Ikuisesti sinun, K-11 ~ James Potter/Teddy Lupin ~ 8/8 (Valmis 15.6.-14)

[Subbe93]

Ikuisesti sinun

                                         - Subbe93

Ikäraja: K-11
Genre: Romantiikka, angst, toiminta
Paritus: James Potter/Teddy Lupin (Tässä ficissä heillä on viisi vuotta ikäeroa)

Summary: James on jo kaksi vuotta elänyt kärsineen sydämensä kanssa, kun kuulee Teddy Lupinin ja Victoire Weasleyn eroavan. Nyt on Jamesin mahdollisuus pyrkiä Teddyn elämään, mutta vaikka hän saisikin mahdollisuutensa käytettyä, painaa hänen mieltään silti yksi asia: Mitähän Teddy ajattelee asiasta?

Vastuunvapaus: Hahmot ja maailma kuuluvat Rowlingille, minä vain leikin niillä.
Haaste: Sana/kuva/lause10

A/N: Joo, eli jokaisen luvun alussa on siihen liittyvä lause, jonka olen saanut osallistuessani Sana/kuva/lause10 -haasteeseen. Ei ole siinä järjestyksessä, missä ne on minulle annettu! Olen yrittänyt tehdä luvuista sellaisia, että saamani lause jotenkin ilmenisi luvussa. Toisissa ne tulevat paremmin esiin kuin toisissa. Joissain luvuissa ne ovat tulkinnan varaisia, enkä tiedä, osaatteko te yhdistää lauseet lukuihin niin kuin minä olen ne miettinyt, mutta jos asia jää kiinnostamaan/vaivaaman teitä, niin kysykää rohkeasti! Kerron mielelläni oman näkemykseni Ja teidänkin näkemyksiänne olisi kiva kuulla, eli kertokaa ihan rohkeasti niistä, jos haluatte!

Sisällysluettelo:

1. luku: Valmistujaisjuhlat Kalmahanaukiolla
2. luku: Nähdään Viistokujalla
3. luku: Potterit vs. Weasleyt
4. luku: Itsekkyyteni vai onnesi
5. luku: Valmistujaislahja
6. luku: Herrat Landy ja Wilkens
7. luku: Kiireitä, huolia ja itsepäisyyttä
8. luku: Totuuden hetki

[Subbe93]

Ensimmäinen luku
- Valmistujaisjuhlat Kalmahanaukiolla -

”Ihmisen aivot alkavat toimia syntymähetkellä eivätkä pysähdy ennen kuin on noustava pitämään julkinen puhe.”
                                                                                                                                                                        - Sir George Jessel

~*~*~

”No niin, onko kaikki nyt varmasti valmiina?” Molly Weasley kyseli pyyhältäessään keittiöön ties kuinka monetta kertaa sinä aamuna. ”Onhan kermakaljat nyt varmasti kylmässä? Missä kakku on? Onko joku koristellut sen valmiiksi? Ja onko joku nyt varmasti laskenut vieraiden määrän oikein?”
      ”Äiti!” Ginny kivahti lopulta, kun ei jaksanut enää katsella äitinsä hyysäystä. Sitä paitsi tämä oli Ginnyn keittiö, ei Mollyn. ”Nämä ovat minun esikoiseni juhlat, eivät sinun.”
      ”Mutta kultaseni”, Molly aloitti ja oli menossa jo kylmäkaapille, kun Ginny heilautti sauvaansa ja ovi kolahti vanhemman naisen nenän edestä kiinni. Nainen huokaisi ja kääntyi tytärtään kohti. ”Nämä ovat ensimmäiset valmistujaisjuhlat, jotka järjestät. Minulla taas…”
      ”Äiti, ihan oikeasti!” Ginny tuhahti ja nosti kädet lanteilleen, jonka James tiesi tarkoittavan sitä, että hänen äitinsä hermoja todella koeteltiin. ”Häivy keittiöstäni ja mene vaikka pitämään isälle seuraa!”
      ”Hyvä on, hyvä on, kultaseni”, Molly myöntyi lopulta huokaisten. ”Halusin vain varmistaa, että kaikki on kunnossa.” Ja juuri kun vanhempi naisista oli suuntaamassa keittiön ovelle, hänen silmiinsä iskostui kolme nuorta, jotka nojailivat vieretysten yhtä seinää vasten ja olivat valmiina auttamaan äitiään heti kun käsky kävisi.
      ”Voi Lily-rakas, miten ihmeessä sinulla on tuollainen mekko?” lasten isoäiti kyseli ja asteli pitkin, rivakoin askelin kohti nuorimmaista lasta, joka oli uppoutunut omiin ajatuksiinsa. Lily ehti vain havahtua, kun Molly oli jo tytön luona ja yritti venyttää melkein polviin asti ulottuvaa mekkoa alemmas. ”Kyllä sinulla pitäisi olla hieman pidempi mekko, on kuitenkin kyseessä Jamesin valmistujaiset”, nainen höpisi ja siirsi katseensa Lilyn vieressä seisovaan Albukseen, joka jo odotti varautuneena isoäitinsä hyökkäystä. ”Voi Albus-kulta, sinun paitasihan on ihan ryppyinen”, isoäiti huudahti ja alkoi kädellään suoristaa pojan lyhythihaista kauluspaitaa, joka ei ollut lainkaan niin pahasti rypyssä kuin Molly antoi ymmärtää. ”Ja tukka…” Ja siinä samassa Mollyn katse olikin suunnannut Albuksen kurittomista hiuksista Jamesin hiuspehkoon, joka ei ollut lainkaan sen siistimpi. ”James, sinun hiuksiesi pitäisi ainakin olla hiukan siistimmin! Annas kun mummi laittaa ne ojennukseen…”
      ”Ei, mummi, ei tarvitse”, James mumisi ja yritti keplotella itsensä pakoon, mutta turhaan. Molly oli jo saanut pojasta tukevan otteen ja yritti nyt silotella hänen hiuksiaan epätoivoisesti jonkinlaiseen järjestykseen.
      ”Äiti!”
      ”Hyvä on, hyvä on, kultaseni, minä menen”, Molly sanoi ja irrotti otteensa vanhimmasta pojasta. ”Halusin vain olla avuksi, mutta ei väkisin…”
      ”Minulla on apunani Harry ja lapset, en tarvitse muita”, Ginny kivahti. ”Ala jo mennä, että me saamme täällä kaiken valmiiksi ennen kuin vieraat saapuvat!”
      Ja niin Molly Weasley poistui keittiöstä tyttärensä mulkaisun saattamana. James nosti automaattisesti kätensä hiuksiin kuin kokeillakseen, oliko hiukset suoristautunut isoäidin käsittelyssä vai ei. Hän vilkaisi sisaruksiaan. Kumpikin näytti tarkistavan itseään kuin peläten, että isoäidin käsittelystä olisi jäänyt suuriakin jälkiä.
      ”No niin sitten”, Ginny huokaisi ja käänsi selkänsä ovelle. ”Laitetaan tarjoilut valmiiksi. James, sinä voisit…”
      Keittiön ovi narahti ja perheen isä astui sisään. ”James, ensimmäiset vieraasi saapuivat”, hän sanoi hymyillen esikoiselleen.
      James puri huultaan, ettei vahingossakaan näyttäisi äidilleen iloaan siitä, miten pääsi luistamaan auttamisesta. Hän tyytyi vain nyökkäämään pieni hymy kasvoillaan, lähinnä vastatakseen isänsä hymyyn, ennen kuin suuntasi tiensä kohti keittiön ovea. Hän kuuli äitinsä jakelevan käskyjä Lilylle, Albukselle ja isälle. James joutui tekemään kaikkensa, ettei vain vilkaisisi keittiön puoleen ja virnistäisi sisaruksilleen vahingoniloisena. Poika oli varma, että jos äiti vain saisi hänet kiinni virnistelemästä, hänet kutsuttaisin saman tien takaisin keittiöön, eivätkä edes vieraat voisi pelastaa häntä.

Vieraita tuli paljon. Kaikki sukulaiset, joita oli oikeastaan vain Weasleyden puolelta, eihän isän puolelta ollut jäljellä mitään. Tai oli, olihan Harry maininnut joskus Jamesille, Albukselle ja Lilylle Dursleyn perheestä, mutta muuta sukua siltä puolelta ei sitten ollutkaan. Jostain syystä juhliin oli kutsuttu myös joitain perheen ystäviä, kuten Hagrid ja Kingsley Kahlesalpa. James ei tarkalleen tiennyt, miten taikaministeri oli juhliin kutsuttu, mutta ei valittanut. Itse asiassa häntä hieman harmitti, että koulu oli hänen osaltaan ohi. Olisihan se ollut ihan kivaa päästä kertomaan ystäville, että oikein taikaministeri oli saapunut hänen juhliinsa! Ei sitä ihan joka päivä kokisi.
      Silti, vaikka vieraita oli talo piukassa ja jokainen odotti tarjoilun alkua, oli silti eräs, joka ei ollut vielä ilmaantunut paikalle, tai sitten hänen saapumisensa oli mennyt Jamesilta ohi. Nimittäin Teddy Lupin oli auttamattomasti hukassa. Luulisi, että turkoosin väriset hiukset olisivat erottuneet muiden joukosta tai James, joka tunsi hyvin Teddyn äänen ja erottaisi sen vaikka missä, ei ollut edes kuullut Teddyn puhuvan tai nauravan. Hän oli epätoivoisesti vilkuillut ympärilleen jutellessaan ihmisten kanssa ja pyörinyt vieraiden seassa etsien, mutta turhaan. Teddyä ei vain näkynyt.
      Lopulta James alkoi turhautua etsimiseen. Osasyynä tosin oli myös se, ettei hän saanut otettua askeltakaan, kun hänet jo vedettiin seuraavaan keskusteluun. Jos ei muuten, niin sitten kaikki mahdolliset serkut kävivät kimppuun vuorotellen. Tietysti serkkujen kanssa oli aina kivaa, mutta nyt hän vain kaipasi Teddyä. Joulusta oli liian pitkä aika.
      James näki sivummalla isänsä, joka seisoi juttelemassa Ronin ja Hermionen kanssa. Hän sai idean ja alkoi suunnata heidän luokseen. Jos Teddy olisi jo tullut, isä olisi ihan varmasti nähnyt hänet!
      ”Hei, isä”, James aloitti, kun tuli heidän luokseen. Harry nosti kättään odottamisen merkiksi vilkaisten vain nopeasti Jamesia.
      ”Todellisuudessahan näin on paljon parempi, vaikkei moni sitä uskokaan”, Harry jatkoi keskustelua, eikä Jamesilla ollut hajuakaan, mistä puhuttiin.
      ”On, on”, Hermione vahvisteli. ”Vaikka enhän minä sitä tiedä, kun en ole nähnyt ja kokenut, mutta kyllä sen tajuaa jo, kun asiaa ajatteleekin. Tosin tietysti riippuu, kuka tahtoo katsoa ja mistä kulmasta, mutta kyllähän kaikki loppujen lopuksi ovat hyvin kiitollisia tästä ratkaisusta.”
      ”Totta”, Ron sanoi puolestaan. ”Kingsley teki oikein, ei sitä käy kiistäminen. En vain ymmärrä, miten jotkut jaksavat näinkin monen vuoden jälkeen nalkuttaa asiasta.”
      ”Koska jotkut ovat niin sanotusti vanhoillisia. He ovat eläneet ankeuttajien aikaan ja heistä on mahdoton ajatus, ettei Azkabanissa olekaan ankeuttajia vaan kaikkea muuta.”
      ”Oli miten oli, onneksi valittajia on enää hyvin vähän”, Harry päätti ja kääntyi sitten katsomaan poikaansa, joka antoi katseensa kiertää vieraissa, toivoen, että näkisi jossain ne tutut kasvot. ”Mitä mielessä, James?”
      Poika nosti katseen isäänsä. Hänestä oli jotenkin ärsyttävää, miten Ron ja Hermionekin katsoivat häntä odottavasti, vaikka hän halusi puhua vain isänsä kanssa. Olisivat jatkaneet kahden keskusteluaan ja olleet kuin Jamesia ei olisikaan. ”Oletko nähnyt Teddyä?”
      ”En ole”, Harry vastasi ja kurtisti hieman kulmiaan. ”Eikö hän ole vielä tullut?”
      ”Ei kai sitten”, James vastasi ja mutristi hitusen huuliaan tyytymättömänä. Kaikki muut olivat oikeastaan paikalla, mutta ei Teddy. Kaikista ihmisistä juuri Teddy. Miksi?
      ”Mitä Teddylle muuten kuuluu nykyään?” Hermionen ääni kysyi. ”Ovatko hän ja Victoire sopineet?”
      ”Ovathan he”, Harry vastasi. ”Tosin en ole varma, vaivaako se häntä enää.”
      ”Vähemmästäkin”, Ron puuskahti. ”Kyllä minuakin vaivaisi, jos olisin yllättänyt tyttöystäväni jonkun toisen kanssa. En vain olisi uskonut Victoiresta…”
      ”Kyllä Teddy toipuu”, Harry sanoi nopeasti väliin ennen kuin Hermione sanoisi yhtään mitään. ”Ja jos se vaivaakin häntä, niin hän ei sitä kovinkaan hyvin näytä. Sitä paitsi työt vievät hänen ajatuksensa toisaalle…”
       James kuunteli enää vain puolella korvalla, sillä nyt hän kiinnitti huomiota siihen, miten korkeita shampanjalaseja liiteli ympäriinsä löytääkseen jokaiselle juojansa. Toki alaikäisten laseissa oli kurpitsamehua. James otti oman lasinsa pienen jännityksen vallassa. Oliko tämä nyt se tervetuliaismalja?
      ”No niin, nyt kun kaikki ovat paikalla, niin eiköhän juoda malja juuri valmistuneelle Jamesille?” James kuuli äitinsä ilmoittavan jostakin lähettyviltä. Poika ei voinut mitenkään olla hymyilemättä, eikä jännitys laantunut. Hän ei ollut osannut kuvitella, että tämä päivä tulisi oikeasti joskus koittamaan. Se oli aina tuntunut niin kaukaiselta, niin saavuttamattomalta…
      ”Eikös sankareilla ole yleensä tapana pitää jokin pieni puhe tai jotain?” George Weasley letkautti sivusta ilkikurinen ilme kasvoillaan. James irvisti vastalauseena ja sai setänsä nauramaan.
      ”Joo, James voi pitää puheen!” nuori Fred säesti tukeakseen isänsä sanoja.
      ”Niin, hänellä kun on aina sana hallussa”, Roxanne kannusti heti kaksoisveljensä perään. ”Anna palaa!”
      ”Toden totta, James voisi pitää pienen puheen”, Molly innostui ajatuksesta. ”Eikö totta, Arthur?”
      ”Mmmm, niin, olisihan se oikein mukavaa”, Arthur mumisi tutkiessaan samalla lipaston päällä kököttävää uutta cd-soitinta uteliaana.
      Perhoset Jamesin vatsassa alkoivat lepatella kaksi kertaa kamalammin, kun hän tajusi, mihin oli joutunut. Jokainen vieras katseli nyt odottavasti häntä. Hänen olisi pakkoa sanoa jotain.
      James oli valmissanainen nuori mies, joka osasi heittää yleensä tilanteessa kuin tilanteessa ilmoille jotakin. Nyt kuitenkin tuntui, ettei hän meinannut keksiä mitään sanottavaa. Aivot tuntuivat lakanneen toimimasta. Mitä tällaisissa tilaisuuksissa kuului sanoa tervehdykseksi? Hei, ja kiitos, että tulitte, toivottavasti viihdytte?
      ”Öööö, niin”, James aloitti hieman hölmistyneenä ja antoi katseensa kiertää vieraita. Ovi kolahti jossakin, mutta James yritti olla välittämättä siitä. Ehkä hän sittenkin käyttäisi sitä lyhyttä ja ytimekästä tervehdystä. ”Kiitos, että olette kaikki tulleet ja toivottavasti…”
      Sitten sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Hän näki turkoosien hiuksien ilmestyvän punavoittoisten hiuksien keskelle. Teddy Lupin oli viimein saapunut paikalle, ja James kohtasi hänen katseensa.
      ”Ja…” James yritti uudelleen, ” ja toivottavasti viihdytte.”
      Syntyi hiljaisuus, jonka rikkoi George nostamalla lasinsa korkealle ilmaan: ”Onnea James Potterille!”
      ”Onnea!”

”Olen todella pahoillani, että olen myöhässä”, Teddy sanoi pitkän ajan jälkeen, kun oli viimeinkin saanut tilaisuuden tervehtiä Jamesia. Teddy olisi tehnyt sen jo heti pienen puheen jälkeen, mutta tietysti ruokailu oli aloitettu heti alkumaljan jälkeen, ja tietenkin James oli ollut se, jonka oli pitänyt aloittaa ruokailu. Niinpä Teddy oli ensin tervehtinyt Albusta ja Lilyä, kysellyt kuulumisia ja miten koulussa oli sujunut. Sen jälkeen muut olivat alkaneet kysellä Teddyn kuulumisia. Kukaan ei tietenkään kysynyt suoraan, mutta Teddy tiesi, että hyvin moni kyseisistä tutuista oli vain kiinnostuneita tietämään, miten hän oli selvinnyt erosta Victoiren kanssa.
      Se oli tapahtunut vasta muutama kuukausi sitten. Silloin Teddy oli saanut pitkän työpäivänsä jälkeen Victoiren kiinni tapailemasta toista miestä. Tietenkin se oli ollut pienoinen järkytys ja siitä oli syntynyt riita, jonka päätteeksi Teddy oli poistunut asunnosta ja tullut kummisetänsä luokse. Ei hänellä enää muuta ollutkaan, isoäitikin kun oli nukkunut pois muutama vuosi sitten, ja Teddy oli myynyt talon pois, kun ei ollut tarvinnut sitä. Nyt sille olisi ollut käyttöä.
      Mutta Pottereille hän oli aina tervetullut. Tänne hän oli tullut, jutellut niin Harryn kuin Ginnynkin kanssa murheistaan ja saanut heiltä tukea. Kumpikaan ei ollut tivannut enempää kuin Teddy oli ollut valmis kertomaan. He olivat antaneet hänelle aikaa miettiä asioita rauhassa ja koota ne kasaan. Toki sinä aikana hän oli ehtinyt kovasti kaivata Jamesia, Albusta ja Lilya, varsinkin Jamesia. James kun oli aina ollut kolmikosta Teddylle se läheisin. He olivat kuin veljiä, mutteivät kuitenkaan olleet. He olivat parhaita ystäviä, muttei sekään tuntunut olevan paras mahdollinen termi kuvaamaan heidän suhdettaan. Mutta sen hän tiesi, että Jamesin kanssa hän saattoi puhua mistä tahansa. Jamesin kanssa oli aina hauskaa, ja hänen seurassaan ei tarvinnut olla enempää kuin oli. Toki hän rakasti Albusta ja Lilyäkin, mutta James oli aina James.
      Oli mennyt kokonainen kuukausi ennen kuin Teddy oli saanut ajatuksensa järjestykseen ja tiennyt itsekin, missä mentiin. Yllätyksekseen hän oli jotenkin tajunnut, että oli tietyllä tapaa helpotus mennä Victoiren luokse, sopia asiat ja erota ystävinä. Se ei vaivannut Teddyä liiemmin, eikä hän tiennyt, oliko ollut ihan hyvä, että hän otti lopullisen eron näin kevyesti. Toisaalta, ei hän ainakaan halunnut missään surussakaan pyöriskellä.
      Ja heillä meni Teddyn mielestä hyvin. Ainakin hetki sitten käyty keskustelu Victoiren kanssa oli viitannut siihen, ettei kummallakaan ollut jäänyt mitään hampaan koloon. Se olikin ollut ensimmäinen keskustelu sitten eron jälkeen, ja jotenkin kaikki oli tuntunut olevan niin kuin ennenkin: keskustelu oli ollut mukavaa ja tuttavallista, rentoa ja sujuvaa.
      Näin ollen hän vastasi rehellisesti kaikille kysyjille voivansa todella hyvin. Tietyllä tapaa häntä oli kyllä ärsyttänyt se, miten ihmiset jaksoivat velloa vanhoissa asioissa ja muistuttaa Teddyä kyseisestä erosta. Vaikka hän olikin sujut asian kanssa, hän ei silti tuntenut suurtakaan riemua käydessään eroa läpi jokaisen kanssa erikseen.
      ”Ei se mitään”, James vastasi virnistäen tavalliseen tapaansa. ”Voit korvata sen ajan sitten lopusta.”
      Teddy hymyili vinosti. Oli heti jotenkin luontevaa olla, kun James oli paikalla. ”Ja korotettuna. Ehkä niinkin korotettuna, että ehdit kyllästyä minuun.”
      ”Ai… Kuinka kauan ajattelit viipyä?” James kysyi.
      Turkoosihiuksinen mies kohautti olkiaan. ”Jos Harrylle ja Ginnylle sopii, niin ainakin niin kauan että löytäisin uuden asunnon itselleni. Jos ei… No, sitten kai menen sillan alle asumaan.”
      ”Mutta… eikö sinulla ole asuntoa?” James kysyi, ja hämmennyt oli luettavissa hänen kasvoiltaan. Joskus Teddy unohti, miten vähän James saattoi loppujen lopuksi tietää. Olihan hän Jamesin kanssa kirjoitellut aina silloin tällöin, mutta ne asiat eivät kyllä olleet liittyneet lainkaan Victoireen, eroon tai siihen, että Teddy oli nyt asunnoton.
      ”Minulla ja Vicillä oli”, Teddy vastasi hieman vakavammin ja silmäili sitten ympärilleen ilmeettömänä. ”Sovimme, että Vic voi jäädä sinne. Onhan hänellä mieskin.”
      Enempää Teddy ei sanonut, eikä James kysynyt. Joskus James osasi hämmästyttää Teddyä, sillä poika osasi olla utelias kuin mikä, mutta Victoiresta eroaminen ei ollut Jamesia suuremmin kiinnostanut. Ei silti, ei Teddy Jamesia siitä syyttänyt. Vaikka hän jakoikin suurimman osan asioistaan, ellei kaikkia, juuri Jamesin kanssa, hän oli kiitollinen siitä, ettei James sentään tarttunut jokaiseen asiaan kuin takiainen ja halunnut vatvoa niistä kyllästymiseen asti.
      ”Eiköhän se äidille ja isälle sovi”, James sanoi kohauttaen olkiaan.
      ”Toivoisin sitä, mutta en voi vaatia enempää”, Teddy sanoi. ”Olen saanut olla täällä teidän jaloissanne jo niin paljon, ettei minulla olisi varaa pyytää enempää.”
      James väläytti vain toispuoleisen hymyn vastaukseksi, ja Teddy tiesi, että nyt oli tultu sellaiseen kohtaan, missä James ei osannut sanoa mitään.
      ”No, mitä toit minulle lahjaksi?”
      Teddy katsoi Jamesia ja huvittunut hymy levisi hänen kasvoilleen. ”Miksi kyselet tuollaisia?” hän naurahti lopulta.
       ”Miksi en kysyisi?” James kysyi ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. ”Tottahan sinä toit lahjan kuten kaikki muutkin.”
      ”En tuonut.”
      ”Siis mitä?!” James huudahti ja yritti näyttää järkyttyneeltä, mutta Teddy huomasi naurunsa lomasta, ettei James kyennyt siihen, kun suu nyki koko ajan hymyyn. ”Et ole tosissasi.”
      ”No, nyt valitettavasti olen”, Teddy sanoi kun oli viimeinkin saanut naurunsa laatumaan ja ryhtiään hieman korjattua. ”En keksinyt sinulle mitään, joten… No, ajattelin, että ehkä voisimme mennä yhdessä katsomaan sinulle jonkun lahjan.”
      ”Oikeastiko?” James kysyi, ja kun Teddy nyökkäsi vastaukseksi, hän jatkoi. ”Hienoa, olenkin aina halunnut…”
       ”Mutta ennen kuin alat toivoa mitään”, vanhempi mies keskeytti nuoremman, ”on olemassa ehtoja.”
      ”Ääääh, Teddyyy….”
      ”Voi kyllä, James-rakas, sinä kun rakastat sääntöjä ja rajoitteita”, Teddy virnuili ilkikurisesti. James irvisti takaisin, mutta risti sitten huvittuneena käsivartensa rintakehälleen.
      ”Anna kuulua.”
      ”Haluan, että se on jotain käytännöllistä.”
      ”Käytännöllistä?” James toisti mietteliäänä.
      ”Ei siis rojua”, Teddy täydensi. ”Haluan, että siitä on sinulle jotain hyötyä ja iloa. En kelpuuta siis sontapommeja, torahammasfrisbeetä, pinnauspurtavia, enkä muutakaan sellaista”, Teddy varoitti huvittuneena. James näytti kieltä vastaukseksi. ”Eikä se saa olla ruokaa.”
       ”Mitä? Eikö ruoka ole muka hyödyllistä?” James kysyi.
       ”Ei”, Teddy vastasi. ”Tai no on, mutta en halua ostaa sinulle mitään sellaista. Haluan, että se on jotain, mistä on hyötyä useammin kuin kerran. Ja… No, viimeinen ehtoni on, ettei mitään mahdotonta.”
      ”Mahdotonta?”
      ”Eli esimerkiksi lohikäärme”, Teddy lisäsi huvittuneena.
      ”Puhuko joku täällä lohikäärmeistä?” jykevä ääni kysyi aivan yllättäen, ja niin James kuin Teddy säikähtivät. Ääni oli kuitenkin tuttu ja kumpikin nosti katseensa paikalle saapuneeseen kookkaaseen Hagridiin, joka oli tullut tulisviskilasinsa kanssa paikalle. ”Hienoja otuksia ne lohikäärmeet, todella upeita.”
      ”Joo, niin kai”, James sanoi. ”Isä kertoi, että sinulla on joskus ollut lohikäärme.”
      ”Niin on ollu!” Hagrid myönsi onnellisen näköisenä. ”Norjalainen röpelöniska, Norbert. Tai oikeastaan Norberta, mutta kuiteskin! Todella upee kaveri, tunnisti kyllä äidin heti ensihetkistä lähtien. Ja onhan mulla ollu muitakin lemmikkejä, kuten Pörrö…”
      Teddy vilkaisi huvittuneena Jamesia. He olivat jääneet jumiin Hagridin tarinoihin, jotka kumpikin pojista oli kuullut vähintäänkin kaksi kertaa. 

[Subbe93]

Toinen luku
- Nähdään Viistokujalla -

”Toisen kuunteleminen on erityisen tärkeää silloin, kun mitään ei kuulu.”
                                                                                                             - Paula Sainio

~*~*~

Juhlat jäivät taakse, ja jälleen kerran James kiitti onneaan siitä, että heidän perheeseensä kuului viisi jäsentä plus tietenkin Teddy. Juhlaruokaa oli jäänyt yli, mikä tarkoitti sitä, että he söivät rääppeitä seuraavat päivät. Onneksi niitä päiviä oli vain muutama. Vaikka ruoka olikin ollut hyvää, ei sitä kukaan jaksanut paria päivää enempää. Tiistaina he söivät jo jotain muuta.
      Vaikka James nauttikin kesästä Albuksen ja Lilyn kanssa, niin sanotut ”aikuiset”, kuten James heitä kutsui, koska ei tuntenut itseään vieläkään aikuiseksi, kävivät silti töissä ja pitivät lomiaan aina silloin kun ehtivät. Ginny oli ottanut lomaa viikon ennen juhlia, jotta oli ehtinyt valmistella niitä, ja toisen juhlien jälkeen, jotta sai vastaavasti rauhoittua ennen töihin paluutaan. Harryn neljä viikkoa oli suunniteltu siten, että hän saisi olla kotona lapsien kanssa ennen koulun alkua ja saattaa heidän asemalle. Ginny oli siis säästänyt lomansa kaksi viimeistä viikkoaan sinne, jotta he voisivat olla koko perheen voimin yhdessä ennen kuin Albus ja Lily palaisivat Tylypahkaan. Teddy taas ei ollut pitänyt väliä, miten lomansa pitäisi, joten oli saanut ensimmäiset kaksi viikkoaan jo muutaman viikon päähän.
      Ja Teddyn ensimmäistä lomapäivää James odotti enemmän kuin mitään muuta. Se oli päivä, jolloin Teddy oli luvannut lähteä hänen kanssaan etsimään lahjaa Viistokujalta.
      ”Epäreilua”, Lily kitisi, kun James oli kertonut hänen ja Teddyn suunnitelmista. Lähinnä hän oli ilmoittanut siitä vanhemmilleen, mutta Lily ja Albus nyt tietenkin olivat läsnä. ”Minäkin tahdon mukaan! Minäkin haluan lähteä Viistokujalle!”
      ”Et tule”, James sanoi. Hänellä oli suunnitelma kyseistä päivää varten, eikä hän todellakaan kaivannut Lilyä saati sitten ketään muutakaan mukaansa pilaamaan sitä. Hän vain toivoi, että äiti ja isä kunnioittaisivat hänen päätöstään ja pitäisivät Lilyn kotona. ”En halua sinua mukaani.”
      ”James, olet epäreilu!” Lily huusi kiukkuisena.
      ”Kulta, pääset Viistokujalle myöhemmin”, perheen isä sanoi puuttuen riitaan ennen kuin se äityisi lainkaan pahemmaksi. ”Sitä paitsi sinähän lupasit mennä heti alkuviikosta Kotikoloon Fredin, Roxannen, Hugon ja Rosen kanssa, muistathan?”
      Mielessään James kiitti onneaan, että Teddyn ensimmäinen lomapäivä olikin sattunut osumaan noin hyvään saumaan. Hän kiitti myös onneaan siitä, ettei ollut maininnut asiasta vanhemmilleen yhtään aikaisemmin. Muuten olisikin voinut käydä niin, että yökyläreissua olisi siirretty ja Lily olisi passitettu heidän mukaansa.
      ”No… Niin lupasin”, Lily mumisi ja mulkaisi Jamesia. ”Mutta minäkin haluan Viistokujalle.”
      ”Pääset sinne kyllä, kultaseni”, Harry toisti ja suukotti tytärtään päälaelle.
      ”Mitä minä sitten teen?” Albus kysyi vuorostaan. ”Jään yksin kotiin?”
      ”Voithan sinäkin mennä Kotikoloon, jos et halua yksin kotiin jäädä”, Ginny ehdotti pojalleen. ”Uskon, että mahdut vielä joukkoon. Tai voithan sinä jonkun kaverisikin luokse mennä…”
      James ei jäänyt enää kuuntelemaan keskustelua, vaan vetäytyi omaan huoneeseensa. Yksinäisyyteen sulkeuduttuaan hän ei pystynyt olemaan enää paikoillaan. Auttamatta hän palasi jälleen kerran valmistujaisjuhliinsa ja siihen hetkeen, joka oli saanut hänet melkein tiputtamaan lautasen käsistään.
      Kaikista pahinta oli ollut nähdä Teddy ja Victoire juttelemassa ja nauramassa yhdessä. Se näky oli saanut jonkun puristumaan hänen sydämensä ympärille niin, että oli oikein pahaa tehnyt. Hän ei halunnut olla ilkeä, mutta salaa mielessään hän oli toivonut, että Teddyn ja Victoiren välit olisivat tulehtuneet niin pahasti, ettei heillä olisi ollut mitään sanottavaa toisilleen.
      Vähän reilu kaksi vuotta sitten James oli tajunnut, mitä Teddy hänelle oikein merkitsi. Siitä lähtien hän oli mustasukkaisena katsellut vierestä, miten Victoire omi Teddyn, katsellut kateellisena, miten kaksikon huulet olivat koskettaneet toisiaan aina uudelleen ja uudelleen, ja miten Teddy oli omistanut yhden kauneimmista hymyistään Victoirelle ja kuiskinut tämän korvaan kauniita sanoja täyteläisen pehmeällä äänellään. Ja James oli joutunut tekemään kaikkensa, että oli saanut aina selkänsä käännettyä, ja yrittänyt epätoivoisesti oppia elämään sen kanssa, ettei koskaan voisi olla Victoiren tilalla Teddyn rakastettavana.
      Sitten Teddy oli kertonut erosta kirjeessä. Nyt Teddy oli vapaa ja Jamesilla oli kaikki mahdollisuudet!
      Mikäli James vain uskaltaisi käyttää niitä hyväkseen. Mikäli hän uskaltaisi kertoa Teddylle, mitä tunsi häntä kohtaan, mitä oli tuntenut jo pitkän aikaa. Mutta hän ei ollut vielä uskaltanut. Rajansa Jamesillakin oli, vaikka suhteellisen hurjapäinen olikin: Hän saattoi hyvin viattomilla taioilla kirota ihmisiä, järjestää pieniä jekkuja, uhmata Tylypahkan sääntöjä ja ängetä vaikka Kiellettyyn metsään ihmissusien sekaan, mutta rakkauden tunnustukseen hänestä ei tuntunut olevan. James oli yrittänyt Tylypahkasta kirjoittaa kirjeitä, joissa olisi kertonut Teddylle tunteistaan, ja vaikka hän olikin viimeisimmät saanut valmiiksi asti, hän oli kääntynyt ympäri viimeistään pöllölän ovella ja heittänyt kirjeet Rohkelikkotornin takan loimuaviin liekkeihin toivoen, että olisi jokin helpompi keino. Sellaista ei vain ollut. Toinen vaihtoehto oli kertoa Teddylle päin naamaa, ja nyt se olisi pakko, ainakin niin kauan, kun he asuisivat saman katon alla.
      Ei Jamesista vain ollut siihen. Hän pelkäsi Teddyn reaktiota. Hän ei tiennyt, miten Teddy suhtautuisi, jos hän kertoisi. Kaikista pahimpana vaihtoehtona hän piti sitä, että Teddy ehkä pitäisi häntä vastenmielisenä, ja se pilaisi heidän ystävyytensä ikuisiksi ajoiksi.
      Silti James tiesi, että hänen pitäisi yrittää toimia mahdollisimman nopeasti. Aina voisi tulla joku toinen, eikä hän tiennyt, kestäisikö sitä, jos hän ei olisi edes yrittänyt. Eniten hän pelkäsi sitä, että Teddy antaisi Victoirelle anteeksi ja he palaisivat takaisin yhteen. Olihan Victoire kaikkea, mitä James ei ollut, kaikkea sellaista, miksi James ei edes pystyisi muuttumaan.
      Nyt hänen ensimmäinen mahdollisuutensa oli tulossa! Vain viisi päivää ja James lähtisi Teddyn kanssa Viistokujalle. Siellä he saisivat olla rauhassa: ei olisi äitiä, ei Lilyä eikä Albusta. Hän kertoisi Teddylle, ainakin yrittäisi. Sitä hän ei tosin tiennyt, miten ja missä ottaisi asian esille. Hän oli jo monta kertaa ehtinyt miettiä sitä, eikä ollut keksinyt muuta kuin ehdottaa lasillisia vaikkapa Vuotavassa noidankattilassa ja siellä sitten jotenkin ottaa asia esille. Jos ei muuten, James oli päättänyt kuluttaa valmistujaislahjansa siihen. Hän tiesi, ettei se täyttäisi Teddyn asettamia ehtoja, mutta se voisi olla hänen viimeinen oljenkortensa saada asia jotenkin kerrottua.
      Jos hän ei hionut näinä päivinä suunnitelmaansa, hän hermoili sitä, miten Teddy ottaisi uutisen vastaan. Käytyään mielessään läpi kaikki keksimänsä keskustelut ja niiden vaihtoehtoiset kulkusuunnat, hän uskotteli itselleen, ettei Teddy voisi suuttua. Teddy oli mukava ja ymmärtäväinen, oli aina ollut, joten jos James nyt kertoisi, hän halusi ajatella, että Teddy ymmärtäisi. Ja jos Teddy ei haluaisi Jamesia, hän kertoisi sen - ainakin toivon mukaan – hienovaraisesti, ja asia olisi okei. Ainakin James niin uskotteli itselleen.

Sunnuntaina James istui ruokapöydässä sisaruksien ja äitinsä kanssa odottamassa perheensä isää ja Teddyä kotiin päivystysvuorosta, kun takassa välähti vihreät liekit ja Harry astui keittiöön.
      ”Anteeksi kulta, en ehdi syömään”, Harry sanoi Ginnylle hieman hengästyneenä. ”Minulle ja Teddylle tuli eräs kiireinen asia hoidettavaksi, ja… no, siihen voi mennä aikaa.”
      ”Jotain vakavaa?” Ginny kysyi hitusen huolestuneeseen sävyyn.
      ”Epäilyjä vain”, Harry vastasi. Sitten hän kääntyi Jamesin puoleen. ”Teddy käski lähettää terveisiä, että pysytte suunnitelmissanne. Mikäli hän ei ole ilmestynyt tänne aamuun mennessä, mene Vuotavaan noidankattilaan ja odota häntä siellä. Jos homma venähtää, vapautan hänet viimeistään huomenna, kun saan muutaman muun aurorin takaisin töihin.”
      ”Okei”, James vastasi ja tunsi mielialansa hieman laskevan. Hän todella toivoi, ettei saisi tämän päivän aikana tai huomisaamuna viestiä, ettei Teddy pääsisikään. James oli niin päättänyt toteuttaa suunnitelmansa, ettei halunnut tällaisen asian takia perääntyä.
      ”Ja Al ja Lily, olkaahan kiltisti, kun menette Kotikoloon”, Harry lisäsi kahdelle nuorimmaiselle ja meni ensin Lilyn luokse. ”Ei rasiteta mummia liikaa.”
      ”Olethan sinä varovainen, isi?” Lily kysyi ja nosti kasvonsa ylös, jotta näki takanaan seisovan isänsä.
      Harry kasvoille levisi lempeä hymy. ”Niin varovainen kuin olla ja voi”, hän lupasi ja sujautti suukon tyttärensä otsalle. ”Rakastan sinua.”
      ”Minäkin sinua, isi”, Lily vastasi ja hymyili isälleen leveästi ennen kuin tämä siirtyi Albuksen vierelle.
      ”Nähdään, kun palaan”, Harry sanoi ennen kuin suukotti nuorinta poikaansa poskelle. ”Olet tärkeä, Al.”
      Albus hymyili. ”Joo, ja ole varovainen, isä.”
      Sitten oli Jamesin vuoro, jolloin perheen esikoinen automaattisesti vetäytyi penkillään ennen kuin hänen isänsä ehtisi tehdä mitään. ”Isä, olen jo aikuinen mies”, hän sanoi nopeasti. ”Ei niitä suukkoja tai mitään sen sellaista hömppää. Se tekee hallaa katu-uskottavuudelleni.”
      Harry nauroi ja pörrötti poikansa valmiiksi kurittomia hiuksia. ”Muistan kyllä, James, muistan kyllä”, hän sanoi ennen kuin laski kätensä pojan olkapäälle ja puristi sitä hitusen. ”Mutta olet silti tärkeä, ja muista olla kiltisti…”
      ”Isä, olen jo aikuinen”, James nurisi lähinnä tavan vuoksi. ”Täysi-ikäinen. Ei sinun kuulu ladella minulle komentoja ja sääntöjä…”
      ”Ole kuinka aikuinen haluat, James, mutta olet silti poikani, ja tulet aina olemaan. Joten sinun pitää totella minua – aikuisuudestasi huolimatta”, Harry vastasi virnistäen. ”Joten, kuten olin sanomassa, ole kiltisti, äläkä aiheuta Teddylle harmaita hiuksia.”
      ”Joo joo, iskä”, James sanoi ja vilkaisi huvittunutta isäänsä ennen kuin tämä päästi irti Jamesin olkapäästä ja meni suutelemaan äitiä.
      ”Tulen kyllä takaisin, ei huolta.”
      ”Ole kuitenkin varovainen! Eikä mitään typeriä päähänpistoja tai muuta”, Ginny varoitteli.

Koko seuraavan aamun hänen vatsassaan lenteli kirotut perhoset, sillä rakkauden tunnustamisen aika lähestyi vääjäämättä. Hermostuneisuus oli tainnut näkyä päällepäin, sillä pitkin aamua niin Ginny kuin Lily ja Albus olivat kyselleet, oliko Jamesilla kaikki hyvin. Ginny oli jopa tarkistanut häneltä kuumeen, mutta mitään erikoista ei ollut ollut.
      Kun Teddystä ei ollut kuulunut mitään tai edes näkynyt, James keräsi tavaransa ja matkusti hormipulverilla Viistokujalle. Mitä lähemmäs Teddyn tapaaminen tuli, sitä enemmän hänestä alkoi tuntua, ettei pystyisi kertomaan tunteistaan.
      Ei, hänen oli pakko! Hän ei voisi antaa Teddyä kenelle tahansa ilman, että olisi edes yrittänyt! Hän halusi Teddyn, hänhän oli jo muutaman vuoden halunnut, mutta ainoa este oli ollut Victoire. Nyt Victoire oli enää vain häälyväinen uhka monien muiden rinnalla. Jamesilla olisi etulyöntiasema, mutta olisiko siitäkään mitään iloa, jos hän ei saisi sitä hyödynnettyä?
      James katseli Vuotavan noidankattilan autioita pöytiä. Itse asiassa siellä ei ollut ketään. James etsi hetken katseellaan jotain liikettä kuin saadakseen vihiä, että joku oli kyllä jossakin. Kun mitään ei kuitenkaan tapahtunut, James päätti käydä vilkaisemassa ulkona. Ehkä Teddy oli mennyt ulos odottamaan.
      James astui ulos Vuotavasta noidankattilasta ja lähti hitain askelin kulkemaan katua pitkin katsellen ihmisiä. Hänen askelistaan tuli sitä epävarmempia, mitä enemmän hän asiaa ajatteli. Itse asiassa Teddyhän voisi olla missä tahansa, jos hän olisi lähtenyt edeltä jonnekin. Sitä paitsi ei olisi lainkaan Teddyn tapaista lähteä sovitulta odotuspaikalta.
      James pysähtyi ja kääntyi katsomaan takaisin tulosuuntaansa. Ehkä hänen pitäisi kuitenkin palata takaisin Vuotavaan noidankattilaan ja odottaa siellä, kuten oli sovittu. Teddyn pitäisi kulkea sen läpi, kun tulisi, ja todennäköisesti hän olisi odottanut Jamesia siellä, jos olisi tullut aikaisemmin paikalle.
      James otti muutaman askeleen palatakseen takaisin. Hän sattui kuitenkin vielä vilkaisemaan taakseen kuin varmistaakseen, ettei näkisi Teddyä, kun hänen näkökenttäänsä iskostui tuttu vaaleahiuksisen nuori nainen jonkun tumman miehen kanssa. Victoire!
      Hetken mielijohteesta James kääntyi ja kohdisti katseensa ensimmäiseen ikkunaan, joka tarjolla oli. Se oli sattunut olemaan Lurppuluomen pöllökeskuksen ikkuna. Hän oli kuitenkin paljon valmiimpi ottamaan tuijotuskilpailun mulkoilevien pöllöjen kanssa kuin kohtaamaan Victoiren ja tämän uuden miesystävän. James ei ihan varma ollut, miksei halunnut tervehtiä ja ottaa riskiä, että Victoire jäisi puhumaan ja esittelisi uuden miesystävänsä. Kenties kyseessä oli viha siitä, mitä hänen serkkunsa oli tehnyt Teddylle, tai ehkä hän vain pelkäsi, että Teddy saapuisi paikalle juuri kun he puhuisivat, ja sitten Victoire ja tuo mies liimautuisi heidän seuraansa ja…
      ”Hei, James!”
      No niin justiinsa... James irvisti lasin takana kököttävälle suurisilmäiselle pöllölle ennen kuin laittoi kasvoilleen yllättyneen ilmeen ja kääntyi. Victoire oli pysähtynyt miehensä kanssa ja katsoi nyt hymyillen Jamesia käsi hieman ylhäällä, jotta James varmasti huomaisi.
      ”Ah, Vic”, James tervehti hymyillen ja asteli serkkunsa luokse. Mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä? ”Mikä teidät on tänne tuonut?” hän kysyi ja vilkaisi samalla tummaa miestä, jonka kasvoilta ei voinut oikeastaan lukea mitään ihmeellistä. James laittoi merkille, että mies vaikutti jotenkin tutulta. Hän oli ihan varmasti nähnyt tämän jossakin. Mies oli leveäharteinen ja lihaksikas, ruskeat hiukset siististi lyhyeksi leikattuina. Jamesista tuntui, että Victoire tulisi rusentumaan tuon miehen käsittelyssä, nainen kun oli pieni ja siro.
      ”Kävimme Säilä&Imupaperissa, Apoteekissa ja samalla George-setää tervehtimässä”, Victoire selitti hymyillen ja heilautti vaaleita hiuksiaan sivummalle. ”Olimme juuri lähdössä kotiin, mutta sitten huomasin sinut.” Ja ennen kuin James ehti sanoa yhtään mitään, kuten ”minä tästä lähdenkin, etten hidasta teidän matkaanne” tai muuta vastaavaa karatakseen kauniisti paikalta, Victoire kääntyi henkivartijansa puoleen. ”Mark, tässä on James Potter, serkkuni. Hänen valmistujaisjuhlissaan olin silloin parisen viikkoa sitten. James”, Victoire jatkoi ja kääntyi hymyillen katsomaan Jamesia, ”tässä on Mark Nicoll, hän…”
        ”… on Kenmaren Kanahaukkojen lyöjä”, James jatkoi Victoiren lausetta, kun oli viimeinkin keksinyt, missä oli tuon kyseisen ihmisen nähnyt. Ei tosin vanha kasvo. Jos James ei väärin muistanut, Nicoll oli otettu joukkueeseen noin kolme vuotta sitten, mutta James oli hyvin tietoinen kaikesta, mikä liittyi huispaukseen. Hän halusi itsekin huippuhuispaajaksi.
      ”Hauska tavata, James”, mies sanoi hymyillen ja ojensi kätensä, johon James tarttui lähinnä ollakseen kohtelias. ”Victoire on kertonut sinusta, sanoi, että haluaisit pelata huispausta ammatiksesi.”
      ”Niin, no…”
      ”James!”
      James tunsi, miten hänen sydämensä pysähtyi hetkeksi ja kylmät väreet vilistivät hänen käsivarsiaan ja selkäpiitä pitkin. Teddy! Hän käänsi katseensa äänen suuntaan, mutta ei nähnyt sitä tuttua turkoosihiuksista nuorta miestä, vaan miehen, joka oli muuten Teddyn näköinen, mutta hiukset olivat mustat ja pidemmät kuin normaalisti, ja ne koskettivat melkein olkapäitä. Silmien värikin oli harmaa.
      ”Enkö pyytänyt sinua odottamaan?” mies kysyi ärtyneenä. Kyllä, ääni kuului Teddylle ja sanat vain varmistivat Jamesin olevan oikeassa. Tulija oli Teddy Lupin.
      ”Joo, pyysithän sinä, mutta siinä vaiheessa, kun näkee lauman lohikäärmeitä karkaavan Irvetasta, oli pakko tulla katsomaan”, James heitti mahdottoman viattomaan sävyyn, mutta Teddyn ilme ei pehmentynyt, kuten se olisi tehnyt normaalisti. Teddy oli pahalla päällä.
      ”Ei naurata”, Teddy tokaisi ja katsoi tuimasti Jamesia ennen kuin kääntyi Victoiren ja Markin puoleen. ”Ai hei Vic. Sinäkin olet eksynyt tänne.”
      James katsoi Victoirea ja huomasi, miten tämän hymy oli kadonnut ja tilalle oli tullut epävarmuus. Pieni kokeileva hymy kuitenkin pyrki kasvoille. ”Hei Ted, en meinannut tunnistaa sinua”, hän sanoi ja vilkaisi Markia. ”Niin, tuota… esittelin Jamesille juuri Markin…”
      ”Siis se Nicoll, joka pelaa lyöjänä Kenmaren Kanahaukoissa”, James täydensi ennen kuin ehti estää itseään, ja saikin Teddyltä myrkyllisen ja Victoirelta kauhistuneen katseen. Ai, sitä ei olisi saanut vissiin mainita… Hitto, hyvin menee, James!
      ”Vai niin”, Teddy sanoi lopulta ja katsoi Markia hetken ennen kuin ojensi kätensä. ”Olen Teddy.”
      ”Hauska tavata, Teddy”, Mark vastasi hymyillen, autuaan tietämätön siitä, miksi tilanne oli omalla tavallaan hieman outo ja kiusallinen. ”Oletko sinä…” hän vilkaisi Jamesia, ”hänen veljensä?”
      James piti naamansa peruslukemilla ja suunsa kiinni. Hänelle oli ihan sama, olisiko Teddy hänen isoveljensä vai ei, Teddy sen saisi päättää. James pysyisi vain leikissä mukana, kuten oli ennenkin tehnyt.
      Koska Teddy oli metamorfimaagi, hän oli usein muuttanut hiuksensa yhtä tummanruskeiksi kuin Jamesin, silmänsä ruskeiksi tai vihreiksi ja muutamalla kasvon piirteen muokkauksella tehnyt itsestään kuin aidon Potterin. Sitten he olivat kierrelleet siellä täällä ja sepittäneet Teddyn olevan Jamesin isoveli, joka oli opiskellut kotiopetuksena, eikä siksi kukaan tiennyt häntä Tylypahkasta. Joskus Teddy oli käynyt Durmstrangia, joskus Beauxbatonsia, ja joskus he olivat jopa keksineet jonkun toisen nimisen velhokoulun ja sijoittaneet sen jonnekin päin maailmaa.
      Nyt Teddy ei näyttänyt niin täydelliseltä ”Potterilta”, kuten oli joskus näyttänyt, mutta James ajatteli, että Mark pisti merkille, että kummallakin oli tummat hiukset, ja sen, miten James uskalsi puuttua keskustelun väliin noin vain ja Teddy luoda noinkin murhaavia katseita Jamesiin. Mutta ei James voinut olla varma, hän ei ollut Mark, eikä hän uskaltanut ruveta tuijottamaan Teddyä voidakseen analysoida, kuinka paljon heissä oli samaa näköä. Ei hän taitaisi edes osata tehdä sitä, koska hän ei nähnyt sitä samaa näköä edes oman perheensä välillä. Teddy sanoi sen johtuvan yksinkertaisesti siitä, että oman perheen jäsenet näki joka päivä, ja jokaisen naama oli juuri sellainen kuin sen pitikin olla, eikä siitä nähnyt mitään samankaltaisuutta oman naamansa kanssa, mutta ulkopuolinen osasi nähdä ne paljon helpommin.
      ”Niinkin voi sanoa”, Teddy vastasi lopulta ja hymyili hitusen. ”Mutta jos suonette nyt anteeksi, minun ja Jamesin on mentävä”, hän sanoi samalla kun nosti kätensä ja työnsi nuorempaa velhoa saadakseen tämän liikkeelle. ”Nähdään.”
      ”Nähdään!” James kuuli Victoiren huudahtavan perään, ja hämärästi hän kuuli myös Markin hyvästelyt, mutta se katosi ihmisten puheen alle. Teddy työnsi häntä turhan kovakouraisesti eteenpäin. Ollivandersin puodin kohdalla James tunsi, miten käsi katosi hänen selästään, mutta sen sijaan hänen käsivarteensa tartuttiin ja pakotettiin kääntymään ympäri.
      ”Miksi ihmeessä sinä et voinut odottaa minua Vuotavassa noidankattilassa?” Teddy kivahti. James kurtisti kulmiaan ja kallisti hieman päätään.
      ”En oikeastaan tiedä”, hän vastasi rehellisesti. ”Halusin kai tulla ulos katsomaan, oletko jo tullut tänne tai jotain.” Hän kohautti vielä vahvistukseksi olkiaan. Se oli lähin totuus, jonka hän saattoi antaa.
      ”Et sitten keksinyt kysyä tiskitytöltä, olenko tullut?”
      James ei täysin ymmärtänyt, mikä tässä kaikessa nyt oli ongelmana. Hänen mielestään Teddy teki nyt kärpäsestä härkäsen, kuten oli kuullut isänsä joskus sanovan, kun mummi nosti metelin jostain turhan pienestä jutusta.
      ”En”, James vastasi rehellisesti. ”Ja vaikka olisinkin keksinyt, niin miten olisin voinut kysyä, kun en edes tiedä, miltä olet päättänyt näyttää saapuessasi paikalle. Jos olisin nytkin kysynyt turkoosipäistä nuorta miestä, et olisi heidän mukaansa vieläkään saapunut.”
      Teddy vilkaisi sivussa roikkuvia hiuksiaan ennen kuin sulki silmänsä. Hitaasti ne lyhenivät ja vaihtoivat värin takaisin turkoosiksi. Monen muun silmissä se olisi ollut Teddyn perusväri, mutta James osasi vuosien jälkeen erottaa sävyerot, jotka kuvastivat Teddyn mielialaa varsinkin silloin, kun tunteet olivat voimakkaita. Nytkin turkoosit hiukset olivat tumman turkoosit, ja siitä James tiesi, että Teddy oli pahalla päällä. Jokin painoi Teddyn mieltä.
      ”No sitten olisit odotellut”, Teddy tokaisi ja avasi siniset silmänsä, eivätkä nekään olleet niin kirkkaat kuin yleensä. ”Jos minä olisin ollut siellä, olisin kyllä odottanut sinua.”
      Teddy pyyhälsi Jamesin ohitse ja jatkoi matkaa. James seisoi hetken paikoillaan katsoen kohtaan, jossa Teddy oli vain hetki sitten seisonut. Sitten hän kääntyi ja lähti Teddyn perään tietämättä, minne tämä oli oikeastaan edes menossa. Hän ei puhunut mitään. Hän tiesi, että jos Teddy oli noin pahalla päällä – ja onneksi niitä päiviä oli hyvin, hyvin harvassa -, silloin ei kannattanut olla nenäkäs tai hauska tai kyseenalaistaa mitään. Tai toki voisi, mutta hän tiesi, ettei Teddy välttämättä olisi moksiskaan tai sitten hän tiuskisi vastaukseksi.
      James ei kuitenkaan jaksanut uskoa siihen, että koko tämä kiukkuisuus johtui siitä, että James ei ollut odottanut Vuotavassa noidankattilassa. Tai ainakaan hän ei halunnut uskoa, varsinkaan, kun Teddy oli löytänyt hänet niin helposti.
      Kenties tämä kaikki johtui Victoiren ja Markin kohtaamisesta. Kenties Teddyä sattui vieläkin nähdä Victoire jonkun toisen kanssa, ja ehkäpä tilannetta oli vain pahentanut Mark, joka oli lihaksikkaampi kuin Teddy, todennäköisesti vahvempikin kuin Teddy, sekä kaiken lisäksi pelasi huippusuosittua huispausta, tienasi hyvin ja oli siinä mielessä tunnettu, koska tottahan lehdet huispauksesta, joukkueista ja heidän pelaajistaan kirjoitteli, mikäli oli jotain kirjoitettavaa. Kenties Teddyä harmitti se seikka, että oli jäänyt toiseksi julkkikselle.
      James tunsi myös oman mielialansa laskeneen. Kaikki innostus kahdenkeskisestä ajasta Teddyn kanssa sekä jännitys kertoa Teddylle, olivat poissa. Teddyn paha tuuli oli tarttunut Jamesiin, ja hänen mielialaansa pahensi todellakin ajatus siitä, että Teddyllä olisi vielä tunteita Victoirea kohtaan.
      James veti syvään henkeä ja nosti katseensa Teddyn selkään. Hänen oli pakko kokeilla, kuinka vihainen Teddy oli. ”No… Mitä kuuluu?”
      ”Ei mitään”, Teddy tokaisi edes vilkaisematta Jamesiin, ja nuorempi tiesi sen tarkoittavan sitä, että Teddy oli oikeasti pahalla tuulella. ”Mitä haluat lahjaksi? Haetaan se, niin päästään joskus kotiin.”
      Nyt toivoisin sitä Teddyä, joka on aina hyvällä tuulella.
      James pysähtyi, laski päänsä ja veti syvään henkeä sulkien silmänsä. Nyt hän teki kaikkia tapojaan vastaan, mutta hän ei tuntenut halua kulkea ympäriinsä pahantuulisen Teddyn kanssa. Häntä sattui nähdä Teddy sellaisena, ja kumpikin heistä tiesi, ettei Jamesista ollut minkäänlaiseksi piristäjäksi. Hän voisi kyllä kuunnella, mutta hän ei osaisi sanoa mitään lohduttavaa. Ei hän ollut koskaan oikein osannut. Hän itse kuittasi suurimman osan murheistaan huumorilla, varsinkin muiden ihmisten seurassa.
      ”Mennään kotiin”, James sanoi päättäväiseen sävyyn. Hän ei nostanut päätään, pysyi hetken paikallaan ja odotti ennen kuin avasi silmänsä ja katseli, miten Teddyn jalat pyörähtivät ympäri kengän kärjet häntä kohti. James odotti hetken ennen kuin nosti katseensa ja kohtasi Teddyn kasvot. Mutta sen sijaan, että Teddy olisi mulkoillut häntä, hän näyttikin… hämmentyneeltä?
      ”Mutta… Se sinun lahjasi”, Teddy sanoi lopulta.
      James pudisteli päätään. ”Ei sillä väliä, ehtii sen myöhemminkin”, hän sanoi. Hän mietti hetken vielä sanojaan ennen kuin lisäsi: ”En halua, että sinun pitää olla täällä, jos sinua ei huvita.”
      Heidän välilleen laski hiljaisuus jota särki vain ympäröivä taustamelu. Teddy katsoi hetken Jamesia suoraan silmiin ennen kuin laski katseensa maahan ja huokaisi. Sitten hän siirtyi sivummalle selkä seinää vasten ja lysähti istumaan maahan. James katseli vaitonaisena, miten toinen nosti kädet kasvoilleen.
      ”Olen niin pahoillani”, Teddy mutisi ennen kuin laski kätensä ja katsoi hyvin rasittuneen ja väsyneen näköisenä Jamesia. ”Olen valvonut melkein kokonaisen yön ja viimeksi syönyt sunnuntaiaamulla kunnolla.” Sitten Teddyn katse karkasi jonnekin Jamesin taakse. ”Ja sitten tulen tänne ja kuulen, että olet mennyt jo menojasi, ja sitten tapaankin exäni ja hänen uuden miehensä.”
      James ei sanonut mitään. Häneltä ei irronnut mitään kaunista sanottavaa Victoiresta saati Markista. Ei sillä, että hän olisi Markia koskaan fanittanut, mutta jotenkin hän piti miehestä vielä vähemmän. Kai sekin oli pelkkä periaate. Joka tapauksessa, hän ei uskaltanut lähteä vitsailemaan, eikä hän kyllä keksinyt mitään lohdullista sanottavaakaan. Sen sijaan hän vain seisoi ja katseli Teddyä jonkin aikaa ennen kuin asettui istumaan Teddyn viereen nojaten seinää vasten.
      ”Olitteko te väijymässä jotakuta?” James kysyi lopulta, kun ei osannut sanoa muutakaan.
      ”Joo”, Teddy vastasi. ”Joku epäili eräiden henkilöiden olevan niiden jästeihin kohdistuvien tapahtumien takana, joten menimme tarkkailemaan heitä ja heidän liikkeitään. Heillä oli joku kokous, joka tuntui kestävän koko yön. Sitten jäimme vahtimaan heitä siltä varalta, että he aikoisivat jotain.”
      ”Ai… Miten kävi?”
      Teddy kohautti olkiaan. ”Ei mitään ainakaan siihen mennessä kun lähdin.” Sitten hän huokaisi turhan raskaasti. ”Lupasin, että minua voi tulla hakemaan, mikäli lisävoimia tarvitaan.”
      James tyytyi nyökkäämään. Hän mietti, miten isä mahtoi pärjätä. Ei sillä, etteikö hän luottaisi isänsä taitoihin, mutta eihän noista vaarallisista velhoista koskaan voinut tietää, mitä heidän mielissään liikkui. Eikä kukaan voinut taata, että isä selviäisi hengissä jokaisesta hyökkäyksestä. Hyvin voisi sattua jotain, kuten taistelun tiimellyksessä joku kompastuminen tai harha-askel tai mitä tahansa. Kaikki oli mahdollista.
      ”Pitikin päästä näkemään se Nicell”, Teddy tuhahti yllättäen. James hätkähti omista ajatuksistaan ja katsoi Teddyä, joka katseli kivetystä kovin tiiviisti nojatessaan polviinsa.
      James nielaisi. ”Oletko… oletko mustasukkainen?”
      Teddy naurahti kovin kolkosti. ”Ei, enpä oikeastaan”, hän sanoi lopulta ja nojasi sitten taaksepäin seinää vasten ja nosti katseensa taivaalle. ”Olen ehtinyt päästä hänestä yli. Sovimme Vicin kanssa, jotta voisimme olla edes jonkinlaisia ystäviä. Hän ei kuitenkaan koskaan maininnut, kuka tuo hänen uusi miehensä on tai mitään. Toki minä kerran näin hänet, mutta en silloinkaan suuremmin tajunnut, että hän on oikein joku tähtikin.”
      ”No jaa, tähti, jonka vain harvat tietävät”, James sanoi hiljaa lähinnä itselleen.
      ”Olisihan se nyt pitänyt arvata, ettei Vicille kelpaa ihan mikä tahansa”, Teddy tuhahti kuulostaen kovin katkeralta. ”Kuka nyt tavallisen ihmisen haluaa, orvon metamorfimaagin, jolla hädin tuskin on minkäänlaista perhettä tai edes maallista omaisuutta. Kuka nyt tällaisen tavallisen näköisen ruipelon tahtoisi…”
      ”Nyt kyllä kuulostat hieman katkeralta”, James huomautti ja sai Teddyn hiljenemään. ”Sitä paitsi maailmassa on monta muutakin ihmistä kuin vain Vic. Kuka tahansa tahtoisi tuollaisen harvinaisen komistuksen kuin sinä!” Eli minä haluaisin! ”Sitä paitsi, kyllähän sinä ja Vic seurustelitte jo ainakin viisi, jollette kuusikin vuotta. Se on aika paljon”, liiankin paljon, ”vaikkakaan ei tosin äidin ja isän, tai mummin ja vaarin rinnalla, mutta siis kuitenkin! Sinulla on vielä elämä edessä, joten elä sitä. Mikä sitten olikaan Vicin syy vaihtoon, se on hänen oma menetyksensä.”
      Teddy katsoi Jamesia mietteliään näköisenä kun pieni hymy kohosi hänen kasvoilleen. ”Luuletko?”
      ”Minä en luule, kun minä tiedän”, James sanoi päättäväiseen sävyyn. ”Jos minulta kysytään, Vic tässä menetti enemmän kuin sinä. Sitä paitsi…” James siirsi katseensa toisaalle, ”ansaitsisit paljon parempaa.”
      Hetken he istuivat hiljaa kumpikin omiin ajatuksiinsa painuneina. James oli päässyt puheessaan yllättävän pitkälle, ja hän tajusi, että nyt olisi ihan hyvä mahdollisuus tähän perään kertoa se, mitä hän oli pitänyt sisällään liian pitkään. Muutenkin Teddyn vieressä istuminen aiheutti niin suuria houkutuksia liikahtaa vielä hieman lähemmäs, jotta saisi edes vähän koskettaa toista.
      Silmäkulmastaan James vilkaisi Teddyä, joka katseli ohikulkevia ihmisiä mietteliään näköisenä. Nyt voisi olla hyvä hetki.
      ”Mmm, Te…”
      ”Olet oikeassa”, Teddy sanoi yllättäen ja nousi ylös. James sulki hätäisesti suunsa ja hyvin pöllämystyneenä katsoi Teddyä, joka katseli hetken ympärilleen ennen kuin kääntyi reippaasti hymyillen Jamesin puoleen. Tummanturkoosit hiukset valahtivat taas puhtaan turkoosin värisiksi. ”Olen vain väsynyt ja nälkäinen, ja kiukuspäissäni menin ja vertailin itseäni johonkin lyöjään, johon Vic minut vaihtoi. Mitä järkeä siinäkin mahtoi olla?”
      ”Ei mitään”, James sanoi ja ojensi kättään siinä toivossa, että Teddy tarttuisi siihen ja vetäisi hänet ylös.
      ”Tismalleen”, Teddy sanoi ja tarttui Jamesin käteen vetääkseen tämän ylös. Jamesista tuntui, että jokin sähkövirtaus olisi kulkenut hänen lävitseen tuntiessaan toisen lämpimän kosketuksen. ”Tunnen itseni ihan typeräksi”, Teddy lisäsi hieman huolestuneempaan sävyyn ja päästi irti Jamesin kädestä, kun tämä seisoi omilla jaloillaan.
      ”Hei, älä nyt”, James sanoi ja laski kätensä Teddyn olalle. Hymyillen toiselle hän sanoi: ”Jokainen mokaa joskus, ei sille voi mitään. Kuten sanoit, olet väsynyt ja nälkäinen, joten sinun hermosi olivat kireillä. Sitten minä tein pienet oharit, enkä odottanut Vuotavassa noidankattilassa. Vähemmästäkin sitä ärtyy raskaan työpäivän – sekä yön – jälkeen.”
      ”Mutta Vic ei tiedä sitä”, vanhempi huokaisi. ”Kyllä hänen olisi pitänyt tietää, että asiat ovat välillämme ok, mutta äskeinen ei tainnut ihan vaikuttaa siltä.”
      James kohautti olkiaan ja yritti peitellä pientä pettymystään siitä, miten huolissaan Teddy oli siitä, mitä Victoire ajatteli. ”Voimmehan me käydä myöhemmin hänen luonaan ja kertoa, mistä kenkä puristi, eikö?”
      Ehdotinko minä tosiaan juuri tuota?!
      Teddy katseli jonkin aikaa hyvin tarkkaavaisesti Jamesin kasvoja, ja pian James alkoi pelätä, että Teddy näki jotain, mitä James ei halunnut hänen näkevän, mutta sitten vanhemman miehen kasvoille ilmestyi taas pieni hymy. ”Tulisitko todella mukaani?”
      James tajusi vasta silloin käyttäneensä monikkoa. ”Joo, mikä ettei”, hän vastasi ja virnisti. ”Mutta sitä ennen syödään jotakin.”

[Subbe93]

Kolmas luku
- Potterit vs. Weasleyt -

”Rohkeus ei aina ole suurieleistä. Joskus rohkeutta on se hiljainen ääni, joka päivän päättyessä sanoo: ’Huomenna yritän uudestaan.’”
                                                                                                                                                                                           - Mary Anne Radmacher

~*~*~

He kävelivät Vuotavaan noidankattilaan ja päättivät yhteistuumin ilmiintyä kotiin. He laskeutuivat kotiovelle ja astuivat sisään vilkuillen ympärilleen – ihan vain siksi, etteivät jästit olleet huomanneet mitään epänormaalia.
      He suuntasivat keittiöön ja lämmittivät eilistä makaronilaatikkoa. Samalla he sopivat ihan suosiolla, että menisivät vasta huomenna juttelemaan Victoirelle. Se sopi Jamesille, vaikkei hän välttämättä sitä kovinkaan innokkaasti odottanut. Toisaalta, Victoirella oli mies, joten tuskinpa hän ottaisi Teddyä takaisin. Tai ainakin James toivoi, ettei Victoire ollut jättänyt Markia tämän päivän aikana ja päättänyt haluta Teddyn takaisin.
      Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus, tosin jo siksikin, että Teddy selasi aamuisen Päivän Profeetan läpi. James katseli tarkasti noita tuttuja kasvoja, joiden jokaisen yksityiskohdan oli muutaman vuoden aikana tallentanut niin tiukasti mieleensä. Ei James ollut voinut muutakaan tehdä kuin nuolla katseellaan kaiken Teddyn olemuksesta ja purra huulensa verille, ettei vain tekisi mitään typerää.
      James vilkaisi ympärilleen kuin odottaen, että joku hyppäisi jostain, vaikka tiesi, että sisarukset olivat Kotikolossa, ja äiti ja isä töissä. Sitten hän katsoi taas Teddyä, jonka kulmat olivat hieman kurtussa ja katse tiukasti lehdessä. James veti syvään henkeä ja yritti kerätä kaiken rohkeutensa.
      ”Öh… Teddy?”
      ”Mmm?” turkoosihiuksinen mumisi merkiksi, että kuuntelisi.
      James avasi suunsa, mutta sanoja ei tullut. Hän sulki sen ja avasi uudelleen vain todetakseen, ettei oikein tiennyt, mitä olisi sanonut. Sitten hän yritti kolmannen kerran: ”Kuule kun… Minä… Olen…”
      Miten vaikeaa oli sanoa, että pitää jostakusta?
      ”Sinä mitä?” Teddy kysyi ja nosti katseensa lehdestä. James katsoi Teddyä suoraan silmiin ja tunsi menettäneensä täysin puhekykynsä. Mitään sanoja ei tullut suusta ulos ja aivot löivät tyhjää. Sydän hakkasi rinnassa kiivaasti Jamesin tuijottaessa Teddyä ihan kuin olisi nähnyt tämän vasta ensimmäistä kertaa elämässään. Taas hän pisti merkille, miten paljon hän rakastikaan Teddyä. Miten paljon hän rakastikaan noita kasvoja, jotka olivat kuuluneet hänen elämäänsä aina syntymästä lähtien. Silmiä, joista oli paistanut rakkaus ja lämpö jo ennen kuin James oli itse sitä edes tajunnut. Ääntä, joka oli puhunut hänelle jo silloinkin kun hän ei ollut ymmärtänyt sanaakaan. Käsiä, jotka olivat auttaneet hänet jo pienestä pitäen ylös juuri silloin kun James oli kaatunut. Teddy oli ihminen, johon James saattoi aina luottaa. Isoveli, jota hänellä ei ollut. Tuki ja turva silloin kun James horjui uhkaavasti. Paras ystävä, jolle saattoi uskoutua kaikesta. Mutta miksei hän nyt pystynyt kertomaan salaisuuksistaan suurinta?
      ”James?”
      James heräsi ajatuksistaan ja tajusi Teddyn näyttävän hitusen huolestuneelta. ”Onko kaikki hyvin?”
      ”Mi-… Joo, on minulla”, James sanoi nopeasti ja naurahti. ”Kaikki hyvin.”
      ”Oletko ihan varma?” Teddy kysyi ja kallisti hieman päätään tarkastellen Jamesia. ”Näytit äsken… hieman oudolta…”
      ”Ei kun… Minä vain… taidan olla väsynyt”, James sanoi nopeasti ja huitaisi kädellään merkiksi, että asia olisi okei. ”Ehkä minunkin kannattaisi ottaa päiväunet.”
      ”Ai…” Teddy vastasi, vaikka näytti hieman siltä, ettei uskonut Jamesin sepustusta. Hän kuitenkin antoi asian olla ja suoristi itsensä. ”Niin, mitä olitkaan sanomassa?”
      ”Mi… Ai niin, siis… ajattelin vain että…” Jamesin aivot raksuttivat niin nopeasti kuin mahdollista. ”Niin, ajattelin vain sitä huomista, että… Pitäisiköhän Victoirelle lähettää pöllö ja ilmoittaa, että olemme tulossa? Siis… että hän olisi kotona myös silloin ja… sillä lailla.”
      ”Hyvä idea”, Teddy myönsi. ”Voisinkin kirjoittaa…”
      ”Äh, älä turhia”, James sanoi ja nousi ylös keräten astiansa. ”Minä voin mennä kirjoittamaan ja lähettää sen.”
      ”Jos siitä ei ole haittaa”, Teddy sanoi kurtistaen hieman kulmiaan.
      ”Ei siitä ole”, James sanoi laskien tiskit tiskipöydälle ja loi Teddylle pikaisen hymyn. ”Saat ne kauneusunesikin nukuttua.”
      ”Hah hah, James”, Teddy sanoi kuivakasti, mutta hymyili kuitenkin, kun James poistui keittiöstä ja marssi omaan huoneeseensa. Mitään ajattelematta hän istahti kirjoituspöytänsä ääreen ja otti esiin pergamenttiä. Hän laski sen eteensä pöydälle, muttei avannut mustepulloaan.
      Senkin pelkuri! James alkoi vihaisesti sättiä itseään. Sinulla oli loistava mahdollisuus äsken! Yksin Teddyn kanssa keittiössä, olisit ihan hyvin voinut sanoa sen hänelle! Mutta eiii, kun pitää olla tällainen pelkuri.
      Sättiminen ei kuitenkaan auttanut, sillä tilanne oli tullut ja mennyt, eikä James ollut osannut tarttua siihen. Tai olihan hän melkein, mutta livisti viime hetkillä. Hän ei ollut lainkaan lähempänä Teddyn saamista, ei sitten yhtään.
      James otti lopulta mustepullon käteensä ja avasi ennen kuin laski sen takaisin pöydälle. Sitten hän otti sulkakynän, kastoi sen musteeseensa ja alkoi kirjoittaa.

Hei Vic!

Teddy on tosi pahoillaan siitä tämänpäiväisestä tapaamisesta. Hän oli jo eilen aamulla mennyt töihin, eikä ollut kuulemma nukkunut eikä syönyt kunnolla sitten sunnuntaiaamun. Ajattelimme, josko tulisimme huomenna puolenpäivän aikoihin käymään. Teddy kun haluaisi tulla pyytämään anteeksi käytöstään – tiedäthän hänet, aina niin vastuuntuntoinen.
      Ilmoita, jos ei sovi, niin emme änkeä väkisin. Muussa tapauksessa tapaamme huomenna!

Rakkain terveisin
James

James kurtisti hieman kulmiaan. Rakkain terveisin… Se ei jotenkaan istunut Jamesin kirjeisiin, mutta toisaalta, hän kirjoitti Victoirelle niin harvoin, että kai se ihan hyvä siellä olisi. Ei hän ainakaan sen takia viitsinyt kirjoittaa uudelleen koko kirjettä, ei pergamenttikaan ilmaista ollut!
      James taitteli pergamentin ja laittoi sen siististi kirjekuoreen, jonka sulki, ja jonka takapuolelle kirjoitti Victoire Weasley, sekä osoitteen, jonka oli niin monta kertaa kirjoittanut Teddyn kirjeisiin. Sitten hän nousi ylös ottaen kirjekuoren käteensä ja poistui huoneestaan astellen olohuoneeseen, missä heidän pöllönsä, Lumihiutale, odotti. Lily oli saanut aikoinaan nimetä heidän puhtaanvalkean pöllönsä, joten sen nimeksi oli tullut Lumihiutale. James taas kiusasi monta kertaa siskoaan sillä, että kutsuikin pöllöä Lumipalleroksi. Siitä sai aina pienen kivan riidan aikaiseksi.
      James tuli olohuoneeseen. Yllätyksekseen hän huomasi, että Teddy oli siirtynyt sohvalle loikoilemaan ja näköjään jo nukahtanutkin. Ainakin tuon tuhina siltä kuulosti, eikä hän ollut kiinnittänyt mitään huomiota Jamesiin, joten James oletti hänen nukkuvan.
     James avasi ikkunan ja melkein saman tien pöllö lehahti ikkunalaudalle. ”Viehän tämä Victoirelle”, James sanoi ja antoi pöllölle kirjeen. Pöllö huhuili hiljaa muutaman kerran kuin vastaukseksi. Se nappasi kirjeen reunasta kiinni, pyörähti ympäri ja pörhäytti sulkiaan vielä ennen kuin levitti siipensä ja lähti lentoon. James katseli sen perään hetken aikaa. Sitten hän sulki ikkunan ja kääntyi katsomaan olohuonetta ja Teddyä, joka jatkoi tuhisemistaan. Oli epäkohteliasta tuijottaa, mutta eihän James ollut Teddyn suhteen aikoihin muuta tehnytkään kuin vain tuijottanut tätä. Tietysti hän oli yrittänyt tehdä sen mahdollisimman huomaamattomasti.

He päättivät lähteä vielä sinä päivänä Kotikoloon. Tai oikeastaan James oli puhunut Teddyn mukaansa, eihän Teddyllä olisi mitään muutakaan tekemistä. Teddy oli suostunut, ja niin he olivat ilmiintyneet Saukkonummelle, jossa heitä oli jo ulkona odottanut serkuslauma menninkäisiä kitkemässä. James ja Teddy osallistuivat mukaan enemmän kuin mielellään ja pian he jo kilpailivatkin joukkueina, kummat heittäisivät pidemmälle: Potterit vai Weasleyt. Teddy lukeutui Pottereihin, kuten aina.
      ”Ja noin se lentää!”, Fred hihkaisi menninkäisen lentäessä ilmojen halki. Lily vieressä tuhahti, sillä Fredin heitto oli mennyt hänen omaansa pidemmälle. Toki sillä ei ollut suurta merkitystä, koska joukkueet laskivat yhteen jäsentensä heittämät lukemat. Voittaja olisi joukkue, jolla olisi isompi lukema.
      ”Hullun tuuria”, Lily tokaisi serkulleen, ja he vaihtoivat irvistyksiä.
      ”No, no, Lily, ei saa olla huono häviäjä”, Roxanne nauroi.
      ”Minä teille häviäjät näytän”, Albus totesi lähinnä itsekseen ja tuijotti kaukaisuuteen menninkäisen rimpuillessaan hänen otteessaan. Sitten hän otti vauhtia ja heitti menninkäisen ilmaan. Se lensi suuressa kaaressa, muttei ihan yltänyt Fredin lukemiin.
      ”Hyvä heitto, Al”, James sanoi veljelleen ja tarkkaili peltoaukeaa, jonne Albuksen menninkäinen oli päätynyt monien muiden lajitovereidensa tavoin. ”Pari samanlaista, niin voitto on meidän.”
      ”Suuria puheita, Potter”, Fred uhosi ja siirsi katseensa Hugoon, joka nappasi itselleen menninkäistä. ”No niin, Hugo, näytä heille! Heitä oikein kunnon heitto, niin päästään johtoon.”
      Hugo otti menninkäisestä tukevan otteen ja valmistautui ottamaan vauhtia. Hän näytti hieman hermostuneelta. Hugo otti vauhtia ja…
      … ja kompastui. Punapäinen poika huusi ja menninkäinen irtosi hänen otteestaan. Menninkäinen putosi vain käsivarren mitan päähän pojasta. Syntyi hölmistynyt hiljaisuus, jonka aikana menninkäinen istui näyttäen hieman hämmentyneeltä. Kun se lopulta tajusi vapautensa, se nousi seisomaan ja ilkeästi hihitellen kipitti takaisin Mollyn puskiin piiloon.
      ”Voi Hugo, oletko kunnossa?” Rose rikkoi hiljaisuuden ja meni nopeasti veljensä luokse.
      James virnisti ensimmäisenä. ”Ai, siis tuo oli se voittoheitto?” Lily ja Albus tirskahtivat, eikä Teddykään voinut olla hymyilemättä. Vastaukseksi Fred irvisti, mutta yhtälailla hänenkin kasvoillaan oli huvittunut hymy.
      ”Nooh, pieni takaisku vain”, Roxanne lohdutti. ”Kyllä me vielä keritään ottamaan välimatka kiinni.”
      Teddy vaihtoi Jamesin, Albuksen ja Lilyn kanssa katseita, ja he olivat kaikki yhtä mieltä siitä, ettei se tulisi onnistumaan. Tai ainakin he tekisivät kaikkensa, jottei se onnistuisi.
      Peli päättyi Potterien voittoon, kun Molly kutsui heidän syömään. Voitosta ja koko kilpailusta puhuttiin toisia naljaillen sekä mokista muistutellen, eikä Molly tuntunut olevan moksiskaan, kun pöytään astelikin kaksi ylimääräistä vierasta.
      ”Syökää niin paljon kuin jaksatte”, Molly sanoi ja laski tarjoilujaan pöydälle kaikkien saataville. ”Kaikille riittää purtavaa… Hugo, älä hotki.”
      ”Hei, pelataanko ruuan jälkeen huispausta?” Fred kysyi. Aikojen saatossa Kotikolon varastoon oli lapsia varten kertynyt vanhoja luudanvarsia, jotta he saattoivat pelata keskenään. Heillä oli jopa aito kaatokin, joka tarinan mukaan kuului Charlie Weasleylle. Charlie oli kerran ollut katsomassa jotain peliä, kun sen lopussa kaato oli heitetty yleisöön, ja juuri Charlie oli sen napannut itselleen. Mutta koska hän ei niinkään ollut kaivannut ylimääräistä rojua, eikä fanittanut huispausta lainkaan niin kovasti, että olisi keräillyt kaikkea huispaukseen liittyvää, hän oli päättänyt lahjoittaa pallon jollekin sisaruksiensa lapselle. Oli kuitenkin käynyt niin, että yllättävän moni oli osoittautunut halukkaaksi saamaan kyseisen kaadon, joka oli pyörinyt niin monien kuuluisuuksien käsissä, että Charlie oli tehnyt kompromissin ja jättänyt sen Kotikoloon, jotta kaikki lapsenlapset saisivat pelata sillä vuorollaan. Lahjoitus oli osoittautunut hyväksi, sillä olihan kaatoa käytettykin vaikka miten paljon.
      ”Joo, samat joukkueet kuin äsken”, Roxanne innostui.
      ”Noh, noh, syödään nyt ensin”, Molly hössötti vieressä, kenties peläten, että nuoriso rynnistäisi siltä istumalta takaisin ulos, hakisivat luudat komerosta ja lähtisivät pelaamaan.

Pian he seisoivat taas ulkona – Potterit vastaan Weasleyt. Sen lisäksi, että kyseistä jakoa oli käytetty menninkäisten kitkemisessä, oli se myös nopein tapa saada peli käyntiin. Ilta oli ehtinyt jo pitkälle ja Molly voisi koska tahansa tulla ja käskeä heidät sisälle.
      Teddylle oli oikeastaan hyvinkin tuttua kuulua Pottereiden joukkueeseen. Ei sillä, ei hänellä ollut sitä mitään vastaan. Hän oli oikeastaan aina yhtä iloinen siitä. Hän oli ennenkin pelannut Pottereiden riveissä, kun oli saanut kutsun Kotikoloon. Heillä oli nimittäin tapana pelata huispausta kyseisillä joukkueilla, ja silloin peliin saattoi osallistua jopa Harry ja Ginnykin, riippuen ihan siitä, miten monta Weasleytä oli osallistumassa. Joskus oli jopa järjestetty pieniä turnauksia, jos innokkaita oli paljon enemmän. Joissain niissä Teddykin oli ollut mukana, mutta usein hän tyytyi vain katselemaan..
       Teddy kantoi pientä huolta siitä, että oli oikeastaan aika surkea huispauksessa. Olihan hän sitä pelannut tosiaan vapaa-ajallaan, mutta hän oli siinä aina yhtä toivoton. James, Albus ja Lily taas… He olivat oikeastaan kaikki syntyneet luudanvarren selkään. Jokainen heistä osasi lentää taitavasti ja olivat hyviä huispauksessa. James varsinkin, hän oli lyömätön. Myös Hugo, Fred ja Roxanne olivat hyviä pelaamaan. Rose ei ollut niin hyvä, mutta osasi silti pelata paremmin kuin Teddy, ja Teddy oli varma, että kiitos kuului Rosen serkuille, jotka pelasivat huispausta aina kun mahdollista.
      Hän ja James loihtivat näkymättömän pelikentän kumpaankin päähän kolme rengasta ilmaan, jotta olisi jotain, joihin he tähtäisivät ja joista tulisi pisteitä.
      ”Hei Teddy, sinä voit pistää pelin alkuun ja heittää tämän ilmaan”, Fred huudahti ja heitti kaadon Teddyä kohti. Hieman köpelösti Teddy otti sen kiinni.
      ”Asia selvä”, Teddy vastasi ja kääntyi katsomaan Jamesia, Albusta ja Lilyä. ”Ketkä ovat jahtaajia ja kuka pitäjä?”
      ”Onko sinulla toiveita?” Albus kysyi.
      Teddy naurahti. ”Ei, ei todellakaan”, hän sanoi. ”Tiedätte oikein hyvin, että olen todella huono huispauksessa.”
      ”Voisit olla jahtaaja”, James sanoi mietteliääseen sävyyn ja katsoi sisaruksiaan. ”Al, sinä olet pitäjä.”
      Albus mutristi huuliaan. ”Et sitten aikonut kysyä minun toiveitani?”
      James pyöräytti silmiään. ”No olet aina halunnut olla pitäjä.”
      ”Mutta olisi se silti kiva, jos kysyisit. En ehkä halua nyt olla.”
      James huokaisi. ”No hyvä on! Haluatko olla ennemmin jahtaaja?”
      Albus hymyili. ”En, kun haluan olla pitäjä”, tuo vastasi virnistellen ja näytti isoveljelleen vielä kieltä ennen kuin nousi luutansa selkään ja ponkaisi ilmoihin.
      ”No niin justiinsa”, tuo mutisi katsellessaan hieman tympeänä Albuksen perään.
      Teddy ei voinut olla hymyilemättä. ”Tuossa tuli aika hyvä todiste siitä, että isoveljet ovat esimerkkinä nuoremmille sisaruksilleen.”
      James kääntyi Teddyn puoleen näyttäen kysyvältä, eikä Teddy ollut ihan varma, esittikö hän vain. ”Miten niin?”
      ”Alin isoveljellä on toisinaan tapana tehdä tuota ihan samaa”, Teddy vastasi hymyillen.
      James katsoi hetken Teddyä ennen kuin kohautti olkiaan. ”En tiedä, mistä puhut”, tuo kuittasi ja nousi luutansa selkään. Teddy vaihtoi tietäviä katseita Lilyn kanssa. Kyllä James tiesi, mistä hän oli puhunut.
      Peli alkoi heti kun Teddy heitti kaadon ilmaan. Jahtaajat syöksyivät kilpaa kaadon kimppuun, ja Teddy nousi nopeasti luudan selkään, jotta pääsisi mahdollisimman pian liittymään oman joukkueensa avuksi. Hän tosin oli varma, että hänestä oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt taktiikkaa, miten kaadon saattoi saada toiselta pelaajalta, joten hänestä ei ollut sen suhteen iloa. Hänen osaltaan kaadon nappaaminen toiselta oli lähinnä kädellä huitomista kaadon suuntaan, ja toivomista, että hän osuisi.
      Hän ei myöskään ollut hääppöinen kaadon kiinniottaja, kuljettaja saati edes heittäjä. Hän arvosti kyllä kovasti sitä, miten James, Lily ja Albus huomioivat hänet syöttelemällä kaatoa hänelle, vaikka tiesivätkin hänet onnettomaksi pelaajaksi, mutta turhalta se tuntui, sillä hänellä oli vaikeuksia saada kaadosta tiukkaa ja pysyvää otetta. Välillä se jopa luiskahti hänen käsistään, jolloin sen nappasi kiinni joko joku omasta joukkueesta tai sitten vastapuolen pelaaja. Ja jos Teddy saikin otettua kaadon haltuunsa, hänen väistelytekniikkansa olivat hyvin heikkoja ja häneltä oli kovin helppo saada kaato pois. Ja mikäli kävikin sellainen ihme, että Teddy sai pidettyä kaadon siihen asti, että saattoi syöttää sen Jamesille tai Lilylle, tai yrittää maalia, hänen tähtäyksensä ja heittotekniikkansa olivat niin huonoa laatua, etteivät ne joko edes yltäneet perille asti tai sitten ne menivät kirkkaasti päämääränsä ohi.
      Joten kun Molly Weasley lopulta uusi nuorison sisälle iltapesulle ja valmistautumaan iltapalalle, Potterit olivat häviöllä, ja Teddy oli varma, että se oli yksinomaan hänen vikansa. Ei kukaan häntä siitä tosin syyttänyt, mutta hän oli aika varma, että jos James, Albus ja Lily eivät olisi syöttäneet hänelle niin paljon, heillä olisi ollut enemmän mahdollisuuksia tehdä maaleja. Ei Teddy olisi siitä pahastunut, vaikka olisikin jäänyt tyhjän pantiksi. Mutta hän tiesi, että Potterit tiesivät sen, joten asiasta oli kai turha huomauttaa.
      ”Jaaha, kai me tästä sitten lähdemme”, Teddy sanoi venytellen, kun he seisoivat keittiössä Jamesin kanssa, tarkoituksena kiittää herra ja rouva Weasleytä kaikesta ja hyvästellä heidät vielä ennen lähtöään. ”Olen valvonut viime yön, joten kunnon yöunet olisivat poikaa…”
      ”No mutta ei kai teidän nyt tarvitse lähteä”, Molly sanoi ja katsoi Jamesia ja Teddyä ihmeissään. ”Jääkää ihmeessä yöksi! Laitoin teille peditkin Charlien huoneeseen valmiiksi… Toki toisen pitää nukkua lattialla, mutta kyllä te silti tänne voitte jäädä.”
      Teddy tunsi hämmentyvänsä. Toki hän tiesi, että rouva Weasley oli oikein ystävällinen ja ajattelevainen nainen, mutta silti, varsinkin hänen ja Victoiren eron jälkeen, hänestä tuntui hieman oudolta pyöriä Kotikolossa Weasleyden parissa. Hänellä kun ei oikeastaan ollut mitään yhteyttä heihin.
      ”Kiitos, rouva Weasley, mutta…”
      ”Molly”, nainen oikaisi hyvin äidilliseen sävyyn. ”Eikä mitään hätää kultaseni, voitte ihan hyvin jäädä yöksi. Tilaa on kaikille, ruokaa riittää ja pyyhkeitä riittää, joten olkaa ihan kuin kotonanne. Kas, Hugo, kultaseni, sinä tulit jo. Rose, sinun vuorosi!”
      Teddy loi epätoivoisen katseen Jamesiin.
      ”Ei meidän ole pakko jäädä, jos et halua”, James sanoi, kun Molly keskittyi hyysäämään Hugon ympärillä. Teddy laittoi merkille, että James puhui heistä, ei vain hänestä. Ei kai se tarkoittanut, että jos Teddy ei halunnut jäädä, niin Jameskaan ei voisi?
      ”En oikein tiedä”, Teddy vastasi kääntäen katseensa Mollyyn, joka lähetti pojan laittamaan yöpuvun päälle ja alkoi valmistella iltapalaa. ”Ei sillä, että minulla olisi parempaa tekemistä, mutta… mietin vain…”
      ”Mietit mitä?” James kysyi, kun Teddy oli keskeyttänyt lauseensa, eikä ollut jatkanut. Ei Teddy tiennyt, uskaltaisiko sanoa sen ääneen. Hän ei halunnut olla kiittämätön, ei todellakaan, mutta siltä se saattaisi kuulostaa, jos Molly vain sattuisi kuulemaan hänen ajatuksensa.
      ”Ajattelin vain, ettei minusta olisi mitään vaivaa”, hän sanoi sitten. No, totta sekin omalla tavallaan oli, mutta se ei ollut juuri se asia, minkä hän oli meinannut sanoa ensin.
      James nauroi. ”Mummille mikään ei ole vaivaksi”, hän sanoi huvittuneena juuri kun Rose laskeutui portaita pitkin ja ryntäsi vuorostaan pesulle.
      ”Jos niin sanot”, Teddy myöntyi lopulta.

Kun Teddy tuli viimeisenä pois suihkusta, iltapala oli jo pöydässä. Molly kutsui kaikki syömään, eikä mennyt aikaakaan, kun pöytä täyttyi nuorisosta. Puheensorinan lomassa jokainen alkoi ottaa sitä, mitä eniten halusi syödä.
       ”No niin, sinne vain istumaan, Teddy”, Molly sanoi, ja ennen kuin Teddy ehti tehdä mitään, nainen oli ottanut häneltä märän pyyheliinan kädestä. ”Minä vien tämän kuivumaan.”
      Teddy katsoi täpötäyttä pöytää. Hän otti lautasen käteensä ja etsi sopivan välin, mistä voisi kurottautua ottamaan jotain syömistä.
      ”Teddy, pääset tähän istumaan, jos haluat”, herra Weasley sanoi yllättäen ja nousi ylös tuoliltaan.
      ”Voi, ei tarvitse, voin seistäkin”, Teddy sanoi nopeasti, ja kun herra Weasley ei tehnyt mitään istuutuakseen takaisin, hän jatkoi: ”Istukaa vain…”
      ”Ei, ei, voit istua tässä”, mies sanoi ja väläytti Teddylle hymyn. ”Minä voin syödä myöhemmin, sitä paitsi muistin juuri, että…” hän vilkaisi pikaisesti ympärilleen. ”Minun pitäisi käydä tallissa.”
      ”Ai”, Teddy mumisi ja katseli, miten Arthur suuntasi ovesta ulos. Hän käänsi katseensa tuoliin, jossa talon isäntä oli vain hetki sitten istunut. Ei olisi tarvinnut… Ei minun takiani.
      Teddy kuitenkin istuutui alas, koska hänen takiaanhan se oli vapautunutkin. Hän söi kaikessa hiljaisuudessa kuunnellen serkusten juttuja. Joihinkin hän osallistui itse hieman, mutta suurimmalta osin James, Albus ja Lily perehtyivät juttelemaan Weasleyden kanssa niin ahkerasti, etteivät huomanneet tai muistaneet Teddyn olemassaoloa. Ei se toki Teddyä haitannut, olihan se hienoa, että jollain oli vielä sukulaisia, joiden kanssa jutella.
      ”Kiitos iltapalasta”, Teddy kiitti lopulta ja nousi ylös.
      ”Ota ihmeessä lisää…” Molly aloitti.
      ”Ei kiitos”, Teddy keskeytti hymyillen hyväntahtoisesti. ”Taidan mennä jo nukkumaan.”
      ”Nyt jo?” Lily kysyi ihmeissään.
      ”Nyt jo”, Teddy vahvisti pöydässä istujille, jotka tuijottivat häntä. ”Kuten sanoin, töissä on ollut sen verran kiirettä, että unet ovat jääneet hieman vähille.”
      ”Siellä on peti valmiina”, Molly sanoi. ”Löydät varmasti Charlien huoneeseen.”
      ”Löydän kyllä”, Teddy vastasi hymyillen. Sitten hän kääntyi lähteäkseen. ”Hyvät yöt!”
      ”Hyvää yötä”, muut vastasivat hieman eri aikoihin.
      Teddy nousi portaita ylös kuunnellen takaansa puheensorinaa, joka vaimeni sitä mukaan mitä pidemmälle hän pääsi. Aukaistessaan Charlien huoneen oven ja sulkiessaan sen perässään, ääniä hädin tuskin edes kuului. Teddyn ja Weasleyden välille oli tullut niin sanottu muuri.
      Teddy huokaisi ja alkoi riisuutua. Katsellessaan heitä kaikkia yhdessä Teddy oli alkanut kaivata omaa perhettään. Äitiä ja isää, joita ei ollut koskaan saanut tuntea muuta kuin tarinoiden kautta, sekä isoäitiä, joka oli nyt poissa. Auttamatta hän oli hieman kateellinen Jamesille ja muille. Heillä oli niin iso suku, ettei yksin jäämisen pelkoa olisi.
      Teddy päätti jättää Jamesille sängyn ja meni itse patjalle makuulleen. Hän kiskoi peiton päälleen ja jäi tuijottamaan kattoa.
      Alakerrasta kuului naurua. Muuta Teddy ei kuullut, mutta tiesi, että jotain hauskaa siellä oli meneillään. Häntä melkein jo harmitti, että oli tullut nukkumaan, mutta toisaalta, eihän hän kuulunut tähän perheeseen. Vaikka hän tiesi, että herra ja rouva Weasley ottivat hänet mieluusti kattonsa alle, eikä heidän lapsenlapsillaan ollut mitään Teddyä vastaan - ainakin Teddy oli niin ymmärtänyt -, hän ei siltikään tuntenut kuuluvansa tänne. Hän tunsi itsensä ulkopuoliseksi oikeastaan vain siksi, ettei kuulunut sukuun millään tavalla.
      Kenties siihen tunteeseen vaikutti sekin, ettei hänen ja Victoiren erosta ollut vielä kauaa. Kukaan ei tosin vaikuttanut olevan hänelle vihainen siitä tai mitään muutakaan, mutta silti tuntui jotenkin hitusen kiusallista olla exän sukulaisten luona.

James astui hiljaa huoneeseen ja sulki oven perässään. Hän tähysteli ympärilleen hämärässä ja huomasi, että Teddy oli jäänyt patjalle nukkumaan. Hassua, sillä James olisi ihan hyvin voinut nukkua lattialla. Tosin hän olisi tehnyt mitä tahansa Teddyn puolesta.
      James astui lähemmäs sänkyä ja kiskaisi paitansa pois päältä, kun kuuli Teddyn puhuvan: ”Mitä te nauroitte?”
      James kääntyi katsomaan Teddyn suuntaan, vaikkei selvästi nähnyt tämän kasvoja. ”Kuuluiko se tänne asti?”
      ”Kuului.”
      ”Anteeksi”, James sanoi ja kääntyi heittäen paitansa erään tuolin päälle. Sitten hän alkoi riisua shortsejaan pois jalasta.
      ”Ei se mitään”, Teddyn ääni vastasi. ”En saanut muutenkaan unta.”
      ”Ai”, James vastasi ottaessaan lasinsa pois ja laskiessaan ne vaatteidensa päälle. Sitten hän kömpi sänkyyn, joka narisi hieman hänen allaan. ”Pelattiin sanan selitys-peliä”, hän vastasi lopulta Teddyn kysymykseen ja veti peiton päälleen. ”Lopetettiin äsken, kun mummi käski mennä nukkumaan.”
      Teddy oli hiljaa, eikä sanonut mitään, vaikka James koko ajan odotti Teddyn toteavan jotain. Mitään ei kuitenkaan kuulunut.
      ”Tunnen itseni jotenkin orvoksi täällä”, Teddy sanoi lopulta hiljaisella äänellä. James käänsi päänsä sivulle, vaikkei voinutkaan nähdä lattialla nukkuvaa Teddyä. Sen sijaan hän katsoi vain tummaa seinää, josta ei kylläkään voinut erottaa mitään yksityiskohtia huonon näkönsä ja hämärän vuoksi.
      ”Ai miksi?”
      ”Te kaikki olette toisillenne sukua”, Teddy vastasi. ”Kun katsoo teitä, huomaa, että kuulutte samaan perheeseen. Teillä on niin hauskaa keskenänne. Tuntuu, kuin olisin mustalammas valkoisten joukossa.”
      James tuhahti. ”No kyllähän sinä meidän perheeseen kuulut. Ainakin me olemme aina olleet sitä mieltä. Joten mikset sitten kuuluisi tänne? Sitä paitsi mummi ja vaari tunsivat vanhempasi. Isähän on aina sanonut, että heillä oli hyvät välit. Joten kyllähän mummi ja vaari sinustakin pitävät ja ottavat sinut mielellään tänne, kun tulet.”
      Teddy naurahti hiljaa. ”En minä väittänyt, etteivät he pitäisi minusta tai minä en pitäisi heistä”, hän sanoi lopulta mietteliääseen sävyyn. ”Mutta… Joskus on aikaa miettiä. Silloin huomaan ne kaikki erot, mitkä erottavat minut teistä, ja alan tuntea itseni ulkopuoliseksi. Melkein kuin olisi jokin loinen, joka vain… joka vain yrittää löytää uutta perhettä, johon sopeutua. Johon voisi tuntea kuuluvansa.”
      James puri huultaan ja käänsi katseensa takaisin kattoon. Sekö oli tehnyt Teddyn haikeaksi ja jotenkin vetäytyneeksi? Se, että Teddy kaipasi ainoaa verisukulaistaan, jonka oli koskaan tuntenut? Isoäitiään, joka oli kuollut pari vuotta sitten ja jättänyt Teddyn periaatteessa yksin.
      ”Joskus tuntuu vain haikealta katsoa, miten paljon sinulla ja Alilla ja Lilyllä on perhettä ympärillä”, Teddy jatkoi kuin vahvistaen Jamesin ajatukset. ”Minne tahansa käännytkin, ympärilläsi on joku perheenjäsen, joka ottaa sinut avosylin vastaan. Sinun ei tarvitse koskaan olla yksin.”
      ”Mutta on sinulla sentään kummisetä”, James sanoi. Kun Teddy ei sanonut mitään, James jatkoi: ”Me olemme sinun perheesi, Teddy. Isä puhuu aina sinusta ihan yhtälailla kuin minusta, Alista tai Lilystä. Hänkin huolehtii sinusta ja pitää sinun puoliasi. Olet hänelle tärkeä… kuten olet meille muillekin.”
      Teddy hymähti, ja eikä James ollut varma, kuuliko Teddyn äänessä haikeutta. ”Kiitos, James. Tekin olette minulle kovin tärkeitä. Ainoa perheeni, mitä minulla enää on.”
      Huoneeseen laski hiljaisuus. Vain oven ulkopuolelta kuuluva, lähestyvä narina rikkoi sen. James katseli kattoa ja kuunteli, miten joku lähestyi huonetta. Hiljaiset askeleet pysähtyivät aivan oven takana, ja James arveli, että mummi oli tekemässä jonkinlaista tarkistuskierrosta. Meni jonkin aikaa ennen kuin joku oven takana taas liikkui lähtien poispäin. Rappuset valittivat hiljaisella äänellä. Ehkä kerrosta alempana narina taas hiljeni, ja sitten kuului koputus oveen. James arveli, että Fred ja Roxanne olivat puhuneet sen verran kovaan ääneen, että mummi oli kuullut sen ja päässyt huomauttamaan asiasta. Ei hän tosin varma ollut, koska ei kuullut mitään, mutta hän saattoi hyvin kuvitella tilanteen mielessään.
      Hetken kestäneen hiljaisuuden jälkeen narina jatkui ennen kuin katosi kokonaan kuuloetäisyyden ulkopuolelle.
      ”Tiedätkö, minä todella kaipaan heitä aina silloin tällöin”, Teddy sanoi hiljaisella äänellä. ”Äitiä ja isää ja isoäitiä… Joskus kaipaan heitä niin paljon, että tekee oikein kipeää.”
      James halusi sanoa ymmärtävänsä, mutta hän ei voinut. Vaikka hänen elämästään puuttuikin isän vanhemmat, hän ei osannut kaivata heitä. Hänellä kun oli äiti ja isä, hänellä oli kaksi pikkusisarusta, hänellä oli isovanhemmat, sekä tätejä, setiä ja serkkuja niin paljon, että olisi ihan hyvin voinut lahjoittaa niistä osan Teddylle. Ei, hän ei vain yksinkertaisesti tiennyt, miltä Teddystä mahtoi tuntua. Ei hän ollut edes varma, osaisiko kuvitella sitä.
      Yhtäkkiä James tajusi olevansa Teddyn kanssa kaksin. Vain hän ja Teddy, eikä muita lähimainkaan. Hän tajusi, että voisi olla ihan hyvä aika koota kaikki rohkeus ja kertoa Teddylle jotakin. Tietysti kohta ei välttämättä ollut paras mahdollinen, sillä jos Teddy tälläkin hetkellä kaipasi vanhempiaan… Mutta toisaalta, hän halusi kertoa Teddylle niin pian kuin vain kykenisi.
      James järjesteli mahdollisimman nopeasti ajatuksiaan, yrittäen keksiä, miten vaihtaisi aiheen jotenkin kauniisti ja sulavasti.
      ”Arvaa mitä”, hän sanoi lopulta, kun ei keksinyt mitään muutakaan. Hän ei uskaltanut kauaa miettiä, sillä hän pelkäsi Teddyn nukahtavan, jos miettisi vielä liiankin kauan.
      ”Olet oikeasti vampyyri?”
      James naurahti. ”Mistä arvasit?”
      ”Vaistot”, Teddy vastasi huvittuneena. Sitten ääni vakavoitui hieman. ”Mitä halusit kertoa?”
      James vakavoitui ja tunsi, miten perhoset alkoivat jälleen valloittaa hänen vatsaansa. Hän mietti jälleen kerran sanojaan. ”Joskus minustakin tuntuu, että olisin mustalammas tai jotain.” No, ei se ollut täysitotuus, sillä ei James ollut koskaan miettinyt suuntautumistaan sillä tavalla, että eroaisi jotenkin muusta maailmasta tai mitään muutakaan. Mutta tuo voisi olla hyvä aasin silta hänen asiaansa.
      ”Miksi sinusta siltä tuntuu?” Teddyn ääni kysyi. ”Joko sääntöjen alituinen rikkominen on herättänyt omatuntosi kolkuttamaan?”
      ”Hah hah, Teddy”, James sanoi, eikä tiennyt, oliko iloinen siitä, että Teddy yritti pehmittää tulevaa, vai ärsyyntynyt, ettei Teddy ottanut häntä vakavasti. ”Ei kun ihan oikeasti, Teddy. Tämä… On nyt hiukan eri juttu kuin… kuin joku sääntöjen rikkominen.”
      Teddy kaiketi odotti, että James jatkaisi, mutta James ei tiennyt, miten pitäisi. Pitäisikö vain pläjäyttää päin naamaa, että hän piti pojista? Vai pitäisikö ensin jotenkin kysellä, mitä mieltä Teddy oli sellaisista? Toisaalta, se voisi helpottaa seuraavan asian kertomista, ja ehkä rakkauden tunnustuskin sujuisi sitten jo helpommin.
      ”Anna tulla vain, James”, Teddy kannusti.
      James veti hitaasti ja rauhallisesti henkeä nenänsä kautta ennen kuin avasi suunsa. ”Mitä… Mitä mieltä olet homoista?”
      Teddy oli hiljaa, ja se hiljaisuus sai Jamesin puremaan huultaan.
      ”En minä tiedä”, Teddy vastasi verkalleen. ”Tavallisia ihmisiä hekin ovat, eivät he eroa mitenkään muista ihmisistä.”
      James käänsi kasvonsa jälleen sivulle Teddyn suuntaan. ”Sinusta… he ovat siis okei?”
       ”On”, toinen vastasi. ”Ei minulla ole mitään heitä vastaan.”
      James nielaisi ja sulki silmänsä helpotuksen pyyhkäistessä hänen lävitseen. Ainakin Teddy hyväksyisi hänet. Se riitti.
      ”James?”
      ”Hmm?”
      ”Pidätkö sinä miehistä?”
      Sydän tuntui hypähtävän kurkkuun asti. Ruskeat silmät rävähtivät auki samaan aikaan kun paniikki ja jännitys alkoivat vallata häntä. Jossain aivojensa sopukoissa James tiesi, että olisi ihan okei myöntää, mutta silti, nyt kun olisi sen aika, tuntui jotenkin vaikealta sanoa se ääneen.
      Kuului kahinaa. Pian James näki eteensä ilmestyvän tumman hahmon. Teddy nojasi hieman sänkyä vasten.
      ”Ei siinä ole mitään hävettävää myöntää sitä, James”, Teddy sanoi pehmeällä ja lempeällä äänellä. ”Se on ihan okei.”
      ”Eikö?” James kysyi hiljaa, vaikka kysymys oli naurettava. Jamesin elämä oli juuri sellaista, ettei hän suuremmin murehtinut sitä, mitä muut hänestä ajattelivat. Hän saattoi myöntää mitä tahansa ja keksiä paljon enemmänkin.
      ”Ei”, Teddy sanoi samalla kun James kääntyi kokonaan kyljelleen Teddyn sumeaa hahmoa kohti. ”Kuten sanoin, ei siinä ole mitään pahaa.”
      James siirsi katseensa pois Teddystä ja katseli patjaa peittävää lakanaa. ”Kyllä. Minä pidän miehistä”, hän myönsi hiljaisella äänellä.
      ”Se on okei”, Teddy toisti yhtä hiljaisella äänellä kuin James oli äsken myöntänyt. ”Kaikki on hyvin. Ja…”
       James nosti katseensa Teddyyn. ”Ja?”
      ”Ja muista, ettei sinun tarvitse olla koskaan yksin”, Teddy sanoi lempeästi, ja jos Jamesilla olisi ollut lasit, hän olisi voinut erottaa hymyn vanhemman velhon kasvoilla. ”Minulle voit aina tulla kertomaan, jos jokin vaivaa sinua tai huolettaa. Voit tulla kertomaan ihan mistä tahansa, James. Ihan mistä tahansa. Minä kuuntelen kyllä.”
      Ihan mistä tahansa? James puri huultaan. Sano se nyt!
      ”Ymm… Teddy?”
      ”Niin?”
      Minä rakastan sinua!
      ”Minä… minä…”
      James näki Teddyn hahmon kallistavan päätään. ”Sinä mitä?”
      Minä rakastan sinua!
      ”Minä… Minä haluaisin vain kiittää sinua”, James sanoi ja tunsi heti pettyneensä itseensä. ”Sinä olet aina kuunnellut murheitani ja ollut luonani, kun olen tarvinnut sinua…”
      ”Ja tulen aina olemaan, James.” Teddy keskeytti. ”En koskaan hylkää sinua.”
      James katsoi Teddyä suoraan silmiin. ”Et koskaan?”
      ”En koskaan.” Sitten Teddy nosti kätensä ja kosketti Jamesin hiuksia. ”Ja nyt mennään nukkumaan, että jaksetaan huomenna. Hyvää yötä, James.”
      ”Hyvää yötä, Teddy”, James kuiskasi ja keskittyi täysin tuntemaan, miten käsi vetäytyi hänen hiustensa lomasta pois. Hän katseli, miten Teddyn tumma hahmo katosi näkyvistä, kuunteli kahinaa, minkä Teddy aiheutti menemällä takaisin makuulleen ja vetämällä peiton päälleen. Huoneeseen laski lopulta hiljaisuus, jonka James rikkoi kääntymällä toiselle kyljelle makaamaan, kuin peittääkseen pettymyksensä Teddyltä.
      Hän oli pelkuri. Miten vaikeaa oli sanoa rakastavansa toista? James oli ollut niin lähellä, mutta silti niin kaukana. Miksei hän muka uskaltanut kertoa sitä Teddylle? Miten kauan hänellä menisi, ennen kuin saisi ne sanat suustaan?
      Hän yritti ajatella positiivisesti, yritti ajatella, että oli ottanut jo huiman askeleen kertoessaan Teddylle pitävänsä pojista, mutta se ei tuntunut auttavan. Se ei muuttanut sitä seikkaa, ettei hän ollut kertonut sitä tärkeintä.
      Huomenna on uusi päivä, James ajatteli ja sulki silmänsä. Huomenna hän yrittäisi uudelleen. Hän yrittäisi joka päivä uudelleen niin kauan, että saisi kerrottua Teddylle.

[Subbe93]

Neljäs luku
- Itsekkyyteni vai onnesi -

”Rakastaa ei ole sama kuin katsoa toisiaan silmiin, se on katsomista yhdessä samaan suuntaan.”
                                                                                                                                                      - Antoine de Saint-Exupéry

~*~*~

”James, herätys.”
      ”Mmmmm….”
      Teddy ei voinut estää hymyä leviämästä kasvoille. Niin perus Jamesia, niin hankalasti herätettävä.
      ”James”, Teddy toisti ja nojautui lähemmän sängyllä makaavaa Jamesia. ”Kello on jo yksitoista. Jos et satu muistamaan, meidän piti käydä Victoiren luona.”
      Teddy odotti jälleen kerran hetken, että James avaisi silmänsä ja sanoisi jotain, mutta sen sijaan James vain kurtisti kulmiaan, mumisi jotakin ja veti peiton tiukemmin päälleen. Teddy huokaisi. Hänen järkensä sanoi, että olisi vain oikein jättää James nukkumaan ja lähteä yksin. Eihän siellä oikeastaan Jamesia tarvittu. Ei Jamesin tarvinnut selittää mitään. Vain Teddyn pitäisi pyytää anteeksi käytöstään. Mutta tunteet käskivät ottaa Jamesin mukaan. Hän halusi Jamesin mukaansa! Jamesin kanssa sinne olisi turvallista mennä, eikä hänen tarvitsisi yksin ja kiusaantuneena katsella, jos Victoire ja Mark alkaisivat kuherrella hänen silmiensä edessä. Ei hän tosin voinut olla varma, oliko Mark edes paikalla, mutta jos oli, hän ei halunnut katsella yksin, miten he vaihtaisivat suudelmia. Se tuntuisi turhan kiusalliselta. Jos James tulisi, ei Teddyn tarvitsisi tuntea itseään ulkopuoliseksi, mikäli Victoire ja Mark alkaisivat kertoa yhdessäolostaan tai tulevaisuuden suunnitelmista tai jotain. Hän tarvitsisi Jamesin mukaansa, edes tueksi.
      ”James”, Teddy yritti taas ja nosti kätensä laskien sen toisen tummien hiuksien sekaan. Iltainen kosteus pesun jäljiltä oli kadonnut. Sortuvat tuntuivat mukavan pehmeiltä sormien lomassa. ”Ole kiltti ja herää, okei? Lupasit tulla mukaani tänään. Ja…” Teddy piti pienen tauon ja tarkkaili Jamesin ruskettuneita kasvoja. Hetken mielijohteesta hän siirsi kädellään Jamesin tummia hiuksia pois otsalta ja silmien edestä sivummalle. ”Ja minusta tuntuu, että tarvitsen sinut mukaani.”
      James ei vastannut, mutta hän näki, miten Jamesin kulmat kurtistuivat hetkeksi entisestään. Sitten silmät avautuivat hitaasti ja ruskeat silmät katsoivat häntä hitusen väsyneenä.
      ”Olisi pitänyt sanoa, että tulemme vasta illalla”, James mumisi ja sulki taas silmänsä vetäen peittoa tiukemmin päälleen. Sitten hän haukotteli, ja Teddy veti kätensä pois. ”Olisin halunnut nukkua hiukan vielä.”
      ”Saat huomenaamulla nukkua”, Teddy lupasi huvittuneena. Sitten hän kuitenkin vakavoitui hieman ja antoi ehdon, jota ei olisi periaatteessa edes halunnut antaa. ”Mutta jos haluat ennemmin nukkua, voin mennä yksinkin…”
      ”Ei”, James sanoi yllättävän nopeasti ja se sai Teddyn hieman hätkähtämään. Hän katsoi Jamesia, joka tuntui olevan yhtäkkiä täysin hereillä. ”Ei, kun tulen mukaasi”, hän sanoi ja nousi istumaan sängyllä. ”Lupasin kerran.”
      Teddy katseli Jamesia hetken hölmistyneenä ennen kuin alkoi hymyillä helpottuneena. ”Kiitos, James.”
      He nousivat kumpainenkin ja pukivat päälleen. Sen jälkeen he suuntasivat alakertaan, jossa aamiainen oli ollut pöydällä jo jonkin aikaa. Talon isäntä oli aikaa sitten lähtenyt töihin. Emäntä taas hääräsi keittiössä ja alkoi heti tarjoilla Jamesille ja Teddylle aamiaista.
      ”Muut ovat jo hereillä”, Molly höpisi, vaikka se oli jo käynyt Teddylle aamun aikana selväksi. Hän oli hereillä ollessaan kuullut ovien avautuvan ja sulkeutuvan, portaiden narinaa ja puhetta. Hän ei ollut kuitenkaan itse viitsinyt nousta, joten oli vain maannut ja odottanut, että voisi herättää Jamesin, mikäli tämä ei heräisi itsestään. ”Taitavat olla ulkona leikkimässä, ja hyvä niin, onhan siellä kaunis ilma.”
      ”Mihin aikaan lupasit palauttaa Alin ja Lilyn?” James kysyi ja ahtasi suuhunsa leipää.
      ”Neljän aikoihin”, Molly vastasi ja hymyili Jamesille. ”Voitte tekin olla täällä siihen asti…”
      ”Me lupasimme mennä puolilta päivin käymään Victoiren luona”, James selitti isoäidilleen.
      ”Ai meidän Victoiren?” nainen kysyi. ”Mitä Victoiren luona?”
      ”Kunhan mennään tervehtimään”, James vastasi, ja Teddy oli todella kiitollinen, että James osasi pyöristellä joitakin asioita.
      ”Kertokaa ihmeessä hänelle terveisiä.”
      ”Koetetaan muistaa”, James vastasi ja virnisti Teddylle.
      Kaksikko söi enempää puhumatta ja hyvästelivät niin Mollyn kuin nuorison, joka oleskeli pihalla suunnittelemassa uutta huispausmatsia. Pettymys oli suuri, kun he saivat kuulla, että James ja Teddy olivat jo lähdössä. He yrittivät ylipuhua kaksikkoa jäämään, mutta se osoittautui turhaksi yritykseksi.
      ”Käydään ensin kotona”, James sanoi Teddylle ennen kuin käännähti virnistellen ympäri ja kaikkoontui paikalta.
      ”Sopii”, Teddy vastasi ilmalle ja käännähti ympäri kadoten paikalta.

Hieman puolen päivän jälkeen kaksi nuorta miestä ilmestyivät tyhjästä eräälle autiolle pikkukujalle. Se oli yleensä varma ilmestymispaikka, mikäli ei halunnut herättää ihmetystä ympärillään. Toisella, turkoosihiuksisella miehellä oli käsissään kukkakimppu. Mitään toisilleen sanomatta he suuntasivat suuremmalle tielle ja kävelivät kaikessa hiljaisuudessa erään kerrostalon eteen.
      James vilkaisi ympärillään kulkevia ihmisiä eikä tuntenut itseään järin iloiseksi. Häntä otti vieläkin hieman aivoon se, ettei ollut kertonut illalla Teddylle tunteistaan. Häntä melkeinpä ahdisti ajatus vierailusta Victoiren luona. Hän pelkäsi koko ajan, että astuessaan asuntoon Victoire hyppäisi Teddyn kaulaan ja sanoisi rakastavansa tätä ja haluavansa hänet takaisin. Ja hän pelkäsi, että Teddy ottaisi hänet takaisin.
      Hän vilkaisi syrjäkarein kukkakimppua, jonka Teddy oli käynyt ostamassa ennen lähtöä kukkakaupasta. Häntä ärsytti tieto siitä, että Teddy veisi Victoirelle kukkakimpun. Hänen teki kovasti mieli vain lyödä kimppu maahan ja talloa se jalkoihinsa, mutta yritti hillitä itsensä. Hän yritti uskotella Teddyn haluavan olla vain kohtelias ja pyytää anteeksi oikein kukkien kera. Jamesin mielestä kukkiin ei olisi ollut tarvetta – mutta oli pitänyt sen tiukasti omana tietonaan.
      Teddy soitti ovisummeria. James ei oikein tiennyt, mitä tekisi. Hän oli eilen hyvin itsevarmana päättänyt, että tekisi kaikkensa estääkseen Victoirea ja Teddyä palaamasta yhteen. Nyt hän kuitenkin oli tullut ajatelleeksi, että saattoi siten pilata Teddyn elämän itsekkäistä syistä. Ei James ollut varma, miten paljon Teddy kaipasi Victoirea takaisin. Eivät he olleet siitä puhuneet, eikä hän ollut kysynyt, johtuen ihan siitä, ettei se kiinnostanut häntä. Oikeastaan hän ei halunnut tietää. Totuus oli kuitenkin se, että Teddy oli vaikuttanut onnelliselta Victoiren kanssa ollessaan, ja syvällä sisimmässään James tiesi, että halusi Teddyn olevan onnellinen.
       ”Onko kaikki hyvin?”
      James käänsi katseensa Teddyyn, joka katsoi odottavasti häntä. ”Taitaa olla”, James vastasi ja siirsi katseensa ulko-oveen, jonka odotti aukeavan.
       Ovi piti äänen, joka merkitsi, että se oli avattu. Se oli tuttu jopa Jamesille, olihan hän käynyt monta kertaa Teddyn luona syystä tai toisesta. Teddy nyppäsi oven auki.
      ”Olisit sinä oikeasti saanut nukkumaankin jäädä”, Teddy sanoi ja meni edeltä rappukäytävään. ”Tarkoitan, ettei sinun olisi ollut pakko tulla mukaan.”
      James hymyili. ”Ja minä oikeasti halusin tulla mukaan”, hän sanoi ja astui sisään rappukäytävään. ”Ei minulla muutakaan tekemistä olisi ollut ja vietän mieluusti aikaa kanssasi. Mikäli minun seurani kelpaa.”
      Teddy naurahti. ”Totta kai se kelpaa”, hän sanoi. Sitten hän jatkoi hiljaisemmalla äänellä: ”Olen oikeastaan vain kiitollinen, että tulit.”
      James hymähti vastaukseksi ja antoi Teddyn nousta edellä rappusia. Se antoi hänelle hieman lisäaikaa miettiä, mitä tehdä. Ollako itsekäs vai jäädä toiseksi? Hän ei halunnut pilata Teddyn elämää, mutta hän ei ollut varma, kestäisikö hän itse elää särkyneen sydämen kanssa. Hän muisti liian hyvin, miten pahalta oli tuntunut katsoa Teddyä ja Victoirea yhdessä, toisiinsa kietoutuneita, miten he vaihtoivat katseita keskenään tai pitivät toisiaan kädestä kiinni. Hän muisti, miten pahalta oli tuntunut edes kuulla jonkun toisen puhuttavan heistä ja heidän onnestaan.
      Mutta Teddy voisi olla onnellinen hänen kanssaan! Kyllä hänkin osasi suudella ja hyväillä ja halata ja… ja… Ja hän pitäisi Teddystä paljon parempaa huolta kuin Victoire oli pitänyt. Hän tekisi mitä tahansa, että Teddy olisi onnellinen…
      Mutta entä jos Teddyn yksinkertaisesti tekisi vain onnelliseksi Victoire? Ei James ollut mitään, mitä Victoire oli. Hän ei osannut olla kaunis, hänellä ei ollut puhtaan sileää ihoa, vaaleita pitkiä hiuksia eikä kauniin sinisiä silmiä, ei pehmeitä huulia eikä siroa ruumiinrakennetta. Hänestä ei lähtenyt pehmeän sointuvaa ääntä, ei kaunista ja hillittyä kikatusta eikä hän muutenkaan osannut lohduttaa tai sanoa mitään kaunista. Hän ei ollut edes nainen. Hän ei pystyisi antamaan Teddylle edes perhettä, vain itsensä. Hän olisi vain ja ainoastaan sarja pettymyksiä niin olemukseltaan kuin sisimmästään: hän saattoi olla pelkästään hyvä ystävä, joka heitti vitsejä ja omia letkautuksiaan, mutta kauniita ja herkkiä sanoja hän ei osannut sanoa. Jamesin luonteeseen ei kuulunut niiden tavallisten kliseiden kuiskuttelu toisen korvaan.
      Ovi oli auki, kun he tulivat kolmannelle tasanteelle. Victoire seisoi jo ovella hymyillen ja tervehti heitä. James katseli, miten Teddy tarjosi kukkakimppua pyydellen eilistä anteeksi. Victoire ihastui kukkiin ikihyviksi ja astui lähemmäs halaten Teddyä. Teddy nauroi helpottuneena ja kietoi kätensä Victoiren ympärille.
      Mustasukkaisuuden aalto pyyhkäisi Jamesin lävitse ja hän puri huultaan, ettei sanoisi tai tekisi mitään typerää. Hän laski suosiolla katseensa lattialle ja sulki silmänsä yrittäen hillitä ajatuksiaan, jotka syyttivät Victoirea, käskivät hänen pysyä kaukana Teddystä. Menetit hänet jo kerran ja ihan omaa tyhmyyttäsi! Hyväksy se!
      ”Hauska nähdä taas sinuakin, James”, Victoiren ääni sanoi. James nosti katseensa ja sai kasvoilleen väännettyä edes jonkinlaisen hymyn.
      ”Täytyyhän sitä aina serkkuja tulla katsomaan”, James sanoi ja astui lähemmäs. Hän sai vaivoin pidettyä ajatuksensa jonkinlaisessa järjestyksessä. ”Sitä paitsi, täytyyhän jonkun vahtia tuota Teddyäkin.”
      ”Ja yleensä se olet sinä, jota saa vahtia”, Teddy heitti takaisin ja Victoire nauroi. Sitten nainen tuli lähemmäs ja halasi Jamesiakin sanoen samalla jotakin hänelle. James ei kuunnellut, sillä hän sai tehdä kaikkensa, ettei riuhtaisi itseään irti, huutaisi tuskasta ja juoksisi pois. Koko sen pienen hetken, jonka aikana Victoire halasi häntä, James teki kaikkensa, jotta saisi kyyneleet pysymään sisällään: Jos Victoire halusi, hän saisi yrittää Teddyä takaisin. Jos se tekisi Teddyn onnelliseksi, hän saisi palata Victoiren luokse. Eikä James sabotoisi asiaa. Hän ei voisi. Teddyn onni olisi hänelle paljon tärkeämpää kuin kärsimys, ja jos Victoire tosiaan teki Teddyn onnelliseksi, James oli valmis hyväksymään sen. Hänen oli pakko.
      ”Tulkaa ihmeessä sisälle”, Victoire sanoi reippaasti irrottautuessaan Jamesista ja kääntyi palaten takaisin sisälle. ”Keitän kahvia ja tarjoan jotakin.”
      ”Eikö Mark ole kotona?” Teddy kysyi ja astui edeltä eteiseen riisuen kengät jalastaan. James tuli perässä ja sulki oven perässään. Hitaasti hän rupesi repimään kenkiä jalastaan.
      ”Ei”, Victoire vastasi. ”Heillä on joku kokous joukkueen kanssa, hän… hän tulee sitten jossain vaiheessa.”
      James ei pitänyt siitä. Jos Mark olisi ollut paikalla, se olisi voinut ainakin kertoa sen verran, ettei Victoire haikailisi Teddyä takaisin.
      ”James, oletko varmasti kunnossa?”
      James nosti katseensa kengistään, joita oli tuijottanut, ja katsoi Teddyä, joka näytti hitusen huolestuneelta. Hän siirsi katseensa takaisin kenkiinsä. Ei, ei minulla ole! Miten voisi olla? Katson jälleen kerran, miten ihastukseni on vaarassa lyöttäytyä serkkuni kanssa takaisin yhteen! Jokainen yhdessäolonne hetki työntää minuun tikarin, jota väännellään niin paljon, ettei minusta ole pian muuta jäljellä kuin rääppeet. Tekee oikein kipeää! Mutta kestän sen, ihan vain siksi, että se tekee sinut onnelliseksi. Samalla hän huomasi pilaavansa taas yhdet kengät sen takia, että yritti väkisin saada niitä pois jalastaan nauhoja aukaisematta. Toisaalta, mitä väliä sillä muka oli? Ihan sama, vaikka kengät aiheuttaisivatkin myöhemmin hiertymiä tai rakkoja, ei sillä ollut enää mitään merkitystä. Ei, tämän reissun jälkeen ne eivät tuntuisi missään. Mikään ei aiheuttaisi samanlaista kipua kuin nähdä Teddy ja Victoire yhdessä nauttimassa toistensa seurasta.
      ”Olen kai”, James vastasi ja irvisti, kun sai viimeinkin potkaistua toisen jalkineensa pois jalasta. Sitten hän asetti varpaansa kengällisen jalan kantapäätä vasten ja alkoi irrottaa sitä jalastaan. Hän tunsi, miten Teddy tarkkaili häntä, mutta hän kieltäytyi kohtaamasta tämän katsetta. Kenkien pois riisuminen mahdollisimman vaikealla tavalla oli mukamas paljon mielenkiintoisempaa.
      ”Kuule… Kai tiedät, että mikä ikinä sinua vaivaakin, voit kertoa siitä minulle?” Teddy puhui lopulta hiljaisella, mutta James ei nostanut vieläkään katsettaan kengistä. ”Ei sinun tarvitse yksin kamppailla huoliesi kanssa. Minä kuuntelen kyllä.”
      Kenkä lensi juuri silloin hänen toisesta jalastaan pois. James veti syvään henkeä ja oli melkein valmis vastaamaan jotain typerää, kuten: ”Ei minulla mikään ole” tai ”älä minusta huolehdi”, mutta ei ehtinyt, kun Victoire jo saapui keittiöstä.
      ”Onko kaikki hyvin täällä?”   
      James nosti katseensa Victoireen vältellen Teddyn katsetta. ”Kaikki on hyvin”, James sanoi ja potki sitten kengät edes hitusen siistimmin sivuun luoden samalla kasvoilleen maskia, jolla voisi selvitä tästä reissusta ilman Victoiren tai Teddyn huolestuneita kysymyksiä. ”Joko Mark asustaa täällä?”
      Victoire näytti hieman kiusaantuneelta. ”Ei oikeastaan”, hän vastasi ja katosi taas hetkeksi keittiöön ennen kuin tuli vaasin kanssa takaisin ja suuntasi olohuoneeseen. James lähti perään välittämättä Teddystä.
      ”Me olemme vielä toistaiseksi kumpainenkin omillamme… Ajattelimme katsoa nyt ensin, miten tämä tästä lähtee ja… niin edelleen”, Victoire selitti ja suuntasi parvekkeen ovelle, jonka aukaisi. James asteli perässä ja pysähtyi olohuoneeseen. Hän pisti merkille, että asunto näytti hitusen autiommalta kuin se oli joskus ollut. Kai Teddyn mukana lähteneet tavarat olivat saaneet sen aikaan.
      ”Joisimmeko täällä ulkona?” Victoire kysyi ilmestyessään parvekkeelta olohuoneeseen. ”Siellä on niin kaunis ilmakin.”
      ”Sopii minulle ainakin”, Teddyn ääni vastasi jostakin. ”Jos se vain Jamesille sopii.”
      ”Sopii, sopii”, James vastasi ja oli keskittyvinään tutkimaan kirjahyllyssä olevia valokuvia sukulaisista ja ystävistä. Olihan hän nekin nähnyt moneen otteeseen, mutta mitä tahansa muuta hän oli valmis katselemaan kuin sitä, miten hänen selkänsä takana Teddy ja Victoire vaihtelivat katseita ja hymyjä.
      Monen valokuvan henkilöt olivat punapäisiä ja pisamakasvoisia. Ja ne kuvat, James tajusi, olivatkin viime kesältä. Victoirella kun oli aina tapana ottaa joka kerta kameransa juhliin mukaan ja napsia valokuvia. Yleensä ne olivat Kotikolosta, sillä siellä yleensä pidettiin kerran kesässä edes jonkinlaiset juhlat, jolloin kaikki sukulaiset kokoontuivat tapaamaan toisiaan. Jotkut kuvat oli otettu jossain toisaalla, James tuskin tiesi mistä, mutta Victoirelle taisi olla tärkeintä se, että hänen sukulaistensa kuvat koristaisivat yhtä lasikaappia.
      ”Tämä on yksi asia, mistä pidän Victoiressa”, Teddyn ääni sanoi Jamesin takaa, ja jos James olisi vain halunnut, hän olisi varmasti nähnyt Teddyn heijastuvan kuvajaisen lasista, mutta sen sijaan hän keskittyi katsomaan onnellisesti hymyileviä isovanhempiaan, jotka heiluttivat hänelle Kotikolon edessä. ”Hän välittää sukulaisistaan ja tahtoo ikuistaa heidät valokuviinsa. Lopulta hän laittaa ne esille.”
      Molly ja Arthur Weasleyn kuvan vieressä oli kuva vaaleapäisestä pariskunnasta, jonka James muisteli olevan Victoiren äidin vanhemmat. Sitten oli tietenkin kuva Victoiren vanhemmista sekä hänen sisaruksistaan. Oli kuvia jokaisesta sedästä ja tädistä ja heidän lapsistaan. James löysi äitinsä ja isänsä seisomassa vierekkäin Kotikolon pihalla Ronin ja Hermionen kanssa. He nauroivat ja välillä äiti ja isä vaihtoivat keskenään katseita. Isä oli kietonut kätensä äidin ympärille. James ei voinut olla hymyilemättä. He näyttivät onnellisilta. Se teki jotenkin myös Jamesin onnelliseksi.
      Hän löysi kuvan, jossa Albus seisoi kädessään pienen pieni musta haisku. James naurahti ääneen.
      ”Mitä?”
      ”Naurahdin vain Alia ja hänen haiskuaan”, hän vastasi Teddylle, mutta piti katseensa edelleen kuvassa. ”Niin Alin tapaista ottaa pieni eksynyt haisku hoitoonsa.”
      Teddy hymähti. ”Kaunis ele. Ja olen oikeastaan vieläkin hyvin iloinen, että hän päästi ennen koulun alkua takaisin omiensa pariin.”
      Lily taas seisoi Rosen kanssa nauramassa jollekin. Heitä olisi voinut vaikka luulla sisaruksiksi, mutta James tiesi paremmin.
      Sitten James löysi itsensä irvistelemässä kameralle, ja… ja hänen takanaan seisoi naurava Teddy. James ei oikeastaan muistanut, missä yhteydessä tuo kuva oli otettu. Hän ei muistanut, mitä oli tapahtunut ennen tai jälkeen kuvan. Kenties ei mitään erikoista. Ehkä Victoire oli vain maininnut haluavansa ottaa kuvan ja James oli päättänyt päästää esiin kuvauksellisen puolensa.
      ”Minä olen oikein edukseni taas kameralle”, James naurahti ääneen.
      ”Olen laittanut saman merkille”, Teddy vastasi, ja James saattoi kuulla tämän äänessä huvittuneisuutta. ”Mutta se taitaa tehdä sinusta sinut. Olisin hyvin hämilläni, jos tässä maailmassa olisi yksi asiallinen kuva James Sirius Potterista.”
      ”Kiitti vaan Teddy”, James vastasi ja käänsi katseensa kuvaan, jossa oli nähnyt turkoosien hiuksien heilahtavan. Hän katui melkein saman tien, että oli edes huomannut. Siinä kuvassa Teddy ja Victoire istuivat vierekkäin, hymyilivät ja suukottelivat toisiaan aina välillä.
      James ei oikeastaan tiennyt, mitä olisi pitänyt ajatella. Jos Victoire todellakin oli Markin kanssa, niin miksi ihmeessä hän piti esillä kuvaa, jossa suukotteli Teddyn kanssa? Jamesille kuva toi mieleen vain liudan asioita, jotka saivat hänen mielialansa laskemaan entisestään. Hän ei keksinyt oikeastaan yhtäkään mieltään lohduttavaa selitystä kuvan esillä ololle.
       ”En ole vielä ehtinyt teettä kuvia juhlistasi”, Victoiren ääni sanoi yllättäen ja se sai Jamesin hätkähtämään ja kääntymään naisen puoleen. Victoire oli saapunut Teddyn vierelle tarjotin kädessään. Siniset silmät katselivat kovin lempeinä valokuvia. ”Mutta kyllä sitä vielä ehtii.”
      James käänsi katseensa takaisin valokuviin. ”Ehtiihän sitä”, hän sanoi, lähinnä vain sanoakseen jotakin. Hän kävi pikapuoliin vielä jokaisen tutun kasvon läpi valokuvista. Viimeisenä hän katsoi onnellisia vanhempiaan.
      ”Mutta”, Victoire rikkoi hiljaisuuden kovin painokkaasti. ”Tarjoilu olisi valmiina. Tulkaa ihmeessä pöytään.”
      ”Kiitos”, Teddyn ääni vastasi. James odotti vielä hetken katsellen valokuvia ennen kuin kokosi itsensä ja kääntyi suunnaten kohti parveketta. Parveke oli tilava ja siellä oli valkoinen pyöreä pöytä ja sen ympärillä neljä tuolia pehmusteilla. Teddy oli joskus kertonut, että he olivat jollain loitsuilla tehneet parvekkeesta tilavamman kuin miltä se monien muiden silmissä näytti. Velhoille ja noidille kaikki oli mahdollista.
      James istahti Teddyn viereen. Victoire ojenteli heille kupit ja kaatoi kahvia samalla puhuen jostakin. Teddy vastaili. James ei edes kuunnellut, tuijotti kahvikuppiaan ja pöydälle katettua tarjoilua. Sitten hänen katseensa löysi laatikoita ja ruukkuja parvekkeen lattialta, joihin Victoire oli näköjään istuttanut kaikenlaisia kasveja. Osa niistä kiipeili kaikkea mahdollista pitkin jättäen jälkeensä lehtiä ja kukkasia. James ei edes tunnistanut niitä kaikkia. Yrittitieto kun ei ollut hänen vahvinta alaansa.
      ”No, James”, Victoiren ääni totesi. James käänsi katseensa hymyilevään serkkuunsa. ”Mitä olet nyt tehnyt näinä parina viikkona?”
      ”En mitään erikoista”, hän vastasi totuuden mukaisesti ja otti lusikan käteensä alkaen sekoitella kahviaan. ”Olen oikeastaan ollut kotona äidin jaloissa, tylsistyttänyt Teddyn jutuillani ja kiusannut tietenkin vähän Alia ja Lilyä.”
      Victoire nauroi. ”Voi James, sinun pitäisi olla jo aikuinen ja jättää sisarusten kiusaaminen.”
      James hymyili ja kohautti olkiaan. ”En tunne itseäni vieläkään aikuiseksi”, hän vastasi. ”Sitä paitsi kuka heidät pitää lomalla hieman varpaisillaan, jos en minä?”
      ”Ja selitys löytyy kaikkeen”, Teddy totesi huvittuneena hänen vierestään.
      ”Se on hyvä, että löytyy”, Victoire sanoi. ”Ei muuten, mutta jos vanhemmat alkavat kysellä, niin…”
      Sisällä ovi kolahti. Jokainen käänsi katseensa ikkunaan, josta näki sisälle, ja pian olohuoneeseen ilmestyi tuttu lihaksikas mies, jonka James oli tavannut juuri eilen ensimmäisen kerran.
      ”Hei”, Mark tervehti ovelta ja katseli pöydän ympärillä istujia, nyökäten ensin pienesti Jamesille, sitten Teddylle. Sitten hän katsoi Victoirea. ”Onko huono hetki?”
      ”Ei, ei missään tapauksessa”, Victoire sanoi ja nousi ylös. ”Käy ihmeessä istumaan ja ota kahvia, käyn hakemassa uuden kupin. En oikein tiennyt, koska tulet.”
      ”Kiitos”, Mark sanoi ja väisti hieman, että Victoire pääsi sisälle, ja meni sitten Victoiren paikalle istumaan Teddyn viereen. James teki kaikkensa pitääkseen pienen innostuksensa kurissa. Jos Markilla oli avain tähän asuntoon, se tiesi sitä, että he olivat ainakin jotenkin vakavasti yhdessä. Mikä taas tarkoittaisi sitä, ettei Victoire haluaisi Teddyä takaisin. Mutta silti… Kaikki oli mahdollista.
      ”Öh”, Mark aloitti ja katsoi vuoroin Jamesia, vuoroin Teddyä. Tunsi olonsa kenties yhtä kiusaantuneeksi kuten James ja todennäköisesti Teddykin. Ainakin Teddy vaihtoi hieman kiusaantuneen katseen Jamesin kanssa. Viime tapaaminen oli loppunut kaiketi niin hämmentävästi, ettei kukaan miehistä oikein tiennyt, mitä sanoa. Toisaalta, James ei myöskään oikein tiennyt, mitä Victoire oli mahtanut kertoa Jamesista ja Teddystä sen tapaamisen jälkeen.
      ”Olit kuulemma joukkueenne kokouksessa äskettäin”, James heitti äkkiä, koska ei halunnut tehdä Teddyn olosta yhtään hankalampaa. Toki hän ei tiennyt, menikö kysymys liian henkilökohtaiseksi, mutta ainakin heitä yhdisti huispaus, joten James toivoi, että hermostunut ilmapiiri saataisiin sillä hajotettua.
      Mark käänsi katseensa Jamesiin ja vasta sitten näytti tajuavan, mistä puhuttiin. ”Aivan, kyllä”, hän vastasi naurahtaen. ”Kyllä, suunnittelimme tulevan pelin strategiaa ja tietenkin aikataulutettiin harjoitukset sopiviksi.”
      ”Pelaatte parin viikon päästä Nauriston Nuolia vastaan”, James sanoi.
      ”Kyllä vain”, Mark sanoi ja kurtisti sitten huvittuneena kulmiaan katsoessaan Jamesia. ”Taidat todella seurata huispausta?”
      ”Kyllä hän seuraa”, Victoire naurahti heleästi tullessaan takaisin parvekkeelle ja istuutuessaan uuden kupin kanssa Jamesin viereen. ”Hän on pelannut sitä paitsi Tylypahkassakin Rohkelikon joukkueessa, oli kolmena viimeisenä vuonna jopa kapteeni. Ja usko minua, kun sanon, että hän on loistava!”
      ”Nooh, ei se nyt mitään niin ihmeellistä ollut”, James vastasi ja otti palan piirakkaa, joka odotti keskellä pöytää syöjäänsä.
      ”Ja vaatimatonkin vielä”, Victoire naurahti. ”Usko minua ja Teddyä, Mark. Me tiedämme, että James on oikeasti todella hyvä huispauksessa.”
      ”Onko hän?” Mark kysyi luoden kysyvän katseen Teddyyn, joka oli tähän asti istunut uskollisesti hiljaa.
      ”On hän”, Teddy myönsi ja hymyili vilkaistessaan Jamesia. ”Sain todistaa sen taas eilen.”
      ”Ai?” Victoire kysyi.
      ”Kävimme eilen Kotikolossa ja päädyimme pelaamaan huispausta.”
      ”Ai niin, ja mummi lähetti sinulle terveisiä, Vic”, James sujautti väliin. Victoire nyökkäsi kiitokseksi.
      ”Pelaatko sinäkin huispausta?” Mark kysyi osoittaen sanansa Teddylle.
      ”En”, turkoosihiuksinen mies vastasi hymyillen. ”Pelaan vain heidän ja heidän serkkujensa mieliksi. Olen siinä älyttömän surkea.”
      ”Voisin opettaa sinua pelaamaan, niin kehittyisit varmasti”, James ehdotti.
      Teddy naurahti. ”Epäilen vahvasti.”
      Sitten pöytään laskeutui hiljaisuus. James vilkaisi Teddyä ja huomasi, että tämä oli keskittänyt huomionsa kahvikuppiinsa.
      ”Teddy ja James toivat ihanan kukkakimpun”, Victoire sanoi lopulta lähinnä Markille ja katsoi pöydällä komeilevaa maljakkoa.
      ”Oikeastaan Teddy toi”, James oikaisi. Mark käänsi katseensa kukkasiin.
      ”Niin, tuota… Hyvitykseksi eilisestä”, Teddy sanoi ja naurahti hieman hermostuneena. ”Oikeastaan halusin pyytää anteeksi töykeää käytöstäni. Olin juuri tullut töistä, valvonut suurimman osan yöstä ja viimeksi syönyt sunnuntaiaamulla kunnon aamiaisen, joten en ollut oikein parhaimmillani.”
      ”Aivan, ymmärrän toki”, Mark sanoi ja hymyili. ”Ei se mitään, kaikilla on niitä huonoja päiviä joskus. Missäs muuten olet töissä?”
      ”Olen aurori”, Teddy vastasi.
      ”Oletteko te sunnuntaisinkin töissä?”
      ”Harvemmin, mutta meillä on niin sanotut päivystysvuorot”, Teddy selitti. ”Ja tällä kertaa se vuoro osui minulle, joten siksi olin siellä. Sitten jossain vaiheessa joku ilmoitti nähneensä niitä jästien tapahtumiin liittyviä epäiltyjä, joten piti kiitää sinne katsomaan, mikä on homman nimi.”
      ”Ai te olette nyt hoitamassa sitä tapausta”, Mark sanoi, ja Teddy nyökkäsi. ”Onko se mitenkä edennyt?”
      ”En itse asiassa ole ihan varma, koska minulla alkoi eilen loma”, Teddy naurahti. ”Enkä ole sen jälkeen ehtinyt nähdä ketään, joka olisi tietoinen, eikä minua ole kutsuttu töihin, joten luulisin, että ihan hyvin. Ainakin suurin osa epäillyistä oli silloin sunnuntaina koolla, kun saavuimme sinne, ja harva heistä oli maanantaiaamuun mennessä poistunut. Jos hyvin käy, niin heidät saadaan ainakin suurin osa kiikkiin. Jos huonosti, niin sitten se tietää taistelua, mutta kuten sanoin, olen luvannut mennä paikalle lyhyellä varoitusajalla.”
      ”Vai niin, vai niin”, Mark sanoi mietteliäänä. ”Ei ole kyllä maailman turvallisin homma tuo aurorin ura. Mutta toisaalta, he ovat tärkeitä, joten kai sitä pitää nostaa hattua teille, jotka siinä virassa olette.”
      ”Jamesin isä on myös aurori”, Victoire puuttui puheeseen. ”Tai oikeastaan auroriviraston päällikkö.”
      ”Ai jaa”, Mark sanoi ja kääntyi taas Jamesin puoleen. ”Niin, sinähän vasta valmistuit Tylypahkasta?”
      ”Joo”, James vastasi.
      ”Myöhäiset onnitteluni”, Mark naurahti. ”Onko sinulla jotain tulevaisuuden suunnitelmia?”
      James kohautti olkiaan. ”No se huispaus voisi kiinnostaa, mutta en sitten tiedä. Ehkä taikaministeriöön. Joko auroriksi niin kuin Teddy ja isä tai sitten taikaurheuluosastolle.”
      ”Niin, niin, aivan”, Mark sanoi nyökytellen päätään. ”Huispaus on kyllä kieltämättä kiehtova ammattina, mutta että paras mahdollinen? Ei, ei välttämättä. Mutta toisaalta, olethan sinä vielä nuori, ja sinulla on aikaa kokeilla kaikenlaista. Ja onhan siinä huispauksessa puolensa, kuten”, Mark kietoi kätensä Victoiren ympärille ja iski Jamesille silmää, ”saada kaikki kauniit neidot puoleensa.”
      Victoire kikatti. ”No älähän nyt, Mark…”
      James puolestaan katsoi Teddyä, joka oli kääntänyt katseensa pois. James ei ollut varma, mutta hänestä tuntui, että Teddyä vaivasi se, mitä Mark oli sanonut. Ehkä Mark oli vain luullut sen olevan hauska vitsi, eikä ollut lainkaan ajatellut, että se saattaisi edes hitusen satuttaa jotakuta. James nosti varovaisesti kätensä ja kaikessa hiljaisuudessa kurkotti kohti Teddyn kättä, joka lepäsi käsinojalla. Hän halusi jotenkin lohduttaa Teddyä, ja tässä vaiheessa käden puristus oli kaikista huomaamattomin tapa.
      James oli juuri tarttumassa Teddyn käden päälle, kun Mark taas avasi suunsa: ”No kuitenkin, ymmärrät kyllä, kun löydät itsellesi sen elämäsi naisen.” Hallitsemattomasti Jamesin käsi tipahti suoraan Teddyn käden päälle ja sai toisen pojan säikähtämään. Hän ei kuitenkaan ehtinyt vaihtaa Teddyn kanssa katsetta, sillä hänen ruskeat silmänsä olivat hieman pelästyneinä naulautuneet Markiin, joka Victoiren kanssa katsoi häntä hymyillen. ”Vai joko sinä seurustelet jonkun kaunokaisen kanssa?”
      ”Öh… En, itse asiassa”, James vastasi naurahtaen ja puristi samalla hitusen Teddyn kättä. ”Olen vapailla markkinoilla.”
      Teddy vastasi kosketukseen puristamalla Jamesin kättä. Mark alkoi höpistä jotakin seurustelusta, mutta Jamesilta se kaikki meni ohi. Hänelle merkitsi tällä hetkellä vain Teddyn käsi ja se, että hän vastasi kosketukseen. Hetken James ajatteli, että oli onnistunut kenties lohduttamaan Teddyä, mutta sitten hän tajusi, että kenties Teddy luuli hänen hakevan hänestä tukea tähän keskusteluun.
      Hitaasti James käänsi katseensa ja uskaltautui katsomaan Teddyä. Kuin tilauksesta, Teddy käänsi katseensa ja kohtasi Jamesin ruskeat silmät. Hetken he katsoivat toisiaan silmiin ennen kuin Teddy väläytti pienen hymyn. James vastasi siihen ja kääntyi katsomaan taas Markia ja Victoirea, jotka puhuivat rakkaudesta. James tunsi Teddyn puristavan hänen kättään vielä hieman, ja ihan pienen hetken hän kuvitteli sen tarkoittavan jotain. Hetken hän jo toivoi, että he istuisivat siinä kuin rakastavaiset, pitelisivät tiukasti toisiaan kädestään kiinni ja katsoivat yhdessä samaan suuntaan nähdäkseen maailman ja paljon muutakin, kokeakseen yhdessä kaiken, mikä heidän oli tarkoitus kokea. Koska niin oli tarkoitettu. Koska he rakastivat toisiaan. Koska he kuuluivat toisilleen…
      Mutta totuus oli ihan toinen. Totuus oli, että vaikka Jamesille kädestä kiinni pitäminen ja kaikki muu olisikin rakkautta ja täynnä kiellettyjä tunteita, Teddylle se ei merkitsisi muuta kuin ystävän tukea. Vanhemmalle miehelle käden puristus saattoi hyvin tarkoittaa vain viestiä, että hän olisi Jamesin kanssa ja pitäisi hänen puoliaan. Muistutti, ettei hänen tarvinnut hävetä itseään, vaikkei ollutkaan kiinnostunut tytöistä.
      James käänsi katseensa jonnekin Victoiren tuolin jalkojen rajaan ja antoi kätensä valua pois Teddyn otteesta. Eihän se mitään tarkoittanut. Ei se tulisi koskaan tarkoittamaankaan.

[Subbe93]

Viides luku
- Valmistujaislahja -

”On kaksi tapaa tulla ulos kuorestaan: särkeä kuori tai itsensä.”
                                                                                                  - Jarmo Somppi

~*~*~

Teddyn kesäloman ensimmäinen puolikas alkoi vääjäämättä lähestyä loppuaan, ja vaikka hän ja James olivatkin viettäneet yhdessä paljon aikaa, James ei ollut saanut vieläkään mitään ulos suustaan. Sitä paitsi melkein kokopäiväisenä häirikkönä toimi Albus ja Lily, jotka olivat myös halukkaita viettämään aikaa Teddyn kanssa. James puolestaan käytti sen ajan vanhoille koulukavereilleen kirjoittamiseen. Muutaman kirjeen hän oli jo saanut, joissa kyseltiin, miten juhlat olivat menneet ja mitäs nykyään, oliko hänellä jotain töitä vai mitä. James vastasi kirjeisiin ja kirjoitti parille muulle kaverille, jotta saisi joskus kuulla heidänkin kuulumisensa.
      Kellekään hän ei kuitenkaan uskaltanut eikä edes halunnut mainita mitään siitä, että taisteli rakkausasioiden parissa. Mitä siitäkin tulisi, kun kaikki saisivat kuulla, että hän oli hiukan ennen V.I.P. –kokeita tajunnut olevansa ihastunut Teddyyn, eikä ollut kertonut siitä edes parhaille ystävilleen? Ei mitään. Sitä paitsi hän joutuisi selittämään, miten oli siitä yhdestä tytöstä eroamisen jälkeen ihmetellyt, miksei tuntenut mitään oikein ketään tyttöä kohtaan, ei edes niitä hyvännäköisiä, jotka olivat olleet Jamesin perään. Hän ei halunnut käydä läpi sitä, miten oli tavannut sen jälkeen Tylyahossa Teddyn ja tajunnut, että vastaus seisoi hänen nenän edessään. Hän oli ollut kiinnostunut Teddystä, ei kenestäkään muusta.
      Toki hänen masennuskautensa olisi selittynyt sillä hänen ystävilleen. Miten hän oli ollut tuskissaan tajutessaan, että oli ihastunut mieheen, joka seurusteli hänen serkkunsa kanssa. Sitten hän oli joutunut katselemaan koko kesän putkeen särkyneen sydämensä kanssa, miten hänen rakkautensa kiehnäsi ihan väärän ihmisen kanssa.
      Sitten hän joutuisi selittämään, miksi sitten oli seurustellut muutaman muun tytön kanssa kuudennen vuoden alkupuoliskolla, jos ei ollut edes kiinnostunut heistä. Toisaalta, se oli helposti selitettävissä. Sen tuskaisen kesän jälkeen James oli päättänyt, että hänen oli yritettävä päästä elämässään eteenpäin ja löytää itselleen joku, jonka kanssa voisi olla. Jonkun, jota rakastaa. Jonkun, joka voisi peittää Teddyn alleen ja auttaa Jamesia unohtamaan.
     Mutta kukaan heistä ei ollut sellainen. Kukaan heistä ei ollut Teddy Lupin. Kukaan ei ollut saanut häntä unohtamaan sitä, mitä kaipasi eniten. Niinpä hän oli jättänyt seurustelun ja opetellut elämään kylmän totuuden kanssa: Hänen sydämeensä ei tuntunut mahtuvan kukaan muu kuin Teddy.
      Joten Jamesin oli turha odottaa minkäänlaisia neuvoja tai apuja keneltäkään muulta kuin itseltään. Hänen oli pärjättävä yksin, keksittävä jokin tapa, miten kertoisi Teddylle.

Teddyn loma kului jotenkin hujauksessa, mutta hänen onnekseen hänellä oli vielä se yksi puolikas odottamassa jossakin. Eikä sillä, hän viihtyi kyllä ihan hyvin töissä. Hänestä oli kiva olla avuksi muulle yhteiskunnalle.
      Harry piti hänet ajan tasalla jästien kiroajien suhteen. Hänen mukaansa heitä vastaan ei voinut toimia, koska ei ollut mitään todisteita siitä, että he olisivat olleet kaiken takana. Teddy ei voinut olla miettimättä, mahtoivatko he olla tietoisia siitä, että heitä tarkkailtiin? Tosin ensimmäisten päivien jälkeen höllemmin, mutta silti… Jättivätkö he sen takia tekemättä ilkeyksiään, koska epäilivät heidän kannoillaan olevan auroreita? Vai oliko heidät johdatettu väärien ihmisten kannoille? Toisaalta, eipä uusia tapauksia ollut tullut, joten kaikki oli mahdollista.
      Sen lisäksi, että hän kyseli Harrylta tilannetta, hän autteli Ginnyä kotitöissä. Hän toivoi, että edes se voisi olla pieni kiitos siitä, että sai asua niiden seinien sisällä kunnes löytäisi itselleen uuden asunnon. Hän auttoi Lilyä ja Albusta koulutehtävissä ja vietti muutenkin heidän kanssaan aikaa käymällä jossakin tai pelaamalla heidän kanssaan.
      Jamesin kanssa Teddy vietti melkein yhtä paljon aikaa kuin ennenkin. Mikään ei ollut muuttunut, eikä toisaalta Teddy tiennyt, olisiko pitänyt. Tietysti James oli ollut hieman outo, kun he olivat käyneet tervehtimässä Victoirea ja Markia. Aamulla tuo oli ollut ihan hyvällä tuulella, mutta kävellessään Victoiren asunnolle, Jamesista oli tullut jotenkin hiljainen ja omiin ajatuksiinsa vetäytynyt. Asunnolla James ei ollut suostunut aluksi edes katsomaan häntä. Teddy oli ollut varma, että Jamesia vaivasi jokin isompikin juttu, mutta hän ei tiennyt, mikä se oli. James ei ollut kertonut, vaikka Teddy oli koettanut puhua siitä kotimatkalla. Silloin James oli taas ollut oma huoleton itsensä, ja silloin kun James oli sellainen, ei ollut mitään toiveita saada selville mitään. Hetken Teddy oli ajatellut, että maanantai-iltana tehty paljastus olisi ollut jonkinlainen syy kaikelle, mutta hän ei ollut keksinyt, miten. Toisin sanoen hän ei nähnyt siinä mitään järkeä. Jos se olisi Jamesia vaivannut, niin miksi tämä oli sitten aamulla ollut hyvällä tuulella? Sitä paitsi Teddy oli tehnyt selväksi, ettei häntä haittaa Jamesin suuntautuminen, ei sitten lainkaan.
      Sen illan jälkeen Teddy oli antanut asian olla, ihan siitäkin syystä, että oli unohtanut sen. Hänellä oli ollut niin paljon tekemistä, ja James oli muutenkin ollut oma itsensä, joten hän ei ollut edes muistanut koko asiaa.
      Hän oli unohtanut myös erään toisenkin asian, mikä palasi hänen mieleensä vasta hänen ensimmäisenä työpäivänään. Hän ei ollut vieläkään ostanut Jamesille valmistujaislahjaa, jota he olivat hänen ensimmäisenä lomapäivänään lähteneet hakemaan. Tarkkaillessaan niin sanottua uhriaan lehtensä takaa Teddy tuli siihen tulokseen, että hänen pitäisi ottaa asia esille ja puhua siitä Jamesin kanssa heti illalla kun pääsisi kotiin.

Ruokapöytä oli katettu, kun Teddy palasi kotiin. Harry oli ilmoittanut jo aikaisemmin, että hänellä voisi mennä myöhempään, mutta tulisi kuitenkin ennen pitkään kotiin.
      ”Voih, toivottavasti ei mitään kamalaa”, Ginny päivitteli nostaessaan ruokaa pöytään.
      ”Ei”, Teddy sanoi lähinnä piristääkseen naista. ”Ihan toimistoon hän oli jäämässä. Hän jäi kuulemma tutkimaan, löytyykö niistä epäilyistä jotain merkittäviä tietoja ministeriön papereista.”
      ”Eikö se juttu ole vieläkään ratkennut?” Lily kysyi.
      ”No kai siitä olisi sanottu lehdessä, jos olisi”, James vastasi ja alkoi latoa ruokaa lautaselleen. ”Sitä paitsi kyllä me olisimme siitä jo kuulleet, onhan tässä taloudessa kaksi auroria.”
      ”Ja kukahan sinulta mitään kysyi?” Lily kivahti.
      ”No, no, lapset”, Ginny pisti väliin. ”Saa riittää ennen kuin edes aloitatte.”
      ”Mutta kun James ärsyttää”, Lily marisi.
      ”Enkä ärsyttänyt”, James puolustautui. ”Sinä kysyit ja minä vastasin, miten ajattelin asioiden olevan.”
      ”No niin, James, annetaan olla, okei?” Ginny ehdotti.
      ”Kunhan sanoin mielipiteeni, onhan minullakin sananvapaus…”
      ”James.”
      James irvisti, muttei sanonut enää mitään. Lily katsoi isoveljeään ja avasi suunsa selvästi sanoakseen jotakin, eikä se jäänyt Ginnyltä huomaamatta.
      ”Sinä myös, Lily, anna jo olla.”
      He söivät ruokansa keskustellen muista asioista, kuten siitä, mitä muut olivat tehneet päivän aikana, ja miten Teddyllä oli mennyt töissä. Vähitellen ruokailijat katosivat, eikä jäljellä ollut pian muita kuin Teddy ja Ginny, jotka jäivät tyhjentämään pöytää. Ennen pitkään Lily ilmaantui paikalle valittamaan, ettei hänellä ollut mitään tekemistä.
      ”Voi luoja sinun kanssasi, Lily, etkö sinä todellakaan keksi mitään tekemistä itsellesi?” Ginny kysyi hieman tuskastuneena siitä, että Lily oli melkein koko ajan edessä.
      ”En”, Lily marisi ja siirtyi taas pois äitinsä tieltä. ”Haluaisin mennä jonkun kaverin tykö.”
      ”Et sinä voi minnekään noin vain mennä”, Ginny vastasi. ”Sinun olisi pitänyt miettiä asiaa hieman aikaisemmin.”
      ”No niin”, Lily mumisi.
      ”Itse asiassa”, Ginny aloitti mietteliään sävyyn. ”Voisit kysyä, josko Teddy jaksaisi lähteä sinun kanssasi käymään Viistokujalla. Pitäisi käydä ostamassa ainakin pöllönameja…”
      ”Joo!” Lily huudahti ja loikki seuraavaksi Teddyn luokse tarrautuen tämän käsivarteen roikkumaan. ”Mennäänkö Teddy, jooko?”
      Teddy hymähti. ”No mikä ettei. Sitä paitsi minä en ole vieläkään ostanut Jamesille lupaamaani lahjaa, joten…”
      ”Ei, en halua Jamesia mukaan”, Lily alkoi valittaa. ”Ei hänkään silloin halunnut minua mukaan.”
      ”Lily, älä ole lapsellinen”, Ginny puuttui puheeseen. ”Jos Teddyllä on jotain asioita hoidettava, sinun pitää hyväksyä se, ja jos hän tarvitsee Jamesin mukaansa, niin silloin hän ottaa. Älä tee asioista hankalia.”
      ”Epäreilua”, Lily mutisi. ”No hyvä on sitten, kai Jamesin on tultava mukaan, jos on pakko.”
      ”Katsotaan”, Teddy vastasi. ”Käyn puhumassa hänelle, tulen sitten takaisin.”
      Teddy poistui keittiöstä ja suuntasi suorinta tietä Jamesin huoneeseen. Ovi oli kiinni, joten hän päätti olla kohtelias ja koputtaa ensin. Kun vaimea ääni kutsui sisään, Teddy aukaisi oven ja astui sisään. James loikoili sängyllään ja luki jotain huispauslehteä. Teddy ei nähnyt selvästi, mikä lehdistä se oli, sillä James oli taitellut lehden siten, että etukansi oli jäänyt piiloon. Nuori velho siirsi lehteään ylemmäs, jotta saattoi nähdä tulijan.
      ”Onko kiire?” Teddy kysyi ja sulki samalla oven perässään.
      ”Jos siltä näyttää”, James vastasi ja laski lehden takaisin kasvojensa eteen. ”Kunhan fantasioin näistä täysipukeisista huispauspelaajista, en sen erikoisempaa.”
      Teddy naurahti. Ainakin hän oletti sen olevan vain vitsi. Itse asiassa hän todella toivoi sen olevan vitsi.
      ”Kenties jonain päivänä saat fantasioida itsestäsi?”
      James tuhahti. ”No jos joskus käy niin, että minusta otetaan kuvia lehteen, niin pidän kyllä huolen, että olen puolialastomana. On ainakin muilla ihmisillä jotain, mitä kuolata.”
      Teddy ei voinut olla nauramatta. ”Sinä se osaat olla aina yhtä vaatimaton.”
      James nosti jälleen kerran lehden pois kasvojensa edestä ja virnisti huvittuneena. ”Tiedän.”
      Teddy tarkkaili Jamesia hetken aikaa. ”Mutta et sinä oikeasti heitä kuolaa, ethän?”
      ”No en”, James vastasi ja heitti lehden huoneensa läpi kaappiaan päin, josta lehti tipahti lattialle. Vastaus sai Teddyn helpottumaan. ”Kiinnosti vain Kenmaren Kanahaukkojen pelitilasto, ja pohdiskelin, haluaisiko joku lähteä katsomaan sitä perjantaista peliä. Ei muuten, mutta… Minua hieman kutkuttaisi nähdä ihan livenä, miten Mark Nicell pelaa.”
      No siinä se tuli. Mark Nicellistä oli puhuttu viimeksi silloin, kun he olivat lähteneet Victoiren luota.
      ”Luuletko, että hän on hyvä?” Teddy kysyi, vaikkei oikeastaan halunnut tietää vastausta.
      ”Vähintään keskiverto tai sitten Kenmaren Kanahaukoilla menee huonosti”, James sanoi ja nousi lopulta istumaan sänkynsä reunalle. Hän kurtisti hieman kulmiaan. ”Kyllä hänellä voimaa täytyy olla, sitä en käy kiistämään, mutta kiinnostaakin se, miten tuo pelaa. Ei hän ainakaan ihmeitä ole tehnyt, sillä ei hänestä kyllä ole paljoakaan missään lehdissä puhuttu tai mitään.” James piti pienen tauon. ”Siinä tapauksessa siis voisi sanoa, että ihan keskiverto kaveri.”
      ”Ja sillä on merkitystä, koska?”
      James nosti katseensa Teddyyn. Sitten hän kohautti olkiaan. ”Ei kai mitään, mutta kai sitä utelias saa olla.”
      Nyt oli Teddyn vuoro kohauttaa olkiaan. Jos rehellisiä oltiin, häntä ei liiemmin huispaus kiinnostanut, ja vielä vähemmän häntä kiinnosti Mark Nicell ja tämän taidot.
      ”Mutta sinulla oli varmaan muuta asiaa kuin tulla tarkistamaan, mitä teen”, James sanoi lopulta.
      ”No niin minulla itse asiassa olikin”, Teddy myönsi ja astui lähemmäs Jamesia. ”Olen Lilyn kanssa menossa käymään Viistokujalla.”
      ”Ja tämä koskee minua miten?”
       Teddy hymyili. ”En ole vieläkään hankkinut sinulle valmistujaislahjaa.”
       James katseli Teddyä pitkän aikaa ennen kuin käänsi katseensa lattialla makaavaan lehteen. ”En minä tarvitse mitään”, hän sanoi lopulta. ”Mi-”
      ”Teddy!”
      Teddy kääntyi katsomaan ovelle, ja ennen kuin hän ehti tajuta, Lily oli avannut oven ja katsoi turkoosihiuksista velhoa. ”Joko sinä tulet?”
      Teddy katsahti Jamesia kuin odottaen, että tuo sanoisi jotakin Lilylle siitä, että tuo oli vain tullut hänen huoneeseensa. Niin ei kuitenkaan käynyt. James vain katsoi siskoaan ennen kuin nousi ylös ja venytteli. Hassua. Teddy oli jotenkin niin tottunut siihen, että Jamesin ja Lilyn välille tulisi pieni riita oveen koputtamisesta, mutta näköjään James oli kasvanut sen yli viimeisimmän Tylypahkan vuoden aikana.
      ”Tulen ihan kohta, koeta nyt odottaa sen aikaa”, hän vastasi Lilylle.
      ”Mutta kohta meni jo”, Lily sanoi ja mutristi hieman huuliaan.
      ”Ehkä, mutta juttelen nyt Jamesin kanssa, ja sitten kun tulen, niin lähdetään”, Teddy sanoi kärsivällisesti. ”Joten menisitkö nyt pois ja antaisit minun ja Jamesin jutella ihan rauhassa?”
      Lily mulkaisi Jamesia ennen kuin sulki oven perässään kiinni. Hetken kumpikin kuunteli, miten askeleet kertoivat, miten Lily hyppeli rappusia pitkin alakertaan. Teddy kääntyi takaisin Jamesin puoleen. ”Niin, mitä olit sanomassa?”
      James tuijotti hetken ovea ennen kuin käänsi katseensa Teddyyn. Sitten hän kohautti olkiaan. ”En kai mitään”, hän sanoi lopulta ja meni lehden luo kumartuen nostamaan sen lattialta. ”Muuta kuin sen, etten tarvitse mitään.”
      ”Mutta minä lupasin ostaa sinulle lahjan”, Teddy jatkoi itsepäisesti. ”Voisit tulla mukaan tai… tai jos tiedät, mitä haluat, niin kerro, niin hankin sen samalla reissulla.”
      James katseli juuri nostamaansa lehteä ja suoristeli sitä kaikessa hiljaisuudessa. Sitten hän käänsi Teddylle selkänsä ja asetteli lehtensä kirjoituspöydälle. ”En minä kaipaa mitään, Teddy, kiitos vain.”
      Teddy kurtisti kulmiaan. ”James, onko kaikki hyvin?”
      James ei liikahtanutkaan hetkeensä. Hetken Teddy ehti miettiä, oliko James edes kuullut, mutta sitten James kääntyi vain hiukan, jotta saattoi nähdä Teddyn. ”On”, James sanoi lopulta. ”On minulla.”
       ”Ihan varma?”
       James siirsi katseensa pois ja empi hetken aikaa. ”Ihan varma.”
      Hän valehtelee, Teddy tiesi sen. Mutta hän tiesi myös sen, että jos James oli päättänyt pitää jotain sisällään, hän pitäisi sen. Hän kertoisi kyllä sitten, mikäli taakka alkaisi käydä liian raskaaksi. Teddyn pitäisi olla vain kärsivällinen.
      ”No, jos sinulla ei ole toivetta, niin palataan asiaan sitten joku toinen päivä”, Teddy sanoi lopulta päättäen olla yhtä itsepäinen kuin James. Hän hankkisi sen lahjan, vaikka se olisi hänen viimeinen tekonsa.
      Teddy kääntyi ja otti muutaman askeleen ovelle. Hän nosti kätensä tarttuakseen oven kahvaan.
      ”Oikeastaan… Minulla voisi olla yksi toive.”
      Teddyn käsi pysähtyi niille sijoilleen. Hitusen yllättyneenä hän kääntyi ympäri ja katsoi Jamesia, joka oli taas kääntänyt hänelle selkänsä ja tuijotti jotain kirjoituspöydällä olevaa. Kenties sitä lehteä, jonka oli suoristanut ja siihen laskenut.
      ”Se vain… ei oikein vastaa ehtojasi… Ei oikeastaan lainkaan.”
      Teddy ei sanonut mitään. Hän oli asettanut ehdot oikeastaan vain sen takia, että oli halunnut lahjan olevan jotain sellaista, mistä olisi hyötyä, ja jota käyttäessään James voisi muistaa, keneltä oli sen saanut ja miksi.
      ”Tai oikeastaan… siitä olisi minulle hyötyä”, James jatkoi eikä vieläkään katsonut Teddyä. ”Saisin… ainakin toivottavasti, jonkinlaisen mielenrauhan.”
      Teddy kurtisti kulmiaan. ”James, minä… En nyt oikein ymmärrä.” Hän vilkaisi ympärilleen kuin etsien selitystä. ”Okei, unohdetaan ne ehdot”, hän sanoi lopulta ja keskittyi katsomaan taas Jamesia. ”Kerro minulle, mitä toivot, niin… toteutan sen. Kunhan se ei ole mitään kovin mahdotonta.”
       James oli taas pitkän tovin hiljaa, eikä Teddy oikein tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt ajatella. Yleensä Jamesin kanssa oli niin helppoa keskustella, hän kertoi kyllä kaiken, mitä halusi kertoa, ja yleensä hymyn kera tai suhteellisen huolettomasti. Mutta nyt… Teddystä tuntui, ettei tällainen vakavuus ollut tavanomaista Jamesia. Hänestä tuntui, että seuraavaksi voisi tulla ihan mitä tahansa. Mitä se oli, siitä Teddyllä ei ollut hajuakaan. Ja jos rehellisiä oltiin, niin hän oli hitusen huolissaan.
      ”Minä toivoisin, että… että kuuntelisit minua”, James sanoi lopulta ja siirsi katseensa kirjoituspöydästä, muttei katsonut vieläkään Teddyä.
       Teddy kurtisti kulmiaan. ”Olen aina kuunnellut sinua, James, ja olen aina ollut valmis kuuntelemaan…”
      ”Ei, tämä on… vähän eri asia”, James sanoi ja vilkaisi nyt Teddyä pikaisesti. Se katse, jonka nuorempi oli luonut, sai jonkin liikahtamaan Teddyn sisimmässä. ”Minä haluaisin kertoa sinulle jotain. Jotain, mitä olen pitänyt liian kauan sisälläni. Jotain, mikä on vain tämän kesän aikana pahentunut.”
      ”Hyvä on, James”, Teddy suostui, vaikka ei voinut laskea tätä miksikään valmistujaislahjaksi. Hän päätti kuitenkin, että oli parempi myöntyä, mikäli sillä saisi takaisin sen vanhan kunnon Jamesin. Hän palaisi lahjaan sitten kun kaikki olisi taas hyvin. ”Minä kuuntelen.”
      James vilkaisi jälleen kerran Teddyä. Sitten hän nyökkäsi ja kääntyi sitten katsomaan aurinkoiselle pihamaalle. Teddy puolestaan vaihtoi painoa jalalta toiselle odottaen, mitä tuleman pitäisi.
      ”Muistat varmaan, kun viidennen vuoden loppupuolella erosin siitä Sandrasta? En kertonut sinulle silloin kaikkea.”
      ”Tajusitko silloin, että olit kiinnostunut enemmän pojista?” Teddy kysyi.
      James nyökkäsi. ”Tajusin”, hän vahvisti hiljaa. ”Enkä ihan kenestä tahansa, vaan… eräästä tietystä. Minulla vain kesti jonkin aikaa tajuta se, ja kun tajusin, minusta tuntui, että kaikki oli väärin. Oli kamalaa yrittää keskittyä V.I.P. –kokeisiin, kun aivokopassa mylläsi koko ajan sekavat ajatukset ihan jostain muista kuin loitsuista ja muodonmuutoksista. Mutta toisaalta, kokeet antoivat minulle hetkeksi aikaa paeta siitä karusta todellisuudesta heti, kun olin vain saanut ensin ajatukseni jonkinlaiseen järjestykseen ja opin elämään edes jotenkin sen asian kanssa.”
      ”Mikset kertonut hänelle?” Teddy kysyi hiljaa. ”Mikset kertonut sille pojalle, että pidit hänestä?” Huomaamattaan hän pudisteli pienesti päätään samalla kun jatkoi: ”Ei siinä olisi ollut mitään pahaa.”
      ”Hän seurusteli kauniin tytön kanssa, ja… ja…” James laski katseensa ikkunasta. ”Ja he olivat onnellisia. Hän… rakasti sitä tyttöä… paljon.”
      Teddy aukaisi suunsa ja yritti sanoa jotain, mutta ei tuntenut saavansa ulos mitään järkevää sanottavaa. Lopulta hän päätti kysyä: ”Mistä sinä sen tiesit?”
      ”Koska hän oli itse sanonut minulle niin. Hän sanoi niin usein.”
      ”Olen pahoillani.” Se oli kaikki, mitä Teddy osasi sanoa.
      ”Se kesä tuntui melkein painajaiselta”, James jatkoi ja nosti katseensa taas ikkunaan. ”Melkein yhtä helvettiä. Tuntui pahalta katsoa heitä yhdessä. Tuntui pahalta kuulla, miten hän puhui heistä ja kertoi kaikesta mahdollisesta.” James pudisteli hitusen päätään samalla tavalla kuin Teddy hetki sitten. ”Välillä minusta tuntui, etten pystyisi elämään. Minusta tuntui, että sydämeni oli satoina palasina eikä mikään korjaisi sitä. Olin rakastunut johonkin mahdottomaan, johonkin sellaiseen henkilöön, joka oli lähellä, mutta todellisuudessa paljon kauempana. Ja minä tiesin, ettei meistä tulisi koskaan mitään. Ei minulla olisi edes mahdollisuuksia…
      Sitten… Ennen koulun alkua päätin, että minun olisi pakko yrittää päästä eteenpäin. Päätin, että etsisin itselleni jonkun, jota rakastaa. Jonkun, joka voisi peittää hänet alleen. Jonkun, joka olisi auttanut minua unohtamaan.”
      James laski taas katseensa pois ikkunasta, ja jotenkin Teddystä tuntui, että hän arvasi, miten siinä oli käynyt: James oli tuomittu epäonnistumaan.
      ”Taisin sen vuoden puoliskolla seurustella pienen ajan ainakin kolmen tytön kanssa”, hän sanoi lopulta. ”He olivat sellaisia, jotka olivat kaiketi halunneet olla kanssani. Toivoin, että olisin päässyt helpolla napatessani heidät vuorollaan, kai toivoin, että olisin heidän kanssaan löytänyt onnen, mutta… Ketään heistä ei ollut hän. Ei lähellekään. Kukaan heistä ei saanut minua unohtamaan, miten paljon kaipasin sitä yhtä – häntä, jota rakastin niin paljon, että välillä jopa sattui edes ajatella sitä. Ei ollut olemassa ketään muuta, kenestä olisin voinut edes yrittää kiinnostua. Sitten annoin seurustelun jäädä ja… Ja opettelin elämään karun totuuden kanssa. Opettelin elämään ajatuksella, että hänen onnensa on tärkeintä. Ajattelin, että… että niin kauan kuin hän olisi onnellinen, niin minäkin voisin olla. Se oli kaikki, mitä saatoin tehdä.”
      Teddy ei sanonut mitään, hän ei osannut sanoa mitään. Hänestä tuntui kurjalta Jamesin puolesta. Jotenkin hänestä tuntui, ettei hänen ja Victoiren ero sattunut lainkaan niin paljon kuin se, mitä James oli joutunut kokemaan. Ei sillä, etteikö ero olisi liikuttanut Teddyä. Kyllähän se oli aluksi pahalta tuntunut, mutta hän oli sentään saanut olla rakastamansa ihmisen kanssa ja rakkaudesta oli tullut osa arkea. Se oli niin sanotusti kulunut, ja kun se ero oli tullut ja Teddy oli ajatellut asiaa, hän oli jotenkin ymmärtänyt, että oli yllättävän nopeasti sujut asian kanssa. Heidän yhdessäolon aikansa oli tullut ja mennyt, niin se vain oli. Mutta James oli elänyt rakkaudessa, jolle ei ollut saanut vastakaikua. Toisaalta Teddy halusi ajatella, että se oli Jamesin hölmöyttä, olisi silti kertonut tunteistaan tuolle pojalle, mutta toisaalta hän jotenkin ymmärsi Jamesia. Ei hänkään välttämättä olisi pystynyt tai uskaltanut kertoa. Ei hän voinut syyttää Jamesia.
      ”Hän erosi muutama kuukausi sitten.”
      Teddy nosti katseensa Jamesiin ja kesti hetken ennen kuin hän tajusi. ”Kai kerroit hänelle?”
      ”Minä… yritin”, James sanoi lopulta. ”Kirjoitin monia kirjeitä, mutta… en lähettänyt niitä ikinä. Häpesin niitä ja heitin ne takkatuleen, tuhosin ne perä perään ja kaduin melkein heti, että olin tehnyt niin. Sitten… Sitten tulinkin kotiin.”
      Teddy kurtisti kulmiaan. ”Mutta… Mutta James, sinun pitää kertoa hänelle”, hän sanoi ja vilkaisi ympärilleen kuin etsien pergamenttia sekä sulkakynää ja mustepulloa. ”Kerro hänelle, mitä tunnet, ja…”
      ”Minä… minä yritän koko ajan.”
      ”Sinä… Mitä?”
      Lopulta James kääntyi ympäri ja Teddy yllättyi nähdessään toisen kasvoilla niin kärsivän ilmeen. ”En ole viimeiseen kahteen viikkoon yrittänytkään mitään muuta. Minä yritin kertoa sinulle, mutten pystynyt. Olin pelkuri, Teddy, pelkkä pelkuri! Minä… Minä aina aloitin, mutta kun kysyit, mitä olin sanomassa, livistin. Taistelin itsekkyyteni ja onnesi välillä ihan liian monta kertaa. Olin onnellinen siitä, että Vic oli hylännyt sinut, mutta samaan aikaan olin ravoissani hänelle, koska hän oli kehdannut tehdä sinulle niin. Olin valmis pilaamaan teidän välinne lopullisesti itseni takia, mutta sinun onnesi oli paljon tärkeämpi, ja olin valmis jäämään Vicille toiseksi, jos… jos vain olisit onnellinen… hänen kanssaan.”
      Teddyä pyörrytti. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt ajatella. Hän ei ollut odottanut mitään tällaista, ei lainkaan. Hän ei ollut lainkaan tajunnut, että juuri James olisi mahdollisesti ollut kiinnostunut hänestä. Hän ei ollut edes tiennyt, miten paljon tuskaa hän oli Jamesille aiheuttanut pari viimeistä vuotta tietämättään. Hän ei edes tahtonut tietää, miten paljon hän oli ehtinyt satuttaa ystäväänsä tietämättään.
      ”Minusta tuntui aina niin pahalta nähdä teidät yhdessä”, Jamesin hiljainen ääni sanoi. Teddy katsoi tummahiuksista poikaa, joka oli laskenut päänsä. ”Ja vielä pahemmalta tuntui, kun tiesin, etten voisi mitenkään kilpailla Vicin kanssa. Ja jos olisinkin voinut, en olisi koskaan voinut voittaa. Vic oli kaikkea, mitä minä en ollut, ja varmasti paljon enemmänkin. Minä… Minä olisin vain sarja pettymyksiä joka suhteessa.”
      ”Etkä ole”, Teddy sanoi yrittäen saada aivonsa toimimaan. Hän oli edelleen järkyttynyt kaikesta kuulemastaan, ja hänellä oli sellainen olo, että tarvitsisi aikaa sulatella tämä kaikki ja saada ajatuksensa jotenkin järjestykseen. ”Et… et saisi verrata häntä itseesi. Et saisi verrata itseäsi kehenkään toiseen.”
      James naurahti hiljaa, ja kun hän nosti kasvonsa, Teddy näki kyyneleiden valuvan tämän poskia pitkin. ”Sanoo hän, joka muutama viikko sitten vertasi itseään johonkuhun toiseen.”
      ”Se oli eri asia”, Teddy puolustautui. ”Vertasin itseäni siihen, joka oli otettu minun tilalleni.”
      James kohautti olkiaan. ”Vic siinä kaupoissa hävisi, et sinä.”
      Teddy pureskeli huultaan hiljaisuuden laskien heidän välilleen. Hän ei oikein tiennyt, mitä hänen pitäisi sanoa tai tehdä. Häntä järkytti edelleen, että juuri hän oli onnistunut tietämättään satuttamaan yhtä sellaista ihmistä, jota rakasti, ja sen lisäksi hän oli saanut kuulla olevansa Jamesin salainen ihastus. Ei hän voinut sanoa, ettei rakastaisi Jamesia. Hän rakasti häntä ystävänä ja perheenjäsenenä, mutta… Hän ei osannut sanoa, ylsikö hänen rakkautensa yhtä pitkälle kuin Jamesin rakkaus häntä kohtaan. Ja hän tiesi, että James odotti. James odotti saavansa jonkinlaisen tuomion, joko hyvän tai pahan. Eikä Teddy tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä. Hän ei voisi sanoa, etteikö tuntisi mitään. Se olisi väärin. Hän tunsi jotain, muttei tiennyt vielä, mitä se jotain olisi. Mutta hän ei myöskään voinut myöntyäkään, koska ei tiennyt tunteistaan. Entä jos hän ei rakastanut Jamesia kuten James häntä? Valehteleminen satuttaisi häntä paljon enemmän kuin rukkasten antaminen, eikä Teddy halunnut satuttaa Jamesia enää yhtään enempää.
      ”James, minä… minä en oikein tiedä, mitä pitäisi sanoa tai… tai ajatella”, hän sanoi lopulta, eikä uskaltanut katsoa Jamesia päin. Hän ei halunnut tietää, millainen vaikutus sanoilla saattoi olla. ”Minä… Minä olen todella, todella pahoillani siitä, että olen satuttanut sinua tietämättäni niin paljon. Jos minulla olisi ollut edes… edes pieni aavistus siitä, olisin halunnut säästää sinut siltä. Minusta tuntuu oikeasti ihan älyttömän pahalta ajatella, että olen satuttanut yhtä elämäni tärkeintä ihmistä.”
       Teddy veti syvään henkeä ja vilkaisi Jamesia. James tuijotti jonnekin lattian rajaan kädet nyrkissä, eikä tehnyt elettäkään pyyhkiäkseen kyyneliään kasvoiltaan. Se pahensi Teddyn oloa entisestään. Hän ei voinut olla ajattelematta, miten James yritti kerätä viimeiset voimansa rippeet kestääkseen sen viimeisen iskun, jolla Teddy voisi ihan hyvin murskata hänen jo valmiiksi säröilevän sydämensä. Teddy melkein toivoi, että voisi vaihtaa Jamesin kanssa paikkoja. Hän olisi ansainnut sen.
      ”Minä... Minä olen todella otettu… tunteistasi”, hän jatkoi lopulta yrittäen jotenkin saada tilannetta korjattua, mutta se taisi jäädä vain epätoivoiseksi yritykseksi. ”Ja.. ja minä todella haluan sinun tietävän, että… että minäkin rakastan sinua, mutta… mutta en tiedä oikein vielä, miten paljon. Tarkoitan, etten… etten tiedä, pystynkö rakastamaan sinua samalla tavalla kuin… sinä minua.” Teddy näki Jamesin sulkevan silmänsä ja uusi kyynelryöppy valui poskia pitkin. ”Minä olen todella pahoillani James, mutta… mutta minä en pysty parempaan. Mutta jos… jos annat minulla vähän aikaa… Jos annat minun hiukan aikaa selvittää ajatuksiani ja miettiä asiaa… Anna minulle vähän aikaa miettiä.”
      Teddy hiljeni ja jäi odottamaan jotain vastausta.
      ”Ei se mitään”, James sanoi lopulta hiljaisella äänellä. ”Minä… Minä ymmärrän kyllä, jos… et… pidä minusta. Sillä tavalla…”
      ”Ei, James, en minä tarkoittanut…”
      ”Ei se haittaa Teddy, ihan oikeasti”, James jatkoi itsepäisesti ja yritti urheasti naurahtaa, mutta se ei mennyt läpi, ei ainakaan Teddyn osalta. ”Minä… Minä selviän kyllä… Olen… olen oppinut elämään yksipuolisten tunteiden kanssa… Kyllä se siitä…”
      ”Ei James, ole kiltti”, Teddy parahti epätoivoisena ja astui Jamesin eteen muutamalla nopealla askeleella. ”Anna minulle vain vähän aikaa, ole kiltti”, hän sanoi ja tarttui Jamesia käsistä kiinni. ”Ihan vähän vain, vaikka… vaikka viikko?” Enempiä ajattelematta hän painoi otsansa Jamesin otsaa vasten ja sulki silmänsä. ”Ole niin kiltti, James. Jos… jos annat minulle viikon… vain viikon…”
      James ei sanonut mitään. Teddy pelkäsi, että James ei antaisi hänelle edes sitä aikaa. Ja toisaalta hän ymmärsi. Miksi Jamesin pitäisi pitkittää asioita, kun oli jo niin kauan joutunut kärsimään. Mutta Teddy halusi mahdollisuuden… hän tarvitsi sen!
      ”Hyvä on”, James sanoi lopulta. Teddy tunsi helpotuksen pyyhkäisevän lävitseen ja hymy levisi hänen kasvoilleen.
      ”Kiitos, James, kiitos”, hän kuiskasi helpottuneena, puristi nuoremman käsiä omissaan hieman ja hieraisi otsaansa toisen otsaa vasten. Sitten hän astahti taaksepäin ja katsoi Jamesia, joka ei näyttänyt yhtään iloisemmalta. ”Minä todella arvostan tätä.”
      James nyökkäsi, muttei vieläkään hymyillyt tai katsonut Teddyä silmiin. Ja Teddy yritti ymmärtää häntä.
      Sitten rappusista kuului taas juoksuaskelia. ”Teddy! Tule jo!”
      Teddy kääntyi ovea kohti. ”Tullaan!” hän vastasi ja kääntyi vielä katsomaan Jamesia, joka oli myös siirtänyt jotenkin tyhjän katseensa oveen. ”Pitää mennä… Nähdään illemmalla.”
      ”Joo”, James vastasi eikä irrottanut katsetta ovesta. Teddy irrotti otteensa Jamesin käsistä ja kääntyi palaten ovella. Hän ehti taas koskettaa oven kahvaa, kun James puhui.
      ”Teddy.”
      Hän kääntyi katsomaan tummahiuksista nuorukaista, joka katsoi häntä nyt suoraan silmiin. ”Niin?”
      James näytti hetken epäröivän ennen kuin puhui. ”Ei minua haittaa, jos… jos et oikeasti halua minua.”
      ”James…”
      ”Sinun onnesi on minulle paljon tärkeämpää.”

[Subbe93]

Kuudes luku
- Herrat Landy ja Wilkens -

”Ilo on sisäpiirin homma.”
                                           - Don Blanding

~*~*~

Teddy sulki oven perässään, eikä tiennyt, oliko helpottunut vai ei. Sen hän kuitenkin tiesi, että hänellä olisi viikko aikaa selvittää, miten paljon James todellisuudessa hänelle merkitsi. Miten sellainen selvitettiin, sitä hän ei tiennyt, mutta nyt hänen oli keksittävä jokin keino.
      ”Missä sinulla oikein kesti?” Lily kivahti ja mutristi huuliaan tyytymättömän näköisenä. ”Olen odottanut ties kuinka kauan, ja sinä vain höpiset Jamesin kanssa.”
      ”Jamesilla oli vähän murheita”, Teddy vastasi. ”Mutta nyt mennään.”
      Lilyn ilme kirkastui hetkessä. ”Viistokuja, täältä tullaan!” Punahiuksinen tyttö hyppeli onnellisena portaat alas. Teddy lähti hänen peräänsä eikä ehtinyt kuin portaiden alapäähän, kun Harry tuli häntä vastaan.
      ”Olet kotona”, Teddy tervehti. ”Selvisikö jotain?”
      ”Ei mitään, mistä meille olisi hyötyä”, Harry vastasi pysähtyen Teddyn kohdalle. ”Jos mitään ei ala tapahtua, vedän viimeisetkin aurorit pois loppuviikosta. Ei heitä voi pitää siellä siksi, ettei mitään epäilyttävää ole tapahtunut. Asiasta toiseen, oletko nähnyt Jamesia?”
      ”Jamesia?” Teddy toisti hitusen hölmistyneenä. Harry nyökkäsi. ”Joo, hän… hän on huoneessaan.”
      ”Hyvä”, mies vastasi ja otti askeleen kohti yläkertaa. ”Minulla onkin hänelle asiaa.”
      ”Harry…”
      ”Niin?” Harry kääntyi Teddyn puoleen. Nuorempi mies mietti hetken sanojaan.
      ”Älä ole hänelle kovin ankara”, hän sanoi lopulta. ”Tulin sieltä äsken ja… No, hänellä oli vähän murheita.”
      ”Ai… Okei, kiitos.”
      Teddy nyökkäsi ja katsoi, miten hänen kummisetänsä kääntyi ja jatkoi rappusten nousemista. Hetken Teddy mietti, oliko tehnyt oikein, mutta toisaalta, Harry tunsi oman poikansa ja osasi antaa Jamesille aikaa, mikäli James ei tahtoisi puhua asiasta. Oli ollut vain oikein varoittaa miestä siitä, ettei hänen poikansa ollut välttämättä kovinkaan seurallisella tuulella.
      ”Teddy, mennään!” Lily huusi keittiöstä.
      ”Mennään, mennään”, Teddy naurahti ja jatkoi matkaansa keittiöön.

Heti kun Teddy sulki oven perässään, Jamesista tuntui, että voisi romahtaa siihen paikkaan. Hän hoippuroi sänkynsä viereen ja istahti alas peittäen kasvot käsiinsä.
      Se oli tehty. Viimeinkin hän oli kertonut Teddylle totuuden. Totuuden, jota hän oli pitänyt sisällään kauan, eikä ollut jakanut sitä yhdenkään ihmissielun kanssa – eikä kyllä minkään muunkaan.
      Ja Teddy oli antanut toivoa. Hyvin vähän, mutta olipa silti antanut. Tosin James jotenkin pelkäsi, ettei siitä tulisi mitään. Hän pelkäsi, että oli antanut itselleen vain viikon turhaa odotusaikaa vain kuullakseen, ettei Teddy pystyisi vastaamaan hänen tunteisiinsa.
      Ei se mitään, James hoki itselleen. Ainakin se on nyt kerrottu. Teddy tietää. Se on tärkeintä. Nyt James saattoi edes vähän haaveilla mielenrauhasta. Tosin ei se muuttanut sitä tosi seikkaa, että hän rakasti Teddyä. Ei se muuttanut sitä, että James kaipasi Teddyn läheisyyttä.
      Oveen koputettiin. Isä kutsui hänen nimeään. James kuivasi nopeasti kyyneleensä ennen kuin antoi isälle luvan tulla huoneeseensa. Hän ei kuitenkaan halunnut katsoa ovelle.
      Hän kuuli oven avautuvan hitaasti. ”Onko huono aika?”
      James kohautti olkiaan. Ei periaatteessa, mutta hän ei ollut oikein sillä tuulella, että jaksaisi puhua, eikä hän tiennyt, uskaltaisiko kertoa isälleen Teddystä.
      Harry astui huoneeseen ja sulki oven perässään. Sitten asteli sängyn luokse ja istahti Jamesin viereen. He olivat jonkin aikaa hiljaa. ”Ettehän te sentään riidelleet?”
      ”Ei sentään”, James vastasi. Teddy oli siis sanonut jotain?
      Harry nyökkäsi. Hän nosti kätensä ja kietoi sen hellästi poikansa olkapäille. ”Sitten jos, ja kun haluat puhua siitä, niin voit kertoa minulle, okei?”
      James nyökkäsi.
      ”Tapasin tänään taikaurheiluosaston huispausjoukkueista vastaavan”, Harry sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen.
      ”Ai?” James kysyi ja katsoi isäänsä.
      ”Hänellä oli pieni kriisi, nimittäin Nauriston Nuolien yksi jahtaaja on loukannut itsensä eikä pysty siis pelaamaan perjantain pelissä.” Harry piti pienen tauon. ”Bell kertoi etsivänsä joukkueelle tuuraajaa, mutta ei ole löytänyt sopivaa, koska kukaan hänen vaihtoehdoistaan ei ole suostunut, ja ne, jotka ovat paikkaa hakeneet, ovat olleet vain lentotaidottomia faneja. Tosin”, Harry jatkoi, ”oli joukossa muutama ihan hyvä lentäjä, mutta hänen mukaansa ne eivät yltäneet siihen, mitä tuollaisessa joukkueessa kaivataan.”
      ”Heidän täytyy perua peli, jos jahtaaja ei löydy”, James sanoi hiljaa. Päivän selvä asia, ja tässä tapauksessa peruuttaminen saattaisi merkitä sitä, että Nauriston Nuolien pitäisi suosiolla luovuttaa voitto Kenmaren Kanahaukoille.
      ”Niin tekee”, Harry myönsi. ”Ja minä ehdotin hänelle erästä vaihtoehtoa.”
      James käänsi katseensa äkisti isäänsä ja katsoi tätä silmät suurina. ”Mitä, ehdotitko, että voisit mennä pelaamaan?” James kysyi. Hän oli aina vain kuullut, miten loistava huispaaja hänen isänsä oli, vaikkakin tosin etsijänä, mutta moni oli kehunut, ettei hänen isältään tuo kaadonkaan kanssa pelaaminen mennyt lainkaan huonosti. Vau, jos hänen isänsä pelaisi! James menisi ihan varmasti katsomaan, hän oli aina halunnut nähdä hänen isänsä pelaavan ihan oikeasti!
      ”En”, Harry sanoi, ja James tunsi pettyvänsä. ”Ehdotin hänelle sinua.”
      ”Minua?” James toisti vielä hölmistyneempänä kuin äsken. ”Siis… minua? Ihan oikeasti?”
      ”Sinua tietenkin”, Harry sanoi huvittuneena. ”Sinulla kun ei ole mitään tekemistä ja olen hyvin tietoinen siitä, että osaat pelata, joten miksi ei. Sanoin Bellille, että otan sinut huomisaamuna mukaani, niin hän ja Nuolien kapteeni testaavat sinut. Jos he kokevat, että olet tarpeeksi hyvä, pääset Nauriston Nuolten pelaajien kanssa katsomaan, miten sovit heidän joukkueeseen, ja jos kaikki menee hyvin, pääset pelaamaan heidän kanssaan Kenmaren Kanahaukkoja vastaan perjantaina.”
      James ei osannut kuin tuijottaa isäänsä. Vaikka hän olikin haaveillut pelaavansa oikein jossain joukkueessaan ammatikseen, hän ei ollut edes unelmoinut, että ensimmäinen mahdollisuus tulisi näinkin pian. Tai no ei tässäkään ollut kyse kuin tuurauksesta, mutta silti, olisihan sekin jo jotain! Hänellä olisi mahdollisuus päästä tunnetun huipausjoukkueen jahtaajaksi ja nyt kyseessä olisi ihan tosi eikä mikään Tylypahkan tupien välinen kilpailu. Tosin olihan James ottanut nekin tosissaan, mutta silti!
      ”Toki, jos et halua, sekin on okei”, Harry sanoi rikkoen hiljaisuuden ja palauttaen Jamesin ajatuksistaan. ”Ei saisi luvata toisen puolesta, mutta…”
      ”Totta kai minä haluan!” James huudahti ja nousi innoissaan seisomaan. Hänestä alkoi tuntua, ettei pysyisi mitenkään paikoillaan, niin innoissaan hän oli. ”Se… se olisi ihan älyttömän mahtavaa!”
      Sillä hetkellä Jamesin ajatuksiin ei mahtunut muuta. Ei mahtunut Teddy, ei Teddyn kanssa käyty keskustelu eikä edes se, että hän oli antanut Teddylle viikon verran miettimisaikaa, jonka James pelkäsi tarkoittavan Teddylle vain lisäaikaa miettiä, miten kieltäytyä. Hänen mielessään pyöri vain ja ainoastaan huominen ja se, että hän voisi mahdollisesti tehdä siihen isän työkaveriin jonkinlaisen vaikutuksen, ja vielä mahtavammalta tuntui mahdollisuus, että hän pääsisi tapaamaan yhden kokonaisen joukkueen ja harjoittelemaan heidän kanssaan…
      ”Mutta pelihän on perjantaina”, James tajusi ja kääntyi katsomaan isäänsä hymyn kadotessa hänen kasvoiltaan. ”Eihän tässä ole kuin kolme kokonaista päivää…”
      ”Tiedän”, Harry huokaisi ja nousi ylös. ”Jos he ottavat sinut, niin todennäköisesti sinut laitetaan treenaamaan rankasti, mutta toisaalta, sinä olet hyvä! Uskon, että pärjäät loistavasti, vaikket harjoittelisikaan viikko tolkulla.”

Teddy oli jotenkin ihan poikki reissusta. Toisaalta, hänellä oli takanaan yli kahdeksan tunnin työpäivä ja jokseenkin huikea keskustelu Jamesin kanssa, joten ei hän sitä ihmeenä pitänyt, vaikka Lilyn perässä juokseminen edestakaisin Viistokujalla olikin vienyt hänestä kaiken lopunkin energian.
      Kun Teddy ja Lily pääsivät takaisin kotiin, kuului keittiöstä pulinaa. ”Kotona ollaan!” Lily huusi ja potkaistuaan kengät jalastaan pikkueteisen lattialle sikin sokin hän lähti hyppelehtien kohti keittiötä, missä todennäköisesti kaikki olivat. Teddy puolestaan yritti jotenkin pitää silmänsä auki ja viimeisillä voimillaan potki kenkiä jalastaan. Lopulta, kun hän ne sai pois, ne olivat miten sattui. Hieman turhautuneena hän kyyristyi ja suoristi ne siistimmin, teki saman vielä Lilyn kengille.
      Hän otti paremman otteen paperikassistaan, jossa oli kaikki Ginnyn pyytämät ostokset. Lily oli onneksi kantanut omat ostoksensa. Hieman hitaasti hän lähti kohti keittiötä, missä nyt koko perhe istui pöydän ääressä, kenties iltapalalla. Teddy vilkaisi kelloa. Jo kahdeksan. Miten kauan he olivat oikein olleet reissussa?
      ”Hei Teddy”, Harry tervehti, kun turkoosihiuksinen mies laski ostokset pöydälle. ”Miten meni?”
      ”Hyvin meni”, hän vastasi, kun Ginny jo nousi ja otti pussin pöydältä. Teddy istahti alas. ”Olen ihan poikki, minusta tuntuu, että voisin nukahtaa vaikka tähän.”
      ”No niin, nyt kun Teddy ja Lilykin ovat kotona, niin voisitko jo kertoa sen jonkun jutun?” Albus kysyi kuulostaen hieman kärsimättömältä.
      ”Minkä jutun?” Lily kysyi heti ja uusien ostoksien katseleminen jäi siihen kun hän keskittyi katsomaan jokaista paikalla olijaa vuorollaan. ”Mitä iskä aikoo kertoa? Ollaanko me menossa jonnekin?”
      ”Ei sekään ole pois suljettua”, Harry vastasi hieman venytellen ja näytti ottavan kaiken ilon irti Lilyn ja Albuksen kärsimättömistä olemuksista. Sitten hän vilkaisi vieressään istuvaa Jamesia, joka näytti olevan uppoutunut ihan omiin maailmoihinsa. Teddy mietti, mahtoiko James edelleen ajatella sitä heidän keskusteluaan vai oliko hänen mielessään jo jotain muuta?
      ”Minulle tuli tänään töissä eräs tuttu puhumaan, että Nauriston Nuolien jahtaaja on loukannut itsensä, eikä pääse pelaamaan perjantaina.”
      ”Joutuvatko he perumaan sen pelin?” Lily kysyi.
      ”Ehkä, elleivät sitten löydä tilalle jotakuta, joka tuuraisi jahtaajaa”, Harry vastasi.
      Albus kurtisti mietteliäänä kulmiaan. ”Tuota… Miten tämä nyt liittyy meihin ja siihen, mitä halusit kertoa?”
      ”No siten”, Harry sanoi ja piti näköjään porukan jännityksessä niin kauan kuin mahdollista, ”että minä ilmoitin meidän Jamesin testaamaan, riittävätkö hänen taitonsa. Ja jos ne riittävät ja Nauriston Nuolen kapteeni hyväksyy, James pääsee pelaamaan perjantain otteluun Kenmaren Kanahaukkoja vastaan.”
      ”Ooooih”, Lily hihkaisi ja katsoi Jamesia suurin silmin. ”Siis… ihan oikeasti vai?”
      ”No jos isään on uskomista, niin ihan oikeasti”, James sanoi ja loi pikaisen virnistyksen siskolleen, joka ei tosin ollut ihan täysin Jamesmainen virnistys.
      ”Enkä minä paljon huijaa tällaisissa asioissa”, Harry naurahti.
      ”Vautsi, hiukanko siistiä”, Albus sanoi innoissaan ja katsoi ihailevasti isoveljeään. ”Olen ihan varma, että James pääsee tuuraajaksi. Hän on niin hyvä.”
      ”Voidaanko me sitten mennä katsomaan perjantaina sitä peliä?” Lily kysyi ja katsoi innoissaan vanhempiaan. ”Minä ainakin haluan mennä katsomaan, kun James lentää.”
      ”Totta kai me menemme, minun on ainakin mentävä paikalle, koska satun vastaamaan Päivän Profeetan huispausosiosta”, Ginny naurahti. ”Mutta muistakaa nyt, ettei se nyt ole niin varmaa, pääseekö James…”
      ”Väitätkö, ettei James muka pärjäisi?” Albus kysyi ja katsoi äitiään epäuskoisena.
      ”En tietenkään väitä, James on lahjakas”, Ginny sanoi. ”Mutta täytyy aina muistaa, että voi niitä takapakkejakin tulla.”
      Teddy ei sanonut mitään, vaan jäi kuuntelemaan perheen keskustelua siitä, miten James tulisi pärjäämään. Koko perhe oli kyllä yhtä mieltä siitä, että James kyllä pärjäisi. Ja siihen Teddykin uskoi, mutta hänen ajatuksensa vaeltelivat jossain toisaalla. Hän katseli pöydän yli Jamesia, joka voiteli hyvin hitain liikkein leipäänsä eikä näyttänyt oikein omalta itseltään. Hän näytti vieläkin kovin murheelliselta.
      Teddy tunsi syyllisyyttä, ettei ollut ehtinyt miettiä asiaa oikeastaan lainkaan, Lily oli pitänyt hänet koko ehtoon niin kiireisenä, ja jotenkin hänestä tuntui, ettei ehtisikään miettiä asiaa ennen kuin huomenna. Hän oli liian väsynyt. Mutta huomenna, huomenna hänellä olisi aikaa.

Aamu sarasti varhain. Liian varhain Jamesille, mutta hän nousi, kun isä tuli hänet herättämään ja yritti mahdollisimman reippaasti pukea päälleen. Hän nappasi jo luutansakin mukaansa astellessaan alakertaan – ainakin hän oletti, että hänen oli vietävä sinne oma luutansa.
      ”Syö kunnolla, niin pysyvät ajatuksetkin selkeinä”, Ginny sanoi pojalleen, joka istui unenpöpperöisenä paikallaan ja katseli ruokaansa. Hän vilkaisi Teddyä ja isää. Hän taisi ihan vähän vain olla heille kateellinen. He olivat tottuneet tällaisiin aamuherätyksiin, joten heillä se ei tuntunut missään. James puolestaan ei ollut, vaikka oli illallakin uhrautunut ja mennyt aikaisin nukkumaan, jotta jaksaisi.
      Jamesista tuntui, että koko se aamu meni häneltä ohitse. Hän söi jotenkin poissaolevasti eikä ajatellut mitään. Jossain vaiheessa isä oli sanonut, että heidän olisi aika lähteä. James kaappasi luutansa, sai äidiltään vielä onnen toivotukset ja suukon ennen kuin astui isänsä ja Teddyn perässä viileään ulkoilmaan.
      ”Tiedätkö, minne ilmiinnymme?” Harry kysyi ja katsoi poikaansa. James nyökkäsi ja käännähti. Pian hän seisoikin Lontoon erällä kulmakadulla, eikä mennyt kauaa, kun Harry ja Teddy ilmestyivät hänen vierelleen.
      ”No niin, mennäänhän sitten”, Harry sanoi ja lähti edeltä kulkemaan kohti ministeriötä. James katseli vain ympärilleen, ja tuli muutaman kerran pohtineeksi, olisiko hänen pitänyt sittenkin jotenkin piilottaa luudanvartensa jästeiltä tai jotain, mutta toivoi sitten, että kaikki muut luulisivat sitä ihan tavalliseksi luudaksi. Toivottavasti kukaan ei vain keksisi repiä sitä hänen käsistään ja ruveta lakaisemaan sillä katuja.
      ”No siinähän sinä olet, Harry”, eräs vaaleahiuksinen nainen huudahti ja asteli heitä kohti. ”Pelkäsin jo, ettet pelastakaan minua pinteestä!”
      ”Sanoin, että kahdeksalta”, Harry vastasi ja katsahti kelloa. ”Ja se on melkein tasan, joten olet etuajassa.”
      ”Olen hermona”, nainen valitti. ”Nauriston Nuolien kapteeni vaivasi minua koko eilisen päivän kysellen jahtaajasta. He kun eivät todellakaan tahdo antaa periksi vain siksi, ettei ole yhtä pelaajaa. Sanoin kyllä, että olisi vielä yksi ehdokas, joka voi pelastaa heidät.”
      ”Ja tässä hän on”, Harry sanoi ja tarttui Jamesia olkapäästä. James puolestaan katsoi hieman hämmentyneenä naista, sitten isäänsä. ”Tässä on siis poikani James, josta puhuin sinulle eilen.” Sitten tummahiuksinen mies kääntyi poikansa puoleen. ”James, tässä on Katie Bell. Hän vastaa huispausjoukkueista ja heidän peleistään.”
      ”Hauska tavata, James”, Katie Bell sanoi ja ojensi kättään Jamesille. James tarttui siihen ripeästi ja kätteli naista. ”Hyvä, että saavuit. Voimmekin sitten heti mennä testaamaan taitojasi.”
      ”Vaikka heti, olen valmis”, James vastasi hymyillen.
      ”Me jatkamme tästä Teddyn kanssa töihin”, Harry sanoi ja nosti kätensä pörröttäen hieman Jamesin hiuksia. ”Onnea, James. Hyvin se menee.”
      ”Onnea”, Teddy toivotti ja hymyili ennen kuin lähti kummisetänsä kanssa tarpomaan kohti ministeriön sisäänkäyntejä. James katseli heidän peräänsä hetken ennen kuin siirsi katseensa takaisin vaaleahiuksiseen naiseen.
      ”No, mennään sitten”, Katie sanoi. ”Ota minusta kiinni, niin ilmiinnytään yhdessä.”
      Jamesin teki mieli väittää vastaan, sanoa, että hän osaisi kyllä itsekin, jos nainen vain kertoisi, minne heidän oli tarkoitus ilmiintyä, mutta piti suunsa ja tarttui naisen käsivarteen kiinni. Oli parempi nyt vain olla hiljaa ja totella.
      Meni vain hujaus ja pian he seisoivatkin jo autiolla huispauskentällä. Tai ei autiolla. Kentän reunalla seisoi mies kädessään luudanvarsi. James nielaisi jännittyneenä. Oliko tuo todellakin Nauriston Nuolien kapteeni Luke Landy?
      ”Hyvää huomenta, Landy!” Katie huusi heidän kävellessään miestä kohti. Mies kääntyi ja katsoi kivisin kasvoin tulijoita. ”Tässä on löytämäni kokelas…”
      ”No viimeinkin”, mies tokaisi ja käänsi katseensa Jamesiin. James piti ryhtinsä suorassa ja ilmeensä vakavana. Hän tosin ei tiennyt, auttaisiko se, mutta ainakin hän toivoi sen tuovan lisäpisteitä.
      ”Olen Luke Landy”, mies sanoi ja ojensi kätensä kätelläkseen. ”Nauriston Nuolien kapteeni ja lyöjä. Ja sinä olet…”
      ”James Potter”, James esittäytyi ja tarrautui miehen käteen. Hänestä tuntui, että tähän väliin voisi olla hyvä kertoa kaikki kokemus huispauksesta. ”Olen pelannut Rohkelikon huispausjoukkueessa viisi vuotta ja toiminut kapteenina viimeisinä kolmena vuonna. Toimin pääehtoisesti jahtaajana, mutta tuli sitä muutamassa pelissä hädän hetkellä etsijänäkin toimittua.”
      ”Vai niin”, mies tokaisi. ”Aloitetaan sitten. Nousehan luudan selkään, niin katsotaan, onko sinusta mihinkään.”

Teddy asteli vartiopaikalleen tällä kertaa blondina miehen alkuna, jonka lyhyehköt hiukset sojottivat joka suuntaan. Hän otti taskustaan purkkapaketin ja otti sieltä yhden palasen heittäen sen suuhunsa. Sitten hän oikoi hihatonta toppiaan, joka hieman roikkui hänen päällään, sekä reisitaskuhousujaan, jotka oli napannut aamulla vaatekaapistaan. Hän tiesi, ettei tyyli ollut täysin oikeanlainen, mutta se saisi nyt ainakin toistaiseksi mennä läpi, sillä tämän takia hän ei viitsinyt ostaa uusia vaatteita. Hän tarkisti, että tennarin nauhat olivat kiinni, jo ihan siksikin, ettei ensimmäisenä kompastuisi aukinaisiin nauhoihin. Sitten hän nappasi pienen paketin käteensä ja lähti sivukadulta kulkemaan Sam Wilkensin asuttamaa taloa kohti. Tämä yö oli ollut ensimmäinen, kun kukaan ei ollut vahtinut epäiltyjä eikä talon ympärille ollut asetettu suojataikoja, jotka hälyttäisivät jonkun aurorin paikalle heti kun Wilkens poistuisi tai muuta hämminkiä tapahtuisi. Niinpä Teddyn piti jotenkin huomaamattomasti varmistaa, että herra Wilkens oli edelleen asunnossaan eikä ollut livistänyt yön aikana pahoille teilleen.
      Teddy kertasi vielä kerran mielessään kaikki, mitä tiesi ihmisestä. Sam Wilkens oli neljänkymmenen kahdeksan ikäinen yksineläjä. Puhdasverinen, epäilty Voldemortin kannattajaksi, mutta sitä ei ollut koskaan pystytty todistamaan. Kotona opetettu ja töissä käynyt vaikka missä, vaikkakin jokaisesta paikasta oli saanut potkut. Hän oli jostain oudosta syystä toiminut kaikissa sellaisissa viroissa, joissa oltiin jästien kanssa tekemisissä. Esimerkiksi ministeriössä jästiosastolla vastaamassa jästien hyvinvoinnista ja heidän turvaamisesta. Ura oli kuitenkin päättynyt siihen, että Wilkens oli jäänyt kiinni niin sanotuista huolimattomuuksista. Teddy epäili, että nekin huolimattomuudet olivat olleet tarkoituksellisia. Muutenkaan hän ei pitänyt siitä, miten Wilkensin kaikki työt viittasivat jästeihin. Teddy epäili, että ne olivat yrityksiä päästä hiljaa ja huomaamattomasti jästeistä eroon.
      Teddy astui rivitalon yhdelle ovelle ja soitti ovikelloa mäyssyttäen purkkaa niin kuin oli – tässä tapauksessa – hänen laisellaan nuorella odotettavissa. Samalla hän otti sitten ovella hyvin tylsistyneen ja hieman kärsimättömän asennon sekä huononsi ryhtiään. Hän soitti ovikelloa uudelleen ennen kuin kuuli jotain meteliä oven takaa ja ärtynyttä jupinaa. Pian oven avasi mies, joka näytti siltä, että olisi juuri herännyt.
      ”Onks herra Wilkens?” Teddy kysyi jäyhäten purkkaansa kuuluvasti hampaittensa välissä.
      ”On”, mies ärähti ja nosti kätensä siirtäen tummia hiuksiaan pois silmiltään. ”Ja mitähän sinä haluat, nulikka?”
      Teddy vilkaisi käsissään olevaa pakettia ennen kuin katsoi taas tylsistyneen näköisenä Wilkensia. ”Tää ois vissiin tulossa sulle”, hän sanoi ja kohotti pakettia käsissään käännellen sitä edes takaisin. Sisältö kolisi hieman merkiksi, että siellä tosiaan oli jotakin. ”Joo, tää on osotettu Sam Hector Wilkensille.” Sitten hän ojensi toisella kädellään painavaa laatikkoa miestä kohti.
      Mies mulkoili Teddyä, sitten pakettia. Sitten hän läheni, ja Teddy teki kaikkensa, ettei perääntyisi. ”Kuulehan poika”, mies sähisi hampaittensa välistä. ”Minä en ole tilannut yhtikäs mitään, joten otahan tuo pakettisi ja ala vetää.”
      ”Wohou, kaveri, ei sentään kannata hermostua”, Teddy sanoi ja perääntyi hieman laskeutuen muutamat rappuset takaisin asfalttiselle tielle. ”Mä vaan teen työtäni.”
      ”Pian teen minäkin, ellet ala laputtaa”, mies äyskähti. Teddy kohautti olkiaan ja lähti sitten kävelemään poispäin. Hän kuuli, miten ovi kolahti hänen takanaan kiinni.
      ”Tuo olisi melkein voinut käydä pidätysmääräyksestä”, Teddy mumisi ja otti purkan suustaan. Hän irvisti sitä katsoessaan ja heitti lähimpään roskakoriin. Hän ei ymmärtänyt, miten ihmiset saattoivat jauhaa purkkaa sillä tavalla. Hän ei ollut jauhanut sitä suurieleisesti kuin viitisen minuuttia, hyvä jos sitäkään, ja hänestä tuntui, että hänen leukaperänsä olivat nyt jo ihan puuduksissa. No, ainakin Wilkens oli kotona, mutta oliko tuo tehnyt jotain yön aikana, siitä Teddyllä ei ollut hajuakaan. Sitä paitsi mies oli saattanut mainita, ettei pitänyt jästeistä. Tosin Teddy ei ollut varma siitäkään, että oliko hän näyttänyt jästiltä vai velholta. Velhoposti tuli kieltämättä kyllä pöllöillä, eikä poikkeusta oikeastaan ollut, mutta silti… Mitä jos jokin oli paljastanut hänet velhoksi?
      Oikeastaan sillä ei ollut Teddylle mitään merkitystä, ei hän kerran ollut mennytkään ovelle muuta kuin tarkistaakseen, oliko asukas kotona vai pahoilla teillään.
      Teddy kurvasi takaisin pikkukadulle, jossa oli valmistautunut tiedusteluretkeensä, ja vaihtoi takaisin oman ulkonäkönsä. Hetken mietittyään hän päätti kuitenkin muuttaa hiustensa värin tummiksi, ihan vain siksi, ettei herättäisi Wilkensin huomiota tarkkaillessaan tätä, mikäli tuo poistuisi talostaan.

Teddy palasi kotiin sinä iltana vasta kahdeksalta ja tunsi jälleen kerran olevansa ihan poikki. Hän oli ollut ylimääräistä ihan vain siksi, että Wilkens oli juuri ennen hänen työpäivänsä päättymistä päättänyt lähteä liikenteeseen. Aluksi Teddy oli vain meinannut, että menisi perässä aina sen aikaa, että kello tulisi tasan neljä, mutta sitten oli alkanut tapahtua hämäriä. Tai ei niin hämäriä, mutta tarpeeksi hämäriä, ettei Teddy ollutkaan lähtenyt kotiin. Sen sijaan hän oli seurannut Wilkensiä jonkun sivukujan hylätylle varastolle, jonne oli ajan myötä saapunut ne kahdeksan muuta, joiden ministeriö epäili olleen mukana jästien tapauksissa. Teddy ei ollut kuullut, mistä nuo olivat puhuneet, mutta muutaman tunnin he olivat keskustelleet ennen kuin poistuivat paikalta vuorollaan. Teddy oli vielä varoiksi seurannut Wilkensiä takaisin tämän kotiin ja tarkkaillut puolisen tuntia tilannetta ennen kuin oli viimeinkin suostunut pistämään työpäivänsä pulkkaan.
      ”Kotona”, hän lähinnä mutisi, sillä hänestä tuntui, ettei hänellä ollut voimia huutaa sitä. Joku oli silti kuullut, sillä kun Teddy otti tennareitaan pois jalasta, hän kuuli lähestyvää töminää, ja kun hän nosti katseensa, hän näki eteisen ovella seisovan Lilyn, jonka kasvot lähes loistivat.
      ”Et ikinä arvaa, mitä?” Lily hihkaisi melkein hyppiessään paikoillaan.
      Teddy suoristautui ja hymyili väsyneenä. Normaalisti hän olisi jo heittänyt jotain vastaukseksi, mutta nyt tuntui jopa aivot toimivan kovin hitaasti. ”Ööööh…” hän aloitti ja katsoi Lilyä. ”Isäsi lupasi ostaa sinulle thestralin lemmikiksi?”
      ”No eiii”, Lily nauroi. Sitten hän käännähti hyvin nopeasti punaiset hiukset lehahtaen ja juoksi jonnekin. ”Teddy tuli jo kotiin, Teddy tuli! Saanko kertoa? Saanko, saanko, saanko?”
      Teddy kurtisti huvittuneena kulmiaan, mutta lähti sitten laahustamaan sinne, mistä sattui kuulemaan puhetta. Tällä kertaa se tuli olohuoneesta. Kaikki viisi Potteria istuivat olohuoneessa, Ginny ja Harry sohvalla, ja Harryn vieressä Lily, ja Teddy saattoi hyvin kuvitella, miten Lily oli vain hetki sitten kerjännyt isältään lupaa saada kertoa jotakin.
      ”Kas, Teddy”, Harry tervehti nostaen katseensa tyttärestään. ”Sain viestisi.”
      ”En saanut selville oikeastaan mitään”, Teddy vastasi. ”Siinä kohtaa olisin tarvinnut jo näkymättömyyttä, jotta olisin päässyt kuulemaan.”
      ”Voin antaa omani lainaksi, jos haluat”, Jamesin ääni sanoi. Teddy käänsi katseensa häneen ja huomasi tämän istuvan yhdellä nojatuolille. Teddy pisti merkille, että James oli varmaankin vain hetki sitten käynyt suihkussa: hiuksien päälle oli nostettu pyyhe, jottei poika kastelisi nojatuolia, mutta hän näki otsalla olevien hiuksien olevan kosteat, ja muutama vesipisara valui tämän kasvoja pitkin kaulalle ja siitä jonnekin väljän t-paidan alle. Teddy oli monia kertoja nähnyt Jamesin samaisessa tilassa, mutta silti, nyt hänestä oli jotenkin häiritsevää tajuta, että James näytti… hyvältä…
      Ehkä Teddy ei ollut vain kiinnittänyt siihen seikkaan ennen huomiota?
      ”Katos, meidän huispaussankarimme on selvinnyt koetuksesta”, Teddy sanoi hymyillen, kun yhtäkkiä muisti, että James oli tullut heidän kanssaan samaa matkaa ministeriöön aamulla, ja sille oli syynsä. ”Miten meni?”
      Teddy luki sen melkein toisen pojan kasvoilta. Koska James ei näköjään pystynyt pidättelemään hymyään, tuo tyytyi vain venyttelemään ja esittämään mukamas kovin pitkästynyttä. ”No eihän siinä nyt mitään niin erikoista ollut”, hän sanoi vaatimattomaan tapaansa. ”Kunhan vähäsen lenneltiin ja heiteltiin kaatoa. Sitten ne vaan totesivat, että huomenna alkavat kovat harjoitukset.”
      ”Eli me menemme perjantaina katsomaan kun James pelaa!” Lily hihkaisi innoissaan.
      Teddy naurahti helpottuneena. ”No kyllähän se nyt oli päivän selvä homma, että sinut ne ottavat”, hän sanoi ja asteli lähemmäs Jamesin nojatuolia istahtaen tämän käsinojalle. Hän nosti kätensä Jamesin hiuksilla olevan pyyhkeen päälle ja yritti sillä tavalla pörröttää Jamesin hiuksia. ”Hieno homma, oikeasti. Olen ylpeä sinusta.”
      ”Me kaikki olemme”, Ginny sanoi ja katsoi kovin hellästi vanhinta lastaan.
      ”Maltan tuskin odottaa, että kaverit kuulevat”, Albus sanoi. ”Tai mikä parempaa, näkevät!”
      ”Tai kun serkut kuulevat”, Lily hihkui. ”Haha, voin kuvitella, miten Hugon, Fredin ja Roxin naamat venähtävät.”
      ”No noh, ei nyt innostuta sentään noin paljon”, Harry naurahti. ”Muistakaa nyt, että se on tällä hetkellä yksi peli…”
      ”Millainen se niin sanottu testi oli?” Teddy kysyi Jamesilta jättäen muut perheenjäsenet keskustelemaan jostain muusta.
      ”Aika perus, jos niin voi sanoa”, James vastasi. ”Menimme sinne kentälle, ja Luke Landy oli siellä jo, käski melkein saman tien hypätä luudan selkään. Sitten lensin ympäriinsä ja tein, mitä hän käski. Sitten hän nousi itse ilmaan ja heitteli kanssani kaatoa, sitten oltiin toisiamme vastaan ja heitin maaleja, kun hän yritti estää. Sitten hän vain totesi, että olen mukana, mikäli sovellun lentämään muun joukkueen kanssa. Muu joukkue saapui sitten paikalle ja siinä sitten pelailtiin kaadon kanssa, kunnes ne totesivat, että hyvin meni, ja käskivät tulla heti huomenna harjoittelemaan. Kuulemma nämä kolme päivää on nyt sitten rankkaa treeniä, että selviän kunnialla perjantaisesta ottelusta.”
      Teddy nyökkäsi. ”Millaisia muut joukkueen jäsenet olivat?”
      James kohautti olkiaan. ”No Landy oli aika sellainen vakava ja päättäväinen, eikä häntä oikeastaan kiinnostanut mikään muu kuin se, että osaanko lentää ja olenko miten hyvä. Oikeastaan ihan sellainen, minkälaisen kuvan hänestä on saanut lehdissäkin”, James selitti, ja Teddy nyökkäsi. Hänestä Landy oli aina vaikuttanut juuri sellaiselta, ettei häntä oikeastaan kiinnostanut muu kuin voitto, ja se saavutettiin hinnalla millä hyvänsä. Muutenkin tyyppi näytti hieman vakavalta ja kylmäkiskoiselta, joten Teddy hieman mietti, mahtaisiko Jamesin olla lainkaan hyvä vitsailla sen miehen kuullen.
      ”Jaahas, ruvetaanpa valmistautumaan iltapalalle”, Ginnyn ääni ilmoitti. ”Sitä paitsi Lily ja Albus, ette ole käyneet pesulla…”
      ”Ne muut sitten vaikuttikin rennommilta”, James jatkoi välittämättä äitinsä huomautuksesta tai siitä, miten muut alkoivat nousta ja suunnata keittiöön. ”En minä tiedä, kuinka paljon rennompia he sitten oikeasti ovat, mutta eivät he ihan niin tiukkapipoisilta vaikuttaneet kuin kapteeni.” James virnisti. ”Huomenna sitten näkee, miten rentoja he sitten oikeasti ovat.”
      Teddy hymyili. ”Totta, totta”, hän vastasi. ”Ulkonäkö saattaa välillä pettää.” Sitten hänkin nousi seisomaan ja venytteli hetken. Keittiöstä kuului puhetta, muut istuivat jo varmaan pöydässä odottamassa iltapalaa. ”Mutta ihan oikeasti, todella hieno juttu, että sait sen paikan”, Teddy sanoi lopulta ja kääntyi Jamesin puoleen. ”Olen ihan varma, ettei Landy tule pettymään sinuun. Olet ansainnut sen.”
      ”Kiitos”, James vastasi. Teddy väläytti hymyn ennen kuin kääntyi. Hän ehti ovelle asti, kun James lopulta puhui.
      ”Teddy?”
      ”Niin?” Hän kääntyi katsomaan Jamesia, joka verkalleen nousi ylös nojatuolistaan. Hän ei kuitenkaan katsonut Teddyä, vaan tuijotti tiiviisti maton kulmaa.
       ”Minä vain… Tuletko perjantaina katsomaan peliä?”
      Vasta silloin James nosti katseensa ja katsoi Teddyä silmiin. ”Totta kai minä tulen”, Teddy vastasi lopulta ja iski hymyillen silmää Jamesille. ”Täytyyhän minun päästä näkemään, kun lennät ja hakkaat kaikki muut mennen tullen.”
      Hymy nousi Jamesin kasvoille ja hän nyökkäsi pienesti. Teddy kääntyi ja suuntasi keittiöön tietämättään, miten onnelliseksi oli Jamesin tehnyt.

[Subbe93]

Seitsemäs luku
- Kiireitä, huolia ja itsepäisyyttä -

”Jos ihminen ei joudu jyrkänteen partaalle, ei hänen selkäänsä kasva siipiä.”
                                                                                                                     - Niko Kazantzakis

~*~*~

James kävi muutamana päivänä hyvin ahkerasti huispausharjoituksissa. Ne olivat rankat, sitä hän ei käynyt kieltämään, ja haastetta oli enemmän kuin Tylypahkan huispauspeleissä. Tämä otettiin vakavasti, vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti, ja sen lisäksi Jamesin oli opittava lentämään muun joukkueen tavoin, opittava pelaamaan heidän kanssaan sujuvaa peliä, lukemaan toisten merkkejä ja toimimaan itse niiden mukaisesti. Sen lisäksi hänelle piti hyvin lyhyessä ajassa opettaa Kenmaren Kanahaukkojen pelitaktiikkaa.
      Tietysti Jamesilla oli pieni etu, joka oli huispauksen seuraaminen. Hän oli seurannut niin paljon huispausta ja opetellut kaikkea mahdollista joukkueista, että tiesi aika hyvin Kanahaukkojen taktiikoista, jotka toistuivat useissa peleissä. Samoin hän tiesi myös jo valmiiksi Nuolien taktiikoista, mutta oma juttunsa olikin sitten opetella ne.
      Koko joukkueelle ne kolme päivää olivat melko raskaita, juuri siksi, että he tarvitsisivat paljolti koko joukkueen harjoitellakseen. James lähti jo heti yhdeksän aikoihin kentälle ja palasi melkein vasta kahdeksalta illalla. Hän oli poikki ja suuntasi melkein aina suihkun kautta ruokapöytään ja siitä nukkumaan vain herätäkseen aamulla ajoissa tekemään saman uudelleen. Hän ei niinä kolmena päivänä ehtinyt uhrata edes pienen pientäkään ajatusta Teddy Lupinille. Vaikka hän Teddyn näkikin iltaisin, hän ei lainkaan muistanut Teddyn miettimisaikaa. Jos James olisi osannut ajatella sitä, hän olisi varmasti ollut vain kiitollinen siitä, ettei hänen tarvitsisi murehtia siitä asiasta.
      Samaan aikaan kun Jamesin kolme seuraavaa päivää kuluivat aamusta iltaan huispauksen parissa, Teddy taas vietti ne töissä tarkkaillen Wilkensia ja hänen rikoskumppaneitaan. Hänestä nimittäin tuntui aika ajoin, että jotain oli tapahtumaisillaan, mutta koskaan hän ei saanut tietää, mitä, missä ja milloin. Toisinaan Teddy ajatteli olevansa vain vainoharhainen ja kuvittelevansa asioita, mutta hän ei halunnut antaa periksi. Hän ei halunnut, että yksikään jästi tai kukaan muukaan joutuisi kärsimään mistään syystä. Niinpä hän odotti ja odotti, että jotain ratkaisevaa tapahtuisi, mutta turhaan.
      Näin ollen hän ei ollut puolestaan ehtinyt ajatella Jamesia, ehkä vain sen verran, että oli toivonut mielessään saavansa jengin rysän päältä kiinni ennen perjantaita. Tosin olihan hän päättänyt, että jättäisi jengin tarkkailun, mikäli perjantaina meinaisi venähtää pitkäksi. Hänen olisi ehdittävä huispausmatsiin! Mutta hän ei ollut ehtinyt uhrata ajatustaankaan Jamesille ja tämän tunteille. Illalla kotiin saapuessaan hän oli melkein yhtä poikki kuin James, eikä tehnyt muuta kuin käpertyi nukkumaan toistaakseen saman uudelleen. Iltaisin hän saattoi unensa rajamailla jossain aivojensa kaukaisessa sopukassa muistaa asian, tajuta, että hänellä ei ollut enää sitä viikkoa jäljellä, ehkä tuntea pientä ahdistusta siitä, mutta yleensä uni oli vienyt voiton.
      Torstai-iltana hänen oli pakko pysytellä hereillä kauemmin kuin normaalisti. Tosin ei kauaa. Vain sen verran, että hän saattoi käydä toivottavamassa Jamesille onnea. Hän pelkäsi, että jos hän ei nyt sitä toivottaisi, hän ei ehtisi huomenna kentälle ajoissa toivottaakseen sitä ennen pelin alkua. Niinpä oli parempi, että hän teki sen nyt.
      Hän koputti Jamesin oveen. Kuului jotain mutinaa vastaukseksi, joten Teddy aukaisi oven ja astui sisään.
      ”Hei… Oletko vielä hereillä?”
      Vastaukseksi Teddy sai jotain muminaa. Pian sängyssä oleva möykky kuitenkin kääntyi toiselle kyljelle. Kun möykky, joka mitä todennäköisimmin oli James, oli asettunut aloilleen ja mutissut taas jotain, jonka Teddy oli tulkinnut myöntäväksi vastaukseksi hänen kysymykseensä, huoneeseen tuli hiljaisuus.
      ”Halusin vain tulla toivottamaan onnea huomiselle”, hän sanoi lopulta.
      James liikahti. ”Etkö tulekaan peliin?” hiljainen ja hitusen unenpöpperöinen ääni kysyi.
      ”Totta kai minä tulen! Lupasin”, Teddy sanoi nopeasti. ”Mutta en ole varma, ehdimmekö nähdä ennen peliä, joten… siksi.”
      ”Ai”, Jamesin ääni vastasi. ”Okei… Kiitos.”
      Teddy hymähti ennen kuin kääntyi ja palasi ovelle. Ovella hän kääntyi vielä katsomaan Jamesia. ”Hyvää yötä.”
      ”Öitä”, kuului väsynyt vastaus.

”Oletko valmis jättämään Wilkensille ja hänen jengilleen hyvästit toistaiseksi?” Harry kysyi seuraavana aamuna, kun hän ja Teddy astelivat kohti ministeriötä. Teddy kohautti olkiaan.
      ”Harmittaa, kun ei ole mitään todistetta”, hän vastasi. ”Meinaan, että jos he ihan oikeasti ovat kaikkien niiden tapausten takana, niin olisi ollut kiva saada heidät pois päiväjärjestyksestä.”
      ”Olet oikeassa”, Harry myönsi. ”Mutta niin kauaa kun ei ole todisteita, emme voi tehdäkään mitään.”
      ”Niin kai”, Teddy vastasi. Sitten hän hymähti. ”No, tehdään se, mikä on tehtävissä.”
      ”Niin teemme”, Harry vastasi ja katsahti sitten kelloaan. ”Muista se huispaus sitten tänään”, hän muistutti ja vilkaisi Teddyä.
      Teddy piti huokauksen tiukasti sisällään, sillä hän tiesi, mitä se tarkoitti. Hän oli viime päivien aikana ollut jotenkin niin pakkomielteinen Wilkensistä ja tämän koplan paljastamisesta, että oli ollut töissä enemmän kuin muut. Hän tiesi, että saattaisi viime hetkillä taas ajatella jonkin asian tarkoittavan jotain ja unohtua taas ylitöihin.
      No, tähän se loppuisi, sillä Harry keksisi hänelle ihan varmasti muuta tekemistä. Sitä paitsi tänään oli huispausta, ja Teddy oli luvannut Jamesille olla paikalla, joten hän myös olisi. Hän halusi niin kovasti nähdä Jamesin lentävän. Sitä paitsi hän toivoi, että he hakkaisivat Markin joukkueen. Vaikka James olikin sanonut mitä, Teddyä toisaalta harmitti ajatus, että hänet oli vaihdettu johonkin huispaajaan, joka oli sata kertaa lihaksikkaampi, liikunnallisempi ja kuuluisampi kuin hän. Hän todella toivoi, ettei James sentään retkahtaisi huispaajaan…
      Teddy pysähtyi niille sijoilleen. Oliko hän äsken todella toivonut, ettei haluaisi Jamesin rakastuvan huispaajaan? Hän oli ollut varma, ettei ollut vain lämmennyt huispaajille Markin ja tämän puheiden takia, mutta oliko asia sittenkään ihan niin? Nimittäin Teddyä häiritsi jotenkin ajatus Jamesista ja jostain kuuluisasta huispausmiehestä yhdessä. Oliko hän ehkä sittenkin vain mustasukkainen Jamesista vai…
      ”Teddy?”
      Teddy heräsi ajatuksistaan ja katsoi Harrya, joka katsoi häntä kysyvästi. Hän pudisteli hieman päätään palauttaakseen itsensä takaisin todellisuuteen. ”Anteeksi, taisin kadota omiin ajatuksiini.”
      ”Vai niin”, Harry sanoi ja hymähti. Sitten tuo mokoma hymyili. ”Sanoin vain, että jos et ole tullut peliin viiteen mennessä, tulen hakemaan sinut.”
      Teddy naurahti. ”Hei, minä tulen kyllä”, hän sanoi. ”Lupasin Jamesille, enkä aio pettää antamaani lupausta.”
      ”Hyvä niin”, Harry vastasi, mutta loi sitten tiukan katseen Teddyyn. ”Mutta jos sinua ei silti ala näkymään…”
      ”Joo joo, tuli selväksi”, Teddy sanoi ja nosti kätensä ilmaan luovuttamisen merkiksi. ”Jos niin haluat, niin okei.”
       Harry hymähti kenties jonkinlaisena myöntymisen merkkinä. Hän kaivoi taskuaan ja otti sieltä esiin paperisen liuskan. ”Tässä on lippusi, otin vapauden hankkia ne valmiiksi”, hän selitti ja ojensi sen Teddylle, joka otti sen vastaan nyökäten. Kun Teddy lopulta nosti katseensa lipukkeesta, Harry oli suunnannut katseensa rannekelloonsa. ”Mutta nyt minun pitää ainakin mennä”, hän sanoi ja nosti katseensa Teddyyn hymyillen. ”Näemme myöhemmin. Ja mikäli sinua ei kuulu viiteen mennessä…”
       ”Tulet hakemaan, ymmärsin”, Teddy vastasi. ”Nähdään”, hän sanoi ja käännähti sitten ilmiintyen paikkaan, jossa oli vartioinut Wilkensia koko viikon. Hän vilkaisi Wilkensin kotitaloa todeten, ettei siellä ollut ainakaan ulkoisesti mitään erikoista tapahtunut. Ainakin kaikki näytti olevan niin kuin eilen ja edellis- ja sitäkin edellisinä aamuina.
      Teddy päätti seisahtua siihen ja odottaa, että jotain tapahtuisi. Odotusajan hän päätti käyttää hyväkseen ja jatkaa sitä, minkä Harry oli keskeyttänyt, ja pohtia Jamesia. Hän ei ihan tarkkaan muistanut, mitä oli hetki sitten toisesta ajatellut, mutta sen hän muisti, että tunsi suurta vastenmielisyyttä ajatuksesta, että James ihastuisi johonkin kuuluisaan huispaajaan tai alkaisi seurustella sellaisen kanssa. Hän yritti miettiä asiaa jotenkin toisin.
      Entä jos Lily rakastuisi huispaajaan? Teddy kurtisti kulmiaan. Ainakaan ajatus ei tuonut mitään erikoista tunnetta häneen. Ei sitä samanlaista solmua, mikä Jamesin kohdalla tuntui vain kiristyvän. Mutta toisaalta, Lily oli vasta kolmetoista, ja olisi jotenkin epätodennäköistä, että Lily alkaisi seurustella aikuisen huispaajan kanssa, vaikka hän heitä ihailikin. Teddyn järkikin sanoi sen olevan aika absurdia.
      Entä Albus? Mitä jos Albus tulisi jonain päivänä kotiin jonkun kuuluisan huispaajan kanssa? Ei sekään suuremmin tuntunut Teddyä hätkähdyttävän. Entä joku muu? Victoirea oli turha ajatella. Hänen ajattelemisensa ei saanut aikaan muuta kuin pienen harmistuksen siitä, ettei olisi edes voinut kilpailla Markin kanssa, ja toisaalta muisto, että Victoire oli tapaillut toista miestä hänen selkänsä takana, ei tuntunut kovin hyvältä, vaikka ei Teddy jaksanut siitä kaunaakaan kantaa. Eikä Teddy keksinyt ketään muutakaan läheistä ihmistä. Ystävät Tylypahkasta. Mutta ei heidänkään kohdilla ajatus tuntunut läheskään yhtä kamalalta kuin Jamesin kohdalla. Oliko tämä nyt se osoitus siitä, että hän saattoi pitää Jamesista enemmän kuin vain perheenjäsenenä tai ystävänä?
      Wilkensin talon ovi aukesi ja mies itse astui ulos. Teddy terästäytyi siirtäen Jamesin taas hetkeksi pois ajatuksistaan ja jäi tarkkailemaan, miten mies kulki tietä pitkin ja kääntyi kulmasta. Teddy muutti hitusen ulkonäköä, kuten hiuksensa maantien mustiksi antaen niille hieman lisää pituutta, ennen kuin lähti varjostamaan miestä.

Jamesilla oli paha olo. Hänestä tuntui, ettei saisi aamiaista alas, vaikka tiesi, että hänen pitäisi. Tuntui ihan samalta kuin ennen ihka ensimmäistä huispausmatsia Tylypahkassa. Häntä jännitti niin vietävästi, että pahaa teki. Jos hän söisi vähänkin, se tulisi heti ulos – sellainen olo Jamesilla oli.
      ”Kulta, syö nyt, tai sinulle tulee kiire ehtiä harjoituksiin”, Ginny hoputti tehdessään samalla Jamesille eväitä.
      Harjoitusten mainitseminen pahensi Jamesin oloa entisestään. Hän oli muutenkin nukkunut yönsä huonosti. Kaikki, mitä hän oli pystynyt miettimään, oli huispaus.
      Ei, olihan hän jotain muutakin miettinyt. Hän oli miettinyt Teddyä ja sitä, oliko tuo miettinyt häntä lainkaan, vai oliko se ollut vain tyhjää puhetta, aikaa keksiä jokin hienovarainen tapa sanoa, ettei hän halunnut Jamesia. Jamesin oli tehnyt mieli eilen illalla kysyä asiasta, muttei ollut uskaltanut. Hän oli pelännyt Teddyn sanovan, ettei ollut ehtinyt miettiä, tai että oli, muttei halunnut Jamesia. Kaikki olisi romahtanut. Vaikka James olikin yrittänyt valmistaa itseään siihen, hän tiesi, että kyllä se harmittaisi ja paljon. Häneltä menisi kuitenkin jonkin aikaa saada itsensä taas edes jotenkin kasaan, eikä hän tarvinnut sitä tietoa ennen huispausmatsia. Hänen pitäisi pelata hyvin eikä ihan hyvin.
      James alkoi näykkiä ruokaansa, koska tiesi äitinsä olevan oikeassa. Hänen pitäisi olla ajoissa kentällä ja hän tiesi, että edessä olisi vielä ainakin monen tunnin huispausharjoitukset ennen kuin peli alkaisi. Hän tiesi myös, ettei Landy pitäisi myöhästelystä. Sitä paitsi jos hän halusi tehdä huispaajiin vaikutuksin ja jäädä ainakin Nauriston Nuolien muistiin, olisi vain parempi olla vastuuntuntoinen ja hoitaa homma kunnolla.
      Luoja, koska Jamesista oli tullut vastuuntuntoinen?
      ”No niin, James, oletko jo valmis? Sinun pitäisi olla…”
      ”Joo joo, äiti, olen valmis”, James vastasi hitusen ärtyneenä. Miten äiti jaksoi hyysätä?
      ”Hyvä”, Ginny tokaisi ja laski Jamesin eväslaukun pojan eteen. ”Ja muistakin syödä kunnolla ennen pelin alkua, että jaksat.”
      ”Äiti, en ole enää mikään viisivuotias”, James tokaisi hieman ärtyneenä. ”Menen nyt, että ehdin. Nähdään sitten joskus.”
      ”Nähdään”, Ginny sanoi ja sai annettua esikoiselleen suukon poskelle. ”Hyvin se menee.”
      James mumisi vain jotain vastaukseksi ennen kuin meni eteiseen ja laittoi kengät jalkaansa. Hän suoristautui. Luuta nojaili oven karmia vasten odottamassa lähtöä. James veti syvään henkeä ennen kuin tarttui siihen puristaen sen vartta tiukasti. Sitten hän asteli aurinkoiselle pihamaalle ja kaikkoontui paikalta.

Teddy oli turhautunut. Hän tarkkaili rakennuksen ainoan ikkunan kulmasta, miten Wilkens kumppaneineen seisoivat sisällä hylätyssä varastossa ja olivat kokoontuneet jonkin pöydän ympärille. Teddystä tuntui, että päivä toisti taas itseään, erotuksena se, että jostain syystä porukka olikin kokoontunut heti aamupäivästä. Yleensä he olivat saapuneet paikalle siinä kolmen aikoihin, kun Teddy oli valmis lähtemään kotiin. Kenties jotain oli tekeillä?
      Tai sitten Teddy huijasi itseään. Tuskin mitään erikoista oli tekeillä, kun ei ollut eilen eikä edellispäivänäkään ollut. Turhaan hän täällä kujalla seisoi, kun ei kerran päässyt sisällekään. Ja vaikka hän pääsisi, niin miten muka huomaamattomasti? Hän oli tähyillyt ikkunasta sisään jo useaan kertaan ja huomannut, että kaikki, joiden taakse hän voisi piiloutua, oli turhan kaukana ovesta. Hän ehkä saisi oven auki huomaamattomasti, mutta heti kun ovi kolahtaisi kiinni, kaikki suuntaisivat katseen ovelle ja näkisivät hänet. Ja mitä hän sitten tekisi? Hyökkäisi yksin yhdeksää vastaan? Ei hän ehkä ihan niin taitava kaksintaistelija sentään ollut.
      Teddy hätkähti, kun kuuli äänien lähenevän. Nopeasti hän siirtyi vähän matkan päässä olevan roskiksien taakse piiloon.
      Ovi aukesi.
      ”… ja mitä nopeammin saamme homman hoidettua, sen parempi”, joku sanoi. ”Pidetään vanhasta tavasta kiinni, niin kaikki sujuu oikein hyvin.”
      ”Se osoittautui kyllä todella hyväksi keinoksi”, naisääni sanoi. ”Ja mitä kauemmin jatketaan samaa rataa, jästit ymmärtävät tilanteen.”
      ”Mikäli emme jää kiinni”, joku sanoi.
      ”Emme me jää”, Wilkensin tiukka ääni tokaisi. Kuului naksahdus ennen kuin hän jatkoi: ”Niin kauan kun kaikki hoidetaan niin kuin kuuluu ja olemme kärsivällisiä, kaikki menee hyvin, eivätkä he arvaa, mikä heihin edes iski.”
      Teddy ihmetteli, miten yhdeksän ihmistä muka kuvittelivat saavansa koko muun velhomaailman haltuunsa – tarvittiinhan jästien ”valtaan ottamisen” lisäksi paljon muutakin kuin yhdeksän velhoa, jotka kiduttivat ja tappoivat jästejä. Toisaalta… Jos he todella aikoivat tappaa kaikki jästit… Mutta vaati sekin paljon, ja muutenkin, kyllä he ennen pitkään jäisivät kiinni! Kuka ihme pystyisi piilottelemaan tappoja niin pitkään tai pystyisivät piilottamaan syyllisyytensä?
      Hän kuunteli, miten puheensorina ja askeleet katosivat hiljalleen rähjäiseltä sivukujalta isommalle tielle ja katosivat näkyvistä. Hetken Teddy vielä kuunteli, kunnes uskaltautui kurkata roskisten takaa. He olivat lähteneet.
      Teddy suoristautui täyteen pituuteensa ja asteli pois piilostaan. Hitaasti hän meni kujan kulmalle ja kurkisti Wilkensin ja hänen porukkansa katoamaan suuntaan. Tuolla ne kävelivät kaukana matkalla jonnekin. Teddy kurtisti kulmiaan. Wilkens ei ainakaan asunut tuolla päin. Joten miksi ihmeessä he olivat menossa sinne? Oliko jotain meneillään?
      Nuori aurori vilkaisi rannekelloaan. Viisi minuuttia yli kaksi. Teddy huokaisi. Hänellä olisi vielä pari tuntia työaikaa. Hän laski kätensä ja katseli tielle, jonne Wilkens ystävineen olivat kadonneet. Hän voisi lähteä heidän peräänsä. Heillä saattoi ihan hyvin olla mielessään jotakin, joka saattaisi olla heille pääsylippu Azkabaniin. Mutta jälleen, mitä Teddy voisi tehdä yhdeksälle velholle? Ja jos hän kutsuisi jo etukäteen auroreita paikalle, niin hänen tuurillaan mitään erikoista ei tulisi tapahtumaan. Sitten Teddy saisi Harrylta tiukan saarnan, miten pakkomielteinen hänestä oli tullut, ja miten Harry olisi lähettänyt aurorinsa paikalle tyhjän takia. Olisi sekin noloa.
      Kenties hänen pitäisi luovuttaa. Jättää asia siihen ja poistua paikalta. Mitä muutakaan hän voisi tehdä? Hänellä ei ollut todisteita, ei muuta kuin oma kuulemansa, ja ministeriön eteen tarvittaisiin jotain hieman pitävämpääkin kuin vain se, että Teddy olisi kuullut jotain. Tarvittiin tekoja, eikä niitä ollut! Tarvittiin todistajia, jos mitään muuta todistetta ei ollut, eikä heitäkään ollut. Asiaan palattaisiin kuitenkin siinä vaiheessa, kun uusi hyökkäys ilmestyisi.
      Hän voisi ihan hyvin lähteä. Hän voisi ihan hyvin palata ministeriölle ja keksiä jotain muuta tekemistä siihen asti, että kello tulisi neljä. Hän voisi jopa ennen matsia käydä syömässä oikein kunnolla jotain, sillä hän oli jo liian monta päivää elänyt voileipien ja hedelmien voimalla. Sitten hän voisi mennä ajoissa kentälle ja ehtisi vaihtaa Jamesin kanssa muutaman sanasen. Tuskin täällä tapahtuisi lainkaan mitään sellaista, mitä Teddyn tarvitsisi tietää.
      Teddy huokaisi ja vilkaisi ympärilleen tarkoituksenaan vain todeta, että se oli tässä. Silti, kuten joka ikinen kerta aikaisemmin, kun Wilkens seurueineen oli poistunut paikalta, Teddyn oli aina ollut tapana kokeilla kaikki lukkojen avausloitsut ja suojauksien purkausloitsut, mutta Wilkens oli askeleen edellä. Hän tiesi jonkun taian, jota Teddy ei tiennyt tai pystynyt tunnistamaan. Silti Teddy jaksoi joka ikinen kerta kokeilla, kenties siinä toivossa, että ovi aukeaisi sittenkin tai että hän olisi löytänyt viimeinkin vastataian, jolla pääsisi tutkimaan varastorakennuksen. Oikeastaan pelkästä tottumuksesta Teddy päätti kohottaa sauvansa ovea kohti.
      ”Lopeti loitsuimes”, hän mumisi. Taikasauvasta lähti vaaleahko valojuova, joka suuntasi ovea ja sulautui siihen. Teddy odotti jonkin aikaa, toivoen kenties kuulevansa jonkinlaisen äänen, joka kertoisi, että tällä kertaa loitsu olisi ehkä toiminut tai jotain, mutta ei. Mitään ei kuulunut. Olikohan loitsu edes toiminut tällä kertaa? Teddy jotenkin epäili, mutta veti silti syvään henkeä ennen kuin kohotti taikasauvansa. ”Alohomora”, hän mumisi. Hän oli varma, että tässä kävisi niin kuin viime kerroilla: mitään ei tapahtuisi ja hän saisi poistua tyhjin käsin. Mutta tällä kertaa, hänen yllätyksekseen, lukko naksahti.
      Teddy kurtisti kulmiaan ja tuijotti ovea hölmistyneenä. Sitten hän astui lähemmäs ja tarttui oven kahvaan. Kiivaasti henkeä vetäen hän painoi kahvan alas.
      Ovi aukesi.
      Teddy katsoi tyrmistyneenä ovea ja vilkaisi sitten ympärilleen varmistaen, ettei ketään näkynyt missään. Hän epäili tuota ansaksi. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin onnistunut, joten hän oli ihan varma, että Wilkensiltä tai joltain muulta oli jäänyt jokin loitsu asettamatta paikoilleen.
      Teddy punnitsi vaihtoehtojaan. Hän voisi pistää oven kaikessa hiljaisuudessa kiinni ja poistua, kuten oli aikaisemmin suunnitellut. Mikäli Wilkens kumppaneineen olivat lukinneet oven noin huonosti, saattoi olla, että siellä ei ollut mitään, mistä Teddy tai kukaan muukaan olisi voinut hyötyä, tai sitten heidän tarkoituksenaan oli palata pian tai… tai sitten se oli se ansa.
      Mutta toisaalta, aina oli se pieni mahdollisuus olemassa. Aina voisi olla mahdollista, että varastoon olisi jäänyt jokin todiste siitä, että Wilkens kavereineen suunnittelivat jotakin. Sitä paitsi he eivät olleet vielä palanneet, mikäli tämä oli ollut ansa. Teddy voisi ihan hyvin mennä nopeasti sisään, käydä kaikki nopeasti läpi ja lähteä. Hänellä olisi oikein hyvää aikaa ennen kuin peli alkaisi.
      Teddy teki päätöksensä ja astui sisään. Hän olisi nopea. Varovainen, mutta nopea.
      Hän sulki oven perässään ja katseli hetken ympärilleen. Hän kohotti sauvansa: ”Valois.” Ja sauvan päähän syttyi valo, joka valaisi edes jotenkin hämärää tilaa.
      Varasto oli iso ja siellä oli paljon pinottuja laatikoita. Hallissa oli hämärää, eikä sen ainoa ikkuna, joka oli oven vieressä, tuonut oikeastaan lainkaan päivänvaloa sisään. Paikka näytti vanhalta, ja tutkittuaan pari puista laatikkoa Teddy totesi, ettei varasto tainnut ihan kuulua Wilkensille. Laatikoissa ei ollut mitään, mikä voisi liittyä Wilkensiin tai tämän mahdollisiin suunnitelmiin jästien varalta. Niissä oli ainoastaan styroksi paloja ja niiden seassa jotain rautaisia osia johonkin, Teddy tuskin tiesi, mihin.
      Varaston perällä kökötti leveä pöytä, jonka luona Teddy oli ikkunasta nähnyt epäiltyjen seisovan. Teddy asteli sen luo uteliaana sauva kohollaan.
      Pöytä oli täynnä papereita. Teddy alkoi siirrellä niitä, jotta näkisi, mitä kaikkea siellä oli. Oli kaupungin karttoja, joihin oli merkitty punaisilla ympyröillä joitakin paikkoja ja vedetty viivoja maanteiden päälle kenties merkiten jotain reittejä. Oli valokuvia joistakin rakennuksista, jotka eivät kyllä vaikuttaneet Teddystä omakotitaloilta. Ne olivat liian suuria ja piha oli täynnä kaikenlaisia keinuja ja hiekkalaatikoita. Lehtiä, niin Päivän Profeettoja kuin jästien sanomalehtiä. Papereita, joihin oli kirjoitettu käsin jotakin, sekä iso nippu henkilöpapereita.
      Teddy kurtisti kulmiaan. Hän otti henkilöpaperit käsiinsä ja tajusi tunnistavansa päällimmäisen henkilön kuvan paperin laidasta. Eräs aurori. Hän selaili niitä ja tajusi pian selailevansa melkein koko auroriviraston henkilökunnan tietoja läpi. Seassa oli myös Ron ja Harry, sekä – ehkä hitusen Teddyn järkytykseksi – hän itse!
      He tiesivät. He olivat ihan varmasti tienneet, että aurorit olivat heidän jäljillään! Jotenkin he olivat huomanneet tai tajunneet tai aavistelleet, ja hakeneet itselleen tiedot heistä, jotta saisivat tietää tarkkailijoistaan enemmän. He olivat osanneet pitää siksi päänsä matalina, kunnes olisivat viimeinkin varmoja, että aurorit antaisivat periksi. He odottivat, sillä tiesivät, etteivät he voineet ikuisesti tarkkailla ihmisiä, jotka eivät syyllistyneet mihinkään. Mutta he eivät ehkä tienneet sitä, että Teddy ei ollut antanut periksi.
      Oli miten oli, jotain hämärää tässä oli. Teddy katsoi hetken henkilötietoja ennen kuin laski ne betoniselle lattialle ja laski sauvansa osoittaen pinoa. Sytyjo, ja kasa syttyi liekkeihin. Hän tuijotti hetken liekkiä päättäväisenä siitä, että oli paras tuhota kaikki mahdollinen. Sitten hän kääntyi takaisin pöydän puoleen ja alkoi kovalla kiireellä kerätä käsiinsä papereita yrittäen lukaista niitä nopeasti läpi saadakseen tietää, mitä Wilkens kavereineen oikein suunnitteli.

Ja aika kului. Kahlatessaan läpi paperinippuja Teddy ei tajunnutkaan, miten nopeasti aika viiletti eteenpäin. Viisitoista minuuttia alkoi venyä puoleksi tunniksi ja pian olikin mennyt tunti, ja viimein Teddy alkoi tajuta, mitä tuo yhdeksän henkinen porukka oikein suunnitteli. Luettuaan joitain muistiinpanoja hän alkoi ymmärtää, että nuo suunnittelivat tehdä jästeille hallaa kertaheitolla menemällä heidän kouluihinsa ja pistämällä koko paikan tuusan nuuskaksi jästeineen päivineen. Hän tajusi pian, että valokuvat olivat kouluja, joihin nuo olivat suunnitelleet hyökkäävänsä, kartat kertoivat missä ne sijaitsivat, ja jotkut piirustukset olivatkin todennäköisesti pohjapiirustuksia kyseisistä kouluista. Papereihin oli myös kirjoitettu jonkinlaista suunnitelman tynkää, ja loitsuja, joista Teddy ei ollut edes ihan varma, tunnistiko niitä vaiko ei.
      Teddy nojasi käsillään pöytää vasten ja katseli papereita miettien nopeasti, mitä tekisi. No, tässä ainakin olisi todistusaineisto ministeriön eteen, mutta mikäli hän aikoisi onnistua, hänen pitäisi toimia todella nopeasti. Hän ei tiennyt, palaisiko Wilkens ystävineen takaisin vielä illalla vai vasta huomenissa, mutta heti vain kun he näkisivät, että joku oli käynyt täällä, kaikki olisi turhaa. Tai ei välttämättä ihan, mutta miten muuten hän saisi todistettua, että paperit kuuluivat juuri näille henkilöille, jos pahantekijät olisivat poissa?
      Hänen olisi otettava riski. Hän nappaisi mahdollisimman monta paperia mukaansa ja menisi suorinta tietä ministeriöön, puhuisi Harrylle ja pyytäisi tältä mahdollisimman monta auroria ja tulisi takaisin. Jos suojataiat olisivat laitettu takaisin eikä niitä pystyisi murtamaan, he voisivat aina odottaa ulkona. Mutta… Kaikessa oli aina se riski, etteivät he palaisi enää, ja Teddy ja aurorit odottaisivat ihan turhaan.
      Pakko hänen oli jotakin yrittää. Niinpä hän alkoi nopeasti kaapia käsiinsä mahdollisimman monia tärkeitä papereita. Hän ehti juuri kääntyä ympäri, kun oven kahva painautui alas.
      ”Mitä, kuka jätti oven auki?” ärhäkkä ääni huudahti. Siinä samassa Teddy tiputti paperit lattialle ja hampaitaan yhteen purren teki päätöksensä ja loitsi paperit palamaan.
      ”Hei, mitä…”
      Teddy näki jonkun miehistä astuneen sisään ja katsovan häntä. Nopeasti hän osoitti sauvallaan pöydän päällä olevia papereita ja loitsi nekin tuleen. Jos se olisi ainoa mahdollisuus estää, tai edes viivyttää, noiden iskua jästien kimppuun…
      ”Ei!”
      ”Tainnutu!”
      Ja ennen kuin Teddy ehti kääntyä ja heittää suojakseen kilpiloitsua, punainen valosuihku osui häneen ja lennätti sivummalle kaataen muutamia laatikoita mennessään.

[SpringRose]

Voi ei nyt jatkoa äkkiä! Ei tämmöseen kohtaan saa jättää!! James ja Teddy on niin awww.. Toivottavasti ne päätyy yhteen. Löysin muutaman virheen mutta muuten mukavan vaihtelevaa ja sujuvaa tekstiä. Ja sä olet todella taitava
SR

[Subbe93]

Oooooi, ihana huomata, että joku on lukenut tätä! Tai no tiedän vain varmaksi yhden kaverini, joka ei ole täällä, mutta ihana saada oikein täältäkin kommenttia Iso kiitos, SpringRose! Uskon kyllä, että jokunen virhe on jäänyt, ja... No, jatkoa tulee aamulla
Kiitos <3

[Subbe93]

Kahdeksas luku
- Totuuden hetki -

”Tulin tienhaaraan metsässä ja minä, minä valitsin vähemmän kuljetun tien, ja se on muuttanut kaiken.”
                                                                                                                                                       - Robert Frost, The Road Not Taken

~*~*~

Päivästä oli tulossa lämmin. James seisoi huispauskentän reunalla muun joukkueen kanssa ja katseli melkein pilvetöntä taivasta. Landy oli jo heti aamusta ilmaissut tyytyväisyytensä täydelliseen keliin, eikä mikään tuntunut olevan muuttunut aamusta muuta kuin se, että aurinko porotti täydeltä taivaalta. James tunsi liiankin hyvin, miten hiki virtasi hänen kaulaansa pitkin kohti paitansa kauluksia.
      ”Olemme harjoitelleet kovasti, enemmän kuin milloinkaan”, Landy sanoi joukkueelleen. ”Kiitos Katie Bellille, meillä on nyt jahtaaja. Meidän ei siis tarvitse tehdä luovutusvoittoa. Nyt meidän on pistettävä kaikki peliin, jotta voitamme. Ja mehän voitamme.”
      Kukaan ei sanonut mitään. He kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että kyse oli enää vain heidän taidoistaan, ei oikeastaan mistään muusta.
      ”Meillä on pari tuntia aikaa”, Landy sanoi vilkaisten kelloaan. ”Nyt menemme syömään. Sen jälkeen palaamme tänne, vaihdamme kaavut ja valmistaudumme matsiin. Onko selvä?!”
      ”On, on, kapteeni”, joukkueen pitäjä tokaisi nojaillessaan luutaansa. ”Mutta onko Potterin pelikaapu kunnossa?”
      ”Se on hoidettu”, Janet White, yksi jahtaajista, sanoi hymyillen. ”Testasimme sitä tänään jo aikaisemmin ja kutistimme hieman, että se sopi Jamesin päälle.”
      ”Entä nimi?”
      ”Sekin on hoidettu helpolla loitsulla”, toinen jahtajaa Will Allen vastasi. ”Me olleen hoidettu kaikki Jamesiin liittyvät asiat. Hän on täysin valmis pelikentälle.”
      Sääli, ettei minusta tunnu ihan siltä, James ajatteli yhä voiden hitusen pahoin jännityksen takia. Hetkeksi hän oli onnekseen unohtanut pelin, mutta nyt hän taas mietti sitä, miten aikuiset miehet ja naiset, jotka olivat pelanneet jo monen monta vuotta, olisivat hetken päästä häntä vastassa. Miten hän voisi pärjätä? Hän oli vain pelannut koulussa muiden pienten ihmisten joukossa ihan harrastuksen pohjalta, mutta nyt… Hän oli nähnyt huispauspelejä ja oli hyvin tietoinen siitä, että ne pystyivät olemaan paljon raaempia kuin Tylypahkassa käydyt pelit. Ne saattaisivat jopa kestää paljon kauemmin kuin koulun pelikentällä. James oli kuullut, että pisin peli oli kestänyt kolme kuukautta! Toisaalta, ne saattoivat olla ohikin paljon nopeammin. Olihan Roderick Plumptonkin napannut siepin kolmessa ja puolessa sekunnissa vuonna 1921.
      James toivoi korkeintaan muutaman tunnin peliä. Hän nautti kaikin tavoin huispauksesta, mutta peli kokeneiden ihmisten keskellä tuntui niin kamalan jännittävältä, että toisaalta hän toivoi sen olevan pian ohi.
      ”Hei, jännittääkö?” Janet kysyi. James nosti katseensa ja huomasi pian olevansa Janetin ja Willin piirittäminä.
      ”Ei hätää, hyvin se menee”, Will sanoi ennen kuin James ehti vastata mitään. ”Aina se ensimmäinen peli jännittää, on minuakin joskus jännittänyt. Mutta usko pois, kunhan pääsee vauhtiin, niin jännitys katoaa, kun keskityt vain siihen olennaiseen.”
      ”Eli hengissä pysymiseen”, Janet lisäsi nauraen. James olisi normaalisti nauranut hänkin tai ehkä itse jopa heittänyt jotain tuollaista, mutta juuri nyt jännitys tuntui vievän häneltä viimeisimmänkin huumorin rippeen.
      ”Hei, ihan rauhassa, James”, Will sanoi ja läimäytti Jamesia selkään. ”Olet pelannut todella hyvin harjoituksissa, joten en näe mitään, mikä voisi mennä pieleen pelissä.”
      ”Ja oikeasti, kuten Will sanoi, kunhan pääsee alkuun, niin pelaa vain eikä ajattele muuta”, Janet vahvisti hymyillen. ”Se on sama kuin pelaisi jossain koulujen välisessä kisassa tai jotain. Ei sitä eroa sitten pelatessaan oikeastaan huomaa.”
      ”Hei, mennäänkö syömään?” joukkueen etsijä tokaisi kovaan ääneen. ”Minulla alkaa olla nälkä.”
      ”Matkalla ollaan, Wendy”, pitäjä huikkasi. ”Kukaan ei vain ole vielä päättänyt, minne.”

Teddy ei tiennyt, miten kauan oli ollut tajuttomana, mutta jossain vaiheessa hän tunsi virkoavansa. Ympäriltä kuului jotain puhetta, eivätkä äänensävyt kuulostaneet kovinkaan ystävällisiltä. Hän avasi silmänsä vaivalloisesti ja näki ensimmäisenä päänsä päällä katon. Se oli hyvin korkealla, ja Teddy tajusi, ettei todellakaan ollut kotona. Kipu takaraivossa hakkasi.
      Meni jonkin aikaa ennen kuin Teddy muisti, missä oli ja mitä oli tapahtunut. Hän muisti olleensa siinä typerässä varastorakennuksessa, jossa Wilkens kavereineen kokoontuivat. Hän oli jotenkin päässyt sisään ja löytänyt papereita, jotka hän oli joutunut polttamaan siinä toivossa, että ilman niitä Wilkensin ja muiden suunnitelmat menisivät täysin piloille. Ja ennen kuin hän oli ehtinyt suojautua, joku oli tainnuttanut hänet.
      Teddy kirosi typeryyttään. Miten hän ei ollut tajunnut napata heti alkajaisiksi papereita pöydältä ja kadota paikalta ja tutkia niitä jossain paremmassa paikassa? Mikä järki oli käskenyt häntä jäämään paikan päälle niitä tutkimaan? Nyt kun asiaa paremmin ajatteli, niin totta kai niiden lueskelemiseen ja lankojen yhteen sitomisen kanssa oli vierähtänyt sen verran aikaa, että Wilkens oli ehtinyt kavereidensa kanssa palata takaisin heidän päämajaansa, mikäli sitä siksi saattoi kutsua.
      Se siitä nopeudesta ja varovaisuudesta.
      Teddy kokeili varoen kädellään lähiympäristöään. Hänen taikasauvansa oli kaiketi lentänyt hänen kädestään jonnekin, eikä…
      ”Kas, nuuskijamme on hereillä.”
      Teddy irvisti ja siristi hieman silmiään, kun kirkas valo ilmestyi hänen näköpiiriinsä. Sitten ilmestyi kasvot, joista Teddy ei saanut mitään selvää. Kesti hetken saada näkö terävöitymään.
      ”Väistähän sivummalle, Amelie”, miehen ääni sanoi, ja Teddy ehti saada juuri selkoa kapeista naisen kasvoista, kun ne katosivat ja tilalle tuli turhankin tutut kasvot.
      ”Sam Wilkens”, Teddy sanoi hiljaisella äänellä.
      ”Ja sinä olet…”
      Teddy sulki silmänsä ja mietti hetken, kannattaisiko kertoa nimensä vaiko ei. Hän ei tosin tiennyt, mitä nuo aikoisivat tehdä hänen nimellään. Mitä he edes hyötyisivät siitä? Ei muuta kuin ehkä kiristys mielessä, eikä siitäkään olisi kaiketi mitään iloa. Teddyllä ei ollut ketään, ketä roistot voisivat kiristää, ja vaikka olisikin, he eivät saisi tietää, ketä. Teddy ei aikoisi kertoa olevansa Harry Potterin kummipoika. Hän ei myöskään ollut mitenkään tunnettu roistojen keskuudessa, eikä ollut tehnyt koskaan mitään järin erikoista, joten kuka ihme hänet muka tuntisi? Tosin he olivat lukeneet hänen tietonsa, mutta muistaisivatko he niistä mitään?
      ”Etkö aio puhua, poika?” Wilkens kysyi yllättäen.
      Teddy aukaisi silmänsä ja katsoi tuota hitusen uhkaavasti silmiin. ”Olen pahoillani, mutten taida nähdä mitään kunnon syytä, miksi kertoisin teille itsestäni yhtään mitään.”
      ”Se voisi pelastaa sinut, typerys.”
      ”Miten muka?” Teddy kysyi ja tunsi suurta halua kääntää päätään etsiäkseen katseellaan taikasauvaansa. ”Mikä minut muka pelastaisi? Säästäisitkö minut todella henkiin, jos kertoisin, kuka olen? Säästäisitkö henkeni todellakin sen kaiken jälkeen, mitä olen tehnyt?”
      ”Sinä kirottu!” Wilkens kivahti ja osoitti sauvallaan Teddyä. Teddyn silmät revähtivät auki ja hampaitaan yhteen purren hän tunsi tuskan riehuvan sisällään. Hän alkoi heittelehtiä tahdostaan riippumatta kädet ja jalat sätkähdellen holtittomasti sivuille ja ilmaan, tömähdellen aina lattiaa vasten. Hän vääntelehti entistä enemmän tuskan vain pahentuessa. Sisintä poltteli, viilsi ja pisteli, tuntui kuin kaikki hänen sisuksistaan olisi puristunut yhteen kuin kuristusotteessa…
      Sitten se oli ohi. Teddy hengitti raskaasti tuijottaessaan kattoa. Luoja, oliko tuo todella ollut kidutuskirous? Ei hän muutakaan selitystä keksinyt.
      ”Sinä hävitit meidän suunnitelmamme, kaikki valmistelumme, ja minua kiinnostaa tietää, miksi helvetissä?” hän huudahti ja ennen kuin Teddy ehti edes avata suutaan, uusi kidutuskirous sai hänet sätkähtämään. ”Minä haluan tietää, kuka hitto sinä oikein olet ja mitä ihmettä sinä luulet voittavasi tänne tullessasi!” Uusi kirous iski Teddyyn ihan kuin potku kylkeen, mutta paljon pahempana, ja kipu levisi kyljen sijaan pitkin ruumista majoittuen joka ikiseen kolkkaan. ”Ja minua kiinnostaa tietää, kenelle sinä työskentelet!”
      Teddy huohotti raskaasti ja tunsi hikipisaroiden noruvat kasvojaan pitkin. Hänen jokainen ruumiin osansa tuntui tärisevän äskeisestä kohtelusta. Hän tunsi jopa silmiensä vuotavan.
      Joku laskeutui hänen vierelleen ja Teddy pystyi kääntämään päätään vain sen verran, että näki jotenkuten Wilkensin uhkaavat kasvot. ”Minä otan sinusta sen tiedon vaikka väkisin”, hän sanoi uhmakkaalla äänellä. ”Viimeinen mahdollisuutesi puhua.”
      Teddy uskoi sen, mutta hän ei uskonut eloonjäämisen mahdollisuuksiin, vaikka puhuisikin suunsa puhtaaksi. Sitä paitsi, heti kun hän alkaisi puhua, Wilkens keksisi vain lisää kysymyksiä. Vastaukset olivat vain tapa pitkittää hänen elämäänsä, ei muuta.
      ”Et aio siis puhua?” Wilkens kysyi, ja kun Teddy ei vastannut, hän nousi ylös. Hyvin hitain elein hän nosti sauvansa ja osoitti Teddyä. Teddy veti syvään henkeä ennen kuin sulki silmänsä ja odotti.
      ”Itsehän tätä kerjäsit. Kidutu!”
      Ja se sama tuska valtasi taas Teddyn jo valmiiksi tärisevän ruumiin, ja nyt paljon voimakkaampana kuin hetki sitten. Wilkens oli tosissaan. Ja Teddy rutisti silmänsä kiinni ja huusi. Hän huusi niin paljon kuin hänestä lähti, sätki ja vääntelehti, kääntyili kyljeltä toiselle, raapi betonista lattiaa, mutta mikään ei lievittänyt siitä ääretöntä tuskaa, joka hänet oli anteeksiantamattomasti vallannut. Kyyneleet sekoittuivat hikipisaroihin, ja kaiken sen keskellä Teddy yritti pitää kiinni viimeisimmistä järjenhivenistään, löytää jonkin kiinnekohdan, joka pitäisi hänen järkensä paikoillaan. Jonkin, joka pelastaisi hänet pinteestä, auttaisi kestämään…
      James. Kaiken sen tuskan keskellä Jamesin kasvot olivat ne, jotka piirtyivät hänen verkkokalvoilleen. Jamesin tummat hiukset, lasien takaa loistavat kauniin ruskeat silmät ja hymy, joka oli lähinnä ilkikurinen – juuri sellainen, joka kertoi Jamesin suunnittelevan jotakin pahojaan.
      Sitten kaikki oli ohi. Teddy lysähti vasten betonista lattiaa kyljelleen. Hän piti silmänsä tiukasti kiinni huohottaessaan raskaasti. Jokainen ruumiinosa tuntui raskaalta ja aralta, eikä Teddy saanut edes silmiään auki. Joka puolella hänen kehoaan tykytti niin viiltävä kipu, että Teddy tiesi olevansa vielä elossa.
      ”Hyvä on, mutta koetakin saada tuloksia”, jokin ääni ärähti jossain Teddyn takana. Teddyllä ei ollut aavistustakaan, mitä tapahtui, ei ennen kuin hänen mieleensä alkoi tulvahdella kuvia. Tai ei, ei kuvia vaan muistoja. Muistoja sieltä täältä hänen elämänsä varrelta.
      Isoäiti opettamassa pientä poikaa kävelemään. Neljävuotias Teddy auttamassa isoäitiään puutarhatöissä. Harry ja Ginny viemässä viisivuotiasta Teddyä ihka ensimmäiseen huispauspeliin. Teddy katselemassa pientä James-vauvaa Ginnyn sylissä. Teddy huolehtimassa pikku-Jamesista. Isoäiti opettamassa Teddyä lukemaan. Teddy pitämässä Jamesin kädestä kiinni Albuksen ristiäisissä. Teddy kirjoittamassa isoäidin avustuksella ihka ensimmäistä kirjettään kummisedälleen. Lilyn syntymä. Teddy menossa ensimmäistä kertaa Tylypahkaan. Teddy lajitellaan rohkelikkoon. Teddy valittuna valvojaoppilaaksi. Isoäiti kohottamassa maljaa muiden kanssa hänen valmistujaisissaan. Hän ja Victoire yhdessä. Teddy huolehtimassa Jamesista, Albuksesta ja Lilystä. Hän ja James vitsailemassa jollekin. Teddyn valmistuminen auroriksi. Isoäidin kuoleman. Hän yllättämässä Victoiren Markin kanssa. Hän kirjoittamassa Jamesille kirjettä. Hän ja James istumassa Viistokujalla. Hän ja James Kotikolossa juttelemassa iltasella. James kertomassa rakkauden tunnustusta…
      Sitten kaikki oli poissa. Ja Teddy oli tajunnut jotakin.
       ”Hän on Teddy Lupin”, naisen ääni sanoi jostain Teddyn takaa. ”Hän on aurori ja jollain tasolla läheinen Pottereille.”
      ”Se taitaakin selittää ja paljon”, miesääni vastasi, mutta Teddy ei enää kuunnellut. Sen sijaan hän kaappasi niistä äskeisistä muistoistaan viimeisimmän. James tunnustamassa rakkauttaan. Miksei Teddykin ollut tehnyt niin? Miksei hän ollut ajatellut asiaa aikaisemmin ja sanonut Jamesille rakastavansa häntä? Miksi hänen piti nyt maata kylmällä betonilattialla kidutettuna ja tajuta vasta silloin, mitä toinen hänelle oikein merkitsi? Miettiä, miten oli antanut periaatteessa elämänsä viimeisimmän onnen valua sormiensa lävitse hukkaan. Katumassa sitä, ettei ollut tajunnut aikaisemmin, miten paljon James hänelle merkitsi. Katumassa sitä, ettei ollut saanut sanoa Jamesille, että hän rakasti, hän todella rakasti.
      Teddy avasi hitaasti silmänsä. Häneltä kesti hetken tajuta, mitä hän näki edessään. Taikasauvansa. Hän yritti liikauttaa kättään, mutta se tuntui niin vaikealta ja raskaalta. Hän sulki silmänsä ja irvisti.
      ”Mitä me teemme hänelle?”
      ”Tapetaan hänet?”
      ”Ja sitten kun joku löytää hänet, niin jäämme kiinni?”
      ”Piilotetaan ruumis hyvin.”
      ”Tai sitten voisimme keksiä jotakin muuta…”
      Teddy ajatteli Jamesia. Hän kaipasi Jamesia. Hän tahtoi nähdä Jamesin, vielä kerran. Hän halusi kuulla Jamesin äänen, nauraa hänen jutuilleen, nähdä ruskeissa silmissä pieni pilkahdus, joka saattoi merkitä mitä tahansa. Hän halusi kulkea Jamesin kanssa ympäriinsä ja tehdä joitakin pieniä hyväntahtoisia kepposia ihmisille. Hän halusi pitää Jamesia kädestä kiinni, hän halusi halata tätä, hän halusi kuulla tuon sanovan vielä kerran rakastavansa Teddyä. Ja silloin Teddy sanoisi rakastavansa häntä. Jos hän selviäisi elossa tästä sotkusta, hän menisi suorinta tietä Jamesin luokse, kaappaisi tämän syliinsä ja suutelisi häntä. Kertoisi rakastavansa.
      Teddy avasi silmänsä ja kokosi kaiken päättäväisyytensä. Hänen oli tehtävä se. Hänen oli nähtävä James ja kerrottava hänelle. Sitä ennen hän ei voisi kuolla!
      Hän nosti kätensä irvistäen. Se tuntui raskaalta ja sitä särki, mutta hampaitaan yhteen purren Teddy kesti sen. Hiljaa ja varovaisesti hän kurotti sauvaansa kohti. Vain nipin napin hän sai sormillaan vedettyä sauvaansa lähemmäs, kunnes sai tartuttua siihen kunnolla.
      Teddy odotti. Hän tuijotti sauvaansa epäuskoisin ajatuksin siitä, että oli todella onnistunut, ja odotti, oliko joku huomannut. Kukaan ei ainakaan sanonut mitään. Teddy sulki silmänsä ja mietti. Miten kauan Harrylla menisi saapua tänne? Jos hän lähettäisi Harrylle suojeliuksen ja sen mukana pienen viestin, kuten Wilkensin varasto, niin kuinka nopeasti Harry pääsisi tulemaan? Todennäköisesti Wilkens kavereineen tulisi huomaamaan suojeliuksen. Mitä sitten tapahtuisi? He kiduttaisivat Teddyä lisää? Karkaisivat paikalta?
      Pystyisikö Teddy taistelemaan? Ei, hän epäili sitä. Yhdeksän vastaan yksi heikkoon kuntoon kidutettu. Miten hän voisi? Mutta jos sillä voisi voittaa edes vähän lisäaikaa, edes sillä pienellä yrityksellä taistella, se voisi olla sen arvoista.
      En minä ainakaan järkeä tainnut periä vanhemmiltani, Teddy ajatteli turhautuneena tietäessään, että lähettämällä suojeliuksen hän paljastaisi, että hänellä oli taas sauva hallussaan. Mutta miten muuten hän muka voisi saada lähetettyä Harrylle hätähuudon?
      Teddy puristi sauvaansa ja sulki silmänsä. Ajattele jotain onnellista. Ajattele… Jamesia.

James tunsi pientä epätoivoa. Äiti ja isä olivat jo käyneet tervehtimässä häntä Albuksen ja Lilyn kanssa, mutta kukaan ei ollut tiennyt mitään Teddystä. Harry oli kyllä vannottanut pojalleen, että Teddy tulisi pian, mutta James pelkäsi silti pahinta. Hän oli niin odottanut, että Teddy tulisi. Teddy oli luvannut!
      Mutta ei ollut Teddyn tapaista pettää lupauksia. Hän halusi uskoa, että Teddy tulisi, ehkä vain juuri ja juuri, koska ei ole päässyt aikaisemmin tulemaan. Toivottihan hän sitä varten onneakin jo edellisenä iltana, koska epäili, etteivät he ehtisi näkemään ennen peliä.
      Tai sitten saattoi olla, että Teddy oli tullut yksin, eikä ollut nähnyt Jamesin muuta perhettä. Nyt se hölmö olisi yksin katsomossa ja yritti jotenkin ehkä etsiä muita käsiinsä. Siksi hän ei ollut tullut, eikä muut tienneet, missä Teddy viiletti.
       Joo, niin sen oli oltava. Ainoa ongelma oli vain se, että James olisi halunnut todisteen siitä, että Teddy todella oli katsomossa. Pelin aikana hän ei tulisi mitenkään erottamaan ketään erityistä yleisön joukosta.
      ”No niin, meillä on vielä viisitoista minuuttia aikaa”, Willin ääni sanoi jostain Jamesin vierestä. James käänsi katseensa mieheen, joka katsoi häntä hymyillen. ”Haluatko vielä kysyä jotain?”
      James tuijotti toista jahtaajaa ja yritti rääkätä aivojaan keksiäkseen jotain puhuttavaa, mutta lopulta hänen oli pakko vain pudistella päätään. Hänen mieleensä ei pulpahtanut yhtään mitään sellaista, mikä liittyisi huispaukseen tai mihin Will osaisi vastata.
      ”Kyllä se jännitys ohi menee”, Will toppuutteli. ”Kaikki on ohi heti kun pääset kentälle ja peli alkaa.”
      James muisteli ensimmäistä peliään Tylypahkassa. Oli häntä silloinkin jännittänyt.
      ”Jaahas, joukkue”, Landyn ääni tokaisi. ”Kerrataanpa nyt vielä kerran pelitaktiikka…”

”Kello on tulossa viisi, eikä Teddyä näy”, Harry totesi kelloaan katsoen, kun he olivat suunnittelemassa katsomoon menoa. Hän ei ollut aivan varma, olisiko ollut pettynyt. Toisaalta, kello oli vasta tulossa viisi, ja hän oli sanonut hakevansa viideltä Teddyn, mikäli tämä ei olisi siihen mennessä saapunut, mutta toisaalta, hän halusi nähdä pelin alusta asti eikä siinä vaiheessa lähteä etsimään yhtä kadonnutta lammasta.
      ”Ehkä Teddy on vain unohtanut”, Albus ehdotti olkiaan kohauttaen. ”Hänhän on välillä sellainen unohtelija, ainakin kiireessä…”
      ”Minä veikkaan, että hän on unohtunut tarkkailemaan niitä epäiltyjä”, Harry sanoi.
      ”Ehkä sinun pitäisi mennä hakemaan hänet nyt, niin voisitte ehtiä ajoissa peliin”, Ginny ehdotti. ”Pidämme teille paikkaa…”
      ”Isi, mikä tuo on?” Lily kiljahti ja osoitti jonnekin isänsä ja äitinsä selän taakse. Harry ja Ginny kääntyivät ja huomasivat, miten heitä lähestyi pieni hopeinen pallo. Heidän kohdallaan siitä muotoutui nelijalkainen hopeanhohtoinen suojelius.
      ”Wilkensin varasto.” Se oli kaikki, mitä suojelius sanoi hiljaisella Teddyn äänellä. Sitten se katosi.
      ”Harry”, Ginny kysyi hiljaa epäilyjä äänessään. ”Mitä tuo…”
      ”Teddy on pulassa”, Harry vastasi tuijottaen edelleen kohtaa, missä suojelius oli hetki sitten ollut. ”Ei hän muuten olisi lähettänyt suojeliusta.”
      ”Onko Teddy kunnossa?” Lily pohti huolestuneena.
      Harry riisti katseensa tyhjästä kohtaa ja kääntyi katsomaan Lilyä. ”Hän on kunnossa, muuten suojelius ei olisi tullut.” Sitten hän vilkaisi katsomoa. ”Menkää jo istumaan, minä menen katsomaan, onko Teddyllä kaikki hyvin.” Sitten hän katsoi perhettään. ”Älkääkä kertoko Jamesille. Turha huolestuttaa häntä. Jos en ole palannut pelin päätyttyä, voitte kertoa hänelle.”
      ”Ole varovainen isä”, Albus sanoi.
      ”Yritän”, Harry sanoi, kääntyi ja heilautti kättään ennen kuin lähti kävelemään poispäin kentältä. Hän otti sauvansa taskusta ja mietti. Jos Teddyllä ei olisi hätä, hän ei olisi lähettänyt suojeliusta. Hän kuitenkin arveli, että tilanne saattoi olla miten kiireellinen tahansa, koska Teddy ei ollut lähettänyt kuin ne kaksi sanaa. Kai hän muuten olisi selittänyt paremmin?
      Hetken mietinnän jälkeen hän loihti oman suojeliuksensa lähettäen sen ministeriön aurori osastolle. Jos hyvin kävisi, jokunen aurori olisi vielä paikalla, ja hän saisi apuvoimia, mikäli tilanne sitä vaatisi.

”Miksi sinä loihdit suojeliuksen?” Wilkens huusi ja laski sauvansa lopettaen kidutuskirouksensa, jotta Teddy voisi vastata. Teddy huohotti jälleen raskaasti ja puristi silmiään kiinni kivusta.
      ”Sanoin jo”, hän vastasi käheällä äänellä. ”Se vain purkautui sauvani päästä…”
      ”Valehtelet!” Wilkens huusi ja keskeytti Teddyn uudella kidutuskirouksella. Teddy huusi ja sätki taas. Taikasauva oli taas kadonnut hänen käsistään jonnekin. Sitten kirous loppui taas ja Teddy retkotti maassa vetäen kiivaasti henkeä. Kuinka kauan hän vielä kestäisi? Mitä sitten tapahtuisi, kun hän ei enää kestäisi?
      ”Viimeisen kerran poika, miksi loihdit suojeliuksen?” Wilkens kysyi kumartuen Teddyn ylle.
      ”Kerroin jo”, hän sanoi heikosti pysyen kiinni valheessaan.
      ”Sinä…”
      ”Sam, minusta tuntuu, ettei tuo auta mitään”, naisääni sanoi taustalta. Teddy näki, miten Wilkens kääntyi katsomaan taakseen, ja olisi ollut itsekin utelias näkemään, mikäli hän olisi vain pystynyt.
      ”Mitä sitten pitäisi tehdä? Päästää tuo kakara menemään ja jatkaa niin kuin ennenkin?” Wilkens äyskähti.
      ”Olet kiduttanut häntä jo aika paljon”, nainen sanoi. ”Saattoi ihan hyvin olla, että se oli vain jokin muu välähdys jostakin.”
      ”Niin, onhan suojelius aika vaativaa taikuutta”, joku toinen sanoi jostakin. ”Olisihan se aikamoinen saavutus, jos joku olisi loihtinut sellaisen tuollaisessa kunnossa kuin tuo poika on nyt.”
      ”Te siis todella uskotte, että se ei ollut suojelius?” Wilkens kysyi uhkaavalla sävyllä ja nousi ylös.
      ”Usko mihin haluat, Sam, mutta me saamme epäillä”, joku uusi ääni taas sanoi, tai sitten saattoi olla, että se olikin joku niistä edellisistä, mutta ei Teddy enää ollut siitä varma. Hän ei ollut nähnyt puoliakaan puhujista ja äänet alkoivat mennä hänen aivokopassaan sekaisin.
      Syntyi pitkä hiljaisuus, eikä Teddyllä ollut hajuakaan, mitä oli tapahtumassa. Sen sijaan hän päätti taas kokeilla onneaan ja alkoi haparoida kädellään taikasauvaansa. Ei se kovin kaukana voinut olla, eihän?
      ”Mitä meidän pitäisi tehdä hänelle?” joku lopulta kysyi. ”Emme me voi olla täällä koko päivää, ja vaikka voisimmekin, niin tuo poika pitää siirtää jonnekin. Aurorit voivat alkaa etsiä häntä, jos hänestä ei kuulu mitään.”
      ”Totta”, joku toinen ääni vastasi, mutta se kuului selvästi naiselle. ”Mutta emme me voi häntä päästää noin menemään. Tuolla kidutusmäärällä olemme ansainneet kaikki jo elinkautisen Azkabanissa, ja se näkyy tuosta pojasta.”
      ”Jatketaan sitten loppuun”, joku tokaisi säälimättömästi. ”Tapetaan hänet.”
      ”Tai sitten… Sitten me voisimme vierittää syyt hänen niskoilleen.”
      ”Ai miten?”
      Teddy yritti venyttää kättään ja sormen päät osuivat johonkin. Teddy käänsi päätään ja näki taikasauvansa. Mikä onni!
      ”Otetaan hänet komennukseemme”, joku sanoi. ”Mahtaisi olla Potterille ja hänen ministeriölleen kova paikka huomata, että hänen alaisensa olisikin näiden jästisurmien takana.”
      Teddyn sormet raapivat epätoivoisesti lattiaa, vain sormen päät hipoivat tuttua puuta.
      ”Toimisiko tuo?”
      ”Miksipäs ei”, Wilkensin ääni sanoi jostain. Se olikin ainoa, minkä Teddy tunnisti varmaksi. ”Vain todistajien lausunto riittäisi, ja he kaikki kertoisivat nähneensä Teddy Lupinin kiroamassa ihmisiä. Se riittäisi to-”
      Kuului korvia huumaava räjähdys, sitten huutoja. Teddy käänsi päätään nähdäkseen, mitä oli tapahtunut ja huomasi räjähdyksen aiheuttaneen varastoon tiheän sakeuden, jonka keskellä hän näki siellä täällä valojuovien lentelevän edes takaisin huutojen saattelemana.
      Mahdollisuus paeta.
      Niinpä Teddy keräsi kaikki voimansa ja kampesi itsensä vain vaivoin polvilleen. Irvistäen hän kohotti kätensä ja nappasi taikasauvan käteensä. Hän tajusi, että tässä tilassa vaati hyvin paljon liikkua. Hän ei ikinä pääsisi tästä typerästä varastosta pois ennen kuin tuo jokin hyökkäys olisi ohi. Mutta… ainakin hän yrittäisi. Oli ihan pakko.
      ”Teddy!”
      Ennen kuin Teddy ehti kääntyä, joka oli jo laskeutunut maahan hänen vierelleen ja tarttunut hänen olkapäistään kiinni. Hän oli valmis nostamaan sauvansa, mutta erotti sitten Harryn kasvot.
      ”Luojan kiitos, olet… kunnossa”, Harry sanoi puristaen Teddyn olkapäitä tiukemmin. Se tuntui kovin ikävältä, mutta Teddy yritti olla valittamatta. Hän tunsi pelkästään helpotusta siitä, että Harry oli saapunut.
      ”Sait… viestini?”
      ”Ja tulin heti”, Harry sanoi reippaasti. ”Tule, autan sinut…” Mutta ennen kuin Harry sai lausettaan loppuun, hän nousi jo ylös ja kohotti sauvansa. ”Siirry turvaan, Teddy, me hoitelemme heidät”, Harryn ääni sanoi ennen kuin harppasi Teddyn ohitse takaisin taisteluun. Teddy katseli hitusen uupuneena ympärilleen ja yritti keksiä jotain paikkaa, jonne voisi piiloutua, mutta totuus oli, ettei hän olisi minkään laatikkovuoren takana turvassa. Yksi loitsu voisi kaataa ne hänen päälleen.
      Teddy kokosi kaikki voiman rippeensä ja nousi hitaasti ylös irvistellen. Hän tarrautui lähimmästä mahdollisesta tuesta kiinni. Tuntui, kuin hän olisi ikuisuuden oikonut itseään. Kun Teddy lopulta sai itsensä täyteen pituuteensa ja henkeä haukottua tarpeeksi, hän kääntyi taistelua kohti. Viimein se pöly, joka oli noussut oven räjäyttämisestä, oli laskeutunut. Teddy erotti jotenkuten aurorit, jotka taistelivat Wilkensiä ja hänen kavereitaan vastaan. Jotkut Wilkensin jengistä olivat kaatuneet, kenties heidät oli voitettu, mutta hän näki maassa myös haavoittuneita auroreita.
      Teddy kohotti taikasauvansa ja lähti hitain askelin siirtymään ovea kohti. Hän piti katseensa tiukasti taistelussa, valmiina iskemään, mikäli joku tarvitsisi apua.
       Sitten se tapahtui. Eräs nainen, joka oli todennäköisesti Wilkensin puolella, lennätti erään aurorin taistelun halki laatikoiden sekaan. Sitten tuo nainen lähti nopein askelin kohti ovea.
      ”Tainnutu!” Teddy huusi. Punainen valosuihku lensi naista kohti, mutta tuo oli nopea. Hän loi kilven eteensä. Teddy päätti olla vielä nopeampi, ja ennen kuin nainen ehti heilauttaa sauvaansa kunnolla, Teddy heitti aseistariisumisloitsun. Sauva lensi naisen kädestä. Nainen vilkaisi vauhkona sauvansa perään. Sääliä tuntematta Teddy heitti uuden loitsun, mutta tällä kertaa nainen ehti juuri ja juuri väistää sen. Teddy tajusi, että nainen pyrki edelleen kohti ulko-ovea. Teddy heitti uuden loitsun ja yritti nopeasti liikkua ovea kohti, mutta turhaa. Hän ei saanut aikaan muuta kuin askeleen ja irvistyksen siinä, missä nainen oli ottanut jo kymmenisen juoksuaskelta. Niinpä Teddy kohotti sauvansa ja päätti heittää vielä loitsun toivoen, että se pysäyttäisi naisen. Nainen väisti vain nipin napin, jonka seurauksena loitsu osuikin toiseen Wilkensin apulaiseen. Nainen sen sijaan loikkasi ovesta ulos.
      ”Minä nappaan hänet!” huusi aurori, jonka nimeä Teddy ei muistanut, ja siinä samassa tuo oli juossut naisen perään. Teddy puolestaan kääntyi katsomaan taistelua, joka alkoi olla lopussa. Hän osoitti sauvallaan muutamaa jäljellä olevaa vihollista, mutisi: ”vangitsous” ja pian nuo makasivatkin lattialla köytettyinä.
      ”Kahdeksan”, Ron Weasley mutisi kierrellessään vankien ympärillä samaan aikaan kun osa auroreista alkoi viedä loukkaantuneita Pyhään Mungoon. ”Eikö heitä pitänyt olla yhdeksän?”
      ”Pääsi karkuun”, ääni sanoi kuin tilauksesta, ja aurori, joka oli lähtenyt sen naisen perään, pudisteli päätään astellessaan heidän luokseen. ”Kaikkoontui kesken pakomatkan.”
      ”Tehdään hänestä etsintäkuulutus”, Harry sanoi mittaillen vankeja katseellaan. ”Hän on tainnut ansaita elinkautisen ystäviensä tavoin.” Sitten hän kääntyi Teddyn puoleen. ”Oletko varmasti kunnossa?”
      ”Niin kunnossa kuin olla ja voi”, Teddy vastasi olkiaan kohauttaen. Hän oli kyllä sitä mieltä, ettei taistelu ollut parantanut mitään, päinvastoin, mutta hän aikoi kestää sen.
      ”Olet tehnyt aika ison työn”, Ron sanoi tullessaan hänen ja Harryn luokse. ”Meinaan ei sitä ihan joka päivä pääse todistamaan yhdeksän ihmisen syyllisyydestä. Sinusta tullaan puhumaan seuraavat viikot.”
      Teddy kohautti huvittuneena olkiaan. Hänelle oli paljon tärkeämpää, että jästit saisivat jäädä rauhaan.
      ”Viedään heidät Azkabaniin odottamaan tuomiota”, Harry sanoi lopulta. ”Tulehan, Teddy, niin Kingley näkee, että olet tehnyt todella ison homman ministeriön ja koko maailman hyväksi.”
      ”Niin kai”, Teddy mumisi ja irrotti otteensa seinästä ottaen tuskallisen askeleen eteenpäin. Sitten hän tuli vilkaisseeksi kelloa ja tunsi jäätyvänsä siihen paikkaan.
      ”Teddy?”
      Teddy nosti katseensa ja katsoi Harrya ja Ronia, jotka odottivat parin vangin kanssa, että Teddy olisi valmis.
      ”En voi tulla”, hän sanoi äkkiä. ”Minä… Se huispauspeli… Minun pitää mennä sinne, lupasin…”
      ”Katsomaan huispausta, vaikka kyseessä olisi ikuinen kiitos ja kunnia, kenties jopa rahallinen palkkio?” Ron toisti hitusen tyrmistyneenä. ”Teddy, älä viitsi! Totta kai sinä tulet, olet ansainnut kaiken kiitoksen ja kunnian, tulevan maineen ja…”
      ”En välitä”, Teddy tokaisi ja irvisti kivun viiltäessä selkärankaa. ”En välitä kunniasta tai mistään muustakaan. Jakakaa se vaikka keskenänne tai tehkää, mitä haluatte. Minulle on tärkeämpää, että maailmassa on rauha ja saan pidettyä lupaukseni.” Ja ennen kuin kumpikaan auroreista ehti sanoa vastalausetta, Teddy kääntyi hammasta purren ja kaikkoontui paikalta.

Ensimmäisenä Teddyn korvat täyttivät melu, josta hän tiesi olevansa juuri oikeassa paikassa. Samalla helpotus kuohahti hänen lävitseen. Hän oli ehtinyt.
      Hän lähti nilkuttamaan porteille, jossa näytti lippunsa. Tarkastaja katsoi Teddyä hitusen järkyttyneenä, ja Teddy teki päätelmän, ettei hän tainnut näyttää oikein hyvävointiselta. Silti hän jatkoi vaivanloista ja kivuliasta matkaansa kentän reunalle katsomoiden läheisyyteen ja tähyili taivaalle.
      Teddy yritti muistella, kummat kaavut kuuluivat Nuolien joukkueelle. Smaragdinvihreät vai kalpeansiniset. Hän sai pian vastauksen nähdessään, miten kalpeansinisiin kaapuihin sonnustautuneen joukkueen jahtaaja otti kaadon kiinni toiselta jahtaajalta ja heitti sen maalista läpi.
      ”Ja Nauriston Nuolille jälleen maali! Tilanne on 180-130 Nuolien hyväksi”, selostaja huusi. ”Ja peli jatkuu, Kanahaukkojen Wilson ottaa kaadon ja lähtee kohti Nuolien maalisalkoja. Hän väistää juuri ja juuri ryhmyn, jonka Landy lähettää. White lähestyy Wilsonia, mutta Wilson heittää kaadon Morrisonille. Potter hipaisee kaatoa, melkein saakin, mutta Morrison ehtii väliin ja lyö kaadon kohti maalisalkoja… Ja Mady estää! Hän nappaa kaadon haltuunsa ja syöttää Allenille, joka kaartaa maalisalkojen takaa ja ottaa kaadon itselleen. Hän heittää kaadon Whitelle, joka ottaa kaadon vastaan ja heittää sen takaisin. Allen nappaa kaadon takaisin. Morrison lähestyy ja yrittää riistää kaadon, Allen heittää Whitelle, White etenee, väistää Wilsonia ja Teachia, ja heittää kaadon Potterille, joka nappaa pallon haltuunsa, väistää upeasti ryhmyä ja… Ja tekee maalin! Nuolet johtaa 190 – 130!”
       Yleisö hurrasi, eikä Teddykään voinut olla osallistumatta taputuksiin. Hän ei ymmärtänyt paljoakaan huispauksesta, vain sen perus ajatuksen, mutta hän oli sitä mieltä, että James tosiaan sulautui joukkoon. Jos hän ei tietäisi paremmin, hän olisi voinut luulla, että James olisi pelannut ammattilaisten joukkueessa jo muutaman vuoden.
      Sitten hän muisti äkkiä Markin. Hän tiirasi smaragdinvihreisiin kaapuihin sonnustautuneita pelaajia ja yritti katseellaan etsiä juuri sen kaksikon, joilla olisi mailat kädessä. Pian hän ne löysikin, mutta ei hän oikein erottanut, kumpi heistä mahtoi olla Mark.
       ”Allen nappaa kaadon ilmasta, lähtee kohti vihollisen maalisalkoja… Ei, Teach nappaa häneltä kaadon ja lähtee suuntaamaan kohti Nuolien maalisalkoja. Potter kiihdyttää perään… Hei, Holt lähtee syöksymään. Mitä, näkikö hän siepin? Nuolien etsijä Corrie syöksyy perään. Holt väistää ryhmyn ja Corrie ottaa häntä kiinni… Taistelusta tulee tiukka…”
      Teddyä ei kiinnostanut oikeastaan sieppi, hän oli liimannut katseensa Jamesiin. Hän seurasi, miten tämä otti taas kaadon vastaan pitäjältä ja lähti kuljettamaan sitä. Hän katseli, miten tuo tummahiuksinen nuorukainen väisteli muut jahtaajat, väisteli ryhmyjä, joita lyöjät epätoivoisesti yrittivät häneen iskeä, ja huomasi myös, miten Landy syöksähti yhden kerran väliin lyöden ryhmyn takaisin vastapuolen lyöjää kohti, seurasi, miten James syötti kaadon toiselle pelaajalle…
      ”Ja Wendy Corrie nappasi siepin! Nauriston Nuolet voittivat Kenmaren Kanahaukat 340 – 140!”
      Ja ennen kuin pelin päättymisvihellys oli edes lentänyt ilmoille, yleisö puhkesi hurraahuutoihin. Pelaajat laskeutuivat taivaalta ja ehtivät vain juuri ja juuri kätellä vastajoukkueen pelaajia ennen kuin suurimmat fanit ryntäsivät kentälle tervehtimään pelaajia. Teddy puolestaan vain nojasi katsomon reunaa vasten ja tajusi vasta silloin, miten paljon hänen paikkojaan särki. Hän irvisti ja vilkaisi ympärilleen, mutta päätti pysyä siinä. Hänen olisi ihan turha lähteä etsimään Pottereita tuosta ryysiksestä saati edes harkita lähtevänsä kentän halki etsimään Jamesia, vaikka halusikin niin kovasti puhua tuolle. Kai joku hänet löytäisi ennen pitkään.
      Ja se tapahtui nopeammin kuin Teddy osasi odottaakaan. Ennen kuin kaikki fanit olivat edes ehtineet tervehtimään pelaajia, yksi kalpeansiniseen kaapuun pukeutunut pelaaja irrottautui muusta joukosta ja lähti juosten lähestymään Teddyä kohti. Teddy ei voinut pidätellä hymyään. Hän irrottautui seinästä ja oli melkein valmis lähtemään toista vastaan, mutta jo askeleen ottaessaan hän tajusi, että se yritys oli tuomittu epäonnistumaan.
      ”Teddy, sinä tulit!” James huusi ja hidasti askeleensa kävelyvauhtiin lähestyessään auroria. ”Näitkö miten… Teddy, mitä…”
      Enempää Teddy ei antanut Jamesin sanoa, vaan nosti kätensä tämän hikisille poskille ja painoi huulensa Jamesin kosteille huulille.
      ”Totta kai minä tulin”, Teddy sanoi hiljaa laskiessaan kätensä Jamesin poskilta kietoakseen ne nuoremman miehen ympärille ja painoi vielä suukon tuon poskelle ennen kuin veti hänet itseään vasten. ”Minähän lupasin. Ja sinä pelasit loistavasti.”
      Teddy tunsi, miten James pienen epäröinnin jälkeen kietoi kätensä hänen selälleen ja laski leukansa Teddyn olkapäälle. ”Teddy…”
      ”Mmm?”
      Hän tunsi Jamesin tiukentavan otettaan hänen ympärillään. Kipu vihlaisi taas, mutta se tuntui oikeastaan siedettävältä. ”Oliko tuo… oliko se… vastaus?”
      Teddy ei voinut estää hymyä kohoamasta kasvoilleen. ”Oli”, hän vastasi ja irrottautui vain sen verran, että saattoi suikata Jamesin poskelle toisen suukon ennen kuin irrottautui vielä enemmän katsoakseen nuorempaa miestä ruskeisiin silmiin. Nuoremman hitusen epävarma ilme sai Jamesin näyttämään oikeastaan aika suloiselta.
      Teddy nosti taas kätensä Jamesin poskille ja katseli pitkään noita kasvoja samalla tunnustellen kosteaa ihoa. Hän painoi Jamesin jokaisen kasvonpiirteen mieleensä, ja ihan vain siksi, koska oli vain vajaa tunti sitten tajunnut, miten paljon kaipasi Jamesia. Sitten hän pudisteli huvittuneen päätään. ”En voi uskoa, että olen rakastunut huispaussankariin.”
      James kurtisti kulmiaan ihmeissään. Sitten tämä tajusi, mitä Teddy oli sanonut, ja purskahti nauruun. ”Älä viitsi”, hän vastasi huvittuneena, kun oli saanut naurunsa laantumaan. ”Oikeasti, minä olin vain kerran huispaussankari, Mark jatkaa niin sanottua huikeaa uraansa. Ei hän tosin edes ottanut tosissaan”, James jatkoi selittämistään. ”Hänellä oli vaikka miten monta mahdollisuutta iskeä minua ryhmyllä, muttei tehnyt sitä.” Sitten hän tuhahti. ”Hölmö.”
      ”Hän toimi viisaasti”, Teddy sanoi. ”Hän olisi muuten saanut maksaa kalliisti, mikäli hän olisi kehdannut iskeä sinua ryhmyllä.”
      ”Wohou, Teddy”, James naurahti. ”Sen minäkin olisin halunnut nähdä.”
      ”Niin varmaan”, vanhempi mies vastasi huvittuneena ja nosti sitten katseensa fanilaumaan, joka oli vieläkin ympäröinyt muut pelaajat. Sitten hän muisti jotain, mitä Mark oli sanonut. ”Etkö aio mennä katsomaan fanityttöjäsi?”
      ”Onko minulla sellaisiakin?”
      Teddy irvisti. ”Voisin melkein vannoa, että tuolla lentämisellä ja pelaamisella sait yhden jos useamman nuorehkon tytön sydämen voitettua.”
      James tuhahti ja tiukensi taas hieman otettaan Teddystä. ”Minulle riittää, että se lentäminen ja pelaaminen tekivät vaikutuksen vain yhteen fanityttöön.”
      Teddy kurtisti kulmiaan. ”Et kai puhu minusta?”
      James iski silmää. ”Kenestä sitten?”
      Turkoosihiuksinen mies pudisteli päätään yrittäen pitää virnistyksen omana tietonaan. ”Sinulla taitaa olla sukupuolierottelu hieman hakusessa”, hän sanoi sitten ja katsoi Jamesia. ”Minun pitää ehkä opettaa ne sinulle uudelleen.”
      ”Vaikka heti illalla”, James virnisteli. ”Ja mieluusti elävästä mallista.”

[SpringRose]

Jee jee jatkoaaa.. Mä olin ihan peloissani että mitä Teddylle tapahtuu, onnesi se pääsi niiden tyyppien kynsistä Huispauspeli oli ihana ja Jamea ja Teddy awww.. <3<3 Tuhma poika James
SR

[yuuri]

Awwww, luin tän kaiken putkeen ja Teddy/James nous kans otp lsitalle ;'D tosin se lista on pitkä :'''D

mutta tykkäsin tästä tosi paljon.... kiitos ja kumarrus tästä ihanasta ja suloisesta ficistä


~yuuri

[Subbe93]

SpringRose: Hihiii, kiva, että pidit

yuuri: Voi ihanaa, kiva, että pidit! Ja kiva, että nousi Teddy/James otp-listalle Ja varaudu, suunnittelin, että kirjoittaisin tästä vielä jatko-osan, joten jos kiinnostaa... :'D Okeih, lopetan mainostamisen jo heti alkuun, varsinkin, kun vasta alkua on kirjoitettuna ^^' :'D

[SpringRose]

Tuleehan tähän vielä jatkoa? *ujo* mä olen kärsinyt kamalista vieroitusoireista... No yritän nyt olla kärsivällinen..
SR

[Subbe93]

No ei kai tää nyt NIIIN hyvä ollut? Tosin kyllä mun yks kaverikin vaati jatkoa, joten... Olen otettu :')

No mutta joo, SpringRose, kyllä tälle on tulossa jatko-osa. On periaatteessa oma tarinansa, mutta jatkuu näistä tapahtumista On vain hieman hidastunut tekeminen, koska pidin tässä pienen kirjoitustauon (ei meinannut oikein kirjoittaminen luonata). Mutta jatkoa on tosiaan tulossa, ja jos lohduttaa, niin 22 sivua on jo kirjoitettuna

[Lily-Rose]

Oon nyt lukenut tän jo pariin kertaan läpi ja täytyy sanoa, että vaikka en aikasemmin Teddy/James parituksesta oo pahemmin pitänyt, niin tässä suorastaan ihastuin!

 Hahmot oli mukavan IC:tä ja oli mukava yllätys löytää tämä, koska etsiskelin juuri jotain sopivaa ficciä luettavakseni, joka kertoisi kolmannesta sukupolvesta ja tälläinen helmi sitten löytyi! Tykkäsin erityisen paljon Jamesista tässä ficissä ja toi alku oli ihana! Samoin loppu! Ja keskikohta..... :---D

 neljän tunnin yöuneilla ei mitään pitkiä kommentteja väsäillä

 Kirjotat tosi sujuvasti eikä kirjotusvirheitä näkynyt, mutta teksti oli sen verran sujuvaa ja ihanaa luettavaa, etten niitä oikeastaan edes etsinyt :---D En saa tosiaan neljän tunnin yöunilla tämän parempaa kommenttia itseltäni, ajattelin vain kertoa, että tykkäsin!
 
 Mutta kiitos tästä, jään innolla odottamaan jatko-osaa!

 <3: Lily

[SpringRose]

Ei tää niin hyvä oo vaan vielä parempi! Ihanaa että jatkoa tulee!! Se on kyllä totta että jos ei vaan sitä tekstiä tuu niin ei sitä väkisin kannata kirjottaa
SR

[Subbe93]

Lily-Rose: Ihanaa, että löysit tämän ja ihastuit paritukseen! Tavoite saavutettu! Ei ku siis mitä..?
Heh, no ei vaan Mutta... En mä tiedä, olen silti jotenkin otettu ajatuksesta, että tän mun tekstin ansiosta joku ihastuu paritukseen Ja olen todella otettu positiivisesta palautteestasi, kiitos kovasti! Ihanaa kuulla, että pidit ficistä (ja Jamesista ).

SpringRose: Joo, mulla on nyt tässä ollut sellanen kirjotusblokki jo jonkun aikaa, et en oo saanu kirjotettua ku pari sanaa ja sit oon jotenkin ihan tuskissani. Mutta...

Kaikkien iloksi (tai suruksi) voin ilmaista, että tänä aamuna kirjoittaminen on tuntunut taas sujuvan, ja näin ollen tämän ficin jatko-osa on saanut ainakin tuhannen sanaa lisää! JEE! (Ja tietysti juuri silloin, kun mulla ittelläni alkaa viiden päivän työputki... yh...)
      Joka tapauksessa, ficci on jopa saanut nimenkin, joten voi olla, että ensimmäisen luvun saattaisin saada tänne julkaistua jo ensi viikolla En uskalla lupailla varmaksi, mutta maanantaina on seuraava vapaapäivä, joten silloin mulla on ainakin aikaa käydä ensimmäinen luku läpi, korjata sitä ja julkaista se

[Subbe93]

No niin, tässä olisi aloitettu jatko-osa tälle ficille:

Ikuisesti minun, K-15