Disclaimer: J.K Rowling sekä WB ynnä muut tahot omistaa hahmot, paikat, sekä kaiken muun Potter-universumiin liittyvän, joka tekstistä käy ilmi. Minä vain leikin hieman näillä taidokkailla luomuksilla. En saa minkäänlaista rahallista korvausta kirjoituksistani.
Otsikko: Saanko luvan, sisko?
Kirjoittaja: Lucy
Ikäraja: S
Paritukset/Päähenkilöt: Ei varsinaista paritusta, päähenkilöt Harry ja Hermione
Genre: Drama, lievä angst
Summary: Ron on jättänyt Harryn ja Hermionen heidän ollessaan jahtaamassa hirnyrkkejä. Epätoivon hetkellä ystävykset löytävät kuitenkin valon pilkahduksen.
A/N: Kyseessä on ensimmäinen julkaisemani (ja vastoin normitekstejäni yllättävän lyhyt) fic, joten olkaahan armollisia, heh. Kommentit ja rakentava palaute kuitenkin tervetulleita! Poimin kohtaukseni Kuoleman varjelukset-elokuvan part ykkösestä, kuten arvata saattaa. Kohtaus lämmitti mieltäni niin kovasti, että halusin kirjoittaa sen sillä tavalla kun itse sen koin.
Saanko luvan, sisko?
Harry vain istui, tuijottaen kaukaisuuteen.
Kuinka Ron oli saattanut? Hän tiesi hyvin, ettei Hermione kestäisi ilman Ronia. Hermione ei yksinkertaisesti jaksaisi olla.
Harry nosti katseensa Hermioneen, joka istui vuoteellaan verhon takana ja luki ilmeisesti kirjaa. Hän huomasi tytön pyyhkäisevän kasvojaan. Harry tunsi epätoivon, surun ja vihansekaisia tunteita. Enemmän kuin mitään muuta hän halusi lähteä etsimään Ronia hakeakseen hänet takaisin, mutta samaan aikaan toivoi Ronin pysyvän poissa. Harrya kuristi nähdä Hermione niin tuskaisena.
Hirnyrkkien etsiminen oli muutenkin tarpeeksi mahdoton tehtävä ilman, että yksi kolmesta otti suutuspäissään hatkat välittämättä muista kuin itsestään. Harrylla ja Hermionella ei ollut aavistustakaan siitä, missä he olivat. Kaikkialla oli autiota ja taivas oli musta. Hermione nyyhkäisi verhon takana.
Harry nousi ylös. Hän ei kestäisi kuunnella. Hän halusi olla yksin, vaikka tiesi Hermionen tarvitsevan häntä. Astuessaan hiirenhiljaa ulos teltasta hän katsahti taakseen varmistaakseen, ettei Hermione ollut huomannut mitään. Hän veti syvään henkeä ja antoi kylmän ilman täyttää keuhkonsa. Kun Harry käänsi katseensa taivaalle, hänen silmänsä kostuivat. Hän oli tehnyt sen, mitä hänen ei koskaan pitänyt tehdä: päästänyt itsensä ajattelemaan kaikkia niitä ihmisiä, joita hän rakasti, jotka olivat joko suuressa vaarassa tai kuolleet. Hän ajatteli Tylypahkaa ja sen lämmintä tunnelmaa. Hän ajatteli kevätaamuja ja Dumbledoren nauravaisia kasvoja tämän istuessa Suuressa salissa ja katsellessa tuikkivin silmin oppilaitaan…
“Ei”, Harry ajatteli vihaisena ja pyyhki kasvonsa väkivaltaisesti hihallaan. “Minä en voi enkä saa murtua nyt. Suruni ei hyödytä ketään, eikä auta meitä lähemmäs päämääräämme.” Harry tiesi, ettei menneisyyttä voinut muuttaa. Tulevaisuuden sen sijaan voisi.
Koottuaan ajatuksensa hän palasi telttaan. Hermione istui yhä sängyllään, mutta oli avannut verhot ja laittanut radion päälle. Harry vilkaisi tyttöä syyllisenä, mutta Hermione ei ollut huomaavinaan häntä, istui vain ja keinui paikoillaan. Radiosta kuuluva musiikkikappale rauhoitti Harrya. Hän ei ollut kuullut sitä ennen, mutta piti siitä. Ron oli pitänyt radiota alati päällä kuunnellakseen kadonneiden velhojen ja noitien nimilistaa.
Harry sai ajatuksen.
Hän käveli hitaasti kohti Hermionea, ja tunsi jälleen ahdistavaa ja kuristavaa surua nähdessään tytön kyyneleistä juovaiset kasvot. Hermione kohotti katseensa Harryyn. Tytön silmät olivat väsyneet, ne ikään kuin anelivat helpotusta ainaiseen tuskaan, jolle ei näkynyt loppua. Harry ojensi kätensä, ja Hermione tarttui siihen hetken emminnän ja voipuneen huokauksen jälkeen. Sanaakaan sanomatta Harry avasi Hermionen kaulassa roikkuvan medaljongin ketjun, otti hirnyrkin tytön kaulasta ja heitti sen sängylle. Musiikki jatkui. Harry tunsi itsensä hölmöksi, mutta lähti viemään Hermionea tanssiin musiikin tahdissa.
He tanssivat täysin typerästi ja nauroivat, kuin olisivat unohtaneet kaiken sen pahan, joka heitä sillä hetkellä varjosti. He eivät kahden minuutin aikana muistaneet kuolemaa, tuskaa eivätkä pelkoa. He hassuttelivat ja pyörähtelivät, kuin kaksi pientä lasta, jotka yrittivät tanssia kuin aikuiset. He nojasivat toisiinsa ja hymyilivät. Laulu vaimeni hiljalleen. Harry tiesi onnistuneensa edes yhdessä asiassa: hän sai piristettyä parasta ystäväänsä edes kiitäväksi hetkeksi. Vaikka yhtäkään sanaa ei vaihdettu, Harry tiesi Hermionen olevan kiitollinen. He olisivat tästä edespäin vahvempia kohtaamaan tulevaisuuden.