Lyndsay: Jee, muistan jo, miten nimesi kirjoitetaan..! Täytyy sanoa, että tuo kolistetelva Amerikka tuli itsellenikin ihan puskista.. Tässä luvussa sitten hirveät selittelyt siitä...
Jotka ei kuitenkaan toimi. kiitoksia kommentista. ^^
Sonja: Haa, lukija! Hienoa, sittenkin siis joku muukin on seuraillut tätä. : D Joo, tässä tulee uusi luku, ole hyvä. Ja kiitos kommentoinnistasi. : )
Luku 10. Oletko hereillä?
Ranskalainen ei ollut saanut unta vieläkään, eikä äänistä päätellen brittikään. Francis sipaisi kiharaisia hiuksiaan korvansa taakse ja kääntyi sängyllään kohti toista. Tämä oli kääntynyt täysin päinvastaiseen suuntaan, joten hän ei kyennyt näkemään tästä muuta, kuin sotkuisen, kultaisen tukkapehkon.
”Amerikka…”
Ranska kohotti kasvonsa ilmeettömänä toisen kätensä varaan, ja kuunteli toisen hiljaisia kutsuja pimeydessä. Miksi se Amerikkaa kutsui, kun toisella puolella oli näinkin hyvännäköinen olento?
”Amerikka? Etkö sinä tosiaan ole siinä?” tuo kysyi, saaden jälleen vain hiljaisuuden vastaukseksi. Ranska kurtisti kulmiaan. Miten niin, ei siinä..? Voisiko se sittenkin olla niin, että…
”Englanti”, vuorostaan hän kutsui toisen nimeä. ”Eikö Amerikka ole sängyssään?” Hetken hiljaisuuden jälkeen peitto rahisi ja ranskalainen erotti vihreitten silmien välkähtävän kuun valossa. Jo tämän katkera ilme riitti vastaukseksi.
He molemmat olivat pian nousseet ylös sängyistään ja katselivat nyt järkytyksen ja huolen sekaisilla ilmeillä Amerikan tyhjää paikkaa. Kuten jo oltiin todettu, tähän paikkaan ei kannattanut eksyä. Englanti rutisti silmänsä kiinni ja avasi ne pian uudestaan, horjahtaen samalla hieman paikoillaan.
”Teetä”, hän mumisi, hieroen nyt ohimoaan. ”Tarvitsen teetä, että voin ajatella…” Pian sängylle olikin taas levitetty kaikki mahdolliset teenkeittovälineet, teekupit ja lautaset sopivien lautasliinojen kera. ”Tahdotko sinäkin?” Arthur ehdotti, osoittaen Francista lehtikulta-reunaisella kupilla. Ranskalainen pudisti päätään, ja toinen kohautti olkiaan. ”Ei sitten.”
Englanti hörppäsi teetään pikkusormi ojossa, laski kupin sitten viereiselle pöydälle ja kohotti katseensa syyttävästi huonetoveriinsa. ”Aloittakaamme syystä tälle ongelmalle. Sinähän jätit oven auki, lähtiessäsi huoneesta, vai mitä?” Ranska pudisti viattomana päätään, saaden britin tuijottamaan itseään entistäkin tuimemmin. ”Turha väittää vastaan.”
”Miten niin? Entäs jos joku tunkeutui huoneeseen!”
”Shh! Se voisi olla mahdollista, mutta todennäköisempää siten, että ovi olisi ollut valmiiksi auki. Eihän tunkeutuja muuten olisi tiennyt, montako henkilöä hänellä on vastassaan.”
”Selvä. Ehkä jätinkin, mutta se oli vahinko”, Ranska huokaisi puistellen päätään. Englannin otsa punehtui.
”Sehän tästä olisi puuttunutkin, jos olisit jättänyt oven tahallasi auki, kuin houkutukseksi ties mille möröille!” tämä ärähti.
”…Se olisi kuitenkin ollut vain Amerikka.” Tämä lause näytti aiheuttavan todellisen naksahduksen Englannin päässä.
”Frog!” Englanti tiuskaisi ja osoitti Ranskaa sormellaan.
”Angleterre!” Ranska vastasi hymyillen leveästi ja sai toisen koko kasvot punehtumaan kiukusta.
”Frog!” Englanti karjaisi uudestaan, nyt entistä voimakkaammin. Hän pamautti kätensä pöydälle- sille, jossa teekuppi sattui sijaitsemaan. Räsähdyksen saattelemana posliinin sirpaleet sinkoilivat ympäri huonetta. Englanti ei kuitenkaan pysähtynyt valittamaan eikä kiroamaan, vaan kyykistyi ja tarttui yhteen sirpaleista. Sillä hän piirsi suoran viivan lattiaan, kulkemaan huoneen poikki.
”Ranska! Miten sinä kehtaat sanoa noin? Sinä pysyt tästä lähtien tuolla puolella, minä tällä, eikä sinulla ole tulemista tänne!” kiukkuinen britti huusi yhteen hengenvetoon, pui hetken nyrkkiään ja kääntyi sitten selkä Ranskaa kohden. Toisen hymy valahti.
”Ah, mutta Englanti…”
”Ei mitään muttia!”
”Entä Amerikka? Sinä et jättänyt hänelle tilaa!” Englanti kääntyi hitaasti jälleen huonetta kohti. Hän mittaili ensin jakamiaan alueita, ja sitten hän katsoi tutkiskellen Ranskaa. Amerikkahan oli oikea maanvaiva, aivan kuten tuo toinenkin… Mutta olisiko siltikään oikein jättää tätä Ranskan uhriksi? Etenkään kun tämä ei tosiaan näyttänyt arvostavan yhdysvaltalaista. Jos tätä sitä nyt enää edes löytyisi.
Väkisinkin britin päähän tunkeutui kuva pienestä Amerikasta, joka heistä kahdesta- Englannista ja Ranskasta- päätyi kyyneleet silmissä valitsemaan hänet. Onneksi tekikin niin, Englanti ajatteli Ranskan toteamuksen soidessa hänen päässään. Britti antoi muiston kierrellä mielessään vain hetken, jonka jälkeen hän ravisti sen pois. Silti päätös oli tarrautunut tiukasti hänen ajatuksiinsa.
”Hän tulee minun puolelleni.” Ranska mutristi huuliaan ja istahti sängylleen.
”Kai se sitten on hyvä niin. Hänen sänkynsäkin taitaa olla sillä puolella”, hän totesi. Englanti vilkaisi Amerikan sänkyä, oikeastaan aika hämillään. Hän oli unohtanut sen täysin.
”Mistä muusta syystä kuvittelisit, että olisin hyväksynyt hänet puolelleni?”, hän ärähti nieleskellen. Ranska kohotti kulmiaan.
”Ehkäpä… Sanomisieni takia?” hän ehdotti hieman varovaisemmin. Englanti tuhahti. Tottahan sekin.
”En ymmärrä, miten vielä äsken saatoin kulkea kanssasi käsi kädessä…”
”Kiitos kun muistutit.”
”Turpa kiinni, FROG!”
~*~
Amerikka istui yhä nojatuolin takana ja kuunteli hänen omasta huoneestaan kuuluvia ääniä. Englanti ja Ranska tappelivat. Niin, olihan se heidänkin huoneensa, mutta mikähän oli syy tuohon huutoon? Ihan oikein se tosin niille oli, kun eivät välittäneet hänestä lainkaan.
Nyt voisi olla sopiva aika astua kuvaan. Mutta entä Itävalta, joka istui sillä tuolilla, jonka takana hän oli piilossa? Äh, tuo mitätön este ei kauaa häntä pidättelisi. Amerikka vetäisi takkinsa liepeen sivuun ja irrotti yhden luodin ammusvyöstään, joka lepäsi hänen olkapäällään. Hän koetti liikkua niin hiljaisesti kuin pystyi, ja kurkkasi sitten nojatuolin takaa kontillaan, pää lattian rajassa.
Siristäen silmiään, hän tähtäsi ja viskasi luodin kauas tuolista. Se kolahti lattiaan, vähän matkan päähän ja vieri siitä kohti portaita. Amerikka ei oikeastaan tiennyt alkuunkaan, mitä teki, ei, hän vain toivoi, että se toimisi.
Nojatuolista kuuluva narahdus kertoi tämän nerokkaan harhautuksen onnistuneen. Itävalta laski kirjan alas ja kurottautui tarkkailemaan sitä suuntaa, johon luoti oli viskattu. Amerikka loikkasi tuolin takaa kuin suurikokoinen kömpelö sammakko konsanaan, kohti huoneensa ovea. Ehkä silti hieman liian aikaisin... Itävalta oli vasta noin metrin päässä tuolistaan, ja koska Amerikka ei tietenkään ollut kevyt kuin oikea sammakko, ei hän mitenkään voinut olla yhtä hiljainen. Kuului melko äänekäs tömähdys tämän pudotessa lattialle.
Ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä siihen miettimään, joten jenkki kierähti pari kertaa lattian halki, nousi seisomaan ja puikahti raollaan olevasta ovesta sisään. Hän hengähti pari kertaa nopeasti ja vei sitten sormensa suulleen, kehottaen toiset kaksi valtiota olemaan hiljaa.
Englanti pysähtyi kesken rähjäämisensä, tuijottamaan juuri huoneeseen
saapunutta jenkkiä. Hetken hän seisoi paikoillaan täysin hiljaa,
kunnes käveli lähemmäs ja tökkäsi toista otsaan, varmistaakseen, että
tämä todella oli siinä. Ranska sen sijaan purskahti suureen, liiankin mahtavaan nauruun.
”Juuri kun puhuimme sinusta”, hän sähähti hampaittensa välistä. Amerikka jätti tuon miltei täysin huomiotta, lukuun ottamatta nopeaa vilkaisua tätä kohti. Hän siirsi Englannin käden tieltään, nousi ylös, suoristi vähän vaatteitaan ja alkoi kävellä huonetta ympäri, lopulta vain heittäytyäkseen istumaan britin sängylle.
”Oletteko nukkuneet hyvin?” hän kysyi tutkaillen kynsiään, suu vääntyneenä hieman omahyväiseen hymyyn. Englanti punastui jälleen, eikä hän oikeastaan nyt edes tiennyt miksi.
”Mietipä sitä, neropatti”, hän mumisi. Todellisuushan oli se, että puolet yöstä hän oli vaellellut paniikissa ympäri taloa, puolet hän oli käyttänyt Amerikan katoamisesta hätäilyyn.
”Miksi minun pitäisi sitä miettiä? Tiedän täsmälleen, miten hyvin te kaksi nukuitte!” Amerikka lausahti teatraalisesti.
”Siinä tapauksessa”, britti ärähti, ”älä sano, että olisimme nukkuneet hyvin.” Ranskakin näytti hieman hämmentyneeltä.
”Mistä sinä edes tiedät..?” hän kysyi venytellen.
”Hyvä on, hyvä on, en sano”, Amerikka vastasi britille ja kääntyi sitten kohti Ranskaa. ”Tästä”, hän yritti vetää taas jotain takkinsa alta, mutta se näytti jumittuneen pahasti johonkin langan pätkään tai muuhun. Amerikka vetäisi uudestaan ja lopulta takin alta paljastui musta möhkäle. Niin iso, että oli kummalista, että se oli edes mahtunut tuon takin alle. Lisäksi siitä törrötti ruuveja. Se oli kamera.
”Kamera?” tunnisti myös Ranska möhkäleen. ”Kamera!” hän huudahti uudestaan ja säntäsi Amerikan luokse, katse nauliutuneena kameraan. Näytti suurin piirtein siltä, kuin hän olisi halunnut syödä sen. Amerikkalainen hihitti ärsyttävästi ja nosti kameraa ylös, kauemmas ranskalaisen naamasta.
”Ota se, Angleterre, tämä on yksityisyyden loukkaus!” Ranska sähisi. Englanti painoi kätensä lanteilleen ja katseli kameraa, ranskalaisen tavoin.
”Mitä sinä olet kuvannut?” hän kysyi kiukkuisesti. Amerikkalainen vilkaisi häntä huvittuneena.
”Teitä. Etkö sinä nyt sitä tajunnut?”
”Tajusin kyllä! Mutta siis…” Englanti keskeytti lauseensa, kun toinen virnisti leveästi.
”Tiedätkös… Jos seuraa ensin kahta kaveria kartanon uumeniin, asettaa kameran kiinni seinään matkanvarrelle, ja laskeutuu sitten kerroksen alemmaksi kiväärin kanssa, voi saada aikaiseksi hauskan videon. Kellarikerroksista löytyi kivoja vanhoja lasilevyjä… Eihän ammusten tehoa voinut mitenkään olla testaamatta niihin!” Amerikka selosti yhä hymyillen pirteästi. Englannin ilme tummeni.
”Ja sinä siis aiheutit ne rysähdykset..?” hän kysyi hitaasti. Amerikka nyökytteli innoissaan päätään.
”Yes, yes! Kaikkihan kaipaavat jännitystä elämäänsä!”
”Minä meinasin saada sydänkohtauksen!” britti huudahti kiukuissaan. ”Ei noin saa tehdä, eikä täällä saa liikkua yksin, typerys!” Amerikka kuunteli toista hetken hiljaisena. Sitten hän kohautti olkiaan.
”Tietääkseni… Myöskään vartiovuorosta ei saisi poistua kesken kaiken, eikä toisia saisi jättää yksin. Vai olenko väärässä? Sankarin työ on ottaa sääntöjenrikkojat kiinni”, hän hymyili sitten, puhuen rauhallisempaan sävyyn. Englanti vilkaisi Ranskaa kiukkuisena. Tuo ei kuitenkaan näyttänyt välittävän siitä.
”Se ei ole sinun asiasi”, ranskalainen hymähti ärtyneenä yhdysvaltalaiselle.
”Niinkö? Entäpä, jos näytän tämän videon huomenna Saksalle?” Ranska kalpeni hieman, ja Englannin ilme oli todella kummallinen. Siitä ei tosiaan heille hyvää seuraisi, eikä vihainen Saksa ollut kovinkaan mukava näky.
Englanti katseli Amerikkaa, joka heilui huoneessa kameran kanssa. Hän oli huolehtinut turhaan, tuo oli vain halunnut kiusata heitä… kostaa heille. Oikeastaan sen kyllä ymmärsikin, tämä oli ollut todella vastuutonta käytöstä tuota valtiota kohtaan. Tälle olisi voinut tapahtua vaikka mitä. Ja kyllähän Englanti oli katunut ja katui yhä, vaikka Ranska tämän idean oli saanutkin ja jättänyt oven auki.
Britti huokaisi, astuen kohti Yhdysvaltoja ja tarttuen sitten tämän olkapäähän. Hän hivuttautui vielä hieman lähemmäs, pystyäkseen puhumaan niin, että vain kyseinen amerikkalainen kuulisi.
”Olin todella huolissani”, hän henkäisi. Toinen oli täysin hiljentynyt, hämmentyneenä britin yhtäkkisestä asenteenmuutoksesta. ”Onneksi tulit ehjänä takaisin.”
~*~
Sänky narisi Preussin noustessa istumaan. Mokoma ruosteinen romu. Mahtavat henkilöt ansaitsisivat parempaa. No jaa, pääasia on, että Itävallan sänky narisee enemmän. Ainakin siitä päätellen, että Preussi oli herännyt tuon noustessa ylös.
Gilbert vilkaisi viereisessä sängyssä tuhisevaa italialaista hymyillen. Oli se suloinen nukkuessaan. Tämän vieressä nukkui Saksa, ja kauimmaisena Japani, eli kukaan muu ei sitten ollut herännyt. Kuinka epäreilua.
Niskaansa raaputtaen Preussi kallisti päätään, ja kuunteli jälleen ympäristöään. Englannin, Ranskan ja Amerikan huoneesta kuului jotain hälyä, eli ei hän sentään ollut ainoa henkilö hereillä tässä talossa. Ja Itävalta oli arvatenkin vartiovuorossa, eli hereillä tämäkin. Ellei sitten ollut nukahtanut nojatuoliin.
Nyt kun hereillä oltiin, voisi oikeastaan mennä häiritsemään sitä aristokraattia. Preussi nousi virnistäen ylös, hiippaili kohti ovea ja vilkaisi vielä takanaan nukkuvia valtioita. Onneksi tämä ovi ei sentään ollut siitä narisevimmasta päästä. Hetken harkinnan jälkeen Preussi lähetti irvistellen lentosuukot veljelleen ja Italialle.
”Nähdään joskus, kultaseni”, hän suhisi mahdollisimman tätimäisellä äänellä, ”Tiedän, että teille tulee ikävä mahtavaa minua.” Sitten hän sulki oven perässään.
Ei ole totta, albiino hymähti mielessään, kävellessään huoneen poikki lampun kellertävässä valossa. Oliko tuo aristokraatti tosiaan unessa? Preussi istahti nojatuolin käsinojalle. Hän kumartui lähelle toisen miehen kasvoja, tutkaili tämän levollista ilmettä ja tasaista, syvää hengitystä. Kyllä se nukkui, vaikka oli vasta saapunut vartiovuoroonsa. Preussin virne leveni. Mitä mahdollisuuksia tämä avaisikaan!
Gilbert tarttui tuon silmälaseihin ja laski niitä hieman alemmas, sieraimien kohdalle. Sitten hän siirsi niitä vielä vähän alemmas, huulille, ja työnsi vähän… Preussi vetäytyi taemmas, katselemaan ylpeänä tekoaan. Silmälasit vasten hampaita näyttivät kieltämättä aika mahtavilta.
”Hei vaan sinullekin, rumilus”, hän huikkasi melko hiljaa, yhä samaa tätimäistä ääntä käyttäen. ”Et saa tuliaisia!” Kättään heilauttaen hän marssi alas aulan portaita eteiseen.
Öinen taivas on aina kaunis. Valkeitten tähtien sakeassa joukossa tuikki myös yksi punainen pilkku. Kenties lentokone, Preussi arveli kävellessään paljain jaloin kostealla nurmella. Tai helikopteri. Voisivatkohan he päästä pois helikopterilla? Sitä kannattaisi ainakin ehdottaa aamulla.
Mies huomasi saavuttaneensa heitä vankinaan pitävän aidan ja laski kätensä sen kylmälle pinnalle. Hän jatkoi matkaansa liu’uttaen kättään metallia vasten ja siitä kuuluva aavemainen kolina kaikui hiljaisessa pimeydessä. Preussi tiedosti lähestyvänsä porttia. Se oli oikeastaan muodostunut jo tavaksi näitten kahden päivän aikana, sillä noin kerran kolmessa tunnissa hän kävi tarkistamassa olivatko portit auenneet, vaikka se tuntuikin turhalta.
Preussi siristi silmiään, portin näkyessä yhä lähempänä ja lähempänä. Näkikö hän näkyjä, vai oliko siellä joku? Joku porttien ulkopuolella? Mies päätti kiristää kävelytahtiaan.
Vihreään huopaan kääriytynyt keho värisi yön viileydestä, vaikka olikin unessa ja hiuksiin kiinnitetyistä kukista oli pudonnut muutama terälehti. Albiino mies kumartui katselemaan naista portin toisella puolen. Tunnistettuaan nukkuvan henkilön, hänen silmänsä levisivät.
”Eliza?” hän kuiskasi kysyen, mutta unkarilainen ei näyttänyt heräävän. ”Eliza!” Preussi kohotti ääntään ja tyrkkäsi naista kevyesti olkapäähän. Unelias mumina riitti vastaukseksi, ja mies istahti helpottuneena maahan. Onneksi tuo ei ollut paleltunut kuoliaaksi.
”Preussi? Oletko se sinä?” Mies kääntyi ympäri, vilkaisemaan naista, joka oli myös avannut vihreät silmänsä.
”Joo, mahtava minähän se tässä”, hän hymähti.
”Vai että oikein mahtava. Tämäpä yllätys.”
”Eikä ollut!”
”Hyvä on, ei niin. Onko sinulla lupa olla täällä?”
”Ei, entäs sinulla?” Unkari katseli miestä hetken hiljaisena, vinon hymyn kivutessa kasvoille.
”Ei oikeastaan, mutta kukaan ei ole vahtimassa kotiani…”
”Minuakaan ei vahdittu. Itävalta oli nukahtanut vahtivuoroon”, Preussi myönsi. Nainen kohotti kulmiaan.
”Et kai tehnyt hänelle mitään?” hän kysyi, hivellen huovan alla paistinpannuaan. Preussi totesi parhaaksi jättää vastaamatta kysymykseen, joten hetken tilannetta vallitsikin hiljaisuus.
”Noh”, Unkari veti jalkansa koukkuun, ”Millaista elämä on siellä?”
”En osaa vastata kunnolla. Tähän asti tässä ei oikeastaan ole ollut mitään vikaa, muttei tämä silti ole kyllin mahtavaa minun kaltaiselleni valtiolle. Tahtoisin päästä ulos…”
”Kirmaamaan pitkin niittyjä ja metsiä, kuin hevonen?” Unkari virnisti Preussin katsoessa häntä huvittuneena.
”Vaikka sitten niin. Täällä ei paljoa kirmailla.”
”Puhut, kuin olisit vankilassa.”
”Sitä tämä muistuttaa.”
”No sehän on sitten tuttua sinulle.”
”Turpa kiinni, nainen”, Preussi irvisti. Unkarilainen mutristi huuliaan.
”Sulje vaan itse turpasi, tai teen sen paistinpannulla.” Taas laskeutui hiljaisuus, Preussin uskaltamatta avata enää suutaan.
~*~
Yhden huoneen kolmikko oli taas käynyt nukkumaan pienen hälyn jälkeen. Erään horjahduksen satuttua Englanti oli ainakin tehnyt Ranskalle selväksi, että tämä myös pysyisi rajan toisella puolen. Ja vaikka tämä asia oli nyt turvattu, brittiläinen kieriskeli levottomana paikallaan.
”Ranska”, hän ärähti lopulta.
”Niin, Angleterre?” kuului vastaus oitis viereisestä sängystä.
”Eikö Amerikka sanonutkin ampuneensa lasilevyjä kellarikerroksissa?”
”Niin tein!” kuului toisen puoleiselta sängyltä, jostain peittomytyn keskeltä. Englanti kohottautui nojaamaan käsiensä varaan.
”Minua huolestuttaa tämä asia… Minä ainakin kuulin ne räsähdykset yläkerroksista”, hän sanoi värisevällä äänellä. Ranska nielaisi.
”Mitä jos me vain… syytetään taas kaikua?” hän ehdotti kulmat kurtussa.
Siltikään kukaan siinä huoneessa ei saanut unta loppuyöstä.
A/N: Näköjään tuona yönä valvottiin paljon.
Tässä luvussa luovuin kirjoittaja-apureitteni kanssa sekavasta kirjoitustekniikasta, ja minä kirjoitin itse lähes koko luvun. Pieni pätkä USAsta oli kuitenkin Ginnyn kirjoittama, samoin kuin myös muutama Ranskan vuorosana. (En oikein itse osaa kirjoittaa sitä hahmoa.) Kiitos hänelle siitä.