Kiitos kummallekin! Tämä on aika hauska fikki kirjoittaa, kun mä oikeastaan vaan revin kaikkea mukaan aina kun tulee sellainen olo, että tuo vois olla kiva.
Tämän alku on sitten flashbackia.
Neljäs luku: Kuinka merirosvo sai laivansa
Lovino istui kiven päällä ja katseli tuimasti merelle päin. Hän halusi olla hetken yksin, mutta samalla sekin ärsytti häntä. Hän ei tiennyt edes itse mitä hän halusi.
”Typerä Antonio”, mies mumisi itsekseen, ”ja typerä Feli, miksi hän valitsi juuri sen miehen?” Linnaa vallinneen kirouksen murtamisen jälkeen myös Lovinon oma suunnitelma veljensä ja sen ärsyttävän miehen erottamiseen toisistaan oli kariutunut. Hän oli myös jättänyt joukkonsa. Natalia, joka pärjäisi ihan missä vain, oli nopeasti liittynyt toiseen ryhmittymään ja niitti nyt mainetta niissä riveissä, ja Vlad oli jättänyt laitapolut kokonaan ja oli ilmeisesti nyt jonkin kreivin hovimaagi. Mutta Lovino vain istui paikoillaan vailla minkäänlaista suuntaa.
Hän oli lähtenyt kulkemaan pian sen jälkeen, kun linnan kirous oli murtunut. Epäonnistuneet yritykset Mathiaksen saamiseksi pois pelistä olivat kaikki harmittaneet häntä ja hän päätti viettää jonkin aikaa ihan yksin. Kuitenkin Antonio oli seurannut hänen perässään kuin pieni uskollinen koiranpentu, pysyen aina näköetäisyydellä, mutta kuitenkin tarpeeksi kaukana. Ensin Lovino oli jättänyt miehen huomiotta ja huutanut hänelle vain, jos hän tuli liian lähelle.
Antonio vastasi aina hymyllä hänen huutoihinsa ja pysyi lähettyvillä. Muutaman kerran hän toi Lovinolle jotain, kuten palan kauriista jonka oli kaatanut tai makeisia joita oli ostanut. Sitten lähes huomaamatta hän alkoi tulla lähemmäs. Ensin hän alkoi vain kulkea hieman lähempänä ja sitten pystyttää leirinsä lähemmäs Lovinon leiriä niin, että italialainen kuuli kuinka hän lauloi itsekseen iltaisin. Viimein eräänä iltana Lovino oli löytänyt itsensä samalta nuotiolta miehen kanssa ja siitä lähtien he olivat kulkeneet yhdessä, vaikka Lovino silti tiukasti väitti että heillä ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa.
”Lovinito!” tutuksi käynyt ääni kutsui ja Lovino toivoi, ettei mies löytäisi häntä, ”ah, täällä sinä olet!” Se siitä toiveesta. Antonio istahti hänen vierelleen ja hymyili.
”Mene pois”, Lovino mutisi ja käänsi katseensa poispäin, mutta tietenkään mies ei lähtenyt.
”Lovi? Mikä hätänä?” hän kysyi ja hänen äänestään melkein kuuli kuinka hänen hymynsä hyytyi.
”Ei mikään”, Lovino tokaisi, ”jätä minut vain rauhaan.” Hetken oli hiljaista, mutta sitten lämmin käsi hipaisi hänen olkapäätään.
”Ei mitään hätää”, Antonio sanoi lempeästi, ”minä olen tässä. Älä itke, Lovi.” Lovino pudisti päätään. Ei hän itkenyt, hänellä oli vain roska silmässään. Sellainen, joka vaivasi todella paljon. Oikeastaan hänellä oli sellainen kummassakin silmässään.
Lovino ei sanonut mitään. Hän ei pystynyt, joten hän vain istui siinä paikoillaan kasvot käsivarsiensa alle piilotettuna. Antonio silitti ensin vain hänen selkäänsä, mutta veti sitten miehen syliinsä ja halasi häntä kunnes roskat Lovinon silmistä näyttivät huuhtoutuvan pois. Koko sen ajan Antonio hyräili hiljaa ja odotti kärsivällisesti.
”Oli se mitä hyvänsä, minä voin tehdä sen paremmaksi”, hän lupasi ja hymyili rohkaisevasti.
”En minä tarvitse apua”, Lovino vastasi, mutta hänen uhmakkaaksi tarkoitettu lausahdus latistui hieman, kun hänen äänensä ei toiminutkaan niin kuin piti.
”Et tietenkään”, Antonio vastasi, ”minun Lovinitoni on rohkea.” Lovino mulkaisi häntä hieman, muttei kuitenkaan sanonut mitään.
”Mitä jos lähdemme merelle?” Antonio lopulta kysyi, ”minulla on ollut ikävä sitä elämää ja sinä pitäisit siitä varmasti. Minä voin opettaa sinulle kaiken!”
”Mistä me saamme laivan, typerys”, Lovino vastasi, ”me olemme rahattomia, jos et satu muistamaan.” Antonio naurahti hiljaa.
”Minulla on keinoni”, hän vastasi, ”mutta haluatko lähteä? Jos sanot kyllä, niin meillä on laiva ennen kuin tämä viikko on ohi.” Lovino mietti hetken ja kohautti sitten olkapäitään.
”Kai se voisi olla kivaa”, hän mutisi.
>>>><<>>><<<<
Antonio vei heidät satamaan. Se ei ollut kaikkein isoin satama valtakunnassa eikä varmaan edes virallinen päätelleen siitä millaista porukkaa siellä liikkui. Se oli likainen ja täynnä melua sekä ihmisiä joilla oli epäilyttävä tausta. Antonio kuitenkin näytti tuntevan sen ja johdatti Lovinon kapakan luokse. Hän piti tarkasti huolen, että nuorempi mies oli aina lähettyvillä, ja katsoi ympärilleen aivan kuin etsien jotain. Lovino oli vain kyllästynyt ja äkäinen. Miksi Antonio toi heidät tänne? Jos suunnitelma oli käyttää viimeiset lantit huonoon juomaan ja seuraa, Lovino lähtisi nyt välittömästi pois.
Antonion ei kuitenkaan ollut tarkoitus juoda. Hän katsoi ympärilleen ja hymyili löytäessään etsimänsä.
”Tuolla”, hän sanoi Lovinolle ja osoitti vanhan merenkulkijan näköistä miestä joka istui yksin nurkkapöydässä. Vaikka kapakassa oli muutoin hyvin meluisaa ja riehakas meno, miehen ympärillä näytti olevan tyhjä alue johon kenelläkään ei ollut asiaa. Hänellä ei ollut edes kolpakkoa edessään ja hän katseli kalvakoilla silmillään ympärilleen. Antonio käveli suoraan hänen luokseen.
”Kapteeni Decken”, hän tervehti miestä, joka katsoi takaisin tuimasti.
”Kuka kloppi sinä olet?” hän kysyi epäilevällä äänellä, mutta se ei Antoniota pysäyttänyt.
”Nimeni on Antonio Fernández Carriedo”, hän sanoi, ”mutta tärkeintä on se, että minä olen täällä auttamassa sinua.” Nyt viimeistään mies näytti epäilevältä.
”Minun sieluni on kirottu”, hän sanoi, ”kukaan ei voi minua auttaa, joten unohda se.” Lovino pysyi sivussa, mutta tarkkaili tilannetta huolellisesti.
”Mutta, jos tarina pitää paikkansa”, Antonio sanoi eikä tehnyt elettäkään poistuakseen, ”te vapaudutte, jos nainen jota rakastatte rakastaa teitä takaisin.” Hetken oli hiljaista, mutta sitten vanha kapteeni nyökkäsi.
”Se on totta”, hän myönsi, ”mutta sadan vuoden jälkeen rakkaus on turhaa.”
”Todellako?” Antonio kysyi ja katsoi suuntaan, johon vanhan miehen silmät olivat kiinnittyneet, ”hän näyttää silti kauniilta.” Mustahiuksinen tarjoilijanainen kiillotti laseja tiskin takana ja nauroi jollekin täysin tietämättä, että hänestä puhuttiin vain muutaman metrin päässä. Nainen oli pukeutunut hieman vanhan näköiseen mekkoon, joka oli paikattu jo useamman kerran, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja nauru herkässä.
”Niin näyttääkin”, vanha mies sanoi hiljaa ja katsoi sitten terävästi Antoniota, ”miten sinä tiedät hänestä? Tai minusta?”
”Olen vain nähnyt sinut ennenkin täällä”, mies vastasi.
”Vai niin”, kapteeni Decken vastasi ja käänsi taas katseensa naiseen, joka nyt kantoi tarjottimellaan likaisia astioita pois pöydistä.
”Pelkkä katsominen ei tuo sinulle mitään”, Antonio sanoi hieman kylmemmällä sävyllä kuin yleensä. Vanhan miehen ilme muuttui äkäiseksi ja hän oli sanomassa jotain vastaan, mutta yllättäen Lovino keskeytti hänet.
”Hän on oikeassa”, hän sanoi oudon hiljaisella äänellä, ”sinun pitäisi tehdä jotain.” Hetken kapteeni Decken epäröi, mutta sitten nainen nauroi ja hän huokaisi.
”Totta”, hän mutisi, ”olette oikeassa, mutta kuinka voisin? Kaikki vuodet olen vain katsellut. Minulle on annettu vain yksi päivä vuodessa, kuinka hän voisi rakastua minuun vain yhdessä päivässä?” Antonio hymyili hänelle.
”Me autamme”, hän sanoi.
Lovino ei siltikään tiennyt, mitä Antonio yritti, mutta he käyttivät koko päivän opettaen vanhalle kapteenille viettelyn jalon taidon ja etsien tälle uutta asua sekä sopivia lahjoja tarjoilijanaiselle. Viimein he olivat valmiina ja istuivat kahdestaan nurkkapöydässä seuraamassa kuinka hermostunut kapteeni Jones lähestyi ensimmäisen kerran naista, jota oli katsellut etäältä jo monta vuotta.
”Hänellä menee hyvin”, Antonio mutisi, kun mies seisoi naisen takana ja veti syvään henkeä ennen kuin puhui. He eivät kuulleet mitä hän sanoi, mutta nainen näytti hätkähtävän hieman ja kääntyi sitten ympäri. He kaksi katsoivat toisiinsa hiljaa ja näytti siltä, että he unohtivat kaiken muun. Sitten kapteeni Jones hymyili hermostuneena ja ojensi tuomansa kukat tarjoilijanaiselle, joka otti ne ällistyneenä vastaan.
”Oletko varma, että se onnistuu?” Lovino kysyi ja Antonio nyökkäsi.
”Katso nyt heitä”, hän kuiskasi ja vilkaisi pariskuntaa, joka oli nyt istahtanut vierekkäin penkille tiskin taakse ja näyttivät juttelevan keskenään otsat melkein koskettaen. Sitten Antonio vilkaisi nuorempaa miestä vieressään ja hymyili onnellisesti.
>><<
”En voi koskaan kiittää teitä tarpeeksi”, kapteeni Decken sanoi myöhemmin. Tarjoilijanainen seisoi hänen käsipuolessaan ja hymyili kahdelle muulle miehelle, vaikkei sanonutkaan sanaakaan.
”Minusta on vain hienoa nähdä onnellinen pariskunta”, Antonio vastasi hymyillen, ”mutta pyydän yhtä asiaa. Sinä et tarvitse laivaasi enää, niinhän?”
”En”, kapteeni vastasi, ”kirous on murtunut ja sieluni on vapaa. En halua sitä laivaa enää.”
”Voisimmeko me saada sen?” Antonio kysyi ja kapteeni katsoi häntä hämmästyneenä.
”Miksi sinä sen haluat?” hän kysyi, ”se on kirottu laiva, jolla on oma mieli. Siellä ei ole miehistöä, vain muistoja, ja sillä on omat oikkunsa. Hyvä laiva se tietenkin on, muttei kaikille.”
”Minä tiedän”, Antonio sanoi ja nyökkäsi, ”minusta tuntu, että se on juuri oikea meille.” Kapteeni mietti hetken, mutta nyökkäsi sitten.
”Jos laiva hyväksyy sinut, se on sinun”, hän lopulta sanoi. Antonio hymyili ja lähti katsomaan uutta laivaansa. Lovino jäi kapakkaan istumaan ja odottamaan häntä takaisin. Vanha kapteeni Decken ja tarjoilijanainen katosivat myös, mutta Lovino ei katsonut heitä tarpeeksi kauaa että olisi nähnyt kuinka he näyttivät vain haihtuvan pois katsoen toisiaan kunnes jäljellä ei ollut heistä enää mitään.
Antonio tuntui viipyvän ja Lovinon aika alkoi käydä pitkäksi. Hän oli tilannut itselleen yhden juoman, mutta se oli ollut paljon kamalampi kuin hän oli edes pelännyt, joten hän jätti sen pöydälle koskematta enää ensimmäisen maistiaisen jälkeen. Ajankulukseen hän katseli ympärilleen ja kirosi mielessään Antoniota, jota ei siltikään kuulunut takaisin. Kuinka kauan mies aikoi antaa hänen odottaa täällä.
”Kukas se tällä on?” joku kysyi aivan Lovinon viereltä ja hän kääntyi katsomaan juopunutta miestä, joka hymyili leveästi harvahampaista hymyään.
”Mene pois”, Lovino sanoi kyllästyneenä, mutta mies ei tietenkään kuunnellut. Hän iski nyrkkinsä pöytään niin että Lovinon hylkäämä kolpakko katui ja kaikki se huono olut valui lattialle.
”Kuules”, mies sanoi ja tuli aivan liian lähelle. Lovino katseli ympärilleen etsien pakotietä ja kirosi mielessään sitä ettei hänellä ollut edes asetta. Hän ei osannut taistella juurikaan, hän oli aina ollut parempi tekemään juonia ja suosi vihollistensa tuhoamista muilla keinoilla kuin tappelemalla. Tämä tilanne oli niin epäedullinen hänelle kuin koskaan voisi edes olla.
Yhtäkkiä jostain ilmestyi miekanterä, joka painautui kevyesti Lovinoa uhkaavan miehen kaulalle.
”Kehottaisin jättämään hänet rauhaan”, ääni sanoi kylmästi ja Lovinolta meni hetki ennen kuin hän tunnisti sen Antonion ääneksi. Hän oli kuullut sen vain lämpimänä eikä koskaan ennen uhkaavana, joten se kuulosti hänen mielestään hyvin oudolta.
”Kuka sinä muka olet?” mies kysyi ja työnsi miekan pois. Hän nousi kuitenkin pois Lovinon luota tarkastellakseen uutta tulijaa lähemmin. Myös Lovino tuijotti Antoniota. Mies oli vaihtanut vaatteensa ja näytti nyt hyvin erilaiselta. Jotenkin pitkä punainen takki ja korut sopivat hänelle hyvin ja tekivät hänestä paljon pelottavamman näköisen. Hän oli myös löytänyt jostain uuden miekan ja pistoolit vyöhönsä ja kantoi niitä tottuneesti. Ensimmäisen kerran koskaan Lovino alkoi todella uskoa, että mies tosiaan oli se sama Antonio jonka seikkailuista seitsemällä merellä hän oli kuullut.
”Kapteeni Carriedo”, Antonio vastasi ja painoi miekkansa uudelleen miehen kaulalle, ”minä olen tullut takaisin.” Sitten hän hymyili ja se hymy tuntui kammottavan röyhkeää miestä hyvin paljon.
”Mut… Mutta”, mies sopersi, ”sin… Kuolit.”
”Minusta minä olen hyvin elossa”, Antonio vastasi kepeästi, ”mutta sinä et ole, jos et ala jo kävellä.” Mies totteli nopeasti. Oikeastaan niin nopeasti että kävelyn sijaan hän juoksi. Antonio oli nyt saanut kaikkien huomion itseensä, muttei näyttänyt välittävän siitä. Hän vaan kääntyi ja hymyili Lovinolle taas lempeästi.
”Mikä tuo esitys oli muka?” italialainen kysyi ja Antonio nauroi.
”Minä lupasin sinulle laivan”, hän totesi iloisesti, ”nyt meillä on se. Koko meri on avoin, joten minne haluaisit mennä, Lovi?”
>>>><<>><<<<
Lovino pyöritteli ruokaansa pitkin lautasta ja nojasi kyllästyneenä leukaansa kämmentään vasten. He olivat rantautuneet eilen ja käyttäneet koko päivän täydentääkseen varastojaan. Se oli kaikkein tärkeintä tehdä ensimmäisenä sillä muutaman kerran heille oli tullut äkillinen lähtö satamasta ja silloin oli todella ikävää, jos ruuma oli valmiiksi tyhjä.
He istuivat nyt tavernassa päivällisellä. Se oli hyvin siisti taverna, ei kaupungin parhaita mutta selvästi ei huonoinkaan. Se oli myös hyvin erilainen siitä paikasta, jonne Antonio oli vienyt Lovinon ihan ensimmäisellä kerralla. Asiakkaitakaan ei ollut niin paljoa ja ainut ääni oli astioiden kilinä, kun tarjoilijat kulkivat ohi, ja matala puheensorina.
”Mitä nyt, Lovi?” Antonio kysyi huolestuneena huomattuaan miehen ruokahaluttomuuden, ”eikö se ole hyvää?” Lovino kohautti olkiaan. Hän ei ollut oikeastaan maistellut, joten hän ei tiennyt.
”Minulla ei ole nälkä”, hän sanoi ja keskittyi katselemaan ihmisiä ympärillään. Hän oli aina tarkkaavainen, kun he olivat satamassa, sillä koskaan ei voinut tietää jos joku tunnisti heidät jostain. Lovinolla ja Antoniolla oli yhteisen vuotensa lisäksi kummallakin oma historiansa ja muutamia henkilöitä joita he eivät välittäneet tavata. Sitä paitsi tämä oli kauppasatama eli ei kovin ystävällinen paikka merirosvoille. He olivat nyt pukeutuneet yksinkertaisiin vaatteisiin ja piilottaneet aseensa näkyviltä, jotta heitä ei tunnistettaisi niin helposti. He olivat ennen käyttäneet omia vaatteitaan sekä laivalla että maalla, mutta Lovino oli vaatinut muutosta sen jälkeen kun oli kolmannen kerran pelastanut Antonion vankilasta. Lovino oli paljon nopeampi juoksemaan ja vikkelämpi, joten hän oli toistaiseksi välttänyt kaikki vankilareissut.
”Silloin vuosi sitten”, Lovino sanoi yllättäen, ”mitä sille miehelle muuten tapahtui?” Antonio vilkaisi häntä hieman yllättyneenä ja nielaisi suupalansa ennen kuin vastasi.
”Kapteeni Deckenille?” hän kysyi ja Lovino nyökkäsi, ”no, kirous murtui ja hänen sielunsa vapautui, joten hän kai meni taivaaseen tai paratiisiin tai minne kuolleet sitten menevätkään.”
”Eikö se ole aika surkeaa?” Lovino kysyi, mutta Antonio pudisti päätään.
”Miksi olisi? Hän odotti aika kauan”, mies totesi ja työnsi lisää ruokaa suuhunsa haarukalla. Hyvä juttu, että ainakin toisella heistä oli nälkä.
”Mutta hän tapasi juuri elämänsä rakkauden”, Lovino pyöräytti silmiään hieman sanavalinnalle, mutta ei osannut kuvailla sitä sen paremmin, ”ja sitten hän menee ja kuolee. Minusta se on surkeaa. Naisparka jäi taas yksin.” Antonio näytti hieman hämmentyneeltä ensin, mutta sitten hän näytti oivaltavan jotain ja naurahti.
”Mitä sinä nyt naureskelet?” Lovino kysyi äkäisesti.
”Sinä olet vain niin suloinen, kun huolehdit muista”, mies vastasi hymyillen ja Lovino mulkaisi häntä, ”huomasitko mitään erikoista siinä naisessa?” Lovino mietti hetken. Hän ei ollut juurikaan kiinnittänyt tarjoilijattareen huomiota, mutta hän yritti muistella sitä mitä hänelle oli jäänyt mieleen. Nainen oli ollut aika tavallisen näköinen ja pukeutunut hieman erilailla kuin muut tarjoilijat. Hän ei ollut jutellut kenenkään kanssa, mutta nauranut muutaman kerran.
”Hän ei puhunut”, Lovino lopulta sanoi alkaen hitaasti tajuta, mitä Antonio ajoi takaa, ”hän vain nauroi ja hän näytti hieman… Irralliselta.” Antonio nyökkäsi.
”Hän ei ollut elossa enää”, mies myönsi, ”en tiedä hänen tarinaansa, mutta ilmeisesti hänkin odotti.” Lovino pysyi hiljaa ja tuijotti nyt lautastaan taas. Tuntui oudolta, että joku olisi odottanut vielä kuolemansa jälkeenkin jotakuta tuntematonta ihan vain sen takia, että voisi rakastua. Se oli kai sitä tosirakkautta, josta hänen veljensä höpisi vähän väliä. Pieni ääni Lovinon sisällä ihmetteli, jos hänellekin olisi jossain sellainen, mutta hän tukahdutti sen ääneen ennen kuin se aiheuttaisi hänelle vain huonon mielen.
”Mutta on se surullistakin”, Antonio mutisi yllättäen, ”he odottivat sata vuotta, vaikka kaikki mitä tarvittiin, oli vain yksi katse.” Lovino nyökkäsi hitaasti ja yritit maistella ruokaansa taas. Se ei kuitenkaan ollut yhtään niin herkullista kuin näytti olevan, joten pian hän työnsi sen edestään ja vain joi vettä lasistaan. Antonio vilkaisi häntä huolestuneena, mutta pysyi hiljaa ja loihti hymyn kasvoilleen aina kun toinen mies vilkaisi häntä.
He istuivat hetken hiljaa ja tavernan ovi kolahti saapuneiden asiakkaiden vuoksi. Lovinon selkä oli ovelle päin ja Antonio oli keskittynyt katsomaan seuralaistaan, joten he eivät huomanneet tärkeästi pukeutunutta miestä, joka seisahtui järkyttyneenä paikoilleen ja tuijotti heitä.
”Nuo miehet ryöstivät minun laivani!” hän huusi toivuttuaan yllätyksestä ja nyt kaksi merirosvoa hätkähti. Lovino hyppäsi ylös kiroillen ja etsi katseellaan pakotietä. Antonio toimi paljon harkitummin. Hän asetti haarukkansa lautasella ja pyyhkäisi suupielensä liinaan ennen kuin nousi täysin rauhassa ylös.
”Mehän vain lainasimme tomaatteja”, hän totesi tunnistaessaan miehen.
”Se oli hyökkäys!” kapteeni sanoi ja viittoi mukanaan tulleita miehiä pidättämään merirosvot.
”Ai niin, se olet sinä”, Lovino totesi ja rauhoittui tunnistaessaan miehen myös, ”se huono kapteeni.” Nyt kapteeni näytti entistäkin vihaisemmalta.
”Minä en salli arvovaltaani loukattavan noin”, hän sanoi raivoaan pidätellen. Hänen miehensä epäröivät käydä kahden aseettoman näköisen miehen kimppuun, joten he pysyivät sivummalla yrittäen keksiä ratkaisua.
”Minä juuri tein niin”, Lovino totesi ja huomasi sitten tien ovelle olevan vapaa. Hän viittoi Antoniolle nopeasti ja juoksi itse edeltä ulos.
”Anteeksi, neiti”, Antonio sanoi pahoitellen ja tarttui yhtä tarjoilijattarista kädestä. Hän pudotti muutaman kolikon naisen käteen ja nakkasi sitten hänet päin kohti tulevaa vihaista kapteenia, jotta pääsisi itse pakenemaan Lovinon perään.
”Tuollainen huuto muutamasta tomaatista”, Lovino mutisi juostessaan kapeaa kujaa pitkin ja Antonio naurahti hänen takanaan.
”Hän varmaan pitää niistä yhtä paljon kuin sinäkin, Lovi”, mies vastasi, ”ja me kuitenkin otimme kolme laatikollista.” Lovino ei vastannut vaan keskittyi juoksemaan. Kukaan ei kuulostanut lähtevän heidän peräänsä, mutta aina oli parempi pelata varman päälle näissä tilanteissa. He suuntasivat kohti laivaansa, joka oli samalla heidän turvapaikkansa. Se laiva oli kuitenkin kehittänyt jonkinlaisen tietoisuuden ja se tuntui pitävänsä kapteeneistaan, joten se piti heidät hyvin turvassa esimerkiksi kaikilta vihaisilta väkijoukoilta. Lovino ei täysin tiennyt, miten laiva teki kaikki temppunsa, mutta hän ei välittänytkään tietää. Jos se toimi, se oli hyvä ja se siitä.
Lovino kääntyi jyrkästi kulman ympäri ja lähes törmäsi sen takana seisoneeseen mieheen. Hän väisti täpärästi, mutta joutui pysähtymään, koska kuja oli täysin tukossa. Hän ei voisi myöskään kääntyä ympäri, sillä kadut olivat mutkikkaita, mutta ikävä kyllä hyvin pitkiä. Jos joku oli heidän perässään, he vain juoksisivat suoraan sitä tyyppiä kohti.
”Minä sanoin, että me löydämme heidät täältä”, yksi katua tukkivista miehistä sanoi ja Lovino siirtyi heti puolustavaan asemaan etsien pistooliaan takkinsa alta, koska sellainen toteamus ei koskaan kuulostanut hyvältä.
”Lovi”, Antonio kutsui kääntyessään itsekin kulman ympäri ja hän pysähtyi kumppaninsa vierelle, ”ai hei, mitä te teette täällä?”
”Etsimme teitä”, synkkä ilmeinen mies sanoi ja näytti siltä, että olisi halunnut olla muualla. Antonio hymyili leveästi aivan kuin olisi ollut vain rauhallisella päiväretkellä eikä pakomatkalla. Kaikki viisi miestä heidän edessään katsoivat heitä hetken ennen kuin ensimmäisenä puhunut avasi suunsa taas.
”Haluaisimme jutella yhdestä asiasta”, hän totesi. Hänellä oli vaaleat hiukset ja tyyni, mutta hieman kylmä ilme. Hän myös piteli kiinni oudon vihamielisen hevosen ohjaksista. Kaikki muut olivat jalan eikä Lovino nähnyt muita hevosia. Kaikilla ensimmäistä miestä lukuun ottamatta oli aseet vyöllään ja varsinkin kolme heistä näytti siltä että olivat tottuneita käyttämään niitä.
”Tunnetko sinä heidät?” Lovino kysyi ja Antonio nyökkäsi iloisesti.
”Sinäkin tunnet, Lovi”, hän sanoi, ”he ovat sieltä kylästä. Tino, Mathias ja Lukas ovat veljeksiä. Berwald on sen kirotun, anteeksi, entisen kirotun linnan isäntä, ja Tim on Tim.” Nyt Lovino muisti. Hän oli häipynyt silloin paikalta hyvin nopeasti, mutta hän tunnisti ainakin miehen, joka hänen olisi pitänyt hoidella Gilbertin pyynnöstä, sekä noita-miehen ja soturin, jotka olivat pitäneet Mathiaksen kunnossa.
”Ai. Kiva”, Lovino sanoi äänellä joka ei todellakaan ilmaissut mitään positiivista, ”meillä on nyt hieman kiire.”
”Niin, meitä ajetaan takaa”, Antonio sanoi iloisesti.
”Se ei ole hyvä asia, typerys”, Lovino muistutti häntä äkäisesti.
”Meidän asiamme on tärkeää”, Lukas sanoi tyynesti eikä kukaan tehnyt elettäkään antaakseen merirosvoille tietä, ”minä hoidan teidän takaa-ajajanne.” Hän katsoi ratsuaan hetken ja päästi sitten ohjista irti. Hevonen asteli Lovinon ohitse siihen suuntaan, josta hän oli tullut ja mies tunsi oudon kylmän kouraisun sisällään, kun hevonen ohitti hänet. Se meni kuitenkin nopeasti ohi ja Lovino unohti tunteen pian.
”Oliko tuo varmasti viisasta?” Tino kysyi huolestuneena.
”Älä huoli. Se ei satuta ketään”, Lukas sanoi ja he kuulivat pelästyneen huudon jostain sieltäpäin, minne hevonen oli mennyt, ”tai ainakaan tapa ketään.”
”Mistä te halusitte puhua?” Antonio kysyi.
A/N: Ei hätää, kelpiä ei kiusannut ketään. Pelotteli vain vähän.
Eli niin Lovino ja Antonio saivat laivansa ja päätyivät merirosvoiksi (Antonion tapauksessa taas). Joku ehkä tunnistikin, että tässä oli viittausta vanhaan merimieslegendaan (tai, minä taisin enemmän käyttää sitä ooppera versiota) Lentävästä hollantilaisesta. Miksi minä antaisin heille normaalin laivan, kun voin aivan totaalisesti hyväksikäyttää vanhoja tarinoita ja lykätä heille Lentävän hollantilaisen?
