Author: Zarroc
Pairing: Katri/Irene, Katri/Viola, (Viola/Mary)
Rating: k-11
Genre: romance, angst, drama, femme
Warnings: kuvaillaan huumeiden käyttämistä jonkin verran
Summary: Kadut olivat hiljaisia mutkitellessani kohti keskustaa. Ehkä minä sieltä löytäisin jonkun, joka ottaisi minut luokseen.
A/N. Hmm. Minulla on roikkunut tämän ficin ensimmäiset kolme kappaletta tiedostoissa jo pari vuotta, en vain ole ikinä keksinyt tälle mitään käyttöä. Nyt kuitenkin sitä tuli, täydentämään omalta osaltaan sekä Jos oot jo perillä (S), että Tasapainosta taaemmas (K11) ficcien tarinaa. Hahmot ovat siis samat kuin noissa kahdessa ja kannattaahan nuo lukaista, niin pääsee paremmin perille tarinasta. Taitaapa osallistua Originaali 10 #3:seen ensimmäisenä tekstinäni. Tekstin otsikko on Happoradion Pelastajasta, samoin kuin tarinan alusta ja lopusta löytyvät kappaleensanat.
Yrittäkää nauttia.// Beatrix Bones lisäsi ikärajat alkutietojen tekstilinkkeihin.
Mutta halusit ihmisen, sen viat (sen heikkouden) Minä olen horjunut
Epäilen enemmän kuin ennen
Kyllä minä maljasi juon
Jos sinä tahdot niin
Vien perille tän taakkani
Joka minulle uskottiinIstuin juna-aseman pihalla ja tuijotin sisään läheisen koruliikkeen ikkunasta. Päässäni pyöri vain tieto siitä, että olimme eronneet.
Eronneet. Olimme olleet menossa kihloihin, mutta kaikki oli romuttunut aamuisen keskustelumme jälkeen. En ollut voinut edes kuvitella sitä tunnetta etukäteen, joka oli iskenyt, kun olin poistunut asunnosta ja jättänyt Irenen keittiöön istumaan. Olin rymynnyt ensin läheisen päiväkodin pihalle ja istunut keinussa aikani itkemässä.
Oli kuitenkin sunnuntai, ei siellä ollut ketään. Ja minun sisuksiani korvensi se, ettei hän ollut lähtenyt perääni kuten aina ennen.
Nyt, muutamaa tuntia myöhemmin ja vielä vähän vähemmän virkeän näköisenä, istuin yksinäisenä puoliksi varjossa olevalla penkillä ja mietin mitä tekisin. Kuuntelin sitä, kuinka puhelimeni soi laukun pohjalla, mutta en viitsinyt kaivaa sitä esiin. Tällä hetkellä minua ei kiinnostanut se, kuka minua kaipasi. Minua kiinnosti vain se, mihin baariin päätyisin ensimmäisenä.
Lopulta kuitenkin huokaisin, soittaja oli itsepintainen ja puhelin huusi kolmatta kertaa samaa säveltä.
”Katri”, vastasin vähän ärtyisällä, mutta luovuttaneella sävyllä. Hetken aikaa puhelimesta ei kuulunut kuin hidasta hengitystä.
”Tuletko hakemaan tavarasi jossain vaiheessa?” Kuuntelin hänen ääntään hiljaa, osaamatta päättää, ollako vihainen vai surullinen.
”En... tiedä.”
Katkaisin puhelun saman tien, en halunnut enää pyörtää päätöksiäni. Vaikka tiesin, etten ollut tehnyt vielä yhtäkään. En halunnut kuvitella hänen pettynyttä ilmettään, joten tungin vaan puhelimen takaisin laukkuun ja lähdin kävelemään.
Kadut olivat hiljaisia mutkitellessani kohti keskustaa. Ehkä minä sieltä löytäisin jonkun, joka ottaisi minut luokseen.
Tai sitten en.
***
Päädyin baarin kautta vanhan tuttuni luokse, jonka en ollut ikinä olettanut ottavan minua enää luokseen.
Viola poltti marihuanasätkää aikojen saatossa kalvenneella nahkasohvalla, minä seisoin vaikeana ikkunan luona katsomassa ulos sateeseen. Pyyhkäisin kastanjanruskeita hiuksiani sivuun ja vilkaisin makealle tuoksuvaa naista takanani.
Violan liilat hiukset olivat karkealla nutturalla ja silmissä sama saaliseläimen katse, mikä sai kenet tahansa valtaansa. Kukaan ei jäänyt häneltä huomaamatta, eikä hän jäänyt keneltäkään.
”Te siis erositte”, Viola sanoi poltettuaan sätkän loppuun. Minä nyökkäsin ja käänsin jälleen katseeni pois, hieroen rannettani epähuomiossa. Tiesin toisen kiinnittävän asiaan huomiota, hän oli juuri se henkilö, joka oli löytänyt minut vuosia sitten ranteet auki viillettyinä kaduilta harhailemasta.
Oli satanut lunta.
Hän oli vienyt minut kotiinsa, istuttanut sohvalle ja kertonut, että kaikki järjestyy. Hän oli kuivannut minut, sitonut haavani ja opettanut minulle, kuinka sätkiä kääritään ja poltetaan. Ensin tupakkaa, sitten vahvempia aineita. Olin lähtenyt hänen luotaan, kun meno oli mennyt hulluksi.
”Olitko se sinä?” Viola rikkoi ajatuksenjuoksuni. Tajusin heti, että hän tarkoitti pettämistä ja minä ihan oikeasti naurahdin, kääntyen viimein kokonaan häntä kohden. Ristin kädet rinnalleni, kai suojellakseni haavoittunutta sydäntäni.
”Ei, ei kumpikaan. Se ei vain toimi.”
Viola hymähti jotain siitä, että olihan se harmi.
”Hän näyttää vähän sinulta.” sanoin sitten ajattelematta, kohottaen katseeni säikähtäneesti naisen silmiin. Viola nauroi lempeää naurua, se oli kuin kesäsade ja nousi sohvalta astellen luokseni.
”Meillä ensirakkauksilla on sellainen vaikutus”, hän hymyili minulle, veti vyötäröltä luokseen. En pannut vastaan, vaikka jokin ääni aivoissani yritti. Nitistin sen kuitenkin kuin ärsyttävän itikan, Irene oli jättänyt minut.
En kerennyt ajatella muuta, kun hellät huulet painautuivat omiani vasten ja minä upposin suudelmaan.
***
Seuraavana päivänä seurasin häntä kirjastoon. Violan hiukset olivat yhdellä, pitkällä letillä ja nahkalaukusta roikkui hapsuja. Minun päälläni oli hänen vanha, turkoosi hameensa ja kaaputyyppinen paita, joka peitti sopivasti, muttei liikaa. Hänen kanssaan minä muutuin täysin erilaiseksi. Minä vain nauroin, nautin hänen seurastaan ja tunsin itseni eniten Katriksi. Suuret korvarenkaat korvissani ja epämääräinen kasa renkaita ranteissa helisten astelin hänen perässään.
Kirjaston takanurkkaukseen mennessämme valitsin sattumanvaraisesti jonkin piirrustusta käsittelevän teoksen mukaani ja istuuduin Violan syliin. Emme kerenneet olla siinä kuin hetkisen niin, hän kietoneena sirot kätensä ympärilleni, kun tunsin naisen jäykistyvän.
Kohotin katseeni ja näin kauniin, oranssihiuksisen naisen seisovan kauempana. Hän tuijotti meitä typertyneenä, murskattuna ja hetken aikaa minä muistin selvästi, mitä Viola teki ihmisille.
Samassa toinen kääntyi ympäri ja pakeni luotamme puolijuoksua.
”Joku tuttusi?” minä kysyin, vaikka tiesin, etten halunnut kuulla vastausta.
”Mm-m”, nainen mumisi niskaani. ”Tapasimme... Charonin keikalla. Hän kai pitää minua omanaan.”
Naurahtaen lempeästi hän kieputti hiuksiani sormiensa ympärille, helli kiharoitani kuten silloin joskus.
Minua puistatti.
***
Kun olin ollut neljä päivää Violan kanssa, Irene soitti minulle jälleen. Hän ei pyytänyt minua takaisin, hänen kylmä äänensä käski hakemaan tavarani pois.
Minä katsahdin ovella Violaan, joka seksin jälkeen hiukset pehmeänä sotkuna oli noussut saattelemaan minua ovelle. Suutelin häntä ovensuussa, kerroin tulevani muutaman tunnin päästä. Violan silmät säteilivät minulle ja hän mutisi olevansa täällä.
Tarvoin keväisiä katuja kohti kotiani, miettien mitä oikein tekisin kaikilla niillä tavaroilla. Olin kuitenkin jo päättänyt jättää ne Irenelle, polttakoon vaikka.
Avasin avaimilla oven, joka ei ollut edes lukossa ja astuin sisälle. Eteisessä haisi tupakka, vaikkei Irene edes polttanut ja teepannu vihelsi keittiössä. Jätin kengät eteiseen, astelin sisemmälle ja katselin ympärilleni.
Näin Irenen seisomassa meihin selin olevan sohvan edessä, hän nojasi selkänojaan ja piti päänsä pystyssä. Minä en sanonut mitään, kävelin yhteiseen makuuhuoneeseemme, pakaten kaikki vaatteeni ja henkilökohtaiset tavarani kahteen suureen laukkuun. Valokuvat meistä jätin takanreunukselle, yhden viltin nappasin mukaani ja menin keittiöön. Siellä oli minun mukanani tuoma musta, kukkakuvioinen astiasto, joka oli jo pakattu ruskeaan pahvilaatikkoon sanomalehtineen päivineen.
”Ajattelin, että haluat sen kuitenkin mukaan”, kuulin pehmeän äänen yllättävän läheltä ja käännähdin ympäri. Kohtasin Irenen katseen, joka oli edelleen yhtä lempeän polttava, kuin aina ennenkin.
En voinut kuitenkaan jäädä siihen, niinpä teippasin laatikon kiinni ja nappasin sen kainalooni, katsellen vielä kerran ympärilleni.
”Minä otan auton”, sanoin eikä nainen pistänyt vastaan. Vaikka se oli yhteinen, hän piti enemmän kävelemisestä ja julkisilla liikkumisesta. Kävelin ulos, lastasin tavarani auton takapenkille ja löin oven kiinni. Katsahdin vielä ovelle, Irene seisoi paikallaan hiukset ilmavirrassa liehuen. Hänellä oli kaikki korut kaulassaan, sormukset sormissaan ja liian kipeästi huomasin, että osa niistä oli minun antamiani.
Kosketin kaulassani olevaa atsuriitistä tehtyä kivikorua, jonka täydellinen toinen puoli roikkui Irenen kaulassa. En sanonut mitään, en hymyillyt hyvästiksi noustessani autoon.
Kun olin peruuttanut pois pihasta, vilkaisin viimein sivuikkunasta ovelle, missä Irenen kasvoilla kiilsivät kyyneleet.
***
Tullessani Violan asunnolle, jätin tavarat vielä hetkeksi autoon. Kiipesin portaita neljänteen kerrokseen, soitin ovikelloa ja hakkasin ovea, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Yritin kurkistaa postiluukusta sisälle, mutta en nähnyt mitään järkevää. Noustessani seisomaan näin viereisen oven avautuvan ja vanhan naisen katsovan ovenraaosta.
”Sitä tyttöäkö etsit?” hän kysyi ja minä nyökkäsin. Oliko Violalle sattunut jotain?
”Se muutti tänään pois. Antoi minulle avaimet ja käski antaa ne vuokranantajalle. Kummallisen näköistä sakkia lappasi sisään koko päivän ja kantoivat kaiken ulos... oli se hyvä, sellainen hunsvotti, vaikka kaunis tyttöhän se oli.”
Mummo varmaan jatkoi vielä selitystään, minä nieleskelin itkua lähtiessäni portaita alas. Viola oli pettänyt minut taas kerran. En voinut uskoa sitä, että olin jälleen kerran langennut hänen syöttiinsä.
Käynnistin auton ja ajoin niin kauas, kuin kerkesin ennen kuin kyyneleet valtasivat näkökenttäni.
***
Löysin itseni istumassa auton konepelliltä satamassa, jossa lokit kirkuivat ja ilta-aurinko paistoi silmiin. Olin matkalla ostanut itselleni muutaman askin tupakkaa ja poltin ehkä kuudennetta savukettani. Kädessäni poltteli puhelin, johon oli kirjoitettu valmiiksi tekstiviesti ja saajan paikalle Irenen nimi.
Minun pitäisi taas tehdä päätös, ehkä tämän yön aikana.
Pelasta mut
(Armahda ihminen)
Kuule kun apuasi anelen
Ei mun jalkani kanna
Kun olen sinun kosketusta vailla
Eikä henkeni kulje
Kun olen sinun kosketusta vailla
