Kirjoittaja - Vilna
Ikäraja - K11
Paritus - Luna/Harry, Luna/Ron
Tyylilaji - synkistely, romantiikka, EWE
Sanamäärä - 2,256
Varoitukset! - tummia teemoja, rumia sanoja, maininta seksistä
Yhteenveto - Sinelmät silmäluomien alla kertovat tarinaa vaimosta, joka yrittää selvitä aviomiehensä sairaudesta.
A/N: Mun ei pitäisi olla hereillä, mutta nukuin osapuilleen koko päivän, enkä saa unta. Päätin käyttää ajan hyödyksi ja kirjoittaa tämän loppuun. Voi hitsi, mitä tästäkin sanoisi. Tämän kirjoittaminen tuntui pelkästään hyvältä, vaikka mikään erityisen kaunis tarina tämä ei ole. Hahmojen kanssa en ottanut stressiä, ei välttämättä ihan sitä perinteistä Lunaa, Harrya ja Ronia. Kaikista häröilystä saa sanoa, niitä saattaa löytyä ihan kiitettävä määrä. Milloinhan opin olemaan niin kärsivällinen, että betautan kaikki tekstini. Joka tapauksessa palaute on toivottua. ♥Genrehaaste II (het), Se oikea ja sen haaremi (Harry Potter), Vuodenaikahaaste vol. 2 (talvi)
Maasta taivaaseen
Luna pitää Harryn kädestä kiinni. Puristaa lujasti, mutta niin että se on vielä hellää eikä aiheuta sinertäviä mustelmia. Peukalo sivelee kämmenselkää, jonka ihohuokoset ovat kuivuneet pieniksi railoiksi.
”En ole sairas”, Harry mutisee hiljaa. Huulet liikkuvat vain pienesti, eikä Luna edes kuule sanoja, mutta ne ovat hänelle niin tutut, ettei hänen tarvitsekaan. Luna katsahtaa vesikannua yöpöydällä kukkien vieressä. Se on puoliksi tyhjä, mutta vieraat ovat ainoita, jotka siitä ovat juoneet. Harry ei ole siihen koskenut, vaikka on ollut vuoteenomana jo viikon. Tämä ei ole syönyt ruokaakaan, ei edes munuaispiirasta, vaikka Luna on maanitellut ja anonut. Poskiluut ovat alkaneet törröttää näkyvästi. Solisluu on kaivautunut kuopastaan.
Joskus Luna jaksoi vielä sanoa:
ei et niin et ole nuku vain. Mutta hänkin on alkanut väsyä. Sinelmät silmäluomien alla kertovat tarinaa vaimosta, joka yrittää selvitä aviomiehensä sairaudesta.
Se sairaus on vaaninut varjoissa Sodasta lähtien, tirkistellyt juurakon raoista ja odottanut sopivaa hetkeä tehdä yllätyshyökkäys. Ei se sinänsä ollut shokki Lunalle, että hän sai tietää Harrya vaivaavan jokin. Hän ajatteli, että kyllä he selviäisivät. He olivat sotasankareita, selvinneet tantereelta hengissä ja päässeet yli muiden sotilaiden kaatumisesta. He päihittäisivät yhden sairauden.
Ei, sairaus ei huoleta häntä. Se on se, miten kukaan ei tiedä mikä se on.
X
Se alkaa siitä, että Harry ei muista.
Pieniä asioita siellä täällä. Maidon unohtaminen kaupan kassalle. Hampaidenharjauksen sivuuttaminen ennen nukkumista. Hyvänyönsuudelmaa ei anneta, eikä Teddyn syntymäpäivää muisteta. Ne ovat pikkujuttuja, voivat sattua kelle tahansa, Luna vakuuttelee itselleen keittäessään tiivijuuriteetä vanhanaikaisella liedellä. Vaikka Harrylla on ollut Sodan jälkeen tietyt rutiinit päivästä toiseen. Joka päivä tämä herää painajaiseen viimeistään puoli kuusi aamun sarastaessa pellavaverhojen toiselta puolelta. Aamiaiseksi pekonisiivu, hillovoileipä ja kolme kuppia mustaa kahvia. Töihin ministeriöön yhdeksältä. Ruokatauko kello 12-13. Kotiin kello viideltä. Ja niin edelleen.
Luna joskus juttelee Ginnyn kanssa unohtamisesta. Tämä heilauttaa kättään
sellainen Harry on ja jatkaa puheenaihetta tämän ja Oliverin häistä. Mutta Harry ei ole sellainen. Tämä muistaa aina. Hermione vaikuttaa huolestuneelta ja yrittää jutella Harryn kanssa asiasta. Hermione on vieläkin ainut nainen, jota Harry kuuntelee. Mutta silloin tämä vain naurahtaa, kireästi tosin, ja sanoo, ettei hän mikään yli-ihminen ole, vaikka päihittikin Lordi Voldemortin.
Sen jälkeen alkavat isot asiat: työpaikka, Sota, ystävät ja – Luna.
Niitä hetkiä Luna inhoaa. Kun Harry tuijottaa häntä tyhjä katse silmissään, eikä tiedä kelle puhuu.
Solmisitko kravattini... kiltti. Se tauko sattuu Lunaan enemmän kuin voisi uskoa. Hän on Harryn vaimo ja toisinaan yhtä tuntematon miehelleen kuin kasvoton henkilökunta Ministeriössä. Yleensä silloin Luna vastaa:
toki, kulta, ja sitoo kravatin ja Harryn lähdettyä lähettää pöllön Nevillelle ja kysyy onko tämä vapaa lähtemään lounaalle. Yleensä Neville on.
He eivät juttele koskaan Harrysta, Lunasta tai heidän avioliitostaan. Aina vain Nevillestä ja Hannahista ja Vuotavan noidankattilan elämästä. Neville kertoo eräänä päivänä hymyillen Hannahin olevan raskaana, ja Luna hymyilee silloin vielä kotonakin, kun Harry saa raivokohtauksen ja heittää perintövaasin seinään.
X
”Luna”, Ron tervehtii saapuessaan huoneeseen. Tämä näpertää vihreää villapipoa sormissaan. Lumituisku on pöllyttänyt tämän hiukset sekaisin.
”Ron”, Luna nyökkää Ronin kävellessä hitaasti oviaukosta peremmälle. Tämä vetää tyhjän sairasvuoteen ääreltä itselleen tuolin ja asettuu istumaan Lunan viereen. Tämän reisi viuhuu epätasaista tahtia ylös alas.
”Miten hän voi?” Ron kysyy sitten ja kuulostaa niin paljon vanhemmalta kuin onkaan. Vasta 33-vuotias, josta saa eläkeikäisen viisaan miehen vaikutelman. Luna voi miltei laskea pisamat tämän nenältä, niin kalpea mies on.
”Ei mitään uutta”, Luna vastaa kietoen kanariankeltaista villatakkiaan tiukemmin ylleen. ”Hän on edelleen sekava. He pitävät häntä nukuksissa tutkimuksia varten.”
Ron tuhahtaa. ”Ikään kuin ne mitään saisivat selville”, tämä sanoo ja jostain syystä lause Lunan huulille kohoavan hymyn.
”He yrittävät parhaansa”, hän kuitenkin sanoo silmäillen aviomiestään. Harry ei pidä minkäänlaista ääntä. Ei tuhinaa, jota Luna kuunteli ennen öisin kärsiessään unettomuudesta.
Ron katsahtaa häntä kuin hullua. ”Niinkö luulet? Tämä sama falsetti on jatkunut jo yli vuoden. Ei mitään uutta – ei koskaan mitään uutta.” Hän pyörittää päätään niin, että märät hiukset paiskaavat pisaroita Lunan kasvoille.
He istuvat hiljaisuudessa katsellen Harrya. Ehtii ehkä kulua tunti, kun Ron sanoo: ”Minun on kai mentävä.”
”Niin. Niin sinun on”, Luna vastaa.
Ron pukee pipon päälleen. Luna nousee seisomaan ja silottelee hameen rypyt. Ron näyttää epävarmalta, mutta puristaa sitten Lunan kättä pikaisesti.
”Voimia”, tämä sanoo hiljaa vilkaisten parasta ystäväänsä.
Luna kuuntelee tämän loittonevia askeleita ja voi yhä tuntea tämän kylmät sormet ranteensa ympärillä.
X
Ron pyytää Lunaa kahville eräänä päivänä, jolloin lunta sataa niin lujaa, että näyttää siltä kuin se sataisi maasta taivaaseen.
”Miten voit?” Ron kysyy ensimmäiseksi, kun he tapaavat tavallisen jästikuppilan edessä. Luna kohauttaa olkapäitään, kysymys oli muutenkin enimmäkseen retorinen. Se kysytään nykyään aina, ei enää sellaisella huolettomalla hymyllä, jolloin naurunrypyt tulevat esiin heidän vanhentuneissa kasvoissaan, vaan sellaisella tavalla, että suupielet ovat alaspäin ja otsa hieman kurtussa. Ron ei ole siinä mielessä poikkeus, mutta hän halaa Lunaa pitkään ja taputtaa hieman kömpelösti hänen selkäänsä. Kun Ron yrittää irrottautua, Luna takertuu kiinni punahiuksiseen mieheen ja pitää kiinni niin pitkään kuin pystyy. Ron jähmettyy hetkeksi, mutta sulaa sitten kiinni Lunaan ja silittää tämän hiuksia melkein hellästi.
Kun he irrottautuvat, Luna pystyy laskemaan kaikki pisamat Ronin kasvoilla. Tämä näyttää hieman epäröivältä ja selvittää kurkkuaan.
”Mennäänkö?” hän kysyy, ja Luna nyökkää.
Ron avaa kahvilan oven ja päästä Lunan ensimmäisenä sisään. Luna kopsuttelee lumet pois kengistään ja astelee peremmälle. Kahvilassa on sellainen tuoksu, mitä niissä yleensäkin on. Tuore kahvi ja leivonnaiset. Lämmin tunnelma. Pyöreä mies tiskin takana hymyilee leveästi.
”Saakohan täältä kermakaljaa?” Ron kuiskaa Lunan korvaan. Lunan suupielet kohoavat, ja hän pudistaa päätään. Ron huokaisee pettyneenä.
”On loistava ilma tuopillisella kermakaljaa”, tämä sanoo. ”Se lämmittäisi niin mukavasti.”
”Voit ottaa teetä.”
”Tee on tylsää”, Ron sanoo heidän ollessa tiskillä. Tämä ottaa lapaset käsistään. ”Hermione aina joi sitä ja – niin. No.”
Luna tilaa tiskiltä kahvin ja teen, sekä ylimääräisen tyhjän kupin (mies katsoo häntä oudosti), Ron päätyy loppujen lopuksi kaakaoon. He istuvat alas ikkunan viereiseen pöytään.
”Voit puhua hänestä, tiedätkö”, Luna sanoo hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Hermionesta”, hän lisää, kun Ron näyttää hämmentyneeltä.
”En halua tylsistyttää sinua”, Ron tarjoaa selitykseksi epämukavana. Luna tietää sen olevan valheellinen, mutta ei takerru siihen. Hän on kiitollinen, että Ron ei sano, että Lunalla on muutenkin paljon kestettävää.
”Hyi, kun on pahaa”, Ron sitten puuskahtaa maistettuaan kaakaota. Luna hyssyttää tätä kikattaen, kun Ron jatkaa marinaansa: ”Eivätkö jästit osaa tehdä edes kunnollista kaakaota ilman että siitä tulee täysi katastrofi.”
Luna hyräilee kaataessaan puolet kahvia, puolet teetä mukiin.
”En ole kuullut sinun tekevän tuota vähän aikaan.”
Luna kohottaa katseensa, eikä teeskentele tietämätöntä. ”Ei ole ollut viime aikoina ollut tunnetta”, hän vastaa, ja Ron nyökkää.
”Mutta nyt on?” hän kysyy.
Luna naurunrypyt kertovat vastauksen.
X
Parantajat luovuttavat lopulta. Luna pyydetään käytävälle keskusteluun, jossa nainen puristaa kansiota rintaansa vasten.
”Mitään ei ole enää tehtävissä. Sairaus tuhoaa häntä pala palalta, muisti on vain yksi oire”, nainen sanoo, eikä pelkästään kuulosta pahoittelevalta, tämä myös näyttää siltä.
”Se on tappava, eikö olekin?” Luna kysyy. Kyyneleet yrittävät puskea pintaan, mutta hän taistelee vastaan, vaikka olisi niin paljon helpompaa antaa niiden päästä pinnalle.
Parantaja nyökkää. ”Herra Potterilla on jäljellä muutamia viikkoja – enintään. Olen pahoillani.”
”Ei se mitään.”
Lunan sanat ovat ontot. Hän nielaisee itkua alas kurkustaan ja istuu jalat haparoiden tuolille käytävälle.
”Milloin te kerrotte Harrylle?” nainen kysyy sitten, ja Luna päättää että pitää tämän tavasta puhua hellästi mutta ammattimaisesti.
”Ajattelimme, että sinä haluaisit kertoa; herra Potter on aviomiehesi.”
”Ei, en halua”, Luna sanoo ja silloin kyyneleet valuvat hänen poskilleen yksi kerrallaan. ”En halua, että hän näkee minun itkevän. Minun kuuluu olla vahva. Olen hänen vaimonsa, enkä minä voi olla heikko. Harryn tähden pyydän, että te kerrotte hänelle.”
Parantaja näyttää ymmärtäväiseltä puristaessaan Lunan kättä. ”Olen pahoillani”, parantaja toistaa ja kävelee sitten matkoihinsa. Luna kuuntelee tämän askeleita ja istuu hetken paikoillaan tuijottaen vastapäistä seinää kyynelten merkiten juovia hänen poskilleen.
Sitten hän nousee seisomaan ja pyyhkäisee oranssia hamettaan. Hän jähmettyy hetkeksi käsi kahvalla, kunnes avaa oven ja sujahtaa huoneeseen.
Harrylla on tänään hyvä päivä. Hän nauraa ja kutsuu Lunaa sievillä hellittelynimillä, eikä miksikään muuksi. Tämä koskettaa Lunan poskea, eikä tunne kyyneleitä sormenpäideensä alla, niin ainakin Luna uskoo, sillä Harryn hymy ei hyydy.
”Pääsen varmaan pian pois täältä”, Harry sanoo iloisesti ja parantaa asentoaan. ”Äh, nämä Mungon tyynyt ovat karmeita. Kamalaa kidutusta. Haluan kotiin, siellä pystyy sentään nukkumaan.”
”Kyllä sinä pian pääsetkin”, Luna hymyilee, eikä Harry huomaa surua tämän kasvoilla.
X
He ottavat sen tavaksi; mennä yhdessä kahville aina silloin tällöin. Joskus he tekevät sen sairaalan kahvilassa, mutta he jättävät sen nopeasti, kun sairaalan kliinisyys ja varjo ahtaa heidät nurkkaan.
Harry on edelleen Mungossa yhdistettynä koneisiin. Suurimman osan ajasta hän nukkuu, mutisee edelleen ja on vihainen maailmalle ollessaan hereillä. Muutaman kerran hoitajat ovat joutuvat rauhoittelemaan häntä, kun Harry nousee pystyyn ja repii tipat käsistään ja kävelee ympäri huonetta kuin vauhko eläin. Luna istuu rauhallisena tuolillaan, kun vastentahtoinen Harry laitetaan siteisiin. Sitten hän kuuntelee raivoa ja tulee kutsutuksi huoraksi ja lutkaksi. Hän ymmärtää, sillä Harry ei ole oma itsensä. Hän on sairauden vallassa, eikä tiedä enää mitään tekee. Tämän maailma on hämärtänyt ja silloin harvoin, kun hänen muistinsa on ennallaan, hän on vain vihainen. Ei ikinä Lunalle, mutta itselleen, niin että purkautuu rykäyksinä Lunaa kohtaan. Luna on kuullut jo kaiken aviomiehensä suusta, eikä se enää tunnu oikeastaan miltään.
Hän vain istuu vierellä ja tuntee pientä syyllisyyttä, että ei ole enää niin huolen vallassa, mitä pitäisi. Hän rakastaa tietysti aviomiestään enemmän kuin mitään muuta, mutta välillä tuntuu kuin ne tunteet olisivat jollakin tapaa syöpyneet hänen mielensä taka-alalle.
Tilalle on tullut Ron, jota Luna huomaa ajattelevansa kenties liian usein hymy huulillaan. Se ei ole oikein, se tapa, jolla Ron halaa Lunaa tiukasti ja hieroo alaselkää rauhoittavasti.
Se ensimmäinen suudelma on silkka vahinko. Ron tähtää otsalle, mutta Luna nousee varpailleen ja Ronin pakkasen viilentävät huulet osuvat hänen omiinsa.
He eivät puhu sen jälkeen muutamaan päivään. Ron ei ota yhteyttä, eikä ota Lunakaan. Hän tuntee syyllisyyttä siitä, miltä suudelma tuntui ja miten hyvältä oli se, että joku koskettaa häntä viimein sillä hellällä tavalla miten Ron. Yleensä halaukset ovat kiireisiä, sillä Harryn tila on ollut samanlainen jo niin kauan, että kukaan ei oikeastaan edes oleta sen muuttuvan. Siksi halaukset eivät ole enää yhtä huolehtivia, pelkästään automaattisia.
Mutta Ron. Ron on vain niin erilainen monella eri tapaa. Ron on Lunan uusi valopilkku kaikessa hämärässä. Ronin veikeät kasvonpiirteet, suuri nenä ja pisamaiset kasvot, ovat yksi Lunan lempiasioista nykyään. Ronin kädet ovat karheat ja kuumat. Ronin huulet ovat pehmeät ja kylmät.
Kuitenkin lopulta Luna lähettää kirjeen. Siinä lukee
nähtäisiinkö taas. Ei mitään muuta, mutta Ronin vastauskin on yksinkertainen
se tavallinen paikka? Kello 13. Luna pyörittelee sulkakynää kädessään ja vastaa lopulta myöntyvästi, vaikka tietää että Ron ei tarvitse vastausta.
Sinä iltana he rakastelevat. Luna pystyy unohtamaan kaiken hetkeksi, nauttia vain siitä, mitä hän on saanut, kun Ron astui pysyvästi hänen elämäänsä. Jälkikäteen hän makaa Ronin kainalossa ja tuntee kylmiä väreitä, kun Ronin käsi hivelee hänen selkänikamiaan.
X
Harryn tila ei kohene. Hän muistaa, unohtaa. Unohtaa, muistaa. Raivo ei tukahdu helposti. Eikä päiviä ole paljoakaan jäljellä, mutta Harry itse ei sitä muista, eikä Luna henno häntä muistuttaa, sillä joskus Harry nauraa. Luna ei tarvitse enää Ronia, mutta hän haluaa silti. Vaikka hänellä on sairas aviomies, ja kaikki se mitä heidän välillään on, on väärin ja moraalitonta.
Kotiin Harry kuitenkin pääsee lääkkeiden avittamana. Luna pitää hänestä huolta ja ottaa vastaan kaiken rauhallisena, mitä Harryn suusta putoaa. Oli se sitten millaista tahansa. Sellaista kuin nyt.
”Minä en vittu ole sairas!”
Luna ei edes säpsähdä Harryn huudosta. Tämä vain katselee aviomiestään, joka seisoo keskellä huonetta lasinsirpaleita ympärillään ja huohottaa raivosta.
”Harry-kiltti...”
Se on Hermione, joka anelee ja nyyhkii kyyneleitä kämmeniinsä. Ron seisoo vierellä hiljaisena, ja Lunan katse siirtyy mieheen. Tämän koko olemus on jäykkä ja pingottunut kuin rautakanki. Tämä seisoo entisen vaimonsa vieressä kädet ristissä rinnallaan.
”Harry, lopeta”, tämä puuskahtaa. ”Me tiedetään, että sinä olet sairas, ja se on ihan okei. Lopeta sen kieltäminen, kamu.”
Sanat eivät ole lausuttu erityisen lujalla äänensävyllä, mutta ne ovat voimakkaat silti. Harryn silmät leimuavat.
”Haista paska, Ron!” Harry huutaa. ”Sinä et välitä vittuakaan.”
Ron on hiljaa syyllisenä ja tämän silmät liikahtavat Lunan suuntaan.
X
”Harry on minun ystäväni”, Ron sanoo epämukavana eräänä iltana. Lumi on alkanut sulaa, kasoja on edelleen siellä täällä, mutta on vain ajan kysymys milloin nekin tallautuvat loskaksi jalkojen alle. Tuiskut ovat vaihtuneet sateeseen, ja Lunasta tuntuu, että senkin olisi pitänyt kertoa hänelle jo jotakin.
Hän odotti tätä, joten hän vastaa vain äänellä, joka ei särise: ”Tiedän”.
”Minä...” Ron aloittaa, mutta ei päätä lausettaan. Sen sijaan hän huokaisee raskaasti ja rapsuttaa nenäänsä. ”Tämä ei tuntunut väärältä.”
Lunan kasvot eivät taivu hymyyn, vaikka hän yrittääkin, koska Ron käytti imperfektiä. Imperfekti on aikamuodoista masentavin.
”Tiedän”, Luna toistaa ja hipaisee Ronin sänkeä etusormillaan, jotka tärisevät kaikesta huolimatta.
Ron nappaa hänen kätensä ja pitelee sitä ihan hetken aikaan poskeaan vasten silmät suljettuina. Sitten hän rykäisee.
”Kai minun on lähdettävä”, Ron sanoo ja kietoo kaapunsa paremmin ylleen. Heidän katseensa kuitenkin kohtaavat hetkeksi.
”Hittolainen”, hän kiroaa ja kumartuu painamaan huulensa vielä kerran Lunan huulille. Luna pitkittää kontaktia tarpeettoman pitkään, ja kun he irrottautuvat, heidän kumpaisenkin kasvot punertuvat vaaleanpunaisina aavistuksen.
”Niin. Niin sinun on”, Luna kuiskaa deja vu'n siivittäessä hänen sanojaan.
X
Harryn hautajaiset ovat täynnä noitia ja velhoja ympäri Iso-Britanniaa. Nämä eivät edes tunteneet häntä oikeasti, ovat vain kuulleet tämän uroteon ja osoittavat kunnioitustaan kerääntymällä sankoin joukoin Godrickin Notkon hautuumaalle. Lunasta se on oikeastaan suloista, että ihmiset muistavat Harryn vieläkin, vaikka Harry ei muistanut heitä.
Luna itkee hiljaa hautajaisissa. Ei kuitenkaan näkyvästi sillä tavalla, että ihmiset loisivat häneen sääliviä katseita. Vain itsekseen Nevillen pitäessä häntä kädestä. Lunan kynnet pureutuvat tämän kämmenselkään, mutta kertaakaan mies ei valita, seisoo vain pystypäin ja tuijottaa arkkua, joka laskeutuu maahan kuoron laulaessa laulua Pojasta-joka-elää. Harry ei olisi ehkä pitänyt siitä, sillä loppujen lopuksi hän oli vain samanlainen kuin kaikki muutkin.
Seremonian jälkeen Lunan silmät kohtaavat Ronin. Tämän ilmeestä kuvastuu silkka suru, sillä Harry oli tämän paras ystävän loppuun asti, Luna tajuaa. Huolimatta kaikesta.
