Matka isolla alkukirjaimella
fandom: Gensomaden Saiyuki
paritus: Gojyo/Hakkai
ikäraja: K-11
genre: romance
yhteenveto: Kun mikään ei ole enää yksinkertaista, mutta elämä tuntuu silti paremmalta. Ja paino sanalla
tuntuu.
A/N: Blokinpurku-teksti. Jäi editoinnista huolimatta vähän ajatuksenvirta-muhjuksi, mutta koska fandom on suomalaisella kentällä niin tuntematon, kehtaan julkaistakin
Ja ainakin tällä hetkellä ihan tykkäilen tästä hahmojen sekä niiden välisen suhteen kuvauksena. Osa ficlet-pakkaa.
Gojyo ei rakasta, ei ole koskaan rakastanut, ei hän edes tiedä, mitä
rakkaus oikeastaan on. Hän ei ole sitä kokenut eikä hän ole sitä kaivannutkaan — kuten hän joskus totesi, ei tarvitse rakastaa tyydyttävää yöseuraa löytääkseen. Ironista ehkä, että hän sanoi sen aikanaan Gonoulle, ei koskaan kellekään muulle, ei hän ollut aiemmin tuntenut mitään tarvetta selitellä kenellekään... vaikka väliäkö tuolla, ei hän enää niitä aikoja muistele.
Silloin kaikki oli helppoa. Yksinkertaista. Nykyään mikään ei ole, kaikkeen sisältyy niin helvetin monta mutkaa, että Gojyo on lakannut laskemasta, mutta silti elämä tuntuu paremmalta. Oikeammalta. Ja paino sanalla
tuntuu; joskus hän on kuolemanväsynyt, joskus kärsii sudennälkää, ja joskus on vain niin saatanan kylmä, ettei kukaan ole vielä keksinyt sille riittävän vahvaa sanaa. Hänen perseensä puutuu takapenkillä niin, että lihan turtumus yltää sieluun saakka, ja kroonisen vitutuksen vaatimat turhan monet tupakat vetävät kurkun toisinaan raa’aksi ja rahisevaksi. Ja ne samat pärstät joka vitun päivä, sen saatanan apinan nälkäinen ulina ja Sanzon tyhjät uhkaukset...
Ja Gojyo on raivoissaan, turhautunut, helpottunut ja ehkä vähän peloissaankin, kaikkea parhaimmillaan yhden ainoan tunnin aikana. Länteen päin on matkattu niin tuskallisen kauan, ettei hän joinain hetkinä usko heidän ikinä pääsevän perille — ehkä kyseessä onkin vain vittumainen vitsi ylemmältä taholta, ei mitään määränpäätä oikeasti ole edes olemassa. Ehkä he kiertävät kehää vain kuvitellen liikkuvansa eteenpäin. Kerran hän mainitsi asiasta Hakkaille, ja tämä kysyi hymyillen, eikö Gojyo ole koskaan kuullut matkojen olevan lopulta kohteita tärkeämpiä.
Totta kai hän on kuullut. Sen täytyy olla yksi maailman kuluneimmista latteuksista.
Mutta kun Gojyo tuijottaa taas kerran Hakkain niskaa yhdellä loputtomalla ajorupeamalla, hänen on tunnustettava väitteen paikkansapitävyys. Toki he ovat menossa pysäyttämään satoja vuosia sitten listityn demoni-kuninkaan henkiinherättämistä, pelastamaan maailmaa ja niin edelleen, mutta matkan päätepisteellä ei periaatteessa ole
juuri hänelle mitään merkitystä. Hän on mukana, koska häntä pyydettiin... tai vaadittiin, ei Sanzo koskaan pyydä mitään, se ylimielinen kusipää...
Se, mitä perillä tapahtuisi, ei olisi varsinaisesti Gojyota varten.
Sen sijaan se, mitä mission aikana oli tapahtunut (ja tapahtuu parhaillaan ja tulisi jatkossakin tapahtumaan), oli ainoastaan hänelle. Hänelle ja Hakkaille. Helvetti, jos tässä nyt runollisiksi heittäydytään, niin saattoi jopa sanoa, ettei se Gojyon Matka isolla alkukirjaimella suunnannut länteen vaan johonkin aivan muualle. Niin horisontti kuin tapa katsoa sitä ovat jo nyt jotain aivan muuta kuin tien päälle lähtiessä.
Silloin hän oli tuntenut Hakkain kolme vuotta. Silloin he olivat asuneet saman katon alla kolme vuotta. Silloin hän oli jo kolmen vuoden ajan syönyt kyseisen jätkän kokkaamia sapuskoita, ottanut hetkittäin hyvinkin paskamaisesti ilon irti tämän pakkomielteestä pitää paikat siisteinä muiden jäljiltä, tullut sateisina iltoina kotiin naurettavan aikaisin vain voidakseen istua pimeässä vaivaannuttavassa hiljaisuudessa kaverin tukena, nauttinut oman pöydän ääressä juodusta kaljasta vähintäänkin yhtä paljon kuin baaritiskillä ryystetystä, ja käyttänyt aina säähän soveltuvia vaatteita, koska kaikki tarpeellinen oli aina ehjänä, puhtaana ja silitettynä hänen kaapissaan. Sitä paitsi Hakkai oli nipottanut, mikäli Gojyo oli yrittänyt jättää pakkasella hanskat eteiseen. Tätä nykyä mokoma muisto naurattaa. Hyvällä tavalla. Sellaisella lämpimällä.
Hakkai kääntyy katsomaan Gojyota, suupieli varovasti kohollaan, ja hymyn hauraudesta Gojyo tietää sen aidoksi. Lyhyen hetken hän imartelee itseään kuvittelemalla, ettei Hakkai enää väläyttele hänelle teennäisiä ja valheellisia hymyjä, ne naamiot on varattu muille, hän saa Hakkailta pelkkiä totuuksia, mutta tämän keskittyessä taas edessä mutkittelevaan metsätiehen Gojyo joutuu myöntämään, ettei asia ole ihan niin. Hakkai kyllä kusettaa aivan samalla tavoin kuin aiemminkin — yrittää peitellä pimeitä puoliaan ja syvälle juurtunutta melankoliaa — Gojyo ei vain enää usko häntä. Gojyo kuulee sen kaiken kireän, kohteliaan naurun takaa, lukee katsetta eikä kasvojen hallittuja ilmeitä, hän kyllä tuntee Hakkain.
Ja paino sanalla
tuntee.
Joskus, kun Gojyo pysähtyy ajattelemaan asiaa, hänen kurkkuaan kuristaa; Cho Hakkain kanssa ei vain leikitä kotia, hänen kädestään ei kerran kiinni otettuaan enää päästetä irti, se kundi takertuu omaansa viimeiseen hengenvetoon asti ja tuhoaa kaiken tieltään. Itsensäkin. Erityisesti sen. Joten lopulta Gojyo aina päätyy kuitenkin toteamaan, että löytäjä saa pitää, on hän elämänsä aikana tehnyt ainakin jotain oikein. Hitto, ottaen huomioon, mistä se kaikki alkoi, on oikeastaan hänen velvollisuutensa (ja etuoikeutensa) pitää Hakkain nuppi kutakuinkin järjestyksessä, kursia tämän psyykettä ajan kanssa kokoon enemmän tai vähemmän hellästi kuten teki silloin joskus tämän kropallekin.
Ja helkkari, miten julmetusti hän pitääkään siitä kropasta: kapeista lanteista ja notkeista raajoista, selkärangan törröttävistä nikamista, pehmeästä ihosta ja ennen kaikkea niistä kauniista, uteliaista, julkeista käsistä. Hakkain kasvot ehkä punehtuvat kainosti Gojyon ladellessa hänelle toinen toistaan rivompia ehdotuksia, mutta tämän kädet ovat toista maata — kun he ovat kahden, ne kädet eivät valehtele, ne eivät verhoudu kohteliaisuuksiin vaan koskettavat estottomasti
kaikkialta. Gojyo on aina ollut aistikas olento, ymmärtänyt parhaiten sen, minkä voi kokea lihallaan.
Mutta ei hän ainoastaan nauti siitä, mitä he tekevät toisilleen majatalojen suljettujen ovien takana, kahdenkeskisillä “kauppareissuilla”, baarien vessoissa ja ties missä, välittää hän muulloinkin. Gojyo pudistelee päätään sille, kuinka Hakkai huolehtii pitkillä erämaataipaleilla muiden riittävästä ravinnonsaannista, Gokun erityisesti, ja unohtaa itse syödä (tai ei vain marttyyrimaisesti viitsi pyytää muita jättämään hieman hänellekin vain “huomatakseen” asianlaidan paria tuntia myöhemmin, se kiero ja itseään kurittava idiootti), tuntee toisinaan kakaramaista mustasukkaisuutta Hakkain silittäessä ja rapsutellessa sitä penteleen lohikäärmettä niin huolettomasti ja varauksetta, niin suurella hellyydellä, sekä vihaa Sanzoa jopa tavallista enemmän tämän omiessa Hakkain kahden hengen masennusklubiinsa aina silloin, kun taivaalta vihmoo vettä. Ikään kuin ne kaksi murheillaan märehtijää olisivat noina hetkinä hyvää seuraa toisilleen. Hakkai ei milloinkaan kieltäydy, ei tietenkään, onhan hän tällä vaelluksella tavallaan sen mulkvistin lurppaluomen oikea käsi, eikä Gojyo ainakaan helpottanut asiaa mutistessaan kerran, millaista käyttöä hänellä tavallisesti oli omalle oikealle kädelleen.
Sananvaihtoa seurannut viileä, vaitonainen viikko oli tuntunut kuukausilta.
Gojyo tekee kaikkensa saadakseen Hakkain hymyilemään ja nauramaan, nojautuu lähelle ja koskettaa aina kun vain mahdollista. Vastoin tapojaan hän viikkaa vaatteensa riisuuduttuaan yhdessä nukkumista (ja muutakin, tietysti) varten, koska se tyynnyttää Hakkaita, valvoo toisinaan tämän unta ja hivelee varoen vatsan suurta arpea. Hän tietää Hakkain lempiruoat, lempijuomat, lempikirjat ja pelot ja jokaisen painajaisen, on läsnä ja samalla alati kaipaa ja ennen kaikkea pelkää, ettei jonain päivänä enää osaa tai kelpaa.
Mutta ei hän rakasta. Ei hän ole koskaan rakastanut. Ketään.
Kerran hän mainitsi asiasta Hakkaille, ja vaikka vihreät silmät heijastivatkin sitä tuttua, iänikuista melankoliaa — menetystä ja loputtomia sateita — Hakkai hymyili aidosti sanoen, ettei hänkään kyennyt rakastamaan uudelleen. Ketään.
“Vielä.”
