Title: Totuuden tuolla puolen
Author: Violet Baudelaire
Rating: S
Genre: Angst, Draama, aavistuksen AU
Päähenkilö: Sirius (paritukset tulkinnanvaraisia)
Disclaimer: Rowling omistaa, minä vain lainaan.
Special: Musavideohaasteeseen tehty
Video:
Snow Patrol - RunSummary: Miten Sirius suhtautuu veljensä kuolemaan?
A/N: Idea tuli heti kun sain videon, ensin laulun sanoista, ja sitten videon tapahtumista. Alku on oikeastaan paljolti johdantoa varsinaiseen musavideon tapahtumaan. Tarkastin kirjasta (ja netistä) muutaman jutun, Regulus kuoli 19-vuotiaana, jolloin Sirius oli 20-vuotias. Kursivoidut osat ovat Siriuksen muistoja, muu on nykyhetkeä.
Totuuden tuolla puolen
Sirius oli turta. Hänestä tuntui samalta kuin seuraavana päivänä kunnon kännien jälkeen. Silmien takana jyskytti ja kurkussa tuntui karvaan makuinen pala.
Mitä hän olisikaan antanut siitä, että tuo pala olisi ollut se tavanomainen oksennus eikä ryöppy kivuliaita tukahdutettuja tunteita.
Oli vaikeaa vain istua paikallaan tekemättä mitään, mutta eipä hän keksinyt mitään hyödyllistä tekemistäkään.
Hän oli kuullut uutisen edellisiltana, mutta vieläkään se ei tuntunut uppoavan hänen kalloonsa.
Regulus on kuollut, Sirius ajatteli kerta toisensa jälkeen, muttei kyennyt edelleenkään sanomaan sitä ääneen.
Hänen oli pakko saada jotakin tekemistä tai hän tulisi hulluksi. Sirius toivoi asuvansa yhä Pottereilla, etenkin nyt kun hänen omassa asunnossaan oli hiljaista kuin haudassa.
”Nyt lopetat ja ryhdistäydyt. Sinä vain kuljet ympäriinsä ja nieleksit niin kuin olisi sattunut joku hirveä tragedia! Ei hän ollut sinun veljesi, hän petti sinut. Hän petti meidät kaikki!” Siriuksen turhautunut ääni kaikui ontosti tyhjässä asunnossa ja hän tarttui lähimpään lautaseen ja viskasi sen seinään.
Tämän oli loputtava. Siriuksen ensimmäinen ajatus oli lähteä Remusta tapaamaan, sillä James oli niin kiireinen morsmaikkunsa kanssa, mutta sitten hän muisti, että edellisenä yönä oli ollut täysikuu.
Hän ei halunnut rasittaa Remusta, tämä oli varmaan muutenkin ihan naatti. Siriuksen raivoaminen ei siihen auttaisi. Ja luultavasti Remus antaisi vain ilmiselviä remusmaisia neuvojaan kuten; ’Sirius, sureminen on tervettä’ ja sitä rataa.
Siriuksen päässä kihisi jo pelkästä ajatuksesta. Hän ei ollut surullinen. Hän oli turhautunut, vihainen ja katkera siitä mitä Regulus oli mennyt tekemään.
Hän ei tarvinnut teetä ja sympatiaa, vaan jonkun joka olisi hänen kanssaan samaa mieltä, jonkun joka osaisi suhtautua asiaan oikealla tavalla.
Jäljelle jäi vain James, sillä Peter luultavasti vain toistelisi hänen omia sanomisiaan hiukan eri nuotilla.
James oli loistava raivoamaan, tai ainakin oli ollut ennen kuin Lily suostui treffeille tämän kanssa. Sirius päätti laittaa Jamesille pöllön, että tulisi käymään hiukan myöhemmin.
Hänen oli pakko saada ennen pitkää purkaa raivoaan jollekulle tai hän pian räjähtäisi.
”Mitä jos vain hankkiutuisit psykiatrin pakeille?” ehdotti menninkäistä esittävä taulu, jonka Sirius oli joskus ripustanut seinälle ihan vain ärsyttääkseen kaikkia.
”Haista home”, Sirius sanoi paiskaten oven kiinni perässään.
Hän lähtisi Jamesia tapaamaan nyt heti, sopi se tälle tai ei. Sirius ei kestänyt olla enää yksin hiljaisessa kämpässään.
Noustessaan moottoripyöränsä selkään hän tunsi jälleen olonsa eläväksi. Hetken.
* * *
Kolkutellessaan Jamesin ja Lilyn talon ovella Siriusta alkoi jo kaduttaa äkkipikaisuutensa. Mitä hän tällä koputtelullakin saavuttaisi, jos ketään ei ollut kotona?
”Helvetti”, Sirius manasi ja iski nyrkillä ovea hiukan tarpeettomankin lujaa. Oven toiselta puolelta kuului askelten laahaava ääni ja Sirius kavahti taemmas, kun oviaukkoon ilmaantui hitusen räjähtäneen näköinen James.
”Ai, Sirius. Hei. Ei sinun oven läpi tarvitse tulla”, James sanoi perääntyen ja päästi Siriuksen sisään.
”Pöllösi saapui vasta muutama minuutti sitten”, James sanoi haukotellen ja Sirius tyytyi urahtamaan vastaukseksi. James oli hänen paras ystävänsä, ja se tarkoitti käytännössä sitä, että hän oli aina tervetullut vierailulle.
”Tottakai olet tervetullut, Lily vain valvotti minua viimeyönä, hän halusi keskustella tapahtuneesta…” James selitti, mutta Siriuksen tympeä murahdus keskeytti hänet.
James ymmärsi ettei Sirius ilmeisesti halunnut keskustella aiheesta ja antoi asian olla.
”Haluatko teetä tai jotain?” James kysyi johdattaessaan Siriusta olohuoneeseen tummanpunaisten sintsituolien valtakuntaan.
”Kahvia, ärjynä ja raakana. En nukkunut viime… ihan sama, kahvia”, Sirius sanoi ja heittäytyi vatsalleen huoneen suurelle, pehmeälle sohvalle.
James heilautti taikasauvaansa ja pöydälle ilmestyi kaksi kahvikuppia, kermanekka ja purkillinen ruskeaa palasokeria.
”Lily on kauhea ekointoilija, nytkin hän varmaan hilluu jossain viistokujalla pitämässä kampanjaa siitä, miten näkymättömyysviittojen teko pitäisi lopettaa…” James puhua pajatti, mutta Sirius ei kuunnellut.
Jamesin ääni meni hänellä toisesta korvasta sisään ja saman tien toisesta ulos, mutta ainakin toisen höpinä sai hänet ajattelemaan jotakin muuta.
”Sirius, kuunteletko sinä?” James kysyi hetken päästä ja Sirius havahtui hereille pumpulihorroksestaan, jossa mitään pahaa ei voinut tapahtua.
”Hmm?” Sirius ynähti ja James katsoi häntä aavistuksen paheksuvasti, mutta miehen katse pehmeni pian.
”Vaikka kai tuo poissaolevuus on ihan ymmärrettävää, kun on saanut kuulla sellaista mitä sinä - me kuulimme eilen… kamalaa”, James sanoi vaisusti.
Tämä sai Siriuksen uinuvan kiukun nostamaan päätään.
”Etenkin sinulle sen kuuleminen mahtoi olla tuskallista, hän oli sentään -” James jatkoi, muttei ennättänyt pidemmälle.
”Vai vielä kamalaa? Tuskallista?! Minä olin haljeta liitoksistani kun kuulin siitä! Minä varoitin häntä - jankutin hänelle, että hänelle käy vielä huonosti, vaan uskoiko hän? Ei. Ei tietenkään uskonut, tiesin koko ajan että olin oikeassa!” Sirius pysähtyi vetämään henkeä.
”Sirius, minä ymmärrän, miten kovasti mahdatkaan toivoa, että olisit ollut väärässä - ” James aloitti, muttei tälläkään kertaa päässyt pidemmälle.
”Äläkä sano, että hän oli minun veljeni! Sitä hän kaikista vähiten on! James, sinä olet minun veljeni, ja Remus ja Peter. Hän oli vain - vain…” sanat tukahtuivat valtavaan palaan Siriuksen kurkussa.
James nousi tuolista ja meni istumaan Siriuksen viereen. Ilmeisesti hänen lähestymistapansa oli alun alkaen ollut täysin väärä.
”Anna tulla vaan, päästä kaikki ulos”, James kannusti ja Sirius hengitti syvään seuraavaa ryöppyä varten.
”Se idiootti, hän olisi voinut tehdä niin kuin minä pyysin - käskin, mutta ei, ei tietenkään, oli pakko tehdä niin kuin se vanha akka käski, hän olisi voinut, olisi voinut…” Sirius pysähtyi vetämään henkeä. James kiersi käsivartensa ystävänsä olkapäille.
”Mutta kun ei voinut kuunnella, minä tiesin - tiesin aina, että karvaan lopun hän saisi, ja hän - hän oli ansainnut sen, kaiken sen jälkeen mitä hän teki -” Siriuksen lause katkesi ja hän halasi Jamesia melkein väkivaltaisesti.
”James, minä en jaksa tätä, se idiootti…” loput Siriuksen lauseesta hukkui Jamesin olkapäähän ja James nyökkäsi.
”Sirius, minä ymmärrän”, hän sanoi rauhoittavalla äänensävyllä ja silitti hellästi Siriuksen tummia olkapäille ulottuvia hiuksia. Sirius hengitti katkonaisesti ja räpytteli kiivaasti silmiään.
Hänhän ei Reguluksen vuoksi itkisi, ei vuodattaisi kyyneltäkään. Korkeintaan muutaman veripisaran petturin muistoksi.
Ajatus sai palan hänen kurkussaan kasvamaan entisestään ja Sirius henkäisi tukahtuneesti. Jamesin käsi hänen hiuksissaan vain pahensi tunnetta. Se oli liian -hellä.
Sirius ei ollut tottunut hellyyteen.
Hän oli aina ollut heistä se vahva.
Hän oli lohduttanut Jamesia, kun tämä oli ollut pohjattoman masentunut Lilyn vuoksi, hän oli ollut Remuksen kanssa, kun tällä oli vaikeaa, ja hän oli kannustanut Peteriä, kun tämä oli kokenut olevansa kaikkia tyhmempi ja kömpelömpi.
Hän oli aina ollut se pilari, johon kaikki kelmit olivat nojanneet.
Sirius henkäisi uudemman kerran ja Jamesin ote tiukentui hiukan. Nyt oli Siriuksen vuoro olla heistä se heikko.
Ajatus sai hänet jälleen aavistuksen vihaiseksi, mutta toisaalta hän tajusi, että vahvuus jolla hän oli vuosikausia ylpeillyt, oli todellisuudessa yhtä särkyvää kuin lasi.
Ei se ollut oikeaa vahvuutta, silkkaa vihan ja uhman verhoa, jonka takana hän oli heikkouttaan piilotellut.
Sirius rutisti silmänsä kiinni, hän ei itkisi. Hänestä tuntui, että koko hänen elämänsä oli valetta. Hän itsekin oli vain teeskentelyä, vai muka vahva.
Sirius tunsi itsensä merkityksettömäksi ja surkeaksi, nyt kun hänellä ei enää ollut ihmistä, johon verrata itseään.
Jamesin käsi hänen hiuksissaan oli pysähtynyt. James saattoi aistia Siriuksesta huokuvan pahan olon, mutta hän ei löytänyt sanoja, jotka piristäisivät toista.
Ehkä sanoja ei ollut. James yritti silti.
”Sirius, suret aikasi ja siirryt sitten elämässä eteenpäin”, James sanoi hiljaa.
Sirius pomppasi ylös sohvalta kuin sähköiskun saaneena.
”Minä en sure! Se vain… anteeksi, minun pitää mennä”, hän sanoi ääni särkyen ja melkein juoksi ulos talosta moottoripyörälleen. Kuutamo valaisi Siriuksen kirkkaat silmät, joissa kyyneleet kimalsivat kuin jalokivet.
”Sirius!” James huusi avonaisesta ovesta ystävänsä perään, mutta Sirius oli jo hypännyt moottoripyöränsä selkään ja kaasutti poispäin - maata myöten.
Jamesia pelotti, hän ei ikinä ollut nähnyt Siriusta niin rikki.
Tästä ei hyvää seuraisi.
* * *
Sirius pysäytti moottoripyöränsä tullessaan tarpeeksi kauas Jamesin luota, erään niityn laitaan. Hän hyppäsi pois pyöränsä selästä ja alkoi kävellä. Ajaminen oli liian helppoa, kevyttä.
Sirius raahautui askel askeleelta eteenpäin taluttaen pyörää vieressään. Tuska tuntui musertavan häntä hiljalleen kasaan kuin näkymättömät seinät, jotka lähestyivät uhkaavasti joka suunnasta.
Sirius nieleksi, hän ei pystynyt pysäyttämään jatkuvaa tajunnanvirtaa, joka kelasi kaikki Regulushetket alusta loppuun yhä uudelleen ja uudelleen kuin itsepäinen videonauha.
Sirius oli edennyt ehkä kaksikymmentä metriä, kun hän antoi pyöränsä kaatua maahan. Mitä hän sillä enää tekisi? Kukaan ei ollut enää katkera siitä, että Sirius oli sen omistaja. Kukaan ei enää kadehtinut häntä sen takia, joten se oli täysin turha.
Regulus oli aina kadehtinut häntä kaikesta. Siriuksella oli ollut ruskettuva upea iho, kun taas Regulus oli ollut kalvakka kuin kummitus.
Sirius oli usein haukkunut toista sen takia maitopojaksi ja Regulus oli suuttunut ja lyönyt häntä nyrkillä kuonoon. Sirius oli ollut se, joka oli tämän seurauksena saanut sapiskaa.
Oikeasti kaikki oli aina ollut toisin päin. Sirius oli kadehtinut Regulusta sen tähden, että tämä oli aina ollut se, josta vanhemmat pitivät. Oikein kultapoika. Sirius oli ollut se ei-toivottu häpeäpilkku, suvun musta lammas.
Sirius jatkoi kävelemistä, eikä enää yrittänytkään pysäyttää kuvien tulvaa. Hän antoi sen virrata samoin kuin kiukun, joka aalloittain palasi hänen suoniinsa kuvien myötä.
”Saamarin idiootti!” Sirius karjaisi ja kohotti katseensa taivaisiin.
Kaikki oli Reguluksen syytä. Sirius oli vihainen, raivoissaan. Hän halusi huutaa toiselle, huutaa kurkkunsa käheäksi.
Huutaa siitä kaikesta, mitä toinen oli tehnyt väärin. Miten paljon niitä asioita olikaan, joista Regulus ansaitsi tulla haukutuksi. Sirius hengitti syvään ja hänen tajuntaansa leijui yksi niistä muistoista, jotka aina olivat raivostuttaneet häntä.
Sirius oli saanut moottoripyöränsä 15-vuotis syntymäpäivälahjaksi, ja eräänä iltana hän oli ajatellut lähteä pienelle kierrokselle lähiseudulle. Hän oli mennyt piharakennukselle, jossa säilytti aarrettaan, mutta kun hän oli tullut sinne, oli ovi ollut sepposen selällään ja pyörä poissa.
Sirius oli nopeasti arvannut, ettei varas voinut olla kaukana, sillä eihän
neljätoistavuotias Regulus osannut ajaa moottoripyörällä. Vasta nyt jälkikäteen Sirius tajusi, ettei muiston aiheuttaman raivo suinkaan johtunut moottoripyörän katoamisesta, vaan siitä, että silloin hän oli pelännyt.
Hän oli pelännyt veljensä, ei pyöränsä puolesta.
Siriuksen teki mieli heittäytyä maahan ja vaipua tajuttomuuteen, jotta muistojen virta vihdoin tyrehtyisi. Hän ei kuitenkaan kyennyt siihen, eikä niin ollen päässyt seuraavasta muistosta eroon. Tämä muisto teki kipeämpää kuin edelliset yhteensä.
Sirius oli juossut yläkertaan hakemaan luutansa ja lähtenyt etsimään Regulusta. Huoli oli painanut hänen sydäntään ja hengittäminen oli ollut tavattoman vaikeaa, vaikka olikin ollut lämmin ja leppeä kesäyö.
Hän oli lennellyt aikansa, kunnes oli päätynyt niityn laitaan, josta nousi epäilyttävää savua.
Hän oli laskeutunut raivo sydämessään, aikomuksenaan sanoa pikkuveljelle pari valittua sanaa, mutta kun hän oli nähnyt Reguluksen kyljellään maassa, sanat olivat tarttuneet hänen kurkkuunsa.
Reguluksen poskessa oli pahan näköinen haava, ja tämän käsi oli vääntynyt kummalliseen asentoon, kalpea poika oli tajuton.
Sirius oli kumartunut Reguluksen ylle, tunnustellut tämän pulssia ja kuunnellut pienemmän pojan katkonaista hengitystä. Näky oli sattunut häneen enemmön kuin mikään vuosien varrella tapahtunut.
Regulus oli näyttänyt niin avuttomalta, melkein viattomalta maatessaan siinä ruohikossa silmät kiinni ja huulet aavistuksen raollaan.
Sirius oli tehnyt pari taikaa vasten taikaministeriön määräyksia ja hankkinut sillä tavalla märän pyyhkeen jolla hän oli hellästi pyyhkinyt verta veljensä poskelta ja oksanpätkällä Sirius oli lastoittanut Reguluksen käden, jonka ranne näytti olevan sijoiltaan.
Vihdoin kun Regulus oli herännyt, ei Siriuksella ollut ollut sydäntä huutaa tälle, vaikka moottoripyörän kylkeen olikin tullut lommo.
”Aaaah. Au, au. Vittu”, Regulus oli voihkinut noustessaan istumaan Siriuksen tukemana.
”Kannattiko?” Sirius oli kysynyt aavistuksen sarkastisesti ja Regulus oli tyytynyt tuhahtamaan. Sirius oli halannut toista pitkään, ja sinä yönä he eivät olleet palanneet kotiin ennen kuin vasta aamun sarastaessa. Se oli yksi viimeisistä muistoista, joissa he yhä olivat veljeksiä.
Sirius saattoi tuntea kyyneleen, joka karkasi hänen silmäkulmastaan, ja vaikka hän kuinka yritti, se ei saanut häntä vihaiseksi, se sai hänet ainoastaan tuntemaan olonsa heikoksi.
Toinen muisto tuli nopeasti edellisen tilalle, ja sai Siriuksen tuskan hitaasti kasvamaan yhä suuremmaksi.
Yksitoistavuotiaana Sirius oli ostanut viistokujalta Tohtori Jarrumiehen mahtavia märkäsyttyviä ilotulitteita, ja vanhempien kielloista huolimatta he olivat Reguluksen kanssa eräänä heinäkuun iltana karanneet makuuhuoneensa ikkunasta niitylle räjäyttelemään niitä.
Regulus oli ollut haltioissaan nähdessään punaisena liekehtiviä tikkuja, jotka eivät pelkästään rätisseet, vaan myös savusivat ja kipinöivät kuin sähikäiset.
Sirius oli itsekin ollut aivan ilotulitteiden lumoissa, ja vielä enemmän häntä oli ilostuttanut se, että rakettien mukana oli tullut ohje yksinkertaisen sädetikkutaian tekemistä varten.
Sirius oli oppinut taian nopeasti, ja Regulus oli halunnut myös oppia sen. Sirius oli kärsivällisesti opettanut toista, ja niin Regulus oli myös oppinut taian vielä samana iltana.
Viimeisenä iltana ennen Siriuksen lähtöä Tylypahkaan he olivat palanneet niitylle ampumaan loput raketit ja silloin he olivat keksineet, että niitä saattoi myös heittää ilmaan.
Käynnissä oli ollut kiivas kilpailu siitä, kumpi sai heitettyä raketin korkeammalle, mutta lopulta kumpikaan ei ollut voittanut, sillä raketit olivat nopeasti alkaneet kaartaa takaisin kohti maata.
Moni oli ollut vähällä osua heihin, mutta he olivat aina heittäytyneet maahan ja kierähtäneet pois rakettien alta.
He olivat yksimielisesti nimenneet ne tulipyrstöiksi.
Veljekset olivat kovasti yrittäneet myös saada kaksi rakettia törmäämään toisiinsa, mutta tämä yritys ei ollut kertaakaan onnistunut, mistä Regulus oli ollut hyvin pettynyt.
”Siinä olisi voinut tulla ydinräjähdys”, oli Regulus pikkuvanhasti todennut ja Sirius oli tyrmännyt kommentin sanomalla: ”Ei velhorakettien yhteentörmäys voi aiheuttaa jästiräjähdystä”, Sirius hymähti ja pyyhkäisi silmiään kaivaen toisella kädellä taikasauvan taskustaan.
Hän noukki oksan maasta ja kuiskasi hiljaisen taikasanan, jolloin oksan päähän syttyi tuli, joka alkoi hiljalleen rätistä ja kipinöidä kuin sädetikun pää. Kun Sirius sulki silmänsä, hän saattoi melkein nähdä punaisen savun ja kuulla rätinän, jotka molemmat aiheutuivat Jarrumiehen ilotulitteen sytyttämisestä.
Punaista savua näytti tulevan yhä enemmän, nyt hänen takanaankin oli syttynyt raketti, samoin kuin oikealla ja vasemmallakin.
Sirius tanssi ja kirjoitti niin sanotulla sädetikullaan ilmaan sanoja ja piirsi kuvia, jotka pian peittyivät ilotulitteiden punaiseen savuun. Sirius kompuroi hiukan ja yski saadessaan savua keuhkoihinsa.
Hän ei nähnyt Regulusta savun läpi, tai sitten tämä oli mennyt piiloon.
”Regulus!” Sirius huusi, mutta vastausta ei kuulunut. Oikealla vilahti tumma hahmo, ja Sirius lähti kompuroiden tämän perään. Hahmo kiihdytti vauhtiaan.
”Regulus, tämä ei ole enää hauskaa!” Sirius huusi kun jahtia oli jatkunut päälle viisi minuuttia. Sirius otti vielä muutaman askeleen ja kompastui johonkin. Palava sädetikku lensi hänen kädestään pimeyteen. Sirius huomasi moottoripyörän, joka makasi kyljellään hänen edessään.
”Eihän minulla vielä ole sitä”, hän mutisi sekavana ja nosti moottoripyöränsä pystyyn. Punainen savu oli hälvennyt, ja Sirius näki taas kunnolla eteensä. Hän ei nähnyt missään ketään.
”Regulus?” Sirius huusi epävarmasti, mutta vastausta ei edelleenkään kuulunut.
Sirius lähti hitaasti pyöräänsä taluttaen kävelemään vasemmalle, ja parinkymmenen minuutin kuluttua hän huomasi vähän matkan päässä puun ja sen juurella tumman hahmon.
Sirius jätti moottoripyöränsä aivan pienen lammen reunalle, ja kiiruhti puun juurelle. Hän käpertyi kerälle näkemänsä Reguluksen hennon hahmon vierelle ja mumisi unisesti ”Hyvää yötä”, ennen kuin vaipui sikeään uneen.
Sädetikku, joka oli lentänyt Siriuksen kädestä tämän kaatuessa oli roihauttanut moottoripyörän liekkeihin ja kuin hidastettuna pyörä kaatui lampeen. Hetken lammen pinnassa eläneet kipinät yrittivät pelastautua tarttumalla kuiviin heiniin, mutta turhaan, sillä yksitellen ne kaikki hiipuivat ja kuolivat.
James seurasi palavan moottoripyörän hetkellistä valoa ja löysi pian myös puun juurelle käpertyneen Siriuksen, joka hymyili unissaan. James tarttui ensin ystäväänsä kainaloista aikomuksenaan herättää tämä, mutta kun Sirius ei tehnyt elettäkään herätäkseen, nosti James parhaan ystävänsä suurin ponnistuksin syliinsä.
”Regulus?” Sirius mumisi ja Jamesin huulilta karkasi surullinen huokaus.
”Sirius, mitä sinä tekisitkään ilman minua?” James suuteli Siriusta otsalle ja Sirius käpertyi hieman lähemmäs häntä.
Unissaan Sirius käpertyi kuitenkin Regulusta, ei Jamesia vasten.
*******************************
Kommenttinne olisivat kalliimpia kuin kulta.
