Nimi: Miksi?
Ikäraja: K11
Fandom: Me kolme ja jengi
Yhteenveto: Dallyn ajatuksia Johnnyn kuoleman jälkeen
Oma sana: Mulla on joku Me kolme ja jengi kausi meneillään ja tekee koko ajan mieli kirjoittaa tästä kirjasta fanfictiota, joten varautukaa :---D Tiedä sitten, sainko Dallysta samanlaisen kuvan kuin se on kirjassa, mutta mä yritin parhaani ja tässä lopputulos. Toivottavasti tykkäätte ja kommentointi on aina plussaa!
Miksi?
Johnny oli kuollu.
Miten oli onnistunu käymään niin kaikista mun valmisteluista huolimatta? Mä olin suojellu Johnnya alusta asti, olin omasta mielestäni hyvin onnistunu varmistaa sen, että se pysyis hengissä. Missä mä muka olin epäonnistunu? Mä olin muka niin hyvin varmistanu, ettei mitään pahaa tapahtuis.
Moni ajatteli varmaan mun menneisyyden ja no, myönnetään, nykyisen tilanteen takia, että mä olin kylmäverinen, joka välitti vain itsestään, mutta oikeastaan mä en piitannu paskaakaan itsestäni. Ainoo, josta mä olin koskaan välittäny oli ollu Johnny. Mä olin jengissä vain Johnnyn takia, pitääkseni Johnnyn lähellä itseäni, suojellakseni sitä. Mitä helvettiä mä nyt tekisin?
Mulla ei ollu koskaan aikasemmin ollu mitään, mitä mä olisin voinu vihata. Kun mä olin ollu New Yorkissa, siellä oli sentään ollu jengitappelut ja toisiaan vastaan kilpailevat jengit, mutta voiko samaa kuvitella täällä? Ei hemmetissä. Ennen mä olin vihannut vain snobbareita ja nyt mä vihasin myös itseäni.
Vihasin itseäni, koska en ollu pitänyt Johnnysta parempaa huolta. Miks mä olin päästäny ne lähtee sinne hemmetin kirkkoon? Miks mä en ollu menny mukaan ja kadonnu niiden kanssa? Miks mä en ollu saanu itseäni ylös siitä auton penkiltä aikasemmin ja pystyny juoksee nopeempaa hakeakseni Johnnyn pois sieltä kirkosta? Joo, meninhän mä sen perään kun alko näyttää siltä, ettei se päässy itse ulos, mutta silti mä olin ollu liian myöhässä.
Mulle oli monesti sanottu, että mä olen sitä lajia kun pysty kestää mitä vaan, koska mä olen kova ja oon aina tajunnu kaikki systeemit, miten jengissä eletään ja mitä maailma voi kaikessa julmuudessaan olla ja lisäks jos mä en ollu kova, mä olin yleensä pystyny muuttuun kovaks. Yleeensä, mä mietin ja tunsin jostain esiin tulevaa huvittuneisuutta, mutta en nyt. En todellakaan nyt.
Mä olin aina hokenu, ettei herkkyys ollu kenellekään hyväks – ei etenkään rasvatukille ja tässä se taas nähtiin. Jos Johnny olis ollu astetta kovempi, ei yhtä kova kuin mä, mutta kovempi, niin olisko se menny sinne kirkkoon pelastaan niitä kakaroja? Ei hemmetissä. Miks mä en ollu opettanu sitä kovemmaks?
Musta tuntu, että Johnny ei ollu ajatellu loppuun asti kun oli päättäny yhtäkkiä ilmottautua jepareille. En mä ollu koskaan puhunu muulle jengille mun menneisyydestä, koska mä tiesin, mitä pari kuukautta vankilassa tarkoittaa. Mä tiesin, koska mä olin ollu niin samanlainen kuin Johnny ennen kuin mut oli heittety vankilaan sillon kymmenen ikäsenä.
Munkaan porukat ei ollu koskaan välittänyt musta ja se kaikki, mitä mä tein johtu oikeastaan siitä, että mä purin vähän höyryjä ulos, ylimäärästä energiaa. Mutta mä tein ne myös siksi kun mä yritin sillon niin kovasti saada vanhempieni kiinnostuksen, niiden huomion.
Sen sijaan, että ne olis huomioinu mua jotenkin, ne anto jepareiden viedä mut kymmenen vanhana vankilaan ja sen jälkeen mä en ollu koskaan välittäny vanhemmistani. Mä olin haistattanu niille pitkät ja tullu tänne. Enkä mä halunnu, että Johnnylle olis koskaan käyny samalla tavalla. Mä en halunnu, että se muuttuis samanlaiseks kuin mä itse olin.
Mä olin jostain aavistanu jo ennen kuin me oltiin ehditty Ponyboyn kanssa sairaalaan, että elettiin Johnnyn viimesiä hetkiä, mutta mä en todellakaan halunnu kertoo sitä kenellekään ääneen, koska musta tuntu, että jos mä avaisin suuni muuten kuin uhkaillakseni tai kirotakseni niin mä alkaisin parkuun eikä se olis ollu taas hyväks mun maineelle tai mun naamalle. Niinpä mä olin purru hammasta ja jatkanu matkaa kohti Johnnya.
Mä oisin halunnu sanoo sille paljon enemmän kuin mitä mä ehdin kertoa sille siellä sairaalassa. Se ei kerenny sanoo mulle paljoo mitään enkä mä kerenny sanoo sille mitään muuta kuin että mä olin siitä ylpeä. Mä muistan, miten sen silmät loisti kun se oli kuullu sen.
Sillä hetkellä kun Johnny sulki silmänsä ja kuoli, mä nielasin ja olin vaan työntäny Johnnyn tukkaa pois sen silmien edestä. Mun päässä oli pyöriny sata asiaa, mutta vain yksi kysymys.
Miksi?
