Kuolotar: Kiitos paljon! Minusta on niin kiva keksiä kaikkea ihan ihmeellistä tähän (vaikka myönnetään, osa jutuista on aika kliseetä...) joten tämä leviää ja leviää ja leviää...
Menolly: Kiitos!
Täysin tuntemattomaan paikkaan saapuessaan, tuo on varmasti kaikkein järkevin asia tehtäväksi...
Se on juuri se asia, minkä mie teen aina eka kun saavun tuntemattomaan paikkaan! Kumma juttu, että kukaan ei halua matkustaa mun kanssa. Ja Turkki on ihan oikeasti hieno hahmo, pitäisi vain käyttää sitä enemmän.
Kahdeskymmenes luku: Hei, taas me lennetään!Keskipäivän aurinko oli kivunnut jo korkealle ja sen lämpö tuntui tukahduttavan kuumana, joten Lovino makasi selällään kannella löysien purjeiden luomassa varjossa ja torkkui kapteeninhattu silmillään toivoen että tuuli olisi hieman voimakkaampi. Lentävä hollantilainen oli vieläkin ankkurissa Aavikkokaupungin edessä ja he vain odottivat yön pimeää ja turvaa, jonka varassa saisivat laivansa huomaamatta jälleen avomerelle.
Antonio katseli Lovinoa hymyillen ja nojasi laivan kaiteeseen vähän matkan päässä. Auringonvalo välkkyi pienistä aalloista, jotka keinuttivat laivaa, mutta Antonio piti silmänsä mieluummin rakastamassaan miehessä kuin meressä. Gilbert oli hävinnyt kannen alle etsimään sopivaa vilvoittelupaikkaa pikku linnulleen, joten he kaksi olivat nyt hetken yksin. Viikkojen matkustamisen jälkeen kaksin olo Lovinon kanssa tuntui hieman oudolta, mutta kuitenkin mukavalta. Vain yksi asia kuitenkin kaihersi merirosvon mieltä.
”Lovi?” hän kutsui pehmeällä äänellä ja odotti hetken että mies reagoisi jotenkin. Pian Lovino nostikin hattua hieman pois silmiltään ja katsoi häntä pitkään.
”Niin?” hän kysyi, ”minä yritän nukkua täällä.”
”Anteeksi”, Antonio sanoi hymyillen, ”jos haluta, voin tulla viereesi ja auttaa sinua nukahtamaan uudelleen.”
”Se ei ollut se mitä tarkoitin, idiootti”, Lovino vastasi, mutta Antonio otti sen myöntymisenä ja nousi ylös asettuakseen selälleen toisen miehen viereen. Itsekseen hymyillen hän hivuttautui niin lähelle, että heidän kätensä koskettivat ja Lovino mumisi jotain itsekseen. Hän ei kuitenkaan siirtänyt kättään pois.
”Onko sinulla sellainen olo, että meidän osamme ei ole vielä ohi?” Antonio kysyi kun he olivat hetken maanneet kannella yhdessä.
”Mitä sinä yrität sanoa?” Lovino kysyi hetken päästä ja antoi Antonion pujottaa sormensa hänen omiensa lomaan.
”Sitä että me kuitenkin seilasimme hyvin kauan heidän kanssaan”, merirosvo selitti ja pyöritteli peukalollaan pieniä ympyröitä Lovinon kämmenselkään, ”minusta tuntuu, että meidän pitäisi nähdä tämä seikkailu myös loppuun asti.” Lovino oli taas hetken hiljaa ja tuhahti sitten.
”Se ei ole enää meidän ongelmamme”, hän vastasi välinpitämättömästi, mutta Antonio ei kuitenkaan antanut asian olla.
”Meillä oli upea seikkailu heidän kanssaan”, hän totesi.
”Me teimme kaiken vain rahasta”, Lovino vastasi.
”Meillä oli hauskaa yhdessä.”
”Teimme sen silti vain rahasta.”
”He ovat nyt kuin ystäviä meille.”
”Vain rahasta.”
”He pelastivat meidät”, Antonio totesi tällä kertaa hieman totisemmalla sävyllä, ”Lukas oli se, joka auttoi silloin kuin melkein hukuit Krakenin takia. Ja Tino auttoi meitä pakenemaan niitä jättiläislintuja. Eikö meidän pitäisi auttaa heitä vielä?” Lovino oli pitkään hiljaa, mutta huokaisi viimein ja nyökkäsi sitten.
”Niin”, hän totesi ja Antonion kasvoille levisi leveä hymy.
”Minä tiesin, että sinä et tehnyt tätä vain rahasta!” hän totesi ja painoi nopean suukon italialaisen poskelle.
”Ei, idiootti”, Lovino sanoi, ”minä tein tämän tasan tarkkaan vain rahasta!”
”Lovinitoni pitää seikkailuista aivan yhtä paljon kuin minäkin!” Antonio huudahti riemastuneena välittämättä lainkaan siitä, mitä toinen mies oli tarkalleen sanonut, ”no, menemmekö me?”
”Menemmekö minne?” Gilbert kysyi ja katsoi alaspäin kahta muuta miestä kohti. Hän oli onnistunut saapumaan paikalle tarpeeksi hiljaa, jotta kumpikaan ei ollut huomannut häntä. Antonio väläytti hänelle leveän hymyn, mutta Lovino kirosi ja kiskoi hatun paremmin kasvoilleen.
”Auttamaan heitä Aavikkokaupunkiin”, Antonio sanoi, ”meidän täytyy päättää siitä.”
”Mahtava minä olen sitä mieltä, että me menemme tuonne”, Gilbert julisti välittömästi miettimättä hetkeäkään ja osoitti kaupunkia kohti virnistäen, ”seikkailu tuntuu hyvältä idealta.”
”Sinä olet minun panttivankini, sinulla ei ole päätösvaltaa!” Lovino vastasi tiukasti ja siirsi hattua taas sen verran että sai luotua mieheen äkäisen katseen.
”Mutta etkö sinäkin halua mennä auttamaan ja seikkailemaan?” Antonio kysyi ja katsoi Lovinoa hymyillen, ”varmasti haluat.” Lovino epäröi vielä hetken, mutta sitten hän nyökkäsi ja risti kätensä rinnalleen.
”Mutta vain koska he auttoivat niin paljon”, hän totesi ja Antonio naurahti tyytyväisenä, ”ja maksoivat.”
****
”Eli hän oli kirjaimellisesti käsissämme”, Lukas sanoi ja hieroi ohimoitaan, ”mutta sitten päästimme hänet karkuun.”
”Anteeksi”, Tino mumisi jo kymmenennen kerran ja Berwald vastasi hänelle jo kymmenennen kerran, ettei se ollut hänen vikansa. Guptan kadottua aavikolle ratsunsa kanssa, he olivat ensin yrittäneet lähteä heti perään mutta todenneet sen nopeasti huonoksi ideaksi, koska heillä ei ollut ratsuja tai mitään muutakaan keinoa selviytyä tuntemattomalla aavikolla. Sen sijaan he olivat perustaneet väliaikaisen komentokeskuksensa läheiseen teehuoneeseen ja yrittivät nyt päättää seuraavasta liikkeestään. Tim pyöritteli sormissaan amulettia, jonka Gupta oli tiputtanut ja jonka hän oli poiminut talteen. Se oli merkillinen amuletti, jollaista hän ei ollut ennen nähnyt mutta joka varmasti sisälsi taikuutta. Paljon taikuutta. Se suorastaan tihkui sitä, joten Lukas joutui istumaan pöydän toisella puolella, jotta ei olisi saanut päänsärkyä.
”Se on suojelija”, hän oli todennut vilkaistuaan amulettia kerran, ”todella vanha ja todella voimakas sellainen. Toimii vain kantajallaan tai henkilöllä, jolle kantaja luovuttaa sen tietoisesti ja vapaaehtoisesti.”
”Tino”, Tim viimein sanoi oltuaan jo hetken täysin hiljaa, ”sinä sanoit, että hänen hevosellaan oli paljon koristeita ja symboleja varusteissaan. Oliko mikään niistä erityinen?” Tino mietti hetken ja nyökkäsi sitten iloisena muistaessaan asian tarkemmin.
”Hevosen otsalla oli merkki, joka oli omistajan tunnus”, hän selitti.
”Osaatko kuvailla sen?” Tim kysyi nyt paljon kiinnostuneempana.
”Tietenkin, se oli aika yksinkertainen”, Tino vastasi, ”valkoinen kuunsirppi ja tähti.” Kaikkien yllätykseksi Tim alkoi kiroilla ja hänen ilmeensä vaihtui hieman äkäiseksi.
”Älä vain sano, että joku sinun tutuistasi”, Lukas totesi kuivasti ja risti käsivartensa rinnalleen.
”Se on Sadik”, Tim totesi tympeästi ja nojasi taaksepäin tuolillaan ristien samalla käsivartensa rinnalleen, ”minä en pidä siitä miehestä.”
”Heh, sinä sanoit samaa Antoniosta”, Mathias naurahti, ”kuinka monta lasta se mies on sitten sinulle velkaa?”
”Ei yhtään”, Tim vastasi, ”me emme koskaan käyneet kauppaa kahdestaan.”
”Mikä sitten on ongelma?” Lukas kysyi ja Tim käytti pienen hetken mököttämiseen ennen kuin vastasi.
”Hän on myös kauppias”, mies lopulta selitti, ”me olemme jo vuosi kiistelleet eräästä… Osa-alueesta.”
”Lasten hintatason määrittelystä?” Mathias kysyi vitsillään ja Tim mulkaisi häntä pahasti.
”Ei”, hän totesi, ”tulppaanikauppa. Me kiistelemme siitä.” Hetken oli aivan hiljaista, kun kaikki tuijottivat äkäisen näköistä miestä ihmeissään.
”Tavallisten tulppaanien?” Tino varmisti ja Tim nyökkäsi.
”Tietenkin tavallisten”, hän sanoi, ”ei niitä ole muunlaisia.”
”Tim”, Lukas aloitti rauhallisella äänellä, ”sinä olet yksi erikoisimmista kauppiaista koskaan ja myyt outojen tavaroiden lisäksi aivan tavallisia toiveita ja salattua tietoja ja sinä kiistelet verivihaan asti jonkun kanssa
tulppaanikaupasta?”
”Aivan”, Tim myönsi tyytyväisenä siihen, että ainakin joku tajusi tilanteen.
”Sinä olet todella erikoislaatuinen mies”, Lukas totesi päätään pudistaen.
”Sanoo tyyppi, joka kirosi veljensä poikaystävän koko linnan”, Tim heitti takaisin.
”Berwald ei ollut vielä silloin minun poikaystäväni!” Tino huudahti ja Mathias vilkaisi häntä yllättyneenä.
”Vielä? Eli nyt hän on?” hän sanoi ja onnistui tehokkaasti vaientamaan ja häkellyttämään veljensä kertaheitolla. Tino näytti pitkään olevan kahdenvaiheilla, mutta sitten hänen ilmeensä vaihtui äkäiseksi ja hän näytti todellakin saaneensa tarpeeksi.
”Hyvä on!” hän huudahti ja nousi seisomaan herättäen koko teehuoneen huomion ja osoitti vieressään istuvaa Berwaldia, ”minä rakastan häntä. No niin, nyt sanoin sen! Oletteko nyt tyytyväisiä?”
”Erittäin!” Mathias huudahti ja taputti virnistäen käsiään.
”Paitsi, että me olemme tienneet sen jo kauan”, Lukas totesi ja vilkaisi Berwaldia, joka istui todella jähmettyneenä paikallaan ja näytti siltä kuin olisi juuri todistanut suurimman unelmansa käyvän toteen. Niin kuin hän ehkä olikin. Ilmeisesti Tino ei ollut ainoa, joka ei ollut sanonut tunteitaan kunnolla ääneen.
”Ja arvaaminen oli todella helppoa”, Mathias sanoi iloisesti, ”te olitte niin ällöttävän kuhertelevia keskenään, että melkein teki mieli hypätä mereen, ja te nukuitte samassa huoneessa ja…”
”Minä en kuuntele sinua”, Tino sanoi ja painoi kädet korvilleen istuutuessaan takaisin alas. Hän myös piti katseensa itsepintaisesti vastapäisessä seinässä, mutta Berwald kuitenkin tarttui hänen käsiinsä ja laski ne hellästi alas, jotta mies kuulisi mitä hän halusi sanoa.
”Minäkin rakastan sinua”, Berwald sanoi varmalla, mutta sen verran hiljaisella äänellä että kaikki muut Tinoa lukuun ottamatta joutuivat pinnistelemään kuullakseen hyvin. Hänellä olikin suhteellisen paljon yleisöä, koska Tino oli hetkeä aiemmin herättänyt kaikkien huomion ja kaikki näyttivät myös olevan kiinnostuneita aiheesta. Oikeastaan Tim näytti olevan ainoa paikalla, joka oli keskittynyt johonkin aivan muuhun.
”Mutta…”, Tino sanoi vilkaisten miestä epäröiden ja unohtaen hetkeksi, että he istuivat keskellä vilkasta teehuonetta ja kaikki katsoivat häntä, ”entä ne kaikki aatelisneidot? Tai siis… Sinä ansaitset jonkun paremman kuin minä. Minä olen ei-kukaan ja…”
”Tino”, Berwald sanoi pidellen edelleen kiinni hänen käsistään ja katsoen häntä silmiin, ”sinä olet upein kaikista. Minä haluan vain sinut tai sitten en ketään.” Tino näytti siltä, ettei osannut enää vastata tai sitten hän oli hukannut puhekykynsä hetkeksi. Onneksi hänen veljensä olivat aina valmiita auttamaan.
”Oikeasti?” Lukas tuhahti, ”minä en edes ymmärrä, miksi teidän tarvitsee käydä tätä keskustelua. Te olette niin selvästi tarkoitettu yhteen ja kaikki tietävät sen.”
”Samaa mieltä”, Mathias jatkoi nopeasti ja virnisti, ”sitä paitsi, minä olen nähnyt teidän pussaavan jo monta kertaa!” Tino avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta Lukas ehti jälleen ensin.
”Ei, Tino”, hän totesi huokaisten ja katsoen pikkuveljeään kiinteästi, ”ystävät eivät normaalisti suutele toisiaan. Te olette ohittaneet ’vain ystäviä’ –vaiheen kauan sitten.” Tino sulki suunsa uudelleen ja vilkaisi Berwaldia hieman outo ilme kasvoillaan. Kaikki sivustaseuraajat seurasivat jännittyneinä, mitä seuraavaksi tapahtuisi, eikä Berwald todellakaan pettänyt heidän odotuksiaan.
”Mene naimisiin kanssani”, hän sanoi täysin totisena ja muutamat kuuntelijoista henkäisivät yllätyksestä tai ihailusta.
”Mitä?” Tino kysyi hämmentyneenä.
”Hei, Ber”, Mathias keskeytti tiukalla sävyllä, ”sinä et voi kysellä tuollaisia ennen kuin olet pyytänyt luvan hänen veljiltään!”
”Mitä?” Tino sanoi uudelleen katsoen tällä kertaa veljiään silti aivan yhtä hämmentyneenä, mutta Berwald vain nyökkäsi.
”Lukas, saanko naida Tinon?” hän kysyi yksinkertaisesti.
”Anna mennä vaan”, Lukas vastasi epäröimättä hetkeäkään, mutta Mathias oli edelleen eri mieltä.
”Ei niin nopeasti!” vanhin veljeksistä huudahti ja nousi ylös paikaltaan, ”me haluamme kunnon myötäjäiset Tinosta!” Tässä vaiheessa kuulijakunta oli jopa kasvanut eikä kukaan enää yrittänytkään peitellä mielenkiintoaan outoja ulkomaalaisia ja heidän yhä enemmän mutkikkaammaksi muuttuvaa tarinaansa kohtaan. Paikalle oli myös ilmestynyt tulkki, joka käänsi kaiken niille, jotka eivät ymmärtäneet ulkomaalaisten puhumaa kieltä.
”Mitä?” Tino kysyi jo kolmannen kerran, mutta ei taaskaan saanut vastausta.
”Idiootti, morsiamen perheen on tarkoitus antaa myötäjäiset sulhaselle”, Lukas sanoi, mutta Mathias ei siitä lannistunut.
”Me voimme tehdä nyt eritavalla”, hän vain totesi olkiaan kohauttaen, ”minä tarvitsen uuden viitan talveksi.”
”Te olette uskomattomia”, Tino totesi ja Mathias virnisti hänelle.
”Kiitos”, hän totesi, mutta Tino vain loi häneen kyllästyneen katseen.
”Minä en ole menossa naimisiin, joten voitte lopettaa puheet heti. Teidän mielipiteenne tulivat jo selväksi”, hän totesi ja kääntyi sitten puhumaan Berwaldille niin hiljaisella äänellä että kukaan muu ei kuullut mitä hän sanoi. Ilmeisesti se oli kuitenkin jotain suloista, koska vanhemman miehen huulet kaartuivat harvinaiseen hymyyn ja hän suuteli Tinoa nopeasti ennen kuin antoi miehen nojata olkapäätään vasten.
”Nyt kun olemme päässeet kaupungin ykköspuheenaiheeksi”, Tim totesi puhuen ensimmäisen kerran pitkään aikaan ja viitaten kohti heidän yleisöään, ”voimme ehkä palata tärkeämpään aiheeseen. Tai vielä parempi, mennä jonnekin missä meitä ei ehkä kuunnella.” Suurin osa yleisöstä tajusi tässä vaiheessa, että hupi oli ohi ja alkoi poistua paikalta yrittäen näyttää siltä että heillä oli ollut jokin muu syy olla siellä.
”Olet oikeassa”, Lukas totesi nopeasti ja vilkaisi yhä paikalla vätysteleviä ulkopuolisia kylmästi, ”mennään.” He maksoivat juomansa ja ruokansa tarjoilijalle, joka itse asiassa leikkasi laskusta osan pois koska oli itsekin pitänyt heidän keskustelunsa seuraamisesta. Lähtiessään teehuoneelta Tim pyöritteli Guptan tiputtamaa amulettia vielä hetken sormissaan, mutta tiputti sen sitten laukkuunsa muiden tavaroiden joukkoon.
****
”Ehkä he ovat jo lähteneet?” Antonio kysyi, kun he olivat jo hetken kierrelleet Aavikkokaupungin katuja tuloksetta. Gilbert käveli etumaisena ja ilmeisesti esitteli linnulleen paikkoja samalla kun Antonio ja Lovino kulkivat hänen jäljessään. Tapojensa mukaan merirosvot olivat vaihtaneet yleensä käyttämänsä vaatteet vähemmän tunnistettaviin ja piilottaneet aseensa pois näkyviltä.
”Sitten unohdamme koko jutun ja häivymme”, Lovino vastasi äkäisesti. Keskipäivä oli jo tullut ja mennyt ja varjot pitenivät koko ajan heidän etsiessään muita.
”Se olisi harmi”, Antonio valitti ääneen, ”minä olisin halunnut seikkailun.”
”Kestä se kuin mies”, Lovino mutisi hänelle ja katseli ohikulkevia ihmisiä. Suurimmalla osalla näytti olevan kiire jonnekin eikä kukaan kiinnittänyt heihin juurikaan huomiota, mutta lähistöllä seisoi pieni ryhmä naisia, jotka juttelivat kiivaasti keskenään.
”…Ja sitten se mies vain pyysi häntä naimisiin kanssaan!” yksi naisista huudahti, kun kolmikko oli ohittamassa heitä.
”Eikä!” toinen nainen henkäisi ja painoi kätensä suulleen, ”kuinka romanttista. Oliko se mies komea?”
”Oli tietenkin”, ensimmäinen nainen vastasi, ”hieman pelottavalla tavalla ehkä, mutta se katse jonka hän loi siihen toiseen mieheen! Voih, kunpa joku katsoisi minua sillä tavalla.”
”Aivan totta”, kolmas nainen, joka oli myös ollut paikalla, jatkoi, ”ja sitten ne muut miehet, he olivat varmasti sen nuoremman veljiä tai muita sukulaisia, alkoivat väitellä myötäjäisistä! Minä olin aivan varma, että saisimme todistaa häitä siinä paikassa!” Naiset henkäisivät taas ja pudistelivat päitään.
”Se olisi ollut upeaa”, yksi totesi, ”mutta sitten se nuorempi mies sanoi, ettei häitä tule.” Naiset jatkoivat vielä keskusteluaan, mutta Antonio ja Lovino olivat pysähtyneet vähän matkan päähän ja katsoivat toisiaan.
”He puhuvat heistä”, Antonio totesi ja nyökkäsi päällään kohti naisia.
”Ehdottomasti”, Lovino myönsi ja Antonio otti kasvoilleen parhaan hymynsä kääntyessään takaisin päin.
”Anteeksi neidit”, hän sanoi ja kumarsi hieman saaden palkkiokseen pieniä hymyjä, ”en voinut olla kuulematta, että puhuitte ehkä ystävistäni. Oliko joukossa mahdollisesti viisi miestä joista kolme näyttivät veljeksiltä, yksi hieman pelottavalta ja viimeinen vain täysin kyllästyneeltä?” Naiset vilkuilivat toisiaan ja muutama näytti selvästi lumoutuneelta Antonion hymystä ja kohteliaasta puheenparresta. Lovino joutui puremaan huultaan ja ristimään kätensä tiukasti rinnalleen huomatessaan kuinka muutamat naiset silmäilivät espanjalaiskapteenia.
”Oli, kyllä oli!” yksi naisista lopulta huudahti.
”Mainiota, suuret kiitokset”, Antonio sanoi edelleen hymyillen, ”olen etsinyt heitä jo pitkään. Voitteko mahdollisesti kertoa, mihin suuntaan he lähtivät?” Naisille tuli kaikille yllättäen kiire osoittaa sitä suuntaa johon he olivat nähneet tai kuulleet outojen ulkomaalaisten menevän. Antonio nyökkäsi tyytyväisenä.
”He lähtivät teehuoneelta vain tunti sitten”, yksi naisista sanoi ja loi mieheen merkitsevän katseen, ”mutta minä olen enemmän kiinnostunut siitä, minne sinä olet menossa.”
”Minä…”, Antonio aloitti, mutta Lovino oli saanut jo tarpeekseen. Muutamalla nopealla askeleella hän pääsi Antonion vierelle ja tarttui miestä lujalla otteella olkapäästä.
”Hän on varattu”, italialainen sanoi naisille kohteliaasti, mutta kylmästi koska hän ei koskaan huutanut naisille, ”alahan tulla, casanova.” Antonio vilkutti naisille nopeasti ja antoi Lovinon raahata itsensä pois paikalta. Naiset katselivat miesten perään ja muutamat heistä huokaisivat pettyneinä.
”Kaikki parhaat ovat aina varattuja tai kiinnostuneita toisistaan”, yksi naisista totesi surkealla sävyllä, kun miehet olivat jo kuulomatkan ulkopuolella, ”tai kumpaakin.” Muut naiset nyökkäilivät ja hetken päästä he olivat jo keksineet uuden juorun ajanvietteekseen.
Lovino käveli nopeasti naisten osoittamaan suuntaan kiskoen silti Antoniota mukaansa. Ei sillä, että hänen olisi tarvinnut kovasti yrittää. Espanjalainen olisi luultavasti kävellyt vapaaehtoisesti vaikka maailmanlaidan yli, jos Lovino olisi sattunut sitä pyytämään. Gilbert ei kuitenkaan omannut tällaisia ominaisuuksia ja hän onnistui katoamaan jonnekin kaupungin vilinään merirosvojen huomaamatta.
Antoniolla ja Lovinolla oli viimein tuuria sillä he ehtivät kääntyä vain parista kadunkulmasta ennen kuin Lukas ja Tim kävelivät heitä vastaan. Kauppias oli työntänyt kätensä takkinsa taskuihin ja katseli ympärilleen kyllästyneenä kun taas Lukas näytti etsivän jotain ja tuntui välillä puhuvan puoliääneen tyhjälle ilmalle.
”Viimein”, Lovino tuhahti, kun miehet huomasivat heidät.
”Viimein mitä?” Tim kysyi tervehtimisen sijaan. Lukas vain vilkaisi merirosvoja ja käänsi sitten katseensa taas keskittyneenä poispäin aivan kuin kuuntelisi jotain.
”Löysimme teidät!” Antonio vastasi hymyillen.
”Miksi teidän pitäisi löytää meidät?” Tim kysyi edelleen kyllästyneen näköisenä.
”Koska me haluamme seikkailuun mukaan”, Antonio vastaisi.
”Outoa, minä luulin että te teette sellaista vain rahasta”, Tim totesi ja sivutti tyylikkäästi sen faktan, että hänkin teki monia asioita vain rahasta.
”Niin teemmekin”, Lovino sanoi ennen kuin Antonio ehti avata suutaan ja kertoa että he olivat paikalla vain huvikseen, ”olemme täällä vain koska ilmeisesti joku idiootti on antanut maailmankaikkeuden teidän käsiinne ja minusta se idea on aivan typerä, koska te selvästi tarvitsette apua.” Tässä vaiheessa Lukas vilkaisi Lovinoa ja naurahti käheästi, mikä oli jotain mitä hän teki harvoin.
”Hassua”, noita totesi, ”tuo on juuri se syy, miksi minäkin olen täällä.”
”Jollakin tasolla minä ymmärrän sinua”, Lovino mutisi ja tuhahti päälle. Tim katseli merirosvoja hetken epäillen, mutta luovutti sitten ja kohautti vain olkiaan.
”Ihan sama”, hän totesi ja asia oli sillä päätetty. Antonio hymyili aurinkoisesti ja näytti erittäin tyytyväiseltä siihen asti kunnes tajusi, että paikalta puuttui aika monta henkilöä.
”Missä muut ovat?” hän kysyi hämmentyneenä ja katseli ympärilleen aivan kuin Tino, Berwald tai Mathias voisi ilmestyä tyhjästä paikalle.
”Etsimässä hevosia, kameleita tai ihan mitä vain hyödyllistä”, Tim totesi ja Antonio vastasi hänelle sen verran hämmentyneellä katseella, että lyhyen tauon jälkeen kauppias alkoi selittää mitä kaikkea heille oli tapahtunut päivän aikana, ”… ja siksi me tarvitsemme keinon päästä aavikolle ja etsiä se poika ja Sadik.” Antonio ja Lovino nyökkäsivät ja näyttivät kumpikin miettivän uusia tietojaan. Tim oli pitänyt selitykset lyhyinä, mutta ne kuitenkin antoivat aika hyvän kuvan tilanteesta.
”Kiitos”, Lukas yhtäkkiä sanoi tuijottaen silti tyhjää ilmaa hieman Lovinon pään vasemmalla puolella, ”olet tehnyt jo aivan tarpeeksi. Ei, ei sinun tarvitse mennä pelottaviin paikkoihin. Minulla on Mathias niitä varten.” Tim näytti jo tottuneen noidan tapoihin, mutta merirosvot katsoivat miestä hämmentyneinä.
”Hän puhuu keijuille”, Tim selitti, ”tai jotain. Jos Mathias olisi täällä, hän sanoisi jotain siitä että Lukas juttelee äänille päässään.”
”Taasko Lukas juttelee äänille päässään?” Mathiaksen ääni kysyi nauraen juuri sillä hetkellä ja he kääntyivät ympäri nähdäkseen miehen itsensä kävelevän paikalle Tino ja Berwald perässään. He nyökkäsivät tervehdykseksi merirosvoille, jotka olivat nyt liittyneet seuraan.
”Minä en edes jaksa vastata tuohon”, Lukas totesi ja vilkaisi veljiään kysyvästi, ”löysittekö mitään?” Tino pudisti pahoitellen päätään.
”Kenelläkään ei ole ainoatakaan kamelia tai hevosta myytävänä”, hän selitti, ”varusteita löytyy, mutta seuraava karavaani lähtee vasta viikon päästä.”
”Keijutkaan eivät löytäneet mitään”, Lukas totesi ja mutristi huuliaan miettiessään, ”aavikolle kävely olisi itsemurhaa.” Tim nyökkäsi miettien itsekin.
”Ainakaan se poika ei ole avannut lipasta”, hän totesi, mutta se oli laiha lohtu. Gupta tiesi nyt, että he olivat hänen perässään eikä kukaan tiennyt mitä poika tekisi ollessaan selkä seinää vasten.
”Voimmeko auttaa jotenkin?” Antonio kysyi hetken päästä. He seisoivat hiljaisemmalla sivukujalla, mutta merirosvo kuitenkin näki kuinka aurinko alkoi jo laskea ja kadulla liikkuvien ihmisten määrä väheni heidän mennessä koteihinsa. Vain muutama tunti ja Aavikkokaupunki kuuluisi jälleen yölle.
”Kyllä, jos teillä on hevoset piilossa jossain laivassanne”, Tim totesi kuivasti ja Antonio pudisti pahoitellen päätään.
”Meillä ei ole muuta kuin kirottu kummituslaiva”, hän totesi. Joukko vajosi taas mietteisiinsä ja katselivat välillä toisiaan aivan kuin odottaen, että joku keksisi idean tai ratkaisun. Lopulta joku keksikin.
”Laiva?” Lukas sanoi mietteliäänä ja nosti katseensa maasta, jota oli tuijottanut keskittyneenä jo hetken.
”Kyllä, laiva. Sinä olet nähnyt sen ennenkin”, Lovino tuhahti, mutta noita ei välittänyt hänestä sillä kertaa. Hän vain mutisi hetken itsekseen ja mietti kunnes lopulta nyökkäsi päättäväisesti ja käänsi jäänsiniset silmänsä kohti merirosvoja.
”Onko kumpikaan teistä koskaan harkinnut ilmarosvon uraa?” hän kysyi vakavalla äänellä.
*****
”Tietääkö kukaan teistä, mitä hän
tarkoitti?” Lovino kysyi äkäisenä, kun he kävelivät kohti satamaa aamuyön kalvakassa valossa. Kadut olivat silti hiljaisia ja kaupunki näytti melkein pelottavan autiolta. Kevyt kerros hiekkaa peitti katukiviä, mutta silti heidän askeleensa kaikuivat hiljaisessa ympäristössä melkein epätodellisen kovaa.
”En ole varma”, Antonio myönsi. Edellisenä iltana hän oli antanut myöntävän vastauksen Lukaksen kysymykseen, mutta noita ei ollut koskaan tarkentanut, mitä hän aikoi tehdä.
”Kyllä”, Antonio oli vastannut edes ajattelematta kovinkaan pitkään ja Lukas oli nyökännyt.
”Selvä”, mies oli sanonut ja miettinyt sitten taas hetken ennen kuin oli jatkanut, ”minä menen nyt laivallenne eikä kukaan teistä saa häiritä minua. Lähetän viestin sitten, kun olen valmis.” Sen sanottuaan noita oli kääntynyt ja lähtenyt täysin tyynesti kävelemään satamaa kohden jättäen muut ihmettelemään hänen peräänsä.
”Mitä sinä aiot tehdä?” Lovino oli huutanut ja Lukas oli hetkeksi pysähtynyt ja vilkaissut häntä olkansa ylitse.
”Minä aion opettaa laivan lentämään”, hän oli sanonut lyhyesti, ”yksinkertaista.” Muut vilkaisivat toisiaan hämmentyneenä kunnes Mathias sai avattua suunsa.
”Tarvitsetko apua?” hän kysyi varovasti.
”Apua? Minulla on sitä jo”, Lukas vastasi ja hymähti. Hän kääntyi taas jatkamaan matkaansa ja hetken he luulivat näkevänsä muutaman suurikokoisen hahmon kävelevän hänen vierellään. Mathias, jolla oli ollut mielestään jo tarpeeksi kokemuksia peikkojen kanssa vaikka eliniäksi, oli ensimmäinen joka päätti tosiaankin pysyä poissa Lukaksen tieltä seuraavan yön.
Juuri ennen sarastusta he olivat saaneet Lukaksen viestin, joka itse asiassa ilmestyi Tinon ja Berwaldin huoneen peiliin ja säikäytti aluksi Tinon täysin koska peiliin ilmestyvät viestit eivät olleet koskaan hauskin asia nähdä puolipimeässä. Hän oli kuitenkin toipunut nopeasti ja juossut majatalon läpi herättämään kaikki muutkin. Joten nyt he kävelivät kohti satamaa ja Mathias haukotteli leveästi samalla kun venytteli käsivarsiaan.
”Minä tosiaan toivon, että hän ei upottanut koko pahuksen alusta”, Lovino mutisi äkäisesti, mutta hänen pelkonsa osoittautui pian turhaksi. Päästyään satamaan asti he näkivät vaivatta tutun laivan ankkurissa täsmälleen samassa paikassa kun he olivat sen jättäneetkin. Antonio siristi silmiään nähdäkseen tarkemmin, mutta ilman kaukoputkeaan hän ei voinut olla varma, oliko mikään laivalla erilailla.
He ottivat soutuveneen lainaan ja lähtivät ylittämään merta laivan luokse. Mitä lähemmäs he pääsivät, sitä selvemmin he näkivät, että jokin oli kuitenkin muuttunut. Hetkeksi he lopettivat soutamisen ja vain tuijottivat muodonmuutoksen kokenutta laivaa.
”
Mitä hän on tehnyt?” Lovino kysyi ja tuijotti hämmästyneenä laivaansa. Sen kolme mastoa kohosivat edelleen tuttuun tapaan kohti taivasta ja purjeet roikkuivat löysinä niiden ympärillä. Kuitenkin laivan kylkiä vasten lepäsi nyt jotain mikä näytti aivan puun ja kankaan kehikolta ja muistutti hieman linnun siipiä. Laivassa oli myös muutamia muitakin pieniä muutoksia, mutta siivet olivat selvästi kaikkein isoin.
”En todellakaan tiedä”, Antonio vastasi samoin ihmetellen, mutta myös hieman innostuneena. Ajatus lentävästä laivasta kiehtoi häntä kovasti. Ainakin Lentävä hollantilainen pääsisi viimein todella elämään nimensä mukaan.
”Lukas?” Mathias kysyi heti, kun he olivat kiivenneet laidan yli laivaan, mutta noitaa ei näkynytkään missään. Hän katsoi etsivästi ja hieman hätääntyneenä ympärilleen ja lopulta hänen silmänsä osuivat hahmoon joka nojasi elottoman näköisenä vasten päämastoa.
”Lukas!” hän huusi juostessaan veljensä luokse. Muut seurasivat pian hänen perässä, mutta hän oli silti ensimmäinen joka ehti miehen vierelle. Huolestuneena hän nosti Lukaksen päätä ja painoi sormensa hänen kaulaansa vasten tunteakseen tasaisesti lyövän sykkeen. Löydettyään sen hän helpottui hieman, vaikka näytti silti huolestuneelta ja ravisteli veljensä olkapäätä samalla kuin pyysi tätä avaamaan silmänsä.
”Te olette äänekkäitä”, Lukas viimein havahtui ja valitti vaimeasti, kun Mathias ja Tino kumpikin kutsuivat hänen nimeään. Mies näytti erittäin väsyneeltä ja hän sai hädin tuskin avattua silmiään.
”Mitä täällä tapahtui?” Mathias kysyi aavistuksen vihaisena siitä, että hänen veljensä oli uuvuttanut itsensä lähes kuoleman partaalle.
”Taikuus”, Lukas vastasi vaimeasti ja painoi silmänsä taas kiinni jaksamatta pitää niitä enää auki, ”taikuus tapahtui. Minä annoin sille kyvyn lentää.”
”Laivalle?” Antonio kysyi ja katseli taas ympärilleen tutkien tutun laivan muutoksia. Hän oli hieman huolissaan Lukaksen olotilasta, mutta samalla hän tunsi olonsa innostuneeksi ja paloi halusta tutustua miehen aikaansaannoksiin kunnolla.
”Kyllä”, Lukas vastasi, ”vei kaikki voimani. Se oli niin outoa… Laiva halusi sitä myös, joten en tiedä. Jokin meni väärin. Tai erilailla. Laiva otti minun taikuuteni ja teki loput itse. Toimii kuitenkin.” Mathias painoi sormensa hellästi veljensä huulille keskeyttäen hänen käheän puhetulvansa.
”Hys, Lukas”, hän sanoi hiljaa, ”sinä puhut outoja. Paras, että menet lepäämään nyt.”
”Kyllä”, Lukas vastasi uneliaasti puoliääneen, ”kerrankin hyvä idea sinulta, idiootti.” Mathias hymähti, mutta Lukas oli jo vaipunut takaisin uneen, joten hän nosti miehen syliinsä ja lähti kantamaan tätä sisälle varoen askeliaan jotta hänen veljensä ei havahtuisi enää uudelleen kesken unen.
A/N: Tästä piti alunperin tulla pidempi ja Tinon rakkaudentunnustuksen ei pitänyt edes olla koko fikissä (mistä lie se tuonne ilmestyi), mutta sitten päätin tässä vaiheessa katkaista luvun, jotta ei tule liikaa yhteen ja pitihän se SuFinkin jotenkin taputella valmiiksi. Vaikka ehkä todella kliseisellä tavalla. No anyway, teidän ei tartte kärsiä siitä enää!
Hollanti ja Turkki kiistelevät tulppaanikaupasta koska tulppaanin viljely on alunperin aloitettu Turkissa, mutta sitten hollantilaiset innostuivat asiasta todella paljon ja nyt nämä maat ilmeisesti tappelevat hieman tulppaanivaltion asemasta. Mie muuten unohdin sanoa aiemmin, että Guptan äiti on tosiaan Antiikin Egypti, joka on canon hahmo, mutta todella vähän käytetty. Pitikö mun jotain muutakin selittää? Ei varmaan.
Sitten hienot uutiset: Pandora on nyt toiseksi pisin fikkini, koska se ylitti pituudessa Köpin tämän luvun aikana. Taputukset sille! Yay! Ensitapaaminen on silti ykkönen.
Seuraavan luvun nimi on: Lentotaidon pikakurssi uusille ilmarosvoille. Siinä myös selitetään enemmän, mitä Lukas oikeastaan teki Lentävälle hollantilaiselle.
