Nimi: Shakkimestari
Rating: K-11
Fandom: Divergent
Genre: Adventure, romance
Paritus: Eric/Christina
Summary: Christina on soluttautunut terävien päämajaan vakoilemaan heitä. Ikävä kyllä hän jää kiinni, ja vielä pahempaa, Eric kuulustelee häntä. Fici jatkuu siitä, mihin Divergent jäi.
Muuta: En ole lukenut Insurgenttia. Tämän ficin suurimmat inspiraation lähteet ovat kirjasta tehty elokuva sekä Jai Cortneyn vetämä roolisuoritus. Siispä myös mielikuvani on hänestä lähempänä karskia ja tankeatukkaista Cortneytä – kirjoissahan häntä kuvataan aika vähän (mustat hiukset joo.)
3-osainenEnsimmäinen osa:
Gambiitti
Gambiitti on shakkipelin avaus, jossa uhrataan materiaalia, yleensä yksi tai useampi sotilas. Gambiitteja voivat pelata sekä valkoinen että musta.
Kun Eric vielä kuului Teräviin, hän oli pelannut paljon shakkia korkea-arvoisen isänsä kanssa. Peli kuului hänen tärkeimpiin lapsuusmuistoihinsa. Kaiken muun Eric oli pyrkinyt unohtamaan perheestään, mutta ei shakkia ja siihen oleellisesti kuuluvaa taktikointia. Jos Ericiä jotenkin oli valmisteltu elämään Uskaliaissa, niin shakkipeleillä. Hän oli tatuoinut alavatsaansa tornin kuvan merkiksi taidostaan.
Terävien päämaja on aina kiehtonut Ericiä enemmän kuin Uskaliaiden karu Monttu. Aluksi Monttu oli toki kiehtonut häntä kaikessa vaarallisuudessaan ja levottomuudessaan. Koulutuksen aikana hän kaipasi – häpeäkseen – pääkirjastoa ja siistejä valoisia kivitaloja. Mutta päästyään johtajaksi, Eric unohti nopeasti entisen elämänsä. Hänestä oli muutamassa vuodessa kasvanut lihaksikas mies, jolla oli lävistyksiä, tatuointeja ja valtaa. Montun tummat varjot korostavat hänen suonikkaita käsiään. Täällä hän on auktoriteetti.
Osasto ennen verta.
Nyt kun Neljä oli poissa ja Eric oli päässyt tai joutunut takaisin Terävien päämajaan, Silmään, hän tunsi itsensä suureksi. Ei ollut enää ketään, joka muistuttaisi Ericiä siitä, että hän ei ollut syntyperäinen uskalias ja joukkonsa paras. Hän oli ensitöikseen marssinut entisten shakkikerholaisten luokse ja tehnyt heistä käskyläisiään, sotilaitaan. Eric hymyili katsellessaan unissakävelijöitä, jotka eivät voineet toimia itse.
”Farren Grimhouse”, Eric myhäili ja tönäisi silmälasipäistä nuorta miestä aseellaan, ”koulun moninkertainen shakkimestari, kerhon johtaja.”
Grimhouse, laiha ja kalpea terävä, tuijotti lasittuneesti eteensä. Tämän sotilaan Eric on valmis uhraamaan heti kättelyssä.
*
”Kiipeä yli.”
Ääni on kova ja kylmä.
”Mitä?” Christina kysyy vaikka kuuli aivan hyvin, mitä Eric sanoi. Hänen ei olisi pitänyt luovuttaa. Eihän Uskaliaassa luovuteta.
”Kiipeä kaiteen yli”, Eric toistaa hitaasti ja pahaa enteilevästi. Hän on paikan isoin ohjaaja: miehen hauis on yhtä paksu kuin Christinan vyötärö.
”Jos pystyt roikkumaan viisi minuuttia kuilun yläpuolella, minä unohdan sinun pelkuruutesi. Jos et pysty, koulutuksesi loppuu siihen.
Christina tottelee, koska osattomuus ei ole vaihtoehto. Luovuttaminen toiseen kertaan ei ole vaihtoehto.
Joki jylisee kaukana alapuolella.
”Hyvä on.”
Mutta kaide on liukas. Kun Christinan ote irtoaa, Ericin julma nauru täyttää hänen päänsä. Hän putoaa –
Christina herää omaan huutoonsa. Hän läimäyttää nopeasti käden suulleen, niin että melkein sattuu. Helpottuneena hän tajuaa nähneensä vain painajaista, mutta on vaarallista herättää huomiota Terävien päämajassa. Christina ponkaisee sängystä ylös ja kävelee lavuaarin luokse. Hän viilentää kasvojaan vedellä ja nojaa käsillään pesualtaaseen.
Pieni talo, jossa hän on viettänyt jo kaksi yötä, kuului keski-ikäiselle terävälle, joka oli pakko uhrata. Mies oli viaton, mutta useita viattomia tulee vielä kuolemaan. Christinan on tarkoitus lähteä täältä seuraavana päivänä, ennen kuin kukaan huomaa mitään epäilyttävää. Hänellä on suojanaan sininen mekko ja mustavalkoiset silmälasit.
Christina kuivaa kasvonsa pyyhkeeseen ja vilkaisee peiliin. Päivisin hän käyttää täällä vihreitä piilolinssejä ja pitkää peruukkia. Öisin Christina on oma itsensä: ruskeasilmäinen uskalias, joka menetti ensirakkautensa vain kuukausi sitten.
Sänky on mukavan lämmin, kun Christina painautuu takaisin maate. Hän ei kuitenkaan saa unta, sillä Will on ryöminyt takaisin hänen mieleensä. Mitä Willille tapahtui? Ruumista ei löydetty, sillä heillä ei ollut aikaa jäädä Vaatimattomien luokse haravoimaan maastoa. Ehkä Will pääsi karkuun. Tämän pienen toivonkipinän turvin Christina vaipuu uneen.
Silmä on täynnä valkoisia ja läpikuultavia pintoja. Pääkirjasto tuntuu olevan terävien pyhä kohtaamispaikka. Siellä sinipukuiset ihmiset naputtavat tietokoneita ja keskustelevat asiallisella äänellä. Monilla on salkku tai kännykkä kädessään.
”Huomenta”, eräs nainen toivottaa, kun Christina astelee hillitysti Silmän keskukseen. Christina nyökkää hänelle. Hän on tyyni ulospäin, mutta sydän jyskyttää kiihkeästi rinnassa. Montussa ei toivoteta huomenia, ja Rehdissä niin tehdään vain, jos todella halutaan. Terävissä jokainen on kohtelias, sillä hyvistä ihmissuhdeverkostoista on hyötyä.
Enää yksi homma, ja Christina voi lähteä lätkimään tästä tekopyhyyden temppelistä.
Hän etsii itselleen vapaan tietokoneen ja kaivaa laukustaan Neljän antaman muistitikun. Christina työntää tikun koneen runkoon kiinni ja vilkaisee ympärilleen. Terävät ovat keskittyneitä omiin näyttöihinsä.
Christinan ruudulle avautuu ohjelma, joka hänen on tarkoitus asentaa. Neljä ja tämän ystävä, entinen terävä, Chuck, ovat opettaneet, mitä Christinan pitää tehdä.
”Jos onnistut”, Neljä sanoi hänelle kolme päivää sitten, ”terävien koneet kaatuvat ja Chuck voi etsiä vastalääkkeen ohjeen.”
Christina ei tiedä tekniikasta juuri mitään, mutta hänelle on annettu perusteelliset ohjeet. Kerrankin hän pääsee valokeilaan, ei Tris. Uskaliaiden entinen sankari olisi liian huomiota herättävä. Jeanine ei tunne Christinaa.
Vapisevin sormin Christina avaa virusohjelman, joka alkaa latautua. Siihen menee kuulemma noin kaksikymmentä minuuttia. Siihen mennessä Christinan on oltava kaukana Silmästä.
Hän nousee mahdollisimman huomaamattomasti paikaltaan ja lähtee kävelemään kohti aulaa. Siisteillä korkokengillä kävely tuntui jo aikaisemmin vaikealta, mutta nyt korot tuntuvat painavan monta kiloa.
”Hei, neiti!”
Christina jatkaa kävelyä reippaasti.
”Neiti!”
Joku tarttuu hänen käsivarteensa ja Christina kiepahtaa nopeasti ympäri. Hän kohottaa kätensä valmiiksi iskemään.
Hänen edessään on nuori pisamanaamainen mies, joka pitelee hänen laukkuaan.
”Unohditte – laukkunne, neiti.”
Mies kohottaa kulmiaan Christinan ylös nostetuille nyrkeille. Christina kiroaa mielessään omaa äkkipikaisuuttaan.
”Äh, olenpas minä hajamielinen”, Christina huokaisee ja ottaa laukun, ”olen – olin eilen itsepuolustuskurssilla, joten refleksit –”
Nuori mies nyökkää onneksi ymmärtäväisesti.
”Olen pahoillani, en olisi saanut sillä tavalla loukata yksityisyyttänne.”
Ollaanpas täällä vanhanaikaisia.
Christina heilauttaa kättään ja toivottaa miehelle hyvää päivänjatkoa. Sitten hän jatkaa hidasta pakomatkaansa.
Pääovista virtaa kirkasta auringonvaloa. Christina melkein juoksee ulkoilmaa kohti. Hänen on tarkoitus matkata junalla Sopuisan päämajaan. Kunhan virusohjelma on valmis, hän on jo turvallisesti junan kyydissä.
Pääovet ovat sähköiset pyöröovet, joista kulkee ihmisiä tasaisena virtana. Terävien tiedonjano on niin kova, että kirjasto on kovassa käytössä.
Christina änkeytyy oviaukkoon ja hyödyntää odotusajan itsensä kokoamiseen. Sydän jyskyttää rinnassa edelleen turhan tiheään.
Mutta juuri silloin Christina näkee kauhukseen, että toisella puolella lasia – kirjastoon saapuvien puolella – seisoo Eric.
Pakokauhu valtaa Christinan, ja hän kääntää nopeasti katseensa toiseen suuntaan.
Älä huomaa, älä huomaa, älä.Christina juoksee ulos taakseen katsomatta. Mutta korkokenkiä ei ole tehty juoksemista varten. Christinan toinen korko osuu katukiven saumaan, jolloin hän horjahtaa ja kaatuu.
”Sattuuko?”
Christina katsoo maata käsiensä välissä. Kysyjä on Eric.
”Ei”, Christina vastaa heikosti. Ehkä on vielä pieni toivonkipinä, että Eric ei ole tajunnut, vaan pysähtyi vain auttamaan tuntematonta… Mutta Eric ei ole sellainen.
Christina tuntee voimakkaan käden vyötäröllään. Eric kiskaisee hänet ylös ja hymyilee vain muutaman sentin päässä.
”Ei vielä”, Eric sanoo ja kuulostaa yhtä sadistilta kuin aina ennenkin.
