsi kaltaisellesi on turha selittää asioita, joita et kykene koskaan ymmärtämään.”
Kagami vaikutti hiiltyneeltä, mutta Takao kiiruhti toppuuttelemaan tilannetta.
”Älähän nyt, Shin-chan, itsehän sinä tahdoit tulla tänne.”
”Enpäs! Oha Asan mukaan tänään Ravun on kohdattava vihollisensa. Henkilökohtaisesti minusta on harmittavaa, että Akashi ja Kise ovat päätyneet yhtymään keskenään tänne tulemisen sijaan, sillä heitä voisi sentään pitää todellisina kilpailijoina”, Midorima selitti. Edes Kagami ei tajunnut ärsyyntyä, vaan hänenkin leukansa oli loksahtanut auki aivan yhtälailla kuin muiden.
”Tuota, Midorima-kun”, Kuroko yskähti hiljaa. ”Ehkäpä heidän olisi pitänyt antaa kertoa itse ajallaan.”
Kaikki pitivät hiljaisen hetken, kunnes Rakuzanin joukkue tajusi, että heidän kannattaisi tilata mahdollisimman nopeasti. Vaikka paineiden purkaminen sai kenet tahansa hetkeksi aikaa suhteellisen rentoutuneeksi, kovin suurta ymmärrystä oli turha odottaa Akashilta. Olihan Maji Burger valintana varmasti pahimmasta mahdollisesta päästä, kun mietittiin turhia hiilihydraatteja.
”Hei, Kuroko”, Kagami mutisi suu täynnä purilaista. ”Minä luulin, että te entiset Teikōn pelaajat olette vihollisia tätä nykyään. Miten Kise yhtäkkiä päätyi... hommailemaan Akashin kanssa? Ja miksi nimenomaan Akashin kanssa? Täräyttikö hän päänsä siinä samassa pelissä, missä rikkoi jalkansa?” poika jatkoi mättäen samalla päättäväisesti hampurilaista suuhunsa, vaikka se oli jo täynnä.
”Se on pitkä tarina, Kagami-kun. Sinun ei sitä paitsi pitäisi puhua ruoka suussa”, Kuroko vastasi huokaisten. ”Mutta ei Kise-kun ole täräyttänyt päätään. Hän seurusteli Akashin kanssa melkein koko viimeisen vuoden. Ilmeisesti he ovat eronneet jossain vaiheessa – se on hirveän surullista, minusta he olivat suloinen pari”, hän jatkoi murheellisesti, mutta kuitenkin tyytyväisenä siitä, että Midoriman mukaan viimeisimmät käänteet olivat sentään onnellisia. Tarkemmin ajatellen jokin myös Midoriman olemuksessa oli muuttunut viime aikoina, ja kun Kurokon katse tuli harhailleeksi Takaoon, hän ymmärsi, mistä tarkalleen ottaen oli kyse. Oli ihanaa, että ihmiset löysivät kumppaninsa itselleen rakkaiden lajien parista. Kuroko ei ollut yleensä kadehtivaa sorttia, mutta kyllä hänellekin olisi vastaavanlainen onni kelvannut. Kagami ilmoitti tarvitsevansa ehkä toisenkin aterian.
Kagami oli juuri ehättänyt asettua jonon jatkeeksi – vain muutama Kaijōn pelaaja odotti vuoroaan –, kun ovi aukeni. Sisään asteli uusi joukkue, eikä suinkaan sellainen, jonka kohtaamista kukaan olisi voinut sanoa odottaneensa lämmöllä.
”Aomine”, Kagami murisi.
”Kagami”, Aomine ärisi takaisin.
”Miksi te olette edes täällä?” Kuroko kummasteli.
”Dai-chan tahtoi välttämättä tänne, koska Maji Burger –ketjuissa on se tarjous kahdesta purilaisesta ja maustetuista ranskalaisista. Tämä oli lähin Maji Burger”, Momoi selitti. Kaikkien syväksi ällistykseksi tyttö suikkasi pienen suukon Aominen poskelle ja tuumasi sitten livertäen: ”Ei tapella täällä. Ensi turnauksessa pääsette kamppailemaan sitten uudestaan.”
Kagami ei saanut äimistykseltä sanaa suustaan, kun taas Aomine katsoi vastustajaansa lähes pahoitellen sitä, ettei voinut jatkaa enää riitelyä ennen kuin siirtyi jurottamiseen. Myös Kagami päätti jurottaa jonossa.
Kuroko siemaisi vaniljapirtelöään. Hän oli toki onnellinen sekä Momoin että Aominen puolesta. Kaikki olivat olleet jo pitkään ihmeissään siitä, miksi he eivät olleet tajunneet tunteitaan, vaikka muut olivat nähneet ne ilmassa aivan ilmiselvinä. Siitä huolimatta Kurokosta alkoi tuntua todella yksinäiseltä, kun kaikilla muilla oli joku. Hänen katseensa harhaili jälleen kerran Kagamiin, jonka ilme oli yhä murjottava ja pahoja katseita Aomineen luova. Aomine puolestaan yritti Momoin mieliksi olla mulkoilematta takaisin, ja Kuroko olisi tahtonut oikeastaan olla Kagamin vieressä siten, että Kagami olisi hänen mielikseen myös jättänyt mulkoilut välistä. Vaniljapirtelö ei yhtäkkiä ollutkaan enää niin makeaa kuin yleensä.
Ovi kävi jälleen. Kaikkia alkoi jo tosissaan tympäistä, kun sisään käveli Yōsenin joukkue.
”Tekin vielä!” kuului aika monen suusta epätoivoinen parahdus. Moni kysyi myös, mitä ihmettä Yōsen teki Maji Burgerissa.
”Me näimme aiemmin Rakuzanin joukkueen tulevan tänne oranssipukuisten perässä. Murasakibara tahtoi nähdä Akashin käytyään ensin hakemassa matkaevästä”, Okamura selitti samaan aikaan, kun Murasakibara puhui hänen päälleen pälyillen Rakuzanin valtaamaa pöytää: ”Missä Aka-chin on?”
Kukaan Rakuzanin joukkueen jäsenistä ei tohtinut vastata. Ilmeisesti Akashi oli ollut kaukaa viisas ja kieltänyt ketään puhumasta suoraan Murasakibaralle, jos tähän törmättäisiin ilman hänen läsnäoloaan. Se olisi ollut varsin oletettavaa Akashilta. Midorima ja Kuroko vilkuilivat toisiaan merkitsevästi, ja lopulta Midorima voitti painostavalla katseellaan Kurokon, joka ei olisi tahtonut kertoa uutisia Murasakibaralle yhtään sen enempää kuin Midorimakaan.
”Hän jäi jutustelemaan Kisen kanssa pelin jälkeen”, Kuroko ilmaisi pahoittelevasti Murasakibaralle, jonka ilme valahti. Aomine ja Momoi puolestaan hätkähtivät omasta kuplastaan.
”Oih, ihanaa! Ki-chan on ollutkin eron jälkeen niin pitkään alamaissa, että jo oli aika selvittää asiat!” Momoi hihkaisi. Aomine oli puolestaan hyvin skeptisen näköinen, joskin Momoin vuoksi tarpeeksi hienotunteinen siihen, ettei ilmaissut epäilyksiään jutustelusta. Murasakibara näytti puolestaan epätyytyväiseltä. Oli ilmiselvää, että vuodenkaan jälkeen idolisointi Akashia kohtaan ei ollut hälvennyt mihinkään – se oli oikeastaan Kurokosta vähän hellyttävää, samanlaista kuin lapsilla, jotka toivottivat seinillä oleville julisteille hyvää yötä ennen vuoteeseen käymistä ja höpöttivät idolinsa kanssa naimisiin menosta
sitten isona. Samalla Kuroko tuli tosin toivoneeksi, ettei Murasakibaralla sattunut olemaan valokuvaa Akashista, koska ajatus oli toisaalta vähän pelottava hellyttävyydestään huolimatta.
Kuroko oli juonut jo pirtelönsä, kun Kagami vihdoin asteli pöytään otsasuoni tykyttäen. Ilmeisesti paikalla oli liikaa entisiä Teikōn pelaajia. Kurokon suureksi yllätykseksi Kagami oli tuonut mukanaan kahvin.
”Maidolla, mutta ei sokeria, eikö? Saat kyllä luvan sitten jäädä minun kanssani tänne, kunnes olen syönyt, vaikka muut eivät enää kestäisikään noita sinun entisiä koulukavereitasi”, Kagami puuskahti.
”Kiitos”, Kuroko sanoi hämmentyneenä siitä, että Kagamilla oli omat huomaavaiset hetkensä. Oli mahdotonta olla olematta iloinen, kun hetken aikaa tuntui melkein siltä, että ehkäpä Kagami saattaisi vastata tunteisiin jollain tasolla. Ei Kagami olisi tarjonnut kovin monelle kahvia Maji Burgerissa.
Ulko-ovi tempaistiin jälleen kerran auki. Sillä kertaa käsikynkässä sisään astelivat Riko ja Hyūga, eikä Seirinin joukkueen tarvinnut kysyä mitään. Kaikki tunsivat toisensa niin hyvin keskenään, että saattoivat arvata helposti uutiset. Kurokosta oli toisinaan mukavaa leikitellä ajatuksella siitä, että ehkäpä muu joukkue arvuutteli keskenään, koska hän ja Kagami olisivat yhdessä, mutta toisaalta oikeiden parien näkeminen tuntui lähinnä vahvistavan kerta toisensa jälkeen, ettei sellaista oikeasti tapahtunut. Kyllä Kuroko olisi aivan varmasti kuullut joitakin kuiskauksia tai ehkäpä kiusoittelua, jos kukaan olisi pitänyt häntä ja Kagamia mahdollisena. Sitten Kurokon mieleen juolahti ajatus, että kyllähän kaikki aina ihastelivat nimenomaan heidän kahden välistä dynamiikkaansa peleissä ja harjoituksissa.
Kuroko kuunteli vaiteliaana sivukorvalla raporttia Teppein kunnosta. Ilmeisesti jalka oli tosiaan aika pahana, mutta Teppei oli käskenyt kuitenkin välittää kiitoksensa kaikille hyvästä pelistä ja kehotuksensa olla harmittelematta viime hetkellä häviämistä. Se olikin hyvin tyypillistä hänelle, sillä Kurokon tavoin Teppei piti voittoa tärkeämpänä sitä, että yritettiin viimeiseen asti. Sitä paitsi ottelu olisi päättynyt Seirinin voittoon pisteellä, ellei Akashi olisi täysin viime hetkillä onnistunut tekemään suhteellisen mahdotonta kolmen pisteen koria. Olisi oikeastaan pitänyt arvata, ettei Akashi vain yksinkertaisesti hyväksyisi häviötä. Joka tapauksessa Seirinille oli sentään hurrattu huomattavasti enemmän, eikä Seirinin joukkueen Maji Burgerissa vierailu ollut kiinni siitä, oliko kapteeni paikalla vai ei. Samaa ei voinut sanoa Rakuzanista. Raukat ahmivat omia annoksiaan kuin eivät olisi koskaan aiemmin saaneet eteensä mitään rasvankeittimessä valmistettua ja kunnolla suolattua.
Siinä paha, missä mainittiin. Maji Burger oli suhteellisen täynnä, kun ovi aukeni jälleen. Akashi ja Kise astelivat sisään välittämättä siitä, että kaikkien katseet sinkoutuivat heihin kuin odottaen vastauksia, joita ei koskaan kyllä tulisi. Itse asiassa Akashi vastasi oman joukkueensa katseisiin tavalla, joka teki selväksi, mitä mieltä hän oli kokoontumispaikasta.
”Shiraganen mukaan linja-auto Kiotoon lähtee vartin kuluttua”, Akashi ilmoitti. ”Takaisin maaseudulle mieliville olisi siis suositeltavaa pistää tossua toisen eteen. Täältä on areenalle kahdenkymmenen minuutin kävelymatka”, hän jatkoi, mutta sen sijaan, että olisi tehnyt elettäkään johtaakseen joukkuettaan areenalla odottavalle linja-autolle, hän johdatti Kisen joukkuettaan lähinnä olevalle penkille ja siirtyi sitten tuijottamaan ilmeettömällä uteliaisuudella, tahtoiko joku mahdollisesti lähteäkin Kiotoon.
Sillä kertaa kukaan ei uskaltanut jupista mitään tokiolaisesta ylimielisyydestä.
”Sei-chan, etkö sinä aio tulla mukaan?” Mibuchi uskaltautui kysymään kuitenkin hieman epäuskoiseen sävyyn.
”En”, Akashi vastasi yksiselitteisesti.
”Tuota… Meillä on kai jonkinlaiset voitonjuhlat, niin olisi kyllä parempi, jos nyt vain tulisit”, Hayama huomautti hiljaisesti. Akashi kohotti kulmiaan.
”Itsestäänselvyyksien juhliminen on täysin tarpeetonta.”
”Aika paksua puhetta tyypiltä, joka suurin piirtein parkui ottelun puolivälissä”, Kagami puuskahti. Koko Seirinin joukkue parahti yhteen ääneen pelosta. Akashi loi arvioivan katseen Kagamiin kuin miettien, oliko vastaaminen edes vaivan arvoista.
”Muistaakseni olen ilmaissut selvästi, ettei sinun tarvitse puhutella minua”, hän totesi ilmeettömästi. ”Ryōta, miksi me oikeastaan tuhlaamme aikaamme tällaisen hölmöläislauman keskellä?”
”Koska meidänhän piti ilmoittaa sinun joukkueellesi lähdöstä”, Kise vastasi.
”Aivan. Nyt kun se on hoidettu, voimmekin siirtyä mukavasti pois. Tämä paikka lemuaa rasvankeittimeltä ja luusereilta.”
Kagami näytti kiehuvan raivosta. Sen lisäksi, että hänet oli jätetty täysin huomiotta, oli myös hänen lempipaikkansa tuoksua juuri väitetty lemuavaksi. Kagami ei ollut kuitenkaan ainoa närkästynyt.
”Aka-chin, rasvankeitin tuoksuu hyvälle”, Murasakibara ilmaisi mielipiteensä harmistuneeseen, jopa surulliseen sävyyn. Ehkäpä poika olisi toivonut pitkäaikaiselta ihailunkohteeltaan edes jonkinlaista huomiota. Murasakibara olikin varmaan yksi niistä harvoista henkilöistä, joka sai moista lausuttuaan osakseen vähän säälivän katseen murhanhimoisen sijaan.
”Atsushi, sinun ei pitäisi olla niin mahdottoman mieltynyt kaikkeen epäterveelliseen”, Akashi totesi lähestulkoon hellään sävyyn, mikä tuntui kauhistuttavan moniakin paikallaolijoita vähintään yhtä paljon kuin mikä tahansa hänen toteamuksistaan ylipäätään. Kenties huonommin Akashin tunteville oli hieman vaikea sisäistää sitä, että toisinaan tämä osasi olla omalla mittapuullaan mukava.
Koska Kagami näytti ihan siltä, että tahtoi äristä vielä vähän, Kuroko päätti toppuutella toista vähän.
”Kagami-kun, tällä kertaa Akashi-kun antoi sinun puhutella itseään reagoimatta. Se tarkoittaa, että hän laskee sinut ihan päteväksi vastustajaksi”, Kuroko huomautti hiljaa, vaikka epäilikin, että todellinen syy latteaan suhtautumistapaan oli Kisen läsnäolo. Kagami tuntui kuitenkin omaksi ja muiden onnekseen tyytyvän Kurokon esittämään teoriaan, eikä siten sanonut enää mitään, vaan avasi hampurilaisensa kääreet kutakuinkin voitonriemuisena. Kurokosta se oli suorastaan hellyttävää. Toiselle pienenkin asian voittaminen tuntui välillä niin kovin tärkeältä.
”Noh, mekin voisimme lähteä Kanagawaa kohti ennen pahimpia ruuhkajunavuoroja”, Kasamatsu totesi. ”Kise, sinä olet vissiin jäämässä?” hän kysyi, mutta ei vaivautunut odottamaan vastausta. Kisen huulet olivat sinetöidyt – Akashin huulilla. Kasamatsu mutisi epätyytyväisenä, ettei kukaan tuntenut Tokiota. Rakuzanin joukkueesta ei puolestaan kuulunut mitään, vaikka he näyttivät murehtivat ihan samaa, sillä Shūtokua ei ollut enää seuraaminen. Heistä kaikki lähtisivät koteihinsa, eivätkä välttämättä areenan kautta.
”Voi, Dai-chan ja minä voimme opastaa teidät! Dai-chan on jo kuitenkin syönyt, eikä meillä ole oikeastaan muuta tekemistä”, Momoi liversi. Todennäköisesti tyttö oli Kisen parhaana ystävänä onnellinen siitä, että liian pitkään erossa ollut pariskunta oli saanut onnellisen lopun, ja sen vuoksi tahtoi antaa heille tilaisuuden nautiskella toisistaan. Aomine näytti vähän harmistuneelta, sillä hän olisi ymmärrettävästi tahtonut syödä vielä muutaman ranskalaisen Sakurain tarjottimelta.
”Lähdetään Takao. Emme tahdo todistaa uudelleen liian intiimejä hetkiä”, Midorima tokaisi mulkaisten halveksuvasti Akashia ja Kiseä, joiden huomiointikyky muusta maailmasta vaikutti olevan täysin muualla, mikä saattoi olla kylläkin Midoriman onni.
Väki alkoi vähentyä pikkuhiljaa. Kuroko oli siemaillut jo kahvinsa, kun taas Kagami piti pientä hengähdystaukoa. Ilmeisesti limsamuki tuotti jopa hänelle hankaluuksia neljän purilaisen ja kaksien kookkaiden ranskalaisannosten jälkeen. Lopulta he olivat täysin kaksin todella tyhjässä hampurilaisravintolassa, ellei lukuun otettu aivan toisella puolella istuvaa naista kahden kovaäänisen taaperon kanssa.
”Olipas erikoinen kokoontuminen tänään”, Kagami puuskutti yritettyään ensin ryystää colansa alas kertaheitolla ja huonolla menestyksellä.
”Niin minustakin”, Kuroko myönteli. ”Toisaalta tänään on ollut hirvittävän paljon onnea ilmassa.”
”Niin”, Kagami myönsi. ”Vuoden päästähän juhlitaan useita merkkipäiviä. Toivon kyllä henkilökohtaisesti, että ei ehkä ihan tässä seurueessa, mutta Maji Burger olisi aivan täydellinen paikka juhlistaa vuosipäivää, varsinkin, jos heillä on vielä näitä erikoismaustettuja ranskalaisia – ne ovat hyviä, sinunkin pitäisi kokeilla.”
”Mahdollisesti. Tosin minusta vaniljapirtelö on tämän paikan parhainta tarjontaa”, Kuroko totesi. Kagami hörppäsi colaansa ja näytti yhtäkkisen kiusaantuneelta. Hän ryki, mutisi jotain, laski katseensa pöytään ja nosti sen sitten ylös näyttäen juuri samalta kuin ennen haastavia pelejä.
”Kuroko, mitä mieltä sinä olet tästä päivätä vuosipäivänä?” Kagami kysyi tarpeettoman kovaan ääneen niin, että ravintolan toisella puolella oleva nainen kiinnitti huomionsa kaksikkoon. Kuroko oli täysin ymmällään.
”Onhan tämä ollut kaikille varmasti oikein mukava päivä ryhtyä suhteeseen. Onko tässä sinusta jotain vikaa?” hän uteli.
”Ei, ei ollenkaan!” Kagami kiiruhti sanomaan aivan kuin olisi tahtonut vakuuttaa, että päivämäärä oli kerrassaan erinomainen. Kuroko ei tajunnut laisinkaan, mitä Kagami haki takaa, eikä toisen omituiseksi muuttunut olemus helpottanut sitä laisinkaan. Kagami ryki jälleen, minkä jälkeen hän kulautti lopunkin colan alas päättäväisesti.
”Kuroko, mitä mieltä sinä olet minusta?”
”Sinä olet ihan mahtava joukkuetoveri, valo ja muutenkin ihan mukava”, Kuroko vastasi. Kagami näytti kärsimättömältä.
”Ei, ei sillä tavalla. Kun minä olen ajatellut vähän toisella tavalla meitä vähän pidempään kuin joukkuetovereina”, hän puhua puuskutti kasvot kirkkaanpunaisina. Vihdoin Kuroko alkoi ymmärtää, mihin oltiin tulossa. Äkkiä hänestä tuntui oudolla tavalla leijailevalta, ja Maji Burgerissa leijaileva pikaruoan tuoksu muuttui sata kertaa paremmaksi, eikä edes ravintolan toisesta nurkasta kuuluva kovaääninen parkuna voinut rikkoa kuplaa. Kuroko oli nimittäin tajunnut, että vaikka kaikki todennäköisyydet olivatkin olleet sitä vastaan, että Kagami vastaisi hänen tunteisiinsa, niin oli totta tosiaan käynyt.
”Kagami-kun, minusta tämä on ihan paras vuosipäivä, jota tahtoisin ehdottomasti viettää täällä vuodenkin kuluttua”, Kuroko kertoi. Kagamin olemus rentoutui silmin nähden.
”Joten tarkoittaako tämä, että meistä tulee pari?” Kuroko varmasti vielä.
”Joo, kai. En minä tiedä, miten nämä jutut toimivat, mutta siis se olisi minusta ihan mukavaa”, Kagami vastasi.
Vastaus ei ollut missään tapauksessa romanttisin mahdollinen, mutta Kurokolle riittävän romanttinen. Ei hän olisikaan tahtonut saada ensisuudelmaansa keneltäkään muulta kuin siltä ihmiseltä, jonka huulilta maistui yhä cola ja mauste, eikä missään muualla kuin siinä nimenomaisessa paikassa.
Kymmenen sekunnin ajan koko maailmassa ei ollut mitään kauniimpaa paikkaa kuin Maji Burger, ja kun Kuroko ja Kagami irrottautuivat toisistaan molemmat tasapuolisen hämmentyneinä, heilläkin oli vihdoin syy pitää päivää varsin onnellisena.
