Nimi: Hopein debyytti
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Sofia ensimmäinen (Disney)
Tyylilaji: Vähän draamaa, romantiikkaa, höpöhöpöjä. One-shot
Ikäraja: S
Paritus: Cedric/Baileywick
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Tällä tarinalla ei ole oikeastaan mitään pointtia, enemmän tämä on saman juoniaihion ympärille kyhättyjen erillisten kohtausten kokoomus, mutta tulipahan kirjoitettua.
Olen kyllä niin mehuissa tän fandomin kanssa... miksen minä voinut seota johonkin sellaiseen piirrettyyn joka olisi hip? Mutta ei, pakko on hurahdella esikoululaisten lastenohjelmiin, what gives.
Hopein debyytti
Baileywick oli eittämättä hermostunut tapaillessaan illalliskutsua mielessään. Kyse ei ollut mistä tahansa kutsusta, vaan kuningatar Mirandan syntymäpäivän kunniaksi järjestettävästä tanssiaisgaalasta, eikä Baileywick ollut vielä koskaan pyytänyt ketään seuralaisekseen hovin merkittävimpiin tapahtumiin. Esiintyminen pariskuntana kuninkaallisissa tanssiaisissa etiketin mukaan oli julkinen tiedoksianto, ja debyytti otettaisiin ainakin seurapiireissä hyvin vakavasti. Baileywick oli itse sitä sukupolvea, että virallinen yhdessä esiintyminen vertautui suoraan kosintaan, vaikkei kuningas Roland toisen hovissa suhtautunut asioihin enää järkkymättömän joustamattomasti. Olihan kuningas itsekin jo toista kertaa naimisissa!
Ele oli kuitenkin symbolisella tasolla suuri. Baileywickiä ei tosin kevyesti kutsunut vanhanaikaiseksi, sen paremmin kuin hänen sydämensä nyysinyttä hovin ylintä velhoa Cedriciäkään, mutta kyse oli niin ikään ajatuksesta kutsun takana. He olivat tapailleet toisiaan epäsäännöllisesti melkein vuoden hyvin kiihkeissä merkeissä, mutta varsinaisesti vakavammaksi tunteet olivat kypsyneet aivan vasta, eikä Baileywick ollut ollenkaan varma, että Cedric oli hänen kanssaan samalla sivulla. Velho saattaisi hyvinkin kieltäytyä kutsusta, eikä hän välttämättä olisi väärässä vedotessaan muodollisuuksiinsa ihastuneen hovimestarin hätiköivän pitämättömin perustein. Baileywick oli syvästi rakastunut, mutta kyllä hän itsekin myönsi, ettei Cedricistä välttämättä voinut sanoa samaa. Cedric oli intohimoinen ja pohjattoman mustasukkainen tapaus, mutta hänestä oli paha väittää mitään absoluuttisen varmasti.
Pukeutumispöydän peilissä tuijotti takaisin hermostuksesta kalvakka hovimestarin irvikuva. Baileywickin ei tehnyt enää mieli harjoitella, eikä kuvajaiselta sitä paitsi ei maksanut vaivaa mitään kysellä, eihän se osannut vastata.
”Ain laulain työtäs tee”, Baileywick totesi peilikuvalleen hieman alakuloisesti, kampasi tukkansa tiheällä kammalla taakse ja sitoi solmukkeensa tottunein kääntein tärkätyn paidankauluksen alle ,sysäten koko asian mielestään työpäivän ajaksi. Hän ehtisi Cedricin luokse kuitenkin vasta myöhään illalla, eikä ollut mitään mieltä kiduttaa itseään arvailulla koko pitkää päivää. Tovin kuluttua prinsessa Amberin pukuhuoneessa mekkoja tarkastaessaan hänen onnistui uppoutua niin syvälle työntouhuun, että hän todella ompeli paljetteja hymy huulillaan hyräillen hyväntuulisena.
*
Samaan aikaan toisaalla velho Cedricin mielessä oli myös kuningatar Mirandan tanssiaiset ja hän uumoili Baileywickin kysyvän häntä kavaljeerikseen ennemmin tai myöhemmin, ja jos totta puhutaan, niin heistä kahdesta juuri Cedric oli intohimoisemmin perillä moisten kutsujen rivien väliin mahtuvista merkityksistä. Homoseksuaalisuus ei ollut samalla tavalla tabu kuin Cedricin ja Baileywickin nuoruudessa, mutta julkinen esittäytyminen herättäisi joka tapauksessa huomiota ja kenties yleistä pahennusta. Asia olisi ollut huomattavasti helpompi, jos Cedricin asema olisi ollut edes asteenverran vähäisempi. Hovivelholle oli periaatteessa epäsopivaa seurustella palkollistenkin kanssa.
Puhumattakaan nyt siitä kuinka kurkkuaan myöten täynnä Cedric oli ihmisten ylenkatsetta ja soimaa! Häntä oli lapsesta asti julmasti kiusattu milloin mistäkin, eikä hän millään keinolla ollut kyennyt vakuuttamaan ketään omista taikurinkyvyistään. Hän oli jäänyt kuuluisan isänsä perinnön varjoon. Cedriciä ei todellakaan houkuttanut tulla vielä seksuaalisuutensa tähden pilkatuksi, vaikka hän kovasti Baileywickiä kaikesta huolimatta rakastikin. Tunteiden ristiriitaisuus oli kuitenkin syy jo kauan jatkuneeseen epäröitiin, eikä Cedric harmikseen millään tiennyt pitäisikö huovata vai soutaa.
”Wormy, sano sinä vanha kunnon vaakku mitä minun kannattaisi tehdä?” Cedric mutisi sormiensa läpi olallaan istuskelevalle lemmikkikorpilleen. Se koputti häntä takaraivoon nokallaan joviaaliuden merkiksi ja rääkäisi.
”Älä, hus, sattuu!” Cedric hätyytteli ärsyyntyneenä. Wormwood lehahti siivilleen ja lensi kirjoituspöydän päädyssä roikkuvan suuren taulun kultakehyksien päälle. Sieltä se raakkui ja koputti maalauksen pintaa nokallaan.
”Äläkä noki sitäkään. Äiti suuttuu, jos raavit hänen kuvansa piloille”, Cedric sanoi kyllästyneesti tuskin vilkaisematta kuvaan päin. Maalaus oli hänen äitinsä ja isänsä yhteismuotokuva, tyyliltään turhan pömpöösi ja epäedullinen, mutta Cedric ei voinut sitä oikein toisaallekaan siirtää. Ensinnäkin se oli ollut hänen syntymäpäivälahjansa, ja toiseksi, tauluun oli langetettu varsin ikävä kielikelloloitsu, joka vakoili hänen tekemisiään ja antaisi kyllä vanhempien tietää, jos taulu otettaisiin pois seinältä. Cedric tapasi peittää kuvan verholla silloin kuin hän toimitti jotain henkilökohtaista asiaa, kuten lemmiskeli Baileywickin kanssa, mutta hän ei suin surminkaan kuvitellut voivansa vanhempiensa uteliaisuudelle mitään. Wormwood naksautti kärkkäästi leukojaan.
”Tarkoitatko sinä hupsu kätyrinräähkä sitä, että minun pitäisi kysyä neuvoa isältä ja äidiltä? Pah! Älä viitsi lasketella noin typeriä”, Cedric tuhahti, mutta tuskin oli saanut lausettaan sanottua loppuun, kun jo maalauksesta hyppäsi esiin ensin hänen äitinsä, yhtä tuuheatukkaisena peikkona kuin kuvassakin, ja sitten hänen isänsä jurottavana mörököllinä.
”Ihanaa, Cedric-kultamuru, kun me olemme jo isäsi kanssa tässä pitkään odottaneet milloin ymmärrät pyytää meidät taas käymään!” Cedricin äiti Winifred rutisi poikansa keskivartaloa koko sydämestään, ”Kamalaa, olet päässyt taas laihtumaan”, hän hössötti ja nipisteli poikaansa sieltä täältä kuin mikäkin lapsia lihottava noita-akka.
”Kuunteletteko te alituiseen minua salaa? Nimittäin siinä tapauksessa minä vielä pilkon tuon taulun takkapuiksi”, Cedric sanoi kovasti paljon närkästyneenä, muttei voinut oikein sille mitään, että äitinsä lempilapsena oli paijaamisesta hyvillään. Cedric ei ollut oikein koskaan saavuttanut vanhempiensa arvostusta, sillä hän oli ainoa lapsi ja vailla omaa perhettä. Paapominen oli ainakin Winifredille jäänyt päälle, hän kun jo poimi lattialta likaisia vaatteita ennen kuin isäpappa oli ehtinyt suutansa avata.
”Kunhan vain nyt silloin tällöin kuulostellaan... äidilläsi on hyvät korvat”, Cedricin isä Goodwin yskäisi, eikä tervehtinyt yhtään niin lempeästi kuin vaimonsa. Hän nyökkäsi kyllä isällisesti, mutta ei esimerkiksi nauranut makeasti.
”Kyllä se minusta vain on silti kohtuutonta, että minun pitää omassa kotonani varoa puhumasta sivu suun, tai himputti vie taulut kavaltavat ja kielivät.”
”Voi rakas palleroiseni, kyllä äiti tietää jos lapsella on hätä oli loihdittuja tauluja eli ei. Tuntisin sen sielussani jos sinulla olisi jotain hullusti,ja eikö nyt jokin olekin hassusti vai mitä?” Winifred hössötti sylit täynnä sukkaa ja paitaa, eikä mitään auttanut panna vastaan.
*
Myöhemmin iltapäivällä Baileywick valvoi prinssi Jamesin ja prinsessojen läksyjentekoa. Prinssi oli tapansa mukaan hutiloiden ensimmäisenä valmis, hänen kaksoissisarensa Amber taas pian sen jälkeen. Amberia ei tosin voinut kutsua hutilukseksi, hän oli vain huomattavasti tottuneempi Kuninkaallisen Akatemian vaatimuksiin kuin prinsessa Sofia, joka vielä vuosi takaperin oli käynyt aivan tavallista kyläkoulua ja ponnisteli aineidensa kanssa. Baileywick ei kuitenkaan pidätellyt nuortaherraakaan väkisin penkissään korjaamassa kirjoitusvirheitä, sillä se ei loppujen lopuksi ollut hänen asiansa kuinka suurin meriitein lapset tahtoivat koulunsa läpikäydä. Baileywickin tehtäviin kuului edesauttaa suojattiensa pyrkimystä kaikin mahdollisin tavoin – ei tehdä niitä heidän puolestaan.
Niin, ja jos prinssi James olikin huolimaton, niin prinsessa Sofia oli taas ehkä liiankin tunnontarkka.
”Kultaseni, olette tehneet ja tarkastaneet tehtävänne kokonaan kahteen kertaan. Luulen, että nyt sopisi jo hyvin mennä leikkimään”, Baileywick sanoi, eittämättä ajatellen Cedriciä. Jos prinsessa vapauttaisi hänet tehtävästään hänellä olisi hyvin aikaa mennä velhon luokse jo nyt, ennen illallista, eikä tärkeä kysymys venyisi liian myöhään yölle. Hänen oli kuitenkin vielä palattava toimittamaan tanssiaisten valmisteluja.
”Meidän piti kirjoittaa juhlien kunniaksi aine, mutta Amberin tarina on paljon parempi kuin minun, vaikka kuningatar on minun äitini”, Sofia tuskaili. Sinänsä toki totta, että prinsessa Amberilla oli yhtä terävä sanansäilä kuin oli hänen kielensäkin. Baileywick taputti prinsessaa ymmärtäväisesti.
”Sisarenne on harjaantunut aineenkirjoittaja, mutta te olette nähneet ainakin kahdesti enemmän vaivaa. Olen varma, että arvosanastanne tulee erinomainen.”
”Voi, enhän minä numerosta välitä!”, Sofia puuskahti, ”Mutta lupasimme lukea molemmat tekstimme äidille, ja mitä jos Amber kuulostaa niin paljon paremmalta?”
Baileywickin oli hetkeksi oikein pysähdyttävä miettimään oikeaa rohkaisua prinsessan piristämiseksi. Tyttöraukka oli niin epävarma omista kyvyistään, eikä vieläkään oikein luottanut itseensä. Hänen äitinsä Miranda ja kuningas Roland olivat avioituneet yli vuosi takaperin. Sofia oli siksi erilainen kuin kaikki muut Akatemian prinsessat, sillä hän oli elänyt elämänsä ensimmäiset vuodet aivan tavallisena kylän tyttönä. Baileywick samaistui vaatimattomaan taustaan hyvin, sillä eikö hän itsekin ollut kohonnut yhteen hovin tärkeimmistä viroista hyvin mitäänsanomattomista olosuhteista. Hovimestarit ja herrasmiespalvelijat tavallisesti olivat itsekin jotain kautta vähän hienompaa perua, mutta Baileywickin suvussa kaikki olivat kalastajia ja muita hömelöitä. Akatemiaan pyrkimistä oli sanalla sanoen kummeksuttu ja vielä enemmän oudoksuttu jahka hän pääsi sisään.
Hovipalvelijan työ oli ollut kuitenkin Baileywickille elämää suurempi tavoite. Tosin tavoille oppiminen ja arvoasteikossa kiipeäminen oli ollut raskaan työn ja tuskan takana, ja prinsessa Sofialle näkymät olivat kieltämättä vielä haastavammat. Hänen asemansa on ja tulee varmasti olemaankin epävakaa, kun taas kuninkaan omien lapsien ei periaatteessa tarvitsisi huolehtia mistään.
”Kultapieni, olen rehellisesti sitä mieltä, että korulauseet voivat kuulostaa hyviltä, mutta mikä tulee sydämestä on aina kaunis ja tosi. Hänen ylhäisyytensä, äitinne, ei varmasti moiti teitä tyylillisistä virheistä. Ei rakkautta mitata pilkkuvirheissä”, Baileywick sanoi ja katsoi pientä prinsessaa silmiin.
”Niinkö, herra Baileywick?” Sofia sanoi ja olisi kai pyyhkinyt silmäkulmiaan, jos hänellä olisi ollut mukanaan nessu. Baileywick ojensi sinisen taskuliinansa myötätuntoisesti.
”Aivan totta. Menkäähän nyt, ja jos mennessäsi muistuttaisitte veljeänne, ettei sisällä saa pelata palloa”, Baileywick vannoi katsellen mielissään Sofiaa pakkaamassa kynät ja kirjat takaisin koululaukkuun. Valmiin esseen tyttö pisti lukukirjan kannen väliin talteen, ennen kuin hän viipotti heilutellen sisarustensa perään.
Hassun pitkään toviin Baileywick tajunnut jääneensä lopultakin yksin. Prinsessa Sofian murheet jäivät askarruttamaan häntä niin paljon, että hän oli melkein unohtaa, että hänellä itselläänkin oli eräs merkittävä rakkaudenasia vielä toimitettavana.
*
Cedricin korkeassa taikatornissa oli täysi hullunmylly päällä Baileywickin ennättäessä paikalle. Ulos kuului kiivasta säksätystä, korpin korinaa ja vaikka minkälaista älämölöä, jollaista Baileywick ei ollut juuri tänään osannut odottaa. Tai kieltämättä milloinkaan, sillä Cedric ei tietettävästi viihdyttänyt vieraita luonaan usein. Eikä sitä vastoin juuri koskaan edes puhunut kenestäkään ystävistä tai tuttavista. Baileywick oli elellyt siinä uskossa, että Cedric oli nyt vain luonteeltaan niin oikullinen ja erakkomainen, ettei hänellä yksinkertaisesti vain ollut ystäviä. Se saattoi olla kyllä tottakin, näet Cedric oikeastaan milloinkaan jakanut yksityiskohtia menneisyydestään. Enimmäkseen hän valitti suureen ääneen sillä sekunnilla ärsyttävistä asioista, mutta niinkin dramaattiseksi taikuriksi Cedric oli varsin niukkasanainen perheestään, kasvatuksestaan tai lapsuudestaan.
Baileywick oli kyllä nähnyt Goodwin Suuren ja Winifred Hirmuisen muotokuvan Cedricin työpajan seinällä kirjoituspöydän takana, mutta sekin oli hänelle tuntemattomasta syystä useimmiten päälle vedettävän samettiverhon takana. Tämän vuosi hän todella hämmästyi suuresti tavatessaan molemmat valtakunnan ehkä kuuluisimmista maagikoista sillä tavalla varoittamatta hovivelhon ahtaaseen tornihuoneistoon ahtautuneena. Jos Cedric olisi etukäteen ilmoittanut vanhempiensa saapuvan visiitille Baileywick olisi ehdottomasti koettanut antaa itsestään paremman ensivaikutelman kuin tapittamalla ihmeissään parempaa sanaa sanomatta. Tosin hyväksi onneksi on todettava, että Cedricin vanhemmat olivat molemmat liian kiihdyksissä arvostelemaan kenenkään tervehtimisen sydämellisyyttä.
”Oi joi, mutta! Tässäkös se on se miekkonen josta juuri puhuit?” Winifred hehkutti pörräten Baileywickin paikalla niin vilkkaasti, ettei käsipäivää ehtinyt sanoa. Goodwin-velholle Baileywick kuitenkin kumarsi muodollisesti, sillä se oli asiaankuuluvalla tavalla kohteliasta. Baileywick oli ollut aivan nuori mies silloin kun hän oli astunut hovin palvelukseen, mutta hän elävästi muisti silloisen mahtivelhon hyvin, vaikka aika oli harmaannuttanut hänen mahtavan partansa ja tuonut rypyttänyt silmänympäryksen juonteille. Winifrediä hän ei ollut tavannut aikaisemmin, mutta pariskunnan avioituminen oli aikoinaan ollut aikamoinen skandaali – Winifred lukeutui mustiin noitiin, ja se oli vuosisadan puolenvälin paikkeilla ollut aika järkyttävä tapaus. Goodwin oli sentään niin kuuluisa ja valkoisin maagi kuin olla ja voi.
”Hyvää iltaa. En tiennyt Cedricillä olevan luonaan vieraita tänään. Onko soveliaampaa jos poistun? Asiani ei ole niin kiireellinen”, sanoi Baileywick koettaen kovasti elehtiä Cedricille tyytymättömyyttään tilanteeseen, jossa hänelle ei näin tärkeistä asioista oltu kerrottu mitään, mutta Cedric oli kuin ei olisi huomannutkaan.
”Hys-hys-hys. Minä olen kaikki nämä vuodet kuumeisesti odottanut pikku-Cedricini tuovan sydänkäpystä näytille, enkä todellakaan aio muuttaa suunnitelmiani sen perusteella, ettei tykö ole tyrkyllä miniää. Vävykokelas on aivan yhtä mieluinen, kunhan vain kullannuppuni on onnellinen”, Winifred puhisi. Hän oli niin innoissaan, että tuskin pysyi nahoissaan.
”Äiti...” Cedric huokaisi etäämmältä silmiään pyöritellen kuin teinilapsi ikään.
”Älähän nyt! Olen tosissani, ja olethan sinä ehdottomasti minulta perinyt ainakin hyvän miesmaun, komea on ylkäsi yli muiden, hih.”
*
Baileywick yritti vielä toistamiseenkin poistua, sillä hänellä totta oli vielä kaikenlaista tekemistä linnassa, mutta rouva Hirmuinen oli päättänyt jäämisestä hänen puolestaan, eikä sitä vastaan auttanut pokkuroida. Ainakin hänen miehensä istuksi siihen malliin tyynenä rahin päällä teekuppiaan ympäri lusikalla hämmentäen, että hän oli tottunut elämään pyörremyrskyn keskellä. Winifred suoritti kohta neljää tai viittä eri kotityötä samaan aikaan taikuusavusteisesti. Baileywick katsoi paremmaksi myös istua alas juomaan teetä, ettei vain olisi saadut kuumasta, itsekseen leijuvasta silitysraudasta päähänsä.
Cedricin isä oli aika jäyhä, mutta hän toi jollain kummalla tavalla mieleen Baileywickin omat sukulaiset. Sama iankaikkisen juurtunut olemus, vavahtamaton rauhallisuus. Cedric veti äitinsä kanssa vastapestyä lakanaa, eikä ennättänyt istumaan alas. Baileywick oli hieman hermostunut ajatuksesta nyt viihdyttää yksin mahdollisesti tulevaa appeaan, varsinkin kun sanottu appi pystyisi muuttamaan hänet ikuisiksi ajoiksi vaikka rupisammakoksi. Onneksi Goodwin ei vaikuttanut olevan kovin innokas hiillostaja.
”Totta puhuen luulen vaimoni hämmentyneen tätä suhdettanne, vaikkei sitä päältä näekään”, Goodwin sanoi pitkän harkinnan jälkeen ja teesimausten välistä. Baileywickin oli pakko nojautua kokolailla eteenpäin, jotta olisi kuullut Cedricin ja tämän äidin höpötyksen alta mitään.
”Winifred on ollut sitten niin mahdottoman vauvakuumeinen jo kohta kymmenettä vuotta ja isoäidiksi hänen tekisi jo mieli. Mitä minuun tulee, niin minä jotenkin ounastelin jotain tämän... eihän sitä tietysti saisi kyllä sanoa, mutta kyllä Cedric on lapsesta asti ollut... no, hmm. Miten sen nyt sanoisi? Erikoinen, jos ymmärrät mitä tarkoitan?” Goodwin jatkoi, jokseenkin kiusaantuneesti. Ei kovin näkyvästi, mutta kuitenkin. Baileywick katsahti alas kuppiinsa.
”Jos sallitte, niin erikoisuus ei mielestäni ole seksuaalisuuteen verrattava ominaisuus”, hän sanoi korvat punoittaen. Aihe oli hieman huono keskusteltavaksi koko perheen samaan aikaan huushollatessa Cedricin tunkkaisessa tornihuoneessa, mutta hän ja Winifred olivat niin keskittyneitä touhuamaan, että eivät kaiketi kuulleet Goodwinin ja Baileywickin keskustelua, tai tarkoituksella olivat kuuntelematta. Goodwin yskäisi vaivaantuneena.
”No ei. Olen pahoillani, en tarkoittanut loukata. Kyllähän minä sen toki ymmärrän vaikka vanha olenkin, ettei luonteenpiirteistä voi vetää pitkälle johtopäätöksiä. Puhun nyt vain itsestäni kun sanon suuntautuneisuuden käyneen mielessäni useastikin kun Cedric oli lapsena jo niin... öh... tyttömäinen. Äsh. Kuulostanpa tosissani aikani eläneeltä, mikä harmi.”
Puheen katkaisi Winifredin kiljaisu.
”Ah! Katsokaahan rakkaat murut! Eikö olekin aivan ihana?” noita esitteli ilmassa leijuttaen hopeansinistä velhonkaapua, jossa oli upeasti kirjailtu tähtitaivas selkämyksessä. Hevosmiehen tähtisumu ilmeisesti, näin nopeasti vilkaistuna. Cedricin näytti tyytyväiseltä, taikoen viimeisiä ristipistoja kaulukseen sauvallaan.
”Ja te laitatte tietysti hopean liivin ja tummansinisen hännystakin... mieheni voi taikoa vanhoista napeista hopeat kalvosimet ja solmioneulan...”, Winifred ilkamoi yhä vain vinhemmin taikoen kymmentä asiaa kerrallaan, ”Ai että! Teistä tulee aivan ihana pari kuningattaren tanssiaisiin! Vai mitä Goodwin? Sano sinäkin nyt jotain.”
”Hulabaloo siitä tulee, mutta älkää olko moksiskaan”, Goodwin sanoi jämptisti, että niin kai sen sitten oli oltava.
*
Cedric sovitti äitinsä taikuudella ompelemaa juhlakaapua mielissään. Kello lähestyi yhtä yöllä, ja oli hirvittävän pimeä. Wormwood nukkui häkissään pää siiven alla.
”Lähtiväthän ne mokomat nyt vihdoinkin. Kyllähän sinä tiedät mitä noidista sanotaan? Siinä paha missä mainitaan”, Cedric keikisteli peilin edessä leijuvien vahakynttilöiden valossa. Baileywick oli uuvahtanut divaanille, mutta hänen silmänsä pysyivät vielä auki. Aamulla olisi kahta enemmän tekemistä, koska ilman Baileywickin auktoriteettia asiat sujuivat harvoin oikein. Tanssiaisiinkin oli enää muutama päivä! Hovimestarin ammattiylpeyteen kuului pitäytyä kiinni täydellisyydestä.
”Vanhempasi olivat oikein mukavia. Hiukan yllättävää tosin, että he pompahtavat esiin tauluista. Se on periaatteessa etiketin vastaista, vieraiden tulisi ilmoittautua kuningasparille”, Baileywick moitti kiusallaan, silläkin riskillä, että Cedric ei päästäisi häntä nukkumaan viereensä. Divaanillakin on ihan hyvä, jos ottaa kengät pois.
”Voi pyhä Merlinin maksamakkara sentään, etiketin mukaan valkoiset velhot eivät avioidu mustien noitien kanssa, sen paremmin kuin hovivelhot heilastele palvelijoiden kanssa, mutta kenellä nyt on ikinä ollut sääntöjä noudattamalla niin kamalan kivaa?” Cedric pöyhisteli valtavien hihojensa kanssa kuin mikäkin kreivi. Hän oli samaan aikaan tavattoman hupsun ja jumalaisen näköinen. Tai ehkä Baileywick oli vain aivan liian väsynyt antamaan pitävää todistusta.
”Minä pistän päähäni sulkahatun ja rupean juhlien vetonaulaksi!” Cedric sirkutti kuin ei olisi kuunaan väsynyt ollutkaan. Tosin hän olikin luonteeltaan melkoinen yöeläjä, hänen silmiensä alla oli mustat pussit kaikenyötä riekkumisesta todistamassa. Baileywick oli enemmänkin aamuvirkku, joten he harvoin nukahtivat, saati sitten heräsivät samaan aikaan. Baileywickin noustessa kukonlaulunaikaan Cedric kenties vasta kömpi vuoteeseen, mutta siitä oli yllättävän vähän ollut haittaa. Erilaiset elämänrytmit pitivät mukavasti työn ja vapaa-ajan suurin piirtein erillään, vaikka Cedric tietysti usein oli alkuillasta kovin kiukkuinen, piristyen vasta pikkutuntien lähestyessä.
”Äläpähän hätiköi rakas. Enhän minä ole edes pyytänyt sinua parikseni kuningattaren juhliin”, Baileywick naurahti, mutta aikalailla turhaan. Mikään voima maanpäällä tai alla ei saisi häntä luopumaan Cedricistä, vaikka se sitten koituisikin pöyristyttäväksi skandaaliksi ja harmiksi koko hoville. Cedric kumartui pussihihoineen antamaan Baileywickille suukon keskelle otsaa.
*
Tanssiaispäivänä prinsessa Sofia istui äitinsä vieressä omalla pienellä valtaistuimellaan. Musiikki ei ollut vielä alkanut, mutta taustalla kuului jo viulujen ja sellojen puheensorinaan hukkuvaa viritystä. Ihmisiä oli määrättömästi, yllään kaikkein parhaimmat, sillä olihan kyseessä valtakunnassa ensimmäistä kertaa järjestettävä Mirandan päivä. Kuningatar itse oli tyyni ja kaunis. Sali oli avattu terassilasien kautta alas puutarhaan, että sisätilat näyttivät sulautuvan harmonisesti kauniiseen kesäpäivään. Ehdottomasti taitavan valmistelun tulosta, herra Baileywick oli kuninkaan mukaan ylittänyt jälleen kerran itsensä sisustusratkaisuissa.
”Kerrassaan nerokasta hämärtää paviljongin ja puutarhan raja. Näin mukaan mahtuu paljon enemmän vieraita ja sääkin suosii – Cedriciä on kuulemma neuvottu suojaamaan päivää sateelta”, kuningas myhäili tyytyväisenä. Sofiaa hiukan jännitti. Hän oli kyllä ennättänyt osallistua jos jonkinmoisiin juhliin lyhyen prinsessana olonsa aikana, mutta äidin syntymäpäivä oli aina ennen ollut tyttöjen välinen. Nyt kuningattaren jakoi koko valtakunta ja Sofiaa arvelutti näkyikö hänen välittämisensä tanssiaisten suuressa mittakaavassa ollenkaan. Ainakin hänellä oli mukanaan kirjan etukannen ja lehden väliin talletettu aine, josta herra Baileywick oli sanonut niin monta rohkaisevaa sanaa.
Äkkiä juhlaväen puheenpapatus hyytyi.
”Mitäs siellä nyt tapahtuu?” kummasteli kuningas Roland katsahtaen vaimoaan. Kuningatar Miranda taputti käsiään.
”Kuinka jännittävää! Joku juhlanumeroko?” hän sanoi, mutta sitten alkoivat Sofia, Amber ja James hyppiä ylös valtaistuimillaan nähdäkseen paremmin. Tai Amber tietysti vain kurkotteli, mutta prinssi James ainakin hyppyytteli kuin marakatti.
”Herra Baileywick!” hän kiljahti.
”Ja herra Heikki!” jatkoi prinsessa Sofia iloisesti nauraen, hetkeksi ihan unohtaen omat huolensa, sillä herra Baileywick ja Cedric näyttivät aika tavattoman hullunkurisilta sillä tavalla koreana ja lukuisten silmäparein keskipisteenä. Herra Baileywickillä ainakaan ei ollut tapana vetää itseensä yhtään huomiota, se on hyvän palvelijan ominaisuus, mutta Cedric veti röyhelöineen hänenkin puolestaan.
”Sofia, hänen nimensä on Cedric”, tuhahti prinsessa Amber, ”Oi, mitä hänellä on päällään? Aivan ihana hattu! Isä, minäkin haluan tuollaisen! Mutta vihreänä – ei – malvanvärisenä.”
”Voisihan siinä olla vihreä sulka?” ehdotti James.
”Tai vihreä hattu, jossa on malvanvärinen sulka?” nyökkäsi Sofia, ja he molemmat heiluttivat kovasti käsiään. Kuningas oli hiukan puulla päähän lyöty, mutta kuningatar Miranda oli piristysruiskeesta hyvillään. Kaikkein parhaimpiin juhliin, sellaisiin joita muisteltaisiin vielä vuosien päästäkin, kuului ehdottomasti rakkautta ja draamaa – yllättäviä hovimestarien ja hovivelhojen yhteisdebyyttejä kimalteineen päivineen.
Cedric oli mitä ilmeisimmin tarkoituksella ehostanut itseään huomiota herättävillä loitsuilla, ettei heitä oikein voinut olla huomaamatta. Baileywickin napinlävessä oli hopeakuukukka ja hän oli kasvoiltaan epätavallisen punainen, mutta iloinen.
”Pitikö meidän tosiaan debytoida näin röyhkeästi? Juorulehtien lentävät journalistiapinat nappaavat meistä huomisen kansikuvia jo” Baileywick kuiskasi, eikä ollut mitenkään väärässä. Toimittaja jos toinenkin väläytteli muka vaivihkaa kameraa. Salamavalon välke ei haitannut Cedriciä kumma kyllä ollenkaan, vaikka tavallisesti häntä ei juuri saanut laskeutumaan alas synkän torninsa onkaloista.
”Ole sinä kuiva kanttura hiljaa, tämä on minun elämäni paras päivä”, Cedric sihisi, eikä voinut lopettaa vähän ehkä liiankin innokasta poseeraamistaan. Baileywick kohotti toista kulmakarvaansa, mutta katsoi paremmaksi antaa jossittelun olla. He kävelivät aina valtaistuin korokkeen eteen, missä Cedric kumarsi tottuneeseen tapaan niin syvään, että nenä oli viiltää maata. Baileywick tervehti huomattavasti hillitymmin.
”Teidän korkeutenne, rakastettu kuningatar Miranda!”, hän aloitti juhlavasti, ”Tervehdimme teitä tänä kauniina juhlapäivänä, jota vietetään syntymäpäivänne kunniaksi. Koko kuningaskunta iloitsee teidän rinnallanne.”
Sitten Baileywick ojentui suutelemaan kuningattaren käteen puettuja lukuisia sormuksia ja koruja. Prinsessa Sofia heilutti ja taputti kovasti pieniä käsiään innosta. Kuningatar oli hyvillään ja kun juhlijat näkivät hänen tyytyväisyytensä puhkesi ilo kautta salin kukkaan. Cedric otti avosylin vastaan kaikki mahdolliset kehut ja kommentit, kuin ei olisi ikipäivänä tullut nähdyksi ennen.
Tosin hattunsa hän joutui lahjoittamaan hyvin vaativalle prinsessa Amberille.
*
”Menettekö te nyt naimisiin herra Heikin kanssa, herra Baileywick?” kysyi prinsessa Sofia monta päivää upeaksi todetun juhlapäivän jälkeen. Yleisenä mielipiteenä liikkui, että Mirandan päivä oli kenties vuoden onnistunein tapahtuma, eikä asiaa halventanut ollenkaan se, että hovivelhosta ja palvelusväen ylimmästä hovimestarista kirjoiteltiin varsin pöyristyttäviä juttuja.
Sitä paitsi useimpien mielestä oli vain raikasta, ettei kuninkaallisia kekkereitä päästetä pöhöttymällä kuolemaan pystyyn. Joku historiaa paremmin tunteva noviisi mielellään myös muistutti, ettei kyseessä ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun arvaamattomat maagikot aiheuttavat puhuttavaa hämminkiä hovissa. Eikös Winifred Hirmuinen oman julkisen debyyttinsä aikana loihtinut taivaanpeittävät sirkkaparvet ja vedet mustiksi? Siihen verrattuna Cedric oli oikein miellyttävä tapaus. Häntä sai kiittää hyvistä säistä ja elävästä ilotulituksesta, sehän on oikein kilttiä, eikö totta? Ja jos kerran heillä oli takanaan itse kuningattaren tuki... Miranda oli hyvin pidetty. Kuningas Rolandin ehkä nähtiin raapimassa päätään, mutta jos viidestä kuninkaallisesta neljä oli pelkästään onnellinen hovimestarin ja velhon puolesta, niin miksei sitten koko valtakuntakin?
”Taitaa olla hiukan liian aikaista sanoa kultaseni”, Baileywick myhäili siinä keskellä prissi Jamesin läksyvuorta. Taitavat jäädä vielä tekemättäkin, mutta prinsessa Sofia istui koululaukkunsa vieressä syömässä jäätelöä posket punaisena.
”Etkö sinä sitten ole pyytänyt?” hän ihmetteli. Tyttäret ovat ehdottomasti lukeneet liikaa satukirjoja. Prinsessa Amberkin oli koko päivän puhunut siitä, kuinka hän haluaa olla morsiustyttö ja millaisen mekon hän sitä varten haluaa teetettäväksi. Sofia oli hillitympi, mutta ihan yhtä varma asiastaan.
”En oikein tiedä miten sen hänelle kertoisin”, Baileywick sanoi varovaisesti, koska periaatteessa hänen ei olisi pitänyt yllyttää prinsessojen mielikuvitusta vastailemalla höpöjä. Sofia rupesi varpaita kutkutellen kikattamaan.
”Äitikin halasi minua niin lujasti kun luin hänelle kirjoittani aineen, vaikkei se ollutkaan niin hyvä ja hieno. Se tuli sydämestä, joten se oli totta, aivan niin kuin sanoit”, hän hihitti jäätelöä kasvoillaan. Jotenkin juuri siinä syttyi tietynlainen ymmärryksen valo Baileywickin mielessä. Eikö hän ollut pelännyt olemattomia seuraamuksia mitä suurimmassa määrin turhaan? Yhtä turhaan epäröinyt, kuin pieni prinsessa Sofia äitinsä hyväksyntää.
Rakkaus on kahdenvälinen asia, mitä sitä pelkäämään? Ei edes torjutuksi tulemisen kammo vaivannut hänen sydäntään, sillä niin selkeäksi Cedric oli kaikin näyttänyt, ettei häntä mitkään etiketinvalvojat tai tapoihin kangistuneet traditionalistit kahlitse. Äitinsä poika, ei juuri muuta voi sanoa.
”Varokaahan neiti, ettette sotke mekkoanne jäätelöön”, Baileywick varoitti, eikä missään nimessä palannut enää aiheeseen, mutta prinsessa Sofian kasvoilla oli siitä lähtien hyvin tietäväinen ilme kun Cedricistä ja Baileywickistä jotain puhuttiin.
FIN
