Ficin nimi: Istuskelua ajan virroilla ja väleissä
Kirjoittaja(t): Lollipop Thief
Fandom: Doctor Who
Tyylilaji/Genre: Draama, angst
Ikäraja: k-11
Paritus/Päähenkilöt: 9. Tohtori, ei paritusta
Varoitukset: Kirjoittaja filosofisena.
Vastuunvapaus: En omista Doctor Whota, se kuuluu BBC:lle, enkä saa tästä mitään rahallista hyötyä.
A/N: Hellou, pitkästä aikaa. Ysistä on kiva kirjoittaa, vaikka en häntä tunnekaan kovin hyvin. Mmm, tämä on tällaista tajunnanvirta/filosofista huttua, koittakaa kestää. Osallistuu muuten ficletpakkaan.
Istuskelua ajan virroilla ja väleissä
Kerran Tohtori istui ajan virralla, maailman laidalla, TARDIKSESSA, itse asiassa monessa ajassa ja paikassa yhdellä kertaa, samaan aikaan,
mutta myös eri - eihän toista Tohtoria ollut, hän oli itse aina siellä missä oli.
Hän siis istui, liikkumatta, mutta ajatellen. Hengittäen. Ajatellen aikoja, aikoja onnellisia, aikoja surullisia, aikoja jolloin ei tiennyt kannattiko elää,
aikoja jolloin tuntui kuin sydämien syke hajottaisi maailman alkutekijöihinsä ja rakentaisi uuden, paremman huomispäivän.
Hengittäen kauneutta, rumuutta, ilmaa ja tyhjiötä, kaikkea ja ei mitään, kunnes keuhkot eivät enää jaksaneet ja päästivät sen kaiken ulos.
Monta kertaa oli Tohtori pelastanut ajan ja sitä tehtävää, ajan suojelemista, suorittaessaan hänestä oli tullut yksinäinen. Yksinäisyydessä ei pieninä annoksina ollut pahaa, päinvastoin, se virkisti sielua. Suurina annoksina taas, no, sanotaan, ettei yksinäisyyteen hukkuneita ei voida pelastaa. Siksi hukkuminen täytyy estää.
Hukkumisen esto on vaikeaa, sen Tohtori tiesi. Kun regeneraatioiden määrä lähestyi uhkaavasti kahden käden sormien lukumäärää,
hän alkoi miettiä. Toiminnan loppuessa ja miettimisen alkaessa oli hankala sopeutua kaikkiin päässä pyöriviin ajatuksiin ajan loppumisesta. Ja ajan loppumista Tohtori pelkäsi kaikkein eniten. Ei ollut suurempaa surua kuin antaa periksi, päästää irti vain ajan, kaikennielevän ja kaiken myös antavan ajan vuoksi.
Nuorempana Tohtori oli ollut toiveikas mies. Hän oli toivonut rauhallista elämää, satunnaisia seikkailuja. Ei hän ollut pyytänyt tällaista,
ei hän ollut kaivannut kaikkea mitä hänen väsyneille hartioilleen kaadettiin. Kaikella on rajansa, oli Tohtori tavannut miettiä, vaan ei enää. Kaikella ei ole rajaa ja Tohtorista alkoi tuntua, ettei hän enää jaksaisi. Kaikella on hintansa, hän ajatteli myös ennen, muttei sitäkään enää.
Kaikesta huolimatta, Tohtori oli kiitollinen mies, hän vain piilotti sen taitavasti. Nyt istuessaan hän saattoi tunnustaa tämän. Mutta vain itselleen, ei kenellekään muulle. Katsoessaan kaunista tähtitaivasta joka näkyi kaikkialla missä hän ikinä istuikin, Tohtori lupasi hiljaa itselleen olevansa enemmän kiitollinen. Kaikille ei annettu mahdollisuutta olla niinkin vapaa kuin Tohtori oli. Monia on sidottu velvollisuuksien, muiden olentojen tai oman mielen kahleilla.
Niistä Tohtorikaan ei ollut vapaa, hänellä oli velvollisuutensa, hänellä oli ihmiset joita hän oli kutsunut kumppaneiksi ja hänellä oli oman mielensä hirviöt ja pimeys päihittämättä. Hän aikoi yrittää. Hän aikoi tehdä sitä mitä Maapallolla sanottiin rukoiluksi ja toivoa kaikkea parempaa kaikille. Niin kauan kuin hän pystyisi niin tekemään, toivomaan edes hetkittäin, saamaan toivoa edes hetkittäin, olemaan iloinen edes hetkittäin. Niin kauan hän ajattelisi ja rukoilisi, vaikkei hän ollutkaan varma kuka rukouksen toisessa päässä vastaisi.
Miettimisen loppuessa ja toiminnan alkaessa Tohtori, ajan virtoja muuttava kipinä, sanansaattaja, tuhoajakin välillä, nousi ylös ja käveli. Käveli kohti parempaa huomispäivää. Käveli kohti huonompaa huomispäivää. Käveli kohti kaikkien mahdollisuuksien aamunkoittoa.