Title: Sielunveljet
Author: unrealistic
Rating: K11
Fandom: Glee
Pairing: Kurt/Finn
Genre: angst
Summary:
Veljet eivät pitäneet toisiltaan salaisuuksia. Kurtista tuntui, että hän ja Finn olivat aina vartioineet yhtä piilossa.A/N: Halusin kirjoittaa vielä ainakin yhden Glee-ficin. Muistan vuosi sitten, kun uutiset Corysta saapuivat tietoon. Se oli miulle monella tapaa aika raskas juttu, enkä taidan olla vieläkään ihan ymmärtänyt syitä sille. Faktahan on, että Finn/Kurt on ollut yksi suurimmista OTP sijoituksistani. Mikä tietysti kaduttaa on se, että en koskaan antanut heidän saada toisiaan. En tee sitä nytkään, sillä haluan viedä tarinan loppuun niin kuin sen ajattelin. Toisenlaisessa maailmassa ja väärällä tavalla. Traaginen kaksikko vailla onnellista loppua. Mutta haluan kuitenkin uskoa, että eivät aivan yksin ja erossa toisistaan. Aina tulee uusi kevät.
Sielunveljet
Kurt osasi olla onnellinen vain siitä, että Finn kuoli ennen kuin kevät oli ohitse. Se oli se pieni lohduttava yksityiskohta, kuten keltaiset kukat uusien ruohonkorsien keskellä olivat olleet toiselle. Finn muistutti aina keväästä ja toisinpäin. Kurt ei ollut vielä valmis siirtymään imperfektiin, vaan katseli pojan kuvaa kännykkänsä muistista ja ajatteli ohitse lipuvaa vuodenaikaa aivan kuin Finn olisi hymyillyt iloisena hiirenkorvaisille puille hänen vierellään. Kuolema oli kaukainen ja omituinen aspekti, johon Kurt ei halunnut ottaa osaa eikä arpaa. Hän piti verhoja tiukasti kiinni ja makasi Finnin sängyllä jalat peiton ympärille kietoutuneina. Hän torjui jokaisen sisään yrittävän, kielsi kaikki säälivät lauseet ja palautti lautaset lähes täysinä takaisin keittiöön. Ainoastaan iltaisin joi Kurt lasillisen maitoa ja jutteli niitä näitä tyhjälle, vaikka se tuntui hänestä itsestäänkin tyhmältä. Hän ei vain halunnut ottaa sitä riskiä, että aivan kuten kevät saapuu joka vuosi uudestaan, kävelisi Finn sisään ja murjottaisi, ettei hän ollut kertonut kuulumisiaan maitolasin yhteydessä niin kuin heillä oli tapana.
Aivan kuten äitinsäkin kuoleman aikoihin, sai Kurt jälleen tilaisuuden puhua niistä asioista joista hän oli vaiennut toisen eläessä. Siitä, miten hassulta Finn oli näyttänyt siinä yhdessä paidassa, joka oli ollut jo vuosia liian pieni, mutta niin tärkeä omistajalleen, ettei sitä ollut hennonut heittää pois. Tai siitä, kun Kurt oli syönyt loput leivokset ja Finn oli saanut syyt niskoilleen. Kaikkien selostuksien takana oli kuitenkin jotain painostavaa, jota Kurt ei saanut ravistettua hartioiltaan. Hän halusi avata sydäntään, mutta se pysähtyi paikoilleen joka kerta, kun Kurt kävi lähellä sen myöntämistä edes itselleen. Häntä oksetti, hän koetti selvittää kurkkuaan ja tapaili jopa sävelen tapaista. Lopulta Kurt itki turhautumistaan ja paiskasi jo kertaalleen lattianrajaan rikkoutuneen mukin seinään, johon osuessaan se ratkesi liimauksestaan tutuiksi palasiksi. Vei useamman tunnin vakuuttaa isä siitä, että hänellä oli kaikki hyvin ja ettei hän tarvinnut raitista ulkoilmaa.
Neljäntenä päivänä hautajaisista pakotti Burt viimein Kurtin suihkuun. Ensimmäistä kertaa vuosiin ei Kurt laulanut nuottiakaan. Se ei ollut siksi, ettei hän olisi tahtonut, mutta yrittäessään keksiä tilanteeseen sopivaa kappaletta tuntuivat ne kaikki vääriltä. Kurt hymisi hiljaa House is not a homen melodiaa vesipisaroiden kastellessa hänen kehoaan, kun ei muutakaan keksinyt. Shampoovaahdon valuessa kohti viemäriä hän oli jo lopettanut ennen kertosäettä. Finn oli jo kuullut tämän laulun. Illalla hänen ei enää annettu ottaa maitoa huoneeseen, joten Kurt paiskasi oven kiinni koko voimallaan ja sammutti valot. Pimeässä silmään pistävät muodot pelottivat enemmän kuin vihainen Finn, joten Kurt nukahti levolliseen uneen pyörittyään ensin hyvän tovin sängyssä kiroten itseään ja kyvyttömyyttään alimpaan helvettiin.
Kurt pohti yhtenään niitä hetkiä, jolloin maailma olisi tarjonnut mahdollisuuksia. Hän muisti tanssin ympäri juhlasalia, suihkuverhoon pukeutuneen pojan, hämmentyneen halauksen, urheilusta poispäin kääntyneet katseet, sotilaskypärän sotkemassa laitettuja hiuksia, paljettikengät, ylpeydestä torjutun laulun, vihaiset huudot koskien identiteettiä, kampauspöydän ja vanhan puvuntakin, kaksi epävarmaa istumassa kiinni toisissaan pianojakkaralla, ärtyneet kommentit lampusta, huonon elokuvan, kotiinpaluun, sairaalan ja käden kädessä. Hän pohti niitä hetkiä ja huomasi kastelleensa tyynyn kyynelillä. Ei väliä kuinka monta kertaa he olivat kaatuneet, olivat he aina olleet ottamassa toisensa vastaan. Veljeksi olivat muut kutsuneet, mutta Kurtista se oli liian arkinen sana. Hän oli koko sielullaan kiinni Finn Hudsonissa. Hän oli ollut sitä niin kauan, että tuntui absurdilta edes leikkiä muuta. Veljet eivät pitäneet toisiltaan salaisuuksia. Kurtista tuntui, että hän ja Finn olivat aina vartioineet yhtä piilossa.
Viikon kuluttua hautajaisista Kurt päästi Rachelin sisälle. Vierailu ei kestänyt kauaa. Kurt antoi toisen ottaa sen minkä halusi, itkeä vasten hänen olkapäätään ja kertoa mitä tunsi Finniä kohtaan. Hän tiesi, että se helpotti Rachelin oloa, joka taas Kurtille oli silkkaa itsestäänselvyyttä. Niin sen kuului mennä, sillä siten ihmiset olivat kautta aikain käyttäytyneet. Kurtista jotain puuttui.
Toukokuun reunus saapui vain pari päivää Rachelin käynnin jälkeen. Se oli hetki, jolloin Kurt pelästyi. Toukokuu tiesi kevään päättymistä ja kesän alkua. Se taas takarajaa, jolloin Kurtin olisi viimein otettava itseään niskasta kiinni. Hän ei vain uskonut, että hänen rohkeutensa riittäisi. Koko rohkeus oli sana, jota Kurt ei pystynyt lausumaan ilman Blainea mielessään. Hän kompuroi ajatusmuurissaan, jossa Blaine oli hänelle lukioajan tärkein ihminen ja rohkeus kulunut, mutta korkein elämänohje. Kurt oli yhtäkkiä varma, ettei ollut koskaan noudattanut sitä. Varma, vaikka pieni ääni hänen päänsä sisällä kehotti miettimään ihmisiä, jotka omistivat koko elämänsä kuolleiden palvomiselle. Ei häntä ollut Michael Jacksonkaan kiinnostanut ennen kaksituhattaluvun loppua. Jos kaikki olikin ennen ollut sekavaa, oli se nyt käytännössä katsoen solmussa. Kurt tiukensi otettaan tyynyn ympärillä ja kiljui täyttä kurkkua.
”Tästä päivästä lähtien, mitä ikinä se minulle maksaakaan, seison tukenasi. Okei?”Valo tuntuu sokaisevalta, kun Kurt vetää verhot ikkunan edestä auki. Pöly leijailee kimmeltävänä vanana auringon säteissä ja likainen lasi sumentaa kadun. Puut kasvavat koko loistossaan vihreinä ja tuuheina, eikä missään ole jälkeäkään sateesta. Viimeinen päivä kevättä. Kurt on valmis päästämään Finnin ulos ja kauas sen mukana. Kunhan valikoi vielä sanojaan huolella. Hän on kerännyt mukin sirpaleet lattialta ja heittänyt ne pois. Hän on taitellut punaisen suihkuverhon pahvilaatikkoon. Poistanut tekstiviestin, jonka Finn lähetti jouluna. Siistinyt tukkansa ja korjannut isänsä sanoja ensimmäistä kertaa siitä, ettei hän menettänyt veljeä. Kurt uskoo, että pystyy siihen nyt.
Hän kurottaa kätensä kahvaan ikkunassa. Hän painaa siitä ja kuulee inhottavan ääneen ikkunan narahtaessa raolleen. Happi kulkee raikkaampana kirpeän tuulen silittäessä kasvoja. Kurt ymmärtää, miksi Finn rakasti kevättä. Se oli kuin poika itse. Täynnä muutosta ja elämäniloa, joka löytää reitin takaisin kotiin. Naurua, joka pitää sisällään herkkääkin herkemmän tapahtumien ketjun. Jotain aitoa kaiken piilotetun keskellä. Kurtia se muistuttaa balladista, jonka hän joskus toiselle omisti saatuaan tämän pariksi. Kappaleesta, jota hän ei koskaan ehtinyt laulaa. Ties mikä sen oli estänyt. Uskalluksen puute tai pelkästään huono tuuri. Sitä heillä molemmilla oli aina riittämiin. Kurt avaa ikkunan koko komeuteensa ja ristii kätensä rinnalleen. Hän painaa silmänsä kiinni ja nuolaisee huuliaan.
Niin kuin sen olisi pitänyt olla, Finn Hudson, kuiskaa Kurt mielessään. Ensimmäiset nuotit kimpoilevat pitkin huonetta ja kaikuvat kotikadun asfaltille. Ne liikkuvat eteenpäin ja Kurt toivoo, etteivät ne tulleet liian myöhään. Ehkä sellaista aikamuotoa ei edes ole. Hän ei voi kuulla toisen vastausta sanoilleen, mutta sen kanssa hänen on elettävä. Sillä hänen on elettävä joka tapauksessa. Heidän molempien puolesta.
If we both were born
In another place and time
This moment might be ending in a kiss
But there you are with yours
And here I am with mine
So I guess we’ll just be leaving it at this
I love you
I honestly love you
