Pitäiskö mun olla pahoillani siitä, että olen olemassa? (Slice of life, angst, K-11 & raapalesarja) 7/7

[tirsu]

Pitäiskö mun olla pahoillani siitä, että olen olemassa?

Kirjoittaja: tirsu
Beta: Word ainoastaan…
Genre: Slice of life, jonkin sortin angst
Henkilö(t): Hilja
Ikäraja: Korkeintaan K-11
Varoitus: Ei kai muuta kuin, että jonkin verran kirosanoja saattaa löytyä sieltä täältä…
Disclaimer: Hahmot ovat ylivilkkaan mielikuvitukseni tuotetta kera kaiken muun.
Haasteet: Spurttiraapale III
A/N:Osallistun tällä raapalesarjalla Spurttiraapaleen kolmannelle kierrokselleni. Raapaleet tulevat käsittelemään koulukiusaamista ja ahdistus-/paniikkihäiriöitä.
Jos siltä tuntuu, niin ole hyvä vain ja kommentoi. Lupaan, etten pure!

[tirsu]

Ikäraja: S
Genre: Slice of life, hieman angstia
Henkilö: Hilja
A/N: Tämä ensimmäinen raapale on pikainen perehtyminen Hiljan peruskouluvuosiin, enimmäkseen ala-aste aikoihin, mutta yläaste aikoihin viitataan niin pienesti, että se on melkein huomaamaton.
Sanoja: 300

Maanpäällinen helvetti

Kun olin toisella luokalla, minulla todettiin lievä dysfasia*. Niinpä muodoin jouduin siirtymään pienryhmään.

Seuraavana vuonna pari luokkalaistani alkoi kiusata minua. Minulle ei puhuttu, tavaroitani piiloteltiin ja pulpetit vedettiin kauemmas minun pulpetistani...

Sanni ja Riia olivat (olevinaan) ystäviäni silloin, kun heitä huvitti. Ja kun heitä ei huvittanut, he kiusasivat minua. Sen lisäksi he käänsivät homman niin, että minä olin se, jonka piti pyytää anteeksi. Ja minä tyhmä pyysin.

Neljännellä luokalla minut siirrettiin takaisin tavalliselle luokalle. Sen sijaan, että minut olisi otettu vastaan, minua alettiin kiusata lisää. He pilkkasivat minua aina, kun oli mahdollista. He saivat myös toisten luokkien oppilaita mukaan siihen.

Olin joko joka välitunti yksin tai Sannin ja Riian kanssa. Kunnes lopulta kuudennella sain heistä tarpeekseni, enkä suostunut enää olemaan se, josta tehtiin syyllinen. Syyllinen siihen, että he kiusasivat minua!

Sen jälkeen olin välituntisin aina yksin. Niin oli kuitenkin parempi kuin olla sellaisten kanssa, joille kelpasit silloin, kun muita ei ollut saatavilla seuraksi syystä tai toisesta.

Minulle ei koskaan tullut mieleenikään olla mainitsematta kiusaamisestani vanhemmilleni. Meidän perhe oli aina ollut tiivis ja he olivat turvasatamani.

Vanhempani olivat yhteydessä kouluun asian tiimoilta, mutta opettajat ja rehtorit eivät ottaneet asiaa kuuleviin korviinsa. Jos he välillä juttelivat kiusaajilleni, tilanne kääntyi niin, että he pitivät kiusaamista omana vikanani.

Ja vanhempiani alettiin pian pitää häiriköinä. Vaikka he vain yrittivät saada kiusaamisen loppumaan!

Vain yksi opettaja otti kiusaamiseni todesta ja yritti saada sen loppumaan. Se auttoi aina hetkeksi, mutta sitten kiusaaminen jatkui taas.

Kiusaaminen aiheutti sen, että en halunnut kouluun. Sunnuntaisin valitin aina vatsakipua, lomien loppupuoliskot menivät siinä, kun stressasin ja pelkäsin kouluun paluuta. Jokainen koulupäivä oli yhtä tuskaa. Koulusta oli tullut minulle maanpäällinen helvetti.

Miettisin aina, että miksi minua alettiin kiusata. Johtuiko se siitä, että olin erilainen kuin muut? Vai siitä, että olin pullea? Vai johtuiko se dysfasiastani?

Minkä vuoksi he halusivat tehdä kouluvuosistani helvetin?


- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
*Dysfasia on kielellinen erityisvaikeus, jolloin henkilöllä, jolla on dysfasia, voi olla kielellisiä ongelmia joko puheen tuottamisessa tai ymmärtämisessä tai jopa molemmissa.
Tältä sivustolta voi halutessaan lukea lisää mitä kaikkea dysfasiaan sisältyy.

[tirsu]

Ikäraja: S
Genre: Slice of life
Henkilöt: Hilja & psykologi
A/N: Tän toisen raapaleen tapahtumat perustuu sen verran tositapahtumiin, että kävin itse aikoinani peruskoulussa tosiaan sellaisella koulupsykologilla, joka teki niin kuin psykologi tässä tekee. Muuten tämä on pelkästään fiktiota.
Sanoja: 300

Anteeksiantamisen mahdottomuus

>> Kuule, kun ei ne asiat toimi noin >>, oranssipäinen koulupsykologi Andersson sanoi.  >>Sitten kun menet työelämään, niin siellä täytyy tulla toimeen, vaikkei tykkäisikään kaikista. >>

Kyllähän mä sen tiedän. Hoet sitä joka kerta, kun käyn luonasi, ajattelin mielessäni, mutta nyökkäsin vain hiljaa.
 
>> Etkä sä voi aina ottaa nokkiin pienemmästäkin asiasta. Jos me kaikki tehtäisiin niin, niin millainen paikka tämä maailma silloin olisi? >> psykologi jatkoi.
 
Pitäisikö mun olla ottamatta itseeni, kun nimestäni väännetään ties millaisia irvikuvia? Enkö saisi pahoittaa mieltäni, kun mua pilkataan kaikesta mitä olen, tai en ole? Pitäisikö hymyillä ja nyökätä, kun ne piilottavat tavaroitani? En tiennytkään.
 
Pidin mietteeni itselläni ja kohautin olkiani.
 
>> Ja muistatko mitä olen sanonut? Kun muita emme voi muuttaa, niin meidän pitää muuttaa itseämme >>, psykologi hölötti.
 
Muutan siis kaiken sen mitä olen, että kiusaajani hyväksyisivät mut. Tarkoitatko siis sitä, että alkaisin samanlaiseksi kiusaajaksi kuin he? Kiitos, mutta ei kiitos.
 
>> Niin >>, totesin.
>> Juttelin eilen Sannin ja Riian kanssa tästä hommasta, eivätkä tytöt ymmärrä mistä on kyse. He itkivät ja olivat pahoillaan, jos olivat loukanneet sua >>, psykologi sanoi.
 
Joo, krokotiilin kyyneliä. Uppoaa näyttävästi suhun. Hienoa.
 
>> Just >>, tuhahdin.
 >> Sun olisi hyvä antaa anteeksi >>, psykologi lausui.
 
Oikeastiko? Ei tule tapahtumaan. En varmasti anna anteeksi niille kusipäille, joiden elämäntehtävä on kiusata mua. Pilata elämäni. Niiden takia mulla on luottamusongelmia eikä itseluottamusta ole nimeksikään. En tule koskaan antamaan niille anteeksi vaikka ne anelisivat. Jos se tekee musta pikkumaisen paskan, niin sitten tekee.
>> En varmasti anna >>, sanoin ainoastaan.
>> Hilja, jos sä olet tuollainen ja käyttäydyt noin, niin ei se ihmekään ole, että ne pysyvät susta kaukana. Kukaan tuommoisesta tykkää >>, psykologi sanoi ankarasti.

Just. Eli se on oma vikani, että mua kiusataan? Kiitos kovasti. Tuli parempi mieli, niin kuin aina, kun käyn luonasi.
 
Pysyin jälleen hiljaa. Tuijotin sormiani ja kohautin olkiani.
 
>> Sovitaanko uusi aika? >> psykologi kysyi.

Nyökkäsin vaikken oikeasti haluaisi. En vain kehdannut sanoa sitä.

[Ales]

Iltaa!

Etsiskelin tässä jotain lukemista ennen, kuin käyn nukkumaan ja tän bongasin. Mielenkiintoinen otsikkohan se houkutteli tämän avaamaan ja täällä sit nyt ollaan kirjoittamassa kommenttia (:

Tää alku vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta!  Kirjoitat tosi tärkeästä aiheesta, ja tämä kyllä osui ja upposi. Itse en ole joutunut kestämään kuin pientä / vähäistä kiusaamista/päänauontaa yläasteella, mutta olin asian kanssa ok, koska en koskaan jäänyt kakkoseksi xp.

Aiii saatana mua ärsyttää toi psykologi ihan älyttömästi, mitä hittoo ihan oikeesti... Vaiha alaa bitch, sä et sovi tonne...
Ja noi kaks pikkuämmää, noi Sanni ja Riia... Tollaset ihmiset on ehdottomasti kaikkein ärsyttävimpiä, kunnon kaksnaamasis kusipäitä -.-

Tekstin kirjoitusasu on selkeä ja helppolukuinen. Ainoastaan jäin tota dysfasiaa pohtimaan, että kannattaisko se selittää jotenkin? Ite tiedän opiskelujen takia kyseisen sanan tarkoituksen, mutta kaikki eivät välttämättä tiedä.

Mielenkiinnolla jään odottelemaan seuraavaa osaa!  Kiitokset.
-A

[tirsu]

Kiitos kommentistasi, Ales!
Jotenkin kivaa kuulla, että jonkun mielestä keksimäni otsikko on mielenkiintoinen ja houkuttelee lukemaan. Pyrin aina keksimään mielenkiintoisen otsikon, joka (toisinaan) kuvaisi myös tekstin sisältöä. En tiedä, että onko ne muista sitten mielenkiintoisia vai vaan minusta. Tämä taitaa olla ensimmäinen (tai toinen) kerta, kun saan otsikotta jonkin näköistä palautetta, ja minusta siitä on kiva saada palautetta, sillä toisinaan otsikoiden keksiminen tuottaa sellaista päänvaivaa, että huhheijaa.
Mulle on ollut aina tärkeää saada kertoa kiusaamisesta ja siitä mitä se tekee ja miten se vaikuttaa elämään – jopa silloinkin, kun kukaan ei enää kiusaa. Se saa aina pahaa jälkeä aikaan, oli se sitten fyysistä tai psyykkistä. Olen aina, kun vaan on mahdollista, valistamassa ihmisiä kiusaamisesta tavalla tai toisella. Tällä kertaa tämän raapalesarjan muodossa.
No juu ei ollut se psykologi ihan oikeessa ammatissa. Jos noin suhtautuu, kun toista kiusataan, niin sitä vaan pahentaa sen kiusatun oloa. Jolloin se alkaa enempi uskomaan siihen, ettei itsellä ole mitään arvoa ja oikeutta.
Joo, aivan totta. Sen tyyliset ihmiset ovat yksiä ärsyttävimmistä ihmisistä. Kaksnaamasuus saa mulla aina niskavillat pystyyn.
Nyt kun sitä rupesin miettimään, niin kyllähän sitä olisi ehkä pitänyt selittää, että mikä se dysfasia on. Mutta saahan sen vielä tuonne loppuun lisättyä.
Vielä kerran kiitokset aivan ihanasta kommentistasi! Se piristi päivää! Sitä on aina kiva kuulla, että joku on tykännyt tekstistä, johon on käyttänyt paljon aikaa ja jonka eteen on nähnyt vaivaa.
--------------------------------------------------

Ikäraja: K-11
Genre: H/C, slice of life
Henkilöt: Hilja & äiti
A/N: Olipa ongelmaista. En oikein tiennyt, että kumpaan genreen tämä oikeasti kuuluisi, angstiin vai H/C:n. Päädyin kuitenkin viimeisenä mainittuun, koska tässä voidaan psyykkisesti huonosti. 
Toisaalta olen tyytyväinen tämän raapaleen lopetuslauseeseen, mutta toisaalta taas en. Olisin halunnut siitä vielä ironisemman kuin se nyt on, mutta en tähän hätään keksinyt muuta. No jaa, kyllä se noinkin menee.
Sanoja: 300

Kun seinät tuntuu kaatuvan päälle

Päivän ensimmäinen tunti oli matikkaa. Tuijotin sivun ensimmäistä tehtävää ja naputtelin lyijykynällä matikanvihkoa.

Äkisti tunsin kuinka sydämeni alkoi lyödä hullun lailla rinnassani ja samassa minua alkoi huimata. Säikähtänyttä olotilaani pahensi se, kun minusta alkoi tuntua, etten saa happea.

Voi luoja, voi luoja. Teenkö mä kuolemaa? Olen aivan liian nuori kuolemaan! Mulla on vaikka mitä tekemättä! Happea! Mä tarvitsen happea! Voi luoja, mikä mussa on vialla?! En mä voi kuolla vielä! Mun täytyy päästä pois. Pois tästä luokasta. Nyt heti. Täytyy soittaa äidille. Mitä tämä on? Sydänkohtaus? Sekoanko mä? En kai mä kuole? Mä en halua!

Ajatukset poukkoilivat ympäriinsä mielessäni. Pudotin kynän kädestäni ja nousin pystyyn. 
>> Mulla on huono olo >>, sanoin ääni vapisten.
Opettaja katsoi minua ja nyökkäsi. >> Oletkin ihan kalpea, mene terkkarille. >>

Nyökäytin päätäni ja kirjaimellisesti syöksähdin ulos luokasta. Sydän takoi yhä hulluna ja hengitys oli pinnallista. Kohta varmaan kupsahtaisin keskelle käytävää.

Juoksuaskelia tapaillen suunnistin kohti terveydenhoitajan huonetta. Painoin summeria kuin mielipuoli (jota varmasti olin - siltä ainakin minusta tuntui). Ei vastausta - se ei ollut paikalla.

Istahdin peloissani odotushuoneen tuolille ja kaivoin vapisevalla kädelläni kännykän esiin. Etsisin äidin numeron ja painoin vihreää luuria.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen äiti vastasi. >> No? >>
>> Mä kuolen! >> kuiskasin kiihtyneesti.
>> Et kuole >>, äiti sanoi.
>> Kuolenpas! >> nyyhkäisin
>> Miksi sä sellaista luulet? >> äiti tiedusteli.
>> Sydän lyö nopeasti, en saa henkeä, silmissä vilisee pisteitä… >> luettelin.
>> Rauhoitu hyvä lapsi. Vedä syvään henkeä ja päästä ulos. Niin kauan, että tuntuun paremmalta >>, äiti rauhoitteli.

Tein niin kuin käskettiin. Pikku hiljaa alkoi hivenen helpottaa.
 
>> Mene terveydenhoitajalle >>, äiti käski.
>> Olen jo, se ei ole paikalla >>, kerroin. >> Mikä mussa on vikana? Kuolenko mä? >>
>> Et kuole, kulta >>, äiti vastasi. >> Nyt on parempi, että tulet kotiin ja me mennään päivystykseen… >>
>> Onko mussa jotain vikaa? >> kysyin peläten.
>> Sulla ei ole mitään hätää, hengitä rauhassa lapsrakas >>, äiti sanoi pehmeästi. >> Jos en ole väärässä, niin sulla on paniikkikohtaus. >>

Sepä kuulosti kivalta.

[Ales]

Jee, jatkoa ! (:

Se on oikeasti hienoa, että sä jaksat/viitsit kertoa ja valistaa ihmisiä kiusaamisesta ja sen seurauksista! Ole ylpeä ittestäs, ihan oikeasti!

Oikein hyvä luku / raapale tämäkin, tykkäsin yhtä paljon, kuin muistakin. Kuvasit kivasti ja elävästi ton henkilön ajatuksia, kun se sai ton kohtauksen, se oli uskottavaa ja siihen pystyi eläytymään. Toi lopetus oli mun mielestä hyvä, jotenki toi äidin rauhallinen ja "huoleton" tapa sanoa, että "joo sulla taitaa olla paniikkikohtaus" oli mun mielestä hyvä, en vain osaa sanoa, että miksi :'D

Viime kommentissa en muistanut sitä sanoa (koska kirjoitin sen puhelimella), et ainoo mikä ehkä vähän häiritsee on se, että käytät vuoropuheluissa ">>" -merkkejä. Kyllähän niitä kirjoissakin käytetään, mutta ite oon mieltynyt perus heittomerkkeihin, ja siks ehkä vähän pistää silmään. Makuasioitahan nämä on.

napsuttelin lyijykynällä matikanvihkoa.

Anteeks mä oon ihan hirvee, mut pakko sanoo tosta "napsuttelin" sanasta :'p Mä ite käyttäisin sanaa "naputella" eli nyppäisin sen S -kirjaimen veke sieltä. Nämä on todellakin makuasioita, satun nyt vaan olee tällänen... Anteeks vielä xD

Mut juu kyllä, jatkoa odottelen!
-A

[tirsu]

Se on oikeasti hienoa, että sä jaksat/viitsit kertoa ja valistaa ihmisiä kiusaamisesta ja sen seurauksista! Ole ylpeä ittestäs, ihan oikeasti!

Oi, kiitos.(o^_^o) Mä jatkan ihmisten valistamista niin kauan kuin mussa henki pihisee. Toivon todella, että edes jotkut ymmärtää kuinka vakava asia on kysymyksessä eivätkä lähde sille tielle. Ja että, jos he huomaavat kiusaamista, niin he puuttuisivat siihen. Ja ettei kukaan koskaan syyllistäisi kiusattua ja saisi tätä uskomaan, että se on tämän oma vika.

Kiva kuulla, että tykkäsit tästäkin pätkästä. Miettisin, että sainko siitä paniikkikohtauksesta sellaisen, että siihen pystyisi eläytymään, vaikkei lukija olisi itse koskaan kärsinyt siitä. Varsinkin kun se kaikki, mitä halusin kyseisen raapaleen sisältävän, piti saada mahtumaan 300 sanaan. Joten mukava tietää, että onnistuin siinä.
En mä tiedä. Jotenkin rauhallisuuden voisi ajatella auttaa toista rauhoittumaan ja saamaan olon paremmaksi.

Muakin häiritsi aikoinaan, kun törmäsin ensimmäistä kertaa niihin replamerkintöinä, mutta sitten lopulta tottusin niihin ja jotenkin niistä vain tuli mulle luonnollinen tapa merkata replat. Aina silloin tällöin joku siitä huomauttaa, että ne häiritsivät lukemista, mutta en mä taida kyllä muita replamerkkejä osaa oikein käyttää. Tuo tapa on jo niin vakiintunut mulle, että se tulee jo automaattisesti.

Oho. Se s-kirjain oli vahingossa päätynyt sinne. Sen piti olla ihan vaan ”naputella”. Kas kun en huomannut sitä, kun kävin tekstin lävitse. Täytyypi ottaa se pois sieltä. Kiitos, kun huomautit siitä!

Ja suuret kiitokset kommentistasi, Ales! Tässä nyt sitten olisi neljäs raapale.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Ikäraja: S
Genre: Slice of life
Henkilö: Hilja
A/N: Tässä raapaleessa on vuorossa (todella) pikainen perehtyminen Hiljan ammattikoulun vuosiin.
Sanoja: 300

(Se) Eka kerta:

Yläasteen loputtua pelkäsin melkein koko kesäloman ajan, että kiusaaminen jatkuisi ammattikoulussa. Kun ensimmäinen koulupäivä toisen asteen oppilaitoksessa oli edessä, sain elämäni toisen paniikkikohtauksen. Se oli yhtä kamala kokemus kuin ensimmäiselläkin kerralla.

Ensimmäiset pari viikkoa meni yksin ollessa ja peläten uskaltaisiko sitä avata suutaan. Mitä, jos joku nauraisi? En jaksaisi kolmea vuotta jälleen kiusattuna.

Melkein koko peruskoulun kestäneen kiusaamisen vuoksi minulla oli luottamusongelmia. En uskaltanut tehdä tuttavuutta kenenkään kanssa, sillä pelkäsin, että hekin alkaisivat kiusata minua.

Vuosien kiusaaminen oli saanut minut ajattelemaan, että ehkä minussa todellakin oli jotain vikaa. Miksi muuten minua olisi kiusattu?

Koulukuraattorin avustuksella onnistuin ystävystymään Jasminin kanssa, joka oli yhtä hiljainen ja yksin kuin minäkin. Ensimmäistä kertaa minulla oli oikea ystävä, joka todella piti minusta!
Meistä tuli erottamattomat ja meillä oli yhdessä tavattoman hauskaa. Tunneilla istuimme vierekkäin ja saatoimme vaihtaa kuiskauksia kesken tunnin - se oli uutta minulle.
Ja aina, kun oli mahdollista, teimme parityöt yhdessä. Oli outoa, kun ei tarvinnut pelätä jäävänsä ilman paria.

Ensimmäistä kertaa ikinä, minulla oli luokka, joka ei kiusannut minua. He hyväksyivät minut juuri sellaisena kuin olin. He puhuivat minulle, kehuivatkin jopa toisinaan.

Kerrankin minut otettiin luokkaan mukaan eikä syrjitty kuin tartuntaa peläten. Se oli ihmeellinen tunne. Oli fantastista tietää, että minä todella olin yksi heistä.

Niinä kolmena media-assistentin opiskeluvuotenani minua ei kiusattu kertaakaan. Oman luokan toimesta - bussimatkoilla olin yhä niiden armoilla, jotka minua peruskoulussa kiusasivat.

Kun ammattikoulu tuli lopulta päätökseensä, olin iloinen että haikea. Iloinen siksi, että kouluvuodet olivat takanapäin vihdoinkin. Haikea siksi, että minun tulisi ikävä luokkalaisiani.

Se oli tunne, jota en olisi uskonut kokevani. Sillä en koskaan kuvitellutkaan, että olisin saanut luokan, jossa minusta pidettäisiin. Siis oikeasti pidettäisiin.

Olen yhä heille kiitollinen, että he ottivat minut mukaan ja tekivät viimeisistä kouluvuosistani siedettävät. Mukavat.
 
Joten kiitos heille, että sain kokea sen. Ja kiitos Jasminelle, että hän on yhä tänäkin päivänä paras ystäväni.

[Ales]

Jee vähän iloisempi luku välillä ^^

Mahtavaa, että Hilja pääsi (edes jotenkuten) kiusaamisesta eroon amikseen mennessä. Muutenkin niinku in real life yläasteen jälkeen ei enää silleen tarvii pelätä kiusaamista, tiettyhän siihen voi törmätä sitä en kiellä, mutta se on silloin jo melko vähäisempää / harvinaisempaa. Ihanaa, että Hilja löysi itselleen ystävän! ^^

Vuosien kiusaaminen oli saanut minut ajattelemaan, että ehkä minussa todellakin oli jotain vikaa. Miksi muuten minua olisi kiusattu?

Tää osuu ja uppoaa. Tää on niin totta. Kyllä itse kukin rupeaa tollaisessa tilanteessa miettimään, että onko itsessä jotain vikaa, kun kiusataa, koska mistä muustakaan se voisi johtua?

Mut hei kiva luku jälleen, kiitokset!
-A

[tirsu]

Juu, täytyyhän sitä nyt jotain iloisempaakin olla välillä. Oikeastaan, tää on joku neljäs tai viides kerta, kun kirjoita enempi tällaista angstahtavaa tekstiä. Yleensä kirjoittelen sellaista (oman oudon) huumorin sävyttämiä arkisia kertomuksia.

Yleensähän amikseen/lukoon siirryttäessä ei enää paljoa kiusata. Vaikka onhan niitä poikkeuksiakin, ikävä kyllä. Jotkut eivät sitten vaan aikuistu edes sen vertaa, että tajuaisivat olla kiusaamatta.

Olisin ollut kamala ihminen, jos Hilja ei olisi saanut ystävää. Sillä jokainen tarvitsee ystävän – vaikka sitten vain yhden kunnon ystävän.

Se on todella surullista ja sydäntä särkevää, että kiusaaminen saa kiusatun ajattelemaan niin. Kenenkään ei koskaan pitäisi joutua ajattelemaan itsestään niin. Se on väärin, niin väärin.

Mutta joo, kiitokset sulle, Ales, kommentistasi! Se ilahdutti.  On kiva tietää, että joku oikeasti lukee tätä ja kertoo mielipiteensä.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Ikäraja: K-11
Genre: H/C & slice of life
Henkilö: Hilja
A/N:  Mitäs tästä nyt sanoisi? No, Hilja ei ole enää koulussa. Ja Iron Mania en omista.
Nyt kun mietin tämän osan nimeä, niin se olisi ehkä voinut olla joku toinen. Mutta kyllä tuokin kuvastaa sitä mitä tämä raapale pitää sisällään, että eipä sen puoleen…
Ikäraja saattaa muuten olla hieman yläkanttiin; pohdiskelin K-7 ja K-11 välillä, kunnes päätin, että on parempi laittaa varmuudeksi K-11.
Sanoja: 300

Mielensä vanki

Istuin työpöydän ääressä naputtelemassa kiivaasti kannettavani näppäimistöä. Kerran kahdesti kävin tarkistamassa Googlesta pari asiaa, sillä en halunnut puhua puuta heinää.

Olin tehnyt hirveästi töitä sen eteen, että kirjoitusvirheeni jäisivät vähiin. Silti toisinaan samat vanhat, tutut virheet eksyivät tekstiin: oot ja uut saattoivat vaihtaa paikkaa, p muutua m:ksi… Ja välillä sanat olivat kadoksissa, jolloin piti kysyä joltain lähellä olevalta, että ”mikäs se sana onkaan” ja sitten piti vielä selittää mitä sanaa tarkoitti. Turhauttavaa, mutta sellaista se oli dysfasian kanssa.
 
Miettisin juuri, miten auringonvalo kuuluisi kirjoittaa - koolla vai geellä - kun minulle tuli huippaava olo. Vetäydyin äkkiä taemmas tuolini kanssa ja ravistin päätäni.
 
Siinä samassa hengitykseni kuitenkin kiihtyi ja käsiäni alkoi pistellä. Rinnassa sydänkin alkoi takoa tuhatta ja sataa.
 
Hengitellen syvään kaivoin stressipallon työpöydän ylimmästä laatikosta. Aloin pyöritellä sitä käsieni välissä melkein väkivaltaisin liikkein. Sen tylpähköt piikit pistelivät ihoani kertoen tuntoaistin toimivan moitteettomasti. Pikkuhiljaa käsien kihelmöinti lakkasi.

Jos Iron Man, niin mäkin, jos Iron Man, niin mäkin, jos Iron Man, niin mäkin, hoin mielessäni mantraani.

Olin alkanut käyttämään sitä mantranani sen jälkeen, kun olin nähnyt Iron Manin kolmannen osan. Oli vain jotenkin mieltä kohentavaa ajatella, että supersankarikin saattoi kärsiä paniikkikohtauksista. Ja jos Tony Stark paniikkikohtauksistaan huolimatta pystyi pelastamaan maailman, niin minäkin pystyisin selättämään ahdistukset ja paniikit ja jatkamaan normaalia elämääni.

Pikkuhiljaa paniikkini alkoi hellittää ja olo palata normaaliksi. Mieltä jäi kuitenkin vaivaamaan pelko siitä, että mitä jos se tulisi uudestaan.

Joka ahdistus- ja paniikkikohtauksen jälkeen sama homma - ne jäävät kalvamaan mieltä. Varsinkin silloin, kun ne tulevat yhtäkkiä puskista vaikka olisi ollut kuinka kivaa ja hauskaa.

Ja jos niitä jäi märehtimään mielessään liiaksi, niin silloin ne saattoivat tulla uudelleen. Siitä se alkoi koko rumpa alusta ja mielen täytti pelon lisäksi kysymys, että miksi olen tällainen? Miksi olen tyhmä ja viallinen? Miksi en pääse ahdistuksista ja paniikeista eroon vaikka haluaisin?

Jos Iron Man, niin mäkin!

[Ales]

Heipsan täällä taas!

Huomasin jo päivällä aikaisemmin et jatkoa on tullut ja luinkin heti puhelimella tämän läpi ja ajattelin että kommentoin koneella - no meidän netti ei oo toiminu koko päivänä et oon joutunu käyttää puhelimen 3G.tä.... Päätin et kommentoin kuitenkin nyt puhelimella tai sit se unohtuu :'D

Tässä luvussa oli synkkyyttä, jonka keskellä on toivon pilkahdus. Tai niin mä näin tämän osan. Tässä oli valoa pimeydessä! Kiva toi viittaus tohon Iron Maniin!

Ei mulla muuta, tarkoituksena nyt oli lähinnä ilmotella et oon lukenu!
-A

[tirsu]

Kiitokset kommentistasi, Ales!

Hyvä, että huomasit jatkoa tullen, sillä tajusin nyt vasta, etten ollut muistanut päivittää eilen tuohon alotusviestiin ollenkaan uudesta raapaleesta. Hupsista.

Kyllähän se niin oli.  Siis, että synkkyyden keskellä on aina toivon pilkahdus (vaikkei sitä aina pakosti itse näekään heti).

Kun näin kolmannen Iron Man leffan, niin pidin todella paljon siitä ajatuksesta, että Tonylla oli ahdistus-/paniikkikohtauksia (kuulostaapa kauhealta sanoa noin). Se muistutti siitä, että supersankaritkin ovat tavallisia ihmisiä, joilla on omat ongelmansa (jos unohdetaan ne maailmanpelastukseen liittyvät). Ja jos he kerran pärjäävät, niin silloin sitä pärjää itsekin.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Ikäraja: K-11
Genre: H/C & slice of life
Henkilö: Hilja
A/N: Toiseksi viimeistä osaa viedään. Mitäs tästä raapaleesta voisi sanoa? Vaikka Hilja ei enää olekaan koulussa, koulun haamut vainoavat häntä yhä.
Sanoja: 300

Ikuisesti pelkojensa orja?

Seisoin kaupan lehtihyllyn luona vilkuillen elokuvalehden kantta, jossa hymyili valkoiset hampaat vilkkuen Zachary Levi. Kivannäköinen kaveri, ajattelin.

Avatessani esille lehden sisällysluettelon kuulin sen. Tutun äänen, jota en olisi halunnut kuulla enää koskaan.

Käännyin vilkaisemaan vasemmalle puolelleni kuin varmistaakseni, että olin kuullut oikein. Ja olinhan minä: siinä viereisellä käytävällä selin minuun seisoi Piitu, elämästäni peruskoulussa piinaa tehnyt pääpiru.

Tunsin paniikin nousevan sisälläni. En halunnut hänen huomaavan minua.

Pakoon. Pakoon ja heti.  Ennen kuin se huomaa mut.
 
Käännähdin kannoillani ja lähdin kohti kassoja ripein askelin. Samalla yritin pysyä niin huomaamattoman kuin oli mahdollista. Ihan kuin olisin ollut jälleen koulussa.
 
Kassoilla tajusin yhä piteleväni kädessäni elokuvalehteä. Enempiä miettimättä päästin lehdestä irti ja se tippui lattialle. Asiasta välittämättä puikkelehdin kassojen välistä ja ryntäsin automaattioville.
 
Ulkona kiirehdin autoni luokse. Avasin sen oven ja puikahdin sisään. Nojasin päätäni niskatukeen ja tasasin hengitystäni.
 
Miksi, ajattelin, miksi niillä on yhä muhun sellainen vaikutus? Miksi ne saavat mut yhä tuntemaan oloni tällaiseksi? Pelokkaaksi. Tällaistako tämä tulisi aina olemaan?

Huokaisin. Sellaistahan se jo oli.
 
Itseluottamukseni oli yhä hyvin alhainen, vaikka olihan se hieman jo noussutkin. En vieläkään kyennyt luottamaan uusiin tuttavuuksiin, enkä uskonut niin koskaan käyvän.

Tuntemattomien tai puolituttujen keskellä menin edelleen lukkoon. Pelkäsin aina sanovani jotain tyhmää, jolle he nauraisivat ja josta saisivat syyn pilkata.
 
Ja kaikkialla, missä kuljinkin, oletin automaattisesti keskenään kuiskivien ihmisten puhuvan minusta. Jonkun vilkaistessa minua ohimennen, olin varma, että naamassani tai jossain oli jotain. Nauravat ihmiset saivat minut varmaksi siitä, että he nauroivat minulle.
 
Eivät asiat tietysti olleet niin (ei aina), mutten voinut itselleni mitään. Niin minä vain aina kuvittelin.
 
Oli kauheaa ajatella, että kiusaajilla oli minuun yhä vaikutus. Että aina heidät nähdessäni, halusin juosta karkuun ja piiloutua.

Olisinko aina pelkojeni orja? Pelkojen, jotka he minussa saivat aikaan? Vai pääsisinkö joskus eroon heidän vallastaan minuun?
 
Olin varma, ettei niin tulisi käymään. Toivoin silti, että tulisi.

[Ales]

Oijei kohta tää on jo ohi /: Tää raapalesarja on ollu niin hyvää luettavaa, et ihan harmittaaa et tää loppuu kohta.

Nyt taas harmittaa Hiljan puolesta ihan hirveesti, tässä taas yks todiste, että kiusaaminen jättää jäljet, ja niistä ei pääse ihan hevillä eroon. Toivottavasti Hiljalla nyt kuitenkin alkaa rullaamaan paremmin!

Viimeistä osaa odotellessa (:
-A

[tirsu]

Asianlaita on nyt niin, että tämä tosiaan on lopussa. Everything ends but that's okay – vai miten se Tohtori nyt sanoikaan.
Mutta asiasta toiseen. Tää on ensimmäinen kerta, kun joku harmittelee, kun kirjoittamani tarina on lopussa. Olen todella otettu siitä.

Kiusaaminen tosiaankin jättää pahat jäljet jälkeensä. Ja niistä on hyvin vaikea päästä eroon. Eiköhän elämä ala Hiljallekin hymyillä vikassa osassa. Ainakin toivottavasti…

Kiitokset kommentistasi, Ales!
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Ikäraja: S
Genre: Slice of life
Henkilö: Hilja
A/N: Se olisi nyt sitten viimeinen osa.
En oikein tiedä tuosta lopusta. En ihan tykkää siitä. Muokkasin sitä monen monta kertaa eikä yksikään vaihtoehdoista oikein miellyttänyt itseäni.
Toki olisin voinut kirjoittaa sen niin kauan uudelleen, että olisin ollut täysin tyytyväinen, mutten nyt viitsinyt ruveta siihen. Kyllä se tuollaisenakin menee. Ei se nyt kuitenkaan niin huono loppu ole.
Sanoja: 300

Kieroutunut hopeareunus

Vuosien saatossa onnistuin kohottamaan itseluottamustani. Ei se vieläkään ollut normaali, mutta eipä se ollut enää pohjamudissa.
 
Kiitokset siitä kuuluivat perheelleni - tietysti - P!NK:lle (kuuntelin joka aamu Fuckin’ Perfectiä, jotta muistaisin olevani täydellinen sellaisena kuin olen), Gleelle (varsinkin sen parille ensimmäiselle kaudelle), Chris Colferille, Tony Starkille, Tohtorille ja Sandra Bullockille.
 
Toki. Jotkut edellä mainituista olivat pelkää fiktiota, mutta mitä väliä sillä oli, jos ne kerran helpottivat oloa. Juuri niiden kaikkien ansiosta olin oppinut arvostamaan itseäni ja tajuamaan sen yksinkertaisen asian, että minulla oli oikeus olla oma itseni.

Luottamusongelmia minulla oli yhä. Uusien tuttavuuksien ja puolituttavien joukossa vetäydyin kuoreeni ja miettisin tarkasti sanomisiani.
 
Uudet asiat, uusiin ihmisiin tutustuminen ja äkilliset muutokset pelottivat minua. Pelot muuttuivat ahdistuksiksi ja ahdistukset paniikeiksi.
 
Niin. Ahdistus- ja paniikkikohtaukset olivat ikäväkseni edelleen osa elämääni, mutta pärjäsin vielä ainakin ilman lääkitystä. Onnistuin pitämään ne kurissa mantrani avulla.
 
Mietin vieläkin, että miksi minua alettiin kiusata. Mikä minussa oli sellaista, että he päättivät ottaa minut silmätikukseen? Vastausta tulen tuskin koskaan saamaan.

Toki, jos asiaa ajattelisi toiselta kantilta, niin olihan siitä kiusaamisesta hyötyäkin. Ilman kiusaamista en olisi tällainen kuin nyt olen. Ja omasta mielestäni olen ihan kohtalaisen mukiinmenevä tapaus.

Tiedä millainen kaheli minustakin olisi tullut, jos en olisi joutunut kiusatuksi. Saattaisin olla täysin erilainen ihminen kuin nyt olen. Pelkästään sen ajatteleminenkin aiheutti minussa kylmiä väreitä.

Joten, joka asialla vaikuttaisi olevan hopeareunus. Jotkut hopeareunukset olivat vain kieroutuneita.

Ei pidä kuitenkaan ymmärtää väärin. En minä ollut kiitollinen siitä, että minua kiusattiin. Ei sellaisesta asiasta voi olla kiitollinen.

Sillä kuka oikeasti olisi kiitollinen siitä, että sinulle uskoteltiin, ettei sinulla ole oikeutta olla oma itsesi? Kuka oikeasti olisi kiitollinen siitä, että sitä alkoi itse lopulta uskoa kiusaajia?

Kenenkään ei koskaan pidä joutua ajattelemaan niin. Kenenkään ei pitäisi koskaan joutua ajattelemaan, ettei hänellä ollut oikeutta olla oma itsensä. Sillä kaikilla on siihen oikeus.
 
Jopa minullakin. Ymmärrän sen nyt.

[Ales]

Oijoi, nyt se on jo ohi :/ Kyllä oli todella hyvin ja erittäin hienosta&tärkeästä aiheesta kirjoitettu raapalesarja!

Hienoa, että Hiljan elämä on jo paremmissa uomissa. Toivottavasti hänen tulevaisuutensa on valoisa - vaikka sarja onkin jo ohi.

Teksti oli laadukasta sarjan alusta aina loppuun asti. Mitään virheitä en ole juurikaan huomannut, mutta tajusin vasta sarjan luettuani yhden pienen jutun, joka muita saattaa häiiritä. I
Oot kirjottanu siellä täällä joidenkin verbien perään "-sin/-isin" päätteen, esim. "miettisin." Tällä tavalla puhutaan pääasiassa Turku, Salo & Lohja alueella, koska se tavallaan kuuluu siihen murteeseen. Joitakin tämä saattaa häiritä, mut ite oon asunu koko ikäni Lohjalla ja kuunnellut kyseistä tapaa sanoa verbit :'D "Mä kaatusin, mä miettisin et..." yms :'p

Mut hei kiitokset hyvästä sarjasta! (:
-A

[tirsu]

En olisi pystynyt kirjoittamaan tälle sellaista lopetusta, jossa Hiljan elämä ei olisi ollut paremmissa uomissa. Se olisi ollut vain ilkeää. Hilja ansaitsee onnellisen lopun. Ja aivan varmasti hänen tulevaisuutensa tulee olemaan valoisa – saatan ehkä joskus kirjoittaa miten Hiljalle lopulta kävi. Ei sitä koskaan tiedä.

Ehehe. Se tulee niin luonnostaan, kun asustelee siellä suunnilla, ettei ole tullut mieleenkään, että se jotakuta voisi häiritä. Eikä Wordkaan ole niistä valittanut… Hyvä kun saan kaikki muut murre jutut pidettyä edes jotenkuten pois (varsinkin reploista, jotka tulee yleensä kirjoitettua puhekielellä).

Kiva kuulla, että teksti oli laadukasta alusta loppuun. On se vaan ihmeellistä, miten lukijan jättämä palaute aina piristää – ja innostaa kirjoittamaan lisää.

Kiitokset sulle, Ales, kaikista ihanista kommenteistasi! Ne merkitsevät todella paljon! 

[haryu]

Noniin. Nyt sitä kampanjakommenttia pukkaa. Muutaman viikon oonkin tätä tässä pyöritellyt jotenkin tuntuu edelleen siltä että pitäisi olla hirveän paljon kaikkea hienoa ajattelua ja tekstin syynäystä sisältävä kommentti kun kerran KK-kommentti on :'D

No mutta. Nää kertoo hirmusen tärkeästä aiheesta ja ihan upealla tavalla. Aiheeseen on pureuduttu niin aidolla tavalla, että tuntuu siltä että kirjoittaja on joutunut tämän rääkin käymään läpi. Ihan oikeasti oon niin tyytyväinen siitä, miten oot onnistunut saamaan tästä niin eheän jatkumon ja mukaan on otettu kaikki mitä kiusattu joutuukin kokemaan: kiusatuksi tuleminen, yksinäisyys, epävarmuus, se ettei häntä oteta tosissaan ja sitten kun (nyt Hiljan tapauksessa ainakin) kun kiusaaminen vihonviimein loppuu niin ystävystyminen ja myös ne ikuiset arvet joita kiusaaminen on jättänyt. Kaikki on kerrottu juuri niin kuin pitääkin, aidosti ja kainostelematta.

Tää alkoikin just siitä mistä kiusaaminen yleensäkin. Erilaisuudesta ja silmätikuksi joutumisesta. Ja tottahan toki kavereina on jotain kaksinaamaisia inhotuksia. Sellaisia, jotka ovat hyvinä päivinä mukavia ja sitten yhtäkkiä kiusaamassa. Ketuttaa ihan vietävästi tällainen toiminta. Ja myös heti perään tämä kun kiusattua syytetään loppujen lopuksi kaikesta. Pistää niin vihaksi kun näin se vaan menee, että kiusaajat lurittelee jotain omia tarinoitaan ja yhtäkkiä kaikki onkin kiusatun syytä. Siis jos kiusaamiseen edes puututaan.

Heti seuraavassa jatkui pään savuaminen koska ihan tosi. Asiaa ei tietenkään voi ajatella monelta kantilta vaan otetaan tää pahin mahdollinen näkökulma, eli että Hiljassa on kaikki vika.

>>Ja muistatko mitä olen sanonut? Kun muita emme voi muuttaa, niin meidän pitää muuttaa itseämme>>, psykologi hölötti.
Muutan siis kaiken sen mitä olen, että kiusaajani hyväksyisivät mut.

Siis just tää asenne. Et muka itsessä onkin se vika ja kaiken pitää lähteä juuri susta itsestäsi eikä niistä, jotka tekee väärin. Paniikkikohtaukset olikin ihan luonnollinen ilmaantuminen tähän väliin. Ihan kuin Hiljalla ei muutenkin olis vaikeaa. Onneksi sillä on perhe tukena ettei joudu täysin yksin olemaan.

Neljännessä pelko kiusaamisen jatkumisesta oli odotettavaa. Itsetunto on tuossa vaiheessa aika pitkälti nollassa tai jossain miinuksen puolella. Positiivinen yllätys olikin että Hilja pääsi mukaan porukkaan ilman mitään mutinoita.

Tunneilla istuimme vierekkäin ja saatoimme vaihtaa kuiskauksia kesken tunnin - se oli uutta minulle.

Tää oli niin hellyyttävä kohta. Ja samalla toki aika surullinen, koska kaverit juuri Hiljan iässä ja nuorempana on tositosi tärkeitä. Hilja saakin kokea sen vasta niin paljon myöhemmin.

Tää Iron Man-juttu oli musta ihan loistava. Joku motivaattori löytyi ja sen linkittyminen Hiljan omaan elämään oli tosi mahtava. Hilja on näköjään päässyt jo jotenkin yli kauheista kokemuksista ja jaksaa eteenpäin.

Kun vanha kiusaaja ilmestyi paikalle, arvasin ettei nyt käy ihan hyvin. Tää kuvasi niin realistisesti sitä millaisia jälkiä kiusaaminen ihan tosissaan jättää ja että näinkin pitkän ajan jälkeen reaktio vaikkapa kiusaajan näkemiseen voi olla tosi voimakas.

Ja saihan tää toivontäyteisen lopun. Kiusaamisesta ei varmaan koskaan pääse täysin yli mutta Hilja on tsempannut ihan hirveän paljon ja muistuttaa itseään, että on ihana ihminen ja tärkeä ja kaikkea sellaista. Itsetuntoa pitää rakennella tosi pitkään ja vakaasti ennen kuin se on samoissa mitoissa kuin ennen kiusaamista ja silti on vaarana että joku liitos pettää kun joutuu taas kasvokkain vanhojen haamujen kanssa.

Ihan mielettömän puhuttelevaa tekstiä! Hiljan tarina oli tosi upea, tällaisia tekstejä tarvitaan lisää.

[Ooka]

Aluksi: olen kiitollinen tekstistäsi. Olen itse koulukiusattu ja sen myötä sairastunut keskivaikeaan masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön. Kärsin itseluottamusongelmista ja kammoan sosiaalisiatilanteita, joihin sisältyy vieras ihminen tai iso paikka täynnä ihmisiä. Vilkuilen tosi tarkasti ympärilleni, ettei kiusaajia vahingossakaan näy missään.

Mutta mutta, takaisin tekstiin. Luen harvakseltaan raapaleita, mutta nyt olen tyytyväinen, että luin. Pidin kovasti Hiljasta hahmona, sillä hän oli hyvin samaistuttava. Tunteet ja ajatukset, joita hän käsitteli, eivät ole vieraita ja haen itsekin yhä vastausta kiusaamiseni syyhyn. Olinko liian rohkeasti erilainen kuin muut? Vai olinko liian huono kaikessa? Mikä minussa oikeasti oli vikana? Tiedän kuitenkin sen, etten koskaan tule tietämään.

Tyylisi sopi tähän aiheeseen. Pohdiskelua, humoristisia (?) kommentteja ja ironiaa. Kieliasu oli omaan silmääni virheetön, joten kokemus oli miellyttävä kaikin puolin!! Lisäksi linkitys toisiin osiin toimi todella hyvin ja aikahyppy oli todella sulava.
Pidin myös Iron Man -mantrasta! En osaa sen kummemmin selittää, sillä vain pidin siitä.

Summattuna nautin lukukokemuksestani todella paljon.
Kuten yllä sanoin jo, teksti kosketti minua ja osui myös todella lähelle. Kiitos siis siitä, että lähdit käsittelemään tätä tärkeää aihetta, joka kaipaa lisää huomiota!! (anteeksi kommentin laatu, olen aika vierailla vesillä)

[tirsu]

Luin molempien kommentit jo päiviä sitten, mutta vastaaminen niihin vain kesti. Pahoitteluni. Teidän molempien jättämät kommentit olivat tosi ihania ja saivat mut sanattomaksi.  ◕‿◕

Otaku: Mulla on ihan sama homma, kun kommenttikampanjan kautta jätän jollekin kommenttia. Mutta älä huoli, sun kommenttisi on oikein hyvä. Todellakin oikein hyvä.

Todella mukava kuulla, että olen mielestäsi osannut tuoda selkeästi tässä esille sen kaiken mitä kiusattu joutuu kokemaan elämässään, myös senkin jälkeen, kun kiusaaminen on taakse jäänyttä. Ikävä kyllä, mulla on omakohtaisia kokemuksia kiusatuksi joutumisesta, joten mun oli turhankin helppo kuvata niitä tuntemuksia, mitä kiusaaminen aiheuttaa ja miten se vaikuttaa elämään.

Nykyään yritänkin aina mahdollisuuden tullen valistaa ihmisiä kiusaamisesta ja mitä se aiheuttaa. Ja että se tulee aina vaikuttamaan kiusatun elämässä, tavalla tai toisella, joillakin enempi kuin toisilla. Tänkin raapalesarjan on tarkoitus olla valistava.

Mä olen käynyt tuon tyyppisien koulupsykologin luona, jolla Hilja tässä kävi. Siellä käyntien olisi kai pitänyt auttaa, mutta mulle tuli aina vaan pahempi olo ja pian sitä alkoi uskoa (yhä enempi), että itsessä oli jotain vikaa.

Iron Man-mantra on sellainen, jonka keksisin itselleni käyteyttäväksi ahdistus-/paniikkikohtausten aikana nähtyäni kolmannen Iron Man-elokuvan. Jotenkin siitä tulee lohdullinen tunne, kun ajattelee, että supersankaritkin ovat tavallisia ihmisiä, joilla on omat ongelmansa - maailman pelastamisen lisäksi. Ja jos Tony Stark pärjää ahditus-/paniikkikohtausten kanssa, niin sitten pärjää myös itse.
Ajattelin lainata sitä sitten Hiljalle, koska Hiljakin tarvitsee jotain, mikä rauhottaisi häntä ja helpottaisi ahdistus-/paniikkikohtausten aikana. Stressipallon lisäksi.

Halusin kirjoittaa tähän ns. onnellisen lopun. Että Hilja on alkanut ymmärtää, että hänellä(kin) on arvoa vaikka muut muuta väittivätkin. Ja että hänellä on oikeus myös olla oma ihana itsensä niin kuin muillakin.

Mä olen kirjoittanut joskus aikaisemminkin tarinan kiusaamisesta, mutta en ole ihan varma, että olenko julkaissut sen täällä. Jos en ole, niin tuskin tulen julkaisemaankaan, koska sen kirjoittamisesta on melkoisesti aikaa ja tyylini on tässä välissä ehtinyt muuttua melkoisesti. Tulen kyllä kuitenkin vielä aivan varmasti kirjoittamaan lisää tarinoita kiusaamiseen liittyen.

Kiitos sulle todella paljon ihanasta ja kivasta kommentista! Se sai mut sanattomaksi. 

Ooka: Älä yhtään pahoittele kommenttisi laatua. Se on oikein hyvä kommentti, joka myös onnistui saamaan mut sanattomaksi (kirjoitin melkein tajuttomaksi, ehhehe ).

Olen todella pahoillani siitä, että olet joutunut kokemaan kiusaamisen helvetin. Tiedän täysin (tai no, en ehkä ihan täysin, mutta kuitenkin) miltä susa tuntuu. Mä olin koulukiusattua myös ja sen vuoksi mulla puhkesi paniikki-/ahdistushäiriöt, joiden kanssa joudun yhä elämään. Itseluottamusta mulla ei ole oikein nimeksikään, mutta yritän saada sitä nousemaan sieltä syvyyksistä, johon se liiskattiin, edes jonkin verran. Pelkään sosiaalisia tilanteita tavattoman paljon ja mulla on myös paha luottamuspula. Ja kuten sä, mäkin tulen aina pohtimaan aika ajoin, että miksi mua alettiin kiusata. Mutta niin kuin sanoit, en tule sitä luultavasti koskaan tietämään.

Todella mukava kuulla, että mielestäsi tyylini sopi tähän aiheeseen. Kyllä siellä oli humoristiseksi tarkoitettuja kohtia, mutta mun huumorintajuni on vähän outo ja erilainen, joten ollut varma avautuisivatko ne kaikille – ja naurattaisivatko ne ketään muuta kuin mua. Joten kiva tietää, että sai olit (kai) ne sieltä huomannut, mikä on mahtavaa. Tällaiseen vakaavaan tekstiin on hyvä (koettaa) laittaa huumoria hieman mukaan, pieneksi piristykseksi.

Kuten tuossa jo Otakulle sanoinkin, niin olen ottanut elämäntehtäväkseni koittaa aina mahdollisuuden tullen valistaa ihmisiä kiusaamisesta ja sen jättämistä jäljistä/arvista. Aion myös jatkaa sitä, sillä aihe on todella tärkeä ja (harmillista kyllä) ajankohtainen asia, jonka eteen pitää tehdä töitä.

Kiitos ihanasta kommentistasi. On mukava tietää, että joku on lukenut tämän ja pitänytkin. Se merkitsee mulle todella paljon.

Arvostan teidän molempien kommentteja todella paljon. Joten vielä suuret kiitokset molemmille!❛ᴗ❛✿

-tirsu

[jossujb]

Valitsin tämän tuossa kommenttikampanjassa koska jo pelkästään otsikko itsessään on kysymys, jonka olen itse itseltäni monesti kysynyt. Ja koulukiusaaminen on toki asia joka itseäkin koskettaa ja jotenkin se osui hyvin miten tässä käydään läpi läpi Hiljan elämää tavallaan sieltä ongelman alkujuurista tähän päivään asti.

Se on muuten hienoa, ettei Hiljan elämä todellakaan ole kokonaan pilalla, ja tosiaan asioissa on aina puolensa. Oikeuttaako se kuitenkaan kiusaamiseen? Eipä, eipä.

Käyn nyt osan kerrallaan läpi, koska musta tuntuu, että saan paremmin kommentoitua sillä tavalla.

Ensimmäisessä osassa erittäin osuva ja tuttu kuvio on se, että kiusaaminen alkaa joko tyhjästä tai pienestä syystä. Lapset halutessaan keksii minkä tahansa syyn. Itse tunnistan omasta elämästäni sen kuinka pidin ystävinäni juuri Sannin ja Riian tapaisia lapsia, koska yksinkään ei kukaan halua tuossa iässä olla. Sitä sietää yllättävän paljon, silloin kun ei ole muita vaihtoehtoja, ellet halua aina olla vaan yksin. Se kun aikuiset rupeaa selvittämään asiaa, niin harvoin siitä syntyy mitään muuta kuin lisää ongelmia.

Mä olen monta kertaa aikuisena miettinyt, että olivat nämä Sannit ja Riiat oikeasti niin manipulatiivisia, vai oliko minussa tosiaan jotain vikaa? Ymmärsinkö asiat väärin.

Toisessa osassa oli just tuo psykologilla juttelu ja se kun Sanni ja Riia on ainakin olevinaan tosi pahoillaan. Mä mietin kovasti, että olivatko? Ehkä olivat tai sitten ei. Mä en ole käytännössä ketään entistä kiusaajaani tavannut, joka olisi jälkikäteen ajatellut niistä asioista jotka minulle olivat kaikista ikävimpiä, että ne oli edes kiusaamiseksi mitenkään tarkoitettu. Ehkä ne kyyneleet ja pahoittelut olivat aitoja. Ei se silti ota pois sitä, että tuntuu pahalta. Mutta niin kuin tuo psykologi sanoo, sinun pitää muuttua, sinun pitää antaa anteeksi. Miksi sinun pitää olla niin erilainen?

Ja sitä sanotaan, että erilaisuus on rikkaus. Auta armias jos olet vähän erikoinen sen suurempaa syntiä ei ole. Itseäni kiusattiin kovasti omituisista vaatteista. Jälkikäteen voin itsekin sanoa olihan ne vähän hassuja kyllä. Ihan täysin harmittomalla tavalla. Siihenkö se kiusaaminen loppuu, kun karsit itsestäsi kaiken mistä kiusata voi? Samaa miettii Hilja, onko vika tosissaan vain minkälainen minä olen.

Kolmannesta osasta sanon, että tuo oli hyvin realistinen ja todenmukainen kuvaus paniikkikohtauksesta.

Se on ihanaa, että Hilja sai sitten ammattikoulusta ystävän! Yksikin hyvä ihmissuhde voi estää mieltä kokonaan romahtamasta kasaan, ja vaikka se tuli muihin nähden myöhässä, niin kun saa hyvän kokemuksen on helpompi uskoa siihen, että onni on mahdollista. On niitäkin, jotka eivät koskaan saa sitä yhtä aitoa kontaktia.

Seuraavassa osassa Iron Manin käyttäminen henkisen vahvuuden kasvattaja on niin totta! Itse käännyin myös kaikenlaisiin fiktiivisiin asioihin, televisiosarjoihin ja niin edelleen. En tiedä sitten kuinka hyvä tapa selvitä se on, mutta intensiivinen fanittaminen, joku kiinnostuksenkohde, oli se mikä tahansa, antaa sitä voimaa potkia viikon eteenpäin.

Seuraavassa osassa Hilja miettii, pääseekö koskaan peloistaan irti. Minä uskaltaisin väittää, että se on mahdollista eikä epätavallista. Mutta koulukiusaamisen jäljet kestää pitkään. Mä oletan että hän on jotain parikymppinen tässä vaiheessa. Periaatteessa aikuinen, mutta kiusaaminen tahtoo tietyllä tapaa seisauttaa osaa henkisestä kehityksestä. Sitä pelkää huutelua ja tönimistä ja kaikenlaista, joka ei enää välttämättä ole niin realistisia enää. Oman kokemukseni perusteella melkein kolmekymppinen tai enemmän pitää olla, ennen kuin pystyy niistä asioista päästämään irti. Ettei ole niin katkera. Sitä ennen ei minusta voi antaa anteeksikaan. Jos anteeksiantoa puristaa ja yrittää pakottaa itsensä olemaan valmiimpi, niin se aiheuttaa vain lisää ongelmia.

Viimeisessä osassa on tosiaan haikean irti päästänyt tunnelma. Kaikkea ei tosiaan tarvitse hyväksyä ja niellä. Toivon kuitenkin, että Hilja on päässyt pahimman yli ja se akuutein trauma on jäämässä taa.

Kokonaisuudessaan erittäin hyvä kertomus koko perspektiivissä mitä kiusaaminen voi tehdä, miten se vaikuttaa pitkään ja paljon kauaskantoisemmin kuin vain koulussa. Toivottavasti kommentissani on nyt jotain järkeä. Yritin saada kaikki ajatukset ylös sillä tavalla semirakentavaan tapaan, mutta en nyt sitten tiedä, vähän tää tuli nyt tälleen tajunnanvirtana silti.

Sanotaan nyt kuitenkin vielä, että minusta sinä kirjoitit vaikeasta ja hyvästä aiheesta ollenkaan ylidramatisoimatta tai tekemättä saippuaa. Kiusaaminen ei välttämättä tosiaan ole sitä turpaan ottamista tai mitään järin valtavia ja teatraalisia asioita, mutta se on pitkä ja harmaa polku. Pilvi joka seuraa yllä. Onnistuit siis tavoittamaan sen, mitä moni muu kiusaamistarina ei mista tavoita - jokapäiväisen realismin. Turhautuneisuuden ja vääränlaisena itsensä tuntemisen.

Kiitos tästä, tämä oli tosi hieno.

jjb

[tirsu]

Kiitos mahtavasta kommentistasi, jossujb! Kommentissasi oli järkeä ja paljon hyviä pointteja.

Toi otsikko on tosiaan sellainen, jota olen itsekin miettinyt, kiitos kiusaajien. Se on aivan kamalaa, kun tuntee sellaista. Kenenkään ei pitäisi joutua tuntemaan sitä.

Mä olen sitä mieltä, että kyllä ne sannit ja riiat oikesti olivat niin kaksnaamasia. Mun kohdalla ainakin sannit ja riiat tiesivät tekojensa seuraukset, tiesivät tekevänsä mun helvettiä. Mun kiusaajat teki selväksi, että ne nautti siitä, että ne sai mut tuntemaan oloni kamalaksi.

Mun kohdalla kiusaaminen kanssa johtui varmaan siitä, että pukeuduin eri tavalla kuin muut ja erotuin muutenkin joukosta. Massasta ei olisi saanut eroa.

Paniikkikohtaukset oli - ikävä kyllä - helppo kirjoittaa. Hiljan ensimmäinen paniikkikohtaus meni melkein suurin piirtein kuin mulla, kun sen ekan kerran koin. Ja muutenkin tää tarina pohjautuu tietyiltä osilta mun omiin kokemuksiin. Esim. tuo psykologi ja ensimmäisen kaverin saaminen vasta amiksessa.

Itse alan lähestyä kolmeakymppiä iloisesti, mutta itseäni ahdistaa vieläkin, jos satun näkemään entisen kiusaajani jossain. Muutenkin kiusaamisaikojen miettiminen tekee tosi pahaa. En tiedä, ehkä oon lapsellinen ja katkera, mutten koe voivani antaa koskaan anteeksi sitä, että kiusaajat teki mun elämästä tukalaa, maanpäällisen helvetin, koska he kokivat heillä olevan siihen oikeus. Ja sitten kun aattelen sitä, että se ei vaikuttanut heidän elämään mitenkään, mutta mun elämään se vaikutti paljon ja vaikuttaa paikoitellen vieläkin. Mutta siis joo, toki, jokainen tavallaan. Joillekin anteeksianto tuo rauhan ja lopun sille osasta elämää.

Vielä kerran kiitokset sulle! Oot ihana.

-tirsu