Author: Zarroc
Pairing: Pinja/Riina
Rating: S
Genre: romance, fluffy, drama, femme
Sanamäärä: 369
Summary: Minä hymyilin takaisin, kerrankin oikeasti onnellisena. Minusta tuntui sille, että pakahtuisin.
A/N. Tämä on niitä tekstejä, joita en olisi ikinä uskonut kirjoittavani. Häät, kahden naisen väliset. No, mielummin niin, mutta joka tapauksessa. Tämä tuntuu jotenkin irtonaiselta enkä minä todellakaan tiedä, miten hääseremonia yleensäkään menee, mutta toivottavasti tästä oli jotain iloa jollekulle.
Osallistuu ficlet 300:seen sanalla 229. Häät. Kappaleen sanat sekä tekstin otsikko Stellan kappaleesta Häävalssi.
Saat mut taistelemaan tuulimyllyjä vastaan
Sinä vain, sinä vain
saat mut luottamaan
meillä on aikaa
Sinä vain, sinä vain, sinä vain
saat mut tuntemaan, että mä kelpaan
Äiti kiristi häämekkoni korsettia tiukemmalle takaa, minä pidätin hetken hengitystäni. Silottelin kauniisti laskeutuvan puvun laskoksia siinä samalla, kun äiti solmi nauhoja yhteen. Lopulta hän oli saanut nauhat rusetille ja käänsi minut varovasti ympäri, vain katsellakseen minua hetken.
”Sinä olet niin kaunis tänään”, hän hymyili minulle ja minä hymyilin takaisin. Hääpuvussani oli kullanvärinen helma sekä sydämenmuotoinen, vienosti kimaltava kaula-aukko. Myös korsetin nauhat hehkuivat kilpaa kullansävyisinä korujeni kanssa.
Olin rakastunut siihen ensisilmäyksellä ollessani kaasoni kanssa katselemassa hääpukuja. Siihen oli jouduttu tekemään pieniä korjauksia, mutta lopulta se oli saatu sopimaan täydellisesti päälleni.
Käännyin takaisin peilin puoleen, katsoin, että meikkini oli kunnossa ja hiuksiini tehdyt kiharat edelleen paikallaan. Vasta sen jälkeen puin korkeat, kermansävyiset korot jalkoihini ja olin valmis kävelemään alttarille.
Häät olivat pienimuotoiset, pelkälle ystäväpiirille tarkoitetut. Suku meidät olikin käytännössä hylännyt, kuullessaan kenen kanssa pikku-Pinja menikään naimisiin.
Työnsin kuitenkin ajatuksen mielestäni ennen kuin se kerkesi muodostua ja poistuin kirkon takahuoneesta, jota olimme pitäneet pukeutumishuoneenani.
Häämarssin alkaessa minä lähdin astelemaan kohti alttaria. Minulla ei ollut laahusta, mutta sitä vastoin minun tulevalla morsiamellani oli.
Riinan puku oli kauttaaltaan vitivalkoinen, siinä oli pitsihihat ja pitkä laahus. Hänellä oli huntu, minulla ei.
Me olimme valinneet kirkon siihen tarkoitukseen, että me pystyisimme kävelemään alttarille rinnakkain saattajiemme kanssa. Minulla oli äitini, hänellä isänsä.
”Petri olisi niin ylpeä sinusta”, äiti kuiskasi korvaani päästyämme alttarille ja minä puristin hänen kättään kädessäni. Isäni oli kuollut lento-onnettomuudessa kahdeksan vuotta takaperin, mutta hän oli aina tiennyt, ettei Riina ollut vain pelkkä ystävä. Ennen kuin minä itsekään olin tiennyt sen.
Siirsin katseeni morsiameni silmiin, hän hymyili minulle huntunsa takaa ja minä hymyilin takaisin, kerrankin oikeasti onnellisena. Minusta tuntui sille, että pakahtuisin.
Pappi aloitti tavanomaista puhettaan, minä en meinannut kyetä irrottamaan katsettani naisesta, jota rakastin. Kun Riina sanoi vakaasti tahdon, minä tunsin onnenkyynelten puskevan ulos silmäkulmistani.
Kun tuli minun vuoroni, itkin jo ihan valtoimenaan. Sain kuitenkin puserrettua vastauksen ulos minusta ja bestmanini ojensi meille sormukset. Minulla oli kaaso ja bestman, Riinalla kaksi kaasoa.
Papin luvalla kohotin vaimoni hunnun pois kasvoilta, suudellen tätä kaikkien meidän ystäviemme läsnäollessa. Hurraahuudot ja taputukset täyttivät kirkon lähtiessämme kulkemaan kirkon käytävää pitkin kohti ulko-ovea. Sinne päästessämme joku leväytti ovet auki ja riisiä satoi päällemme kivuliaana kuurona. En kuitenkaan välittänyt, johdatin nauraen vaimoani kohti vuoden 1965 hopeanväristä Mercedes Benziämme. Bestmanini pujahti kuskinpaikalle ja käynnisti auton, joka ei yskähtänyt kertaakaan.
Kaasot keräsivät Riinan laahuksen autoon ja laittoivat oven perässään kiinni, auton kaasuttaessa matkaan.
En ollut ikinä ollut niin onnellinen, kuin suudellessani vaimoani isäni vanhan auton takapenkillä, hiuksieni jäädessä kiinni hänen huntuunsa.