Kirjoittaja: Irishe
Paritus: H/D
Ikäraja: S (?)
Genre: drama, angst
Summary: Sota Voldemortia vastaan on ohi. Sota on voitettu, mutta sankari menetetty. Draco palaa muistoissaan hetkeen, jolloin kaikki loppui, tai alkoi.
Vastuunvapaus: Kaikki kunnia Potterin luojalle J.K. Rowlingille. Hänen mahtavat teoksensa ovat mahdollistaneet meille mahtavan lukukokemuksen ja antaneet hienon ajatusleikkikentän, jota hyödyntää.
A/N: Sain tällaisen idean tuossa lomasohvalla notkuessani ja päätin sen sitten toteuttaa. Omille aivoituksilleni selkeä... Mutta kommentoikaa, kysykää, moittikaa, kritisoikaa. Niin minäkin opin!
Kerdrafundiants
Viimeisen lähtösi jälkeen, luulin luisuvani kuolemaan. Sillä ainoa, joka minut koskaan, suostui pinnalla pitämään, oli kadonnut öiseen sumuun, jättänyt oven raolleen. Eikä kukaan, enää koskaan, voinut sitä ovea sulkea.
Nyt minun mielessäni enää pyörii, monta muistoa sekavaa. Ne vuosien takaa hiipii, taas kimppuuni ujeltaen. Nyt minun tulisi olla niin kamalan vahva ja katsoa, kuinka kasvosi eessäin vaihtuu, vuosien kruunu kun otsaa koristaa.
Miksi sinun täytyi aina olla niin kaunis, että koskaan voinut et pulaan jättää, ketään, kuka ikinä nyt oppaan menettikään? Miksi koskaan sanoa et osannut ei? Miksi koskaan pyyhkinyt et kyyneliä pois? Miksi aina annoit tunteen johdattaa?
Olisitko koskaan voinut minua rakastaa, jos ankeuttaja ei olisi muistojasi vienyt? Olisitko koskaan voinut luottaa ystävään?
Ihmettelen yhä, miksi vuosien taakka, harteeni nyt alas painaa kyyneliin saakka, enkö ole vieläkään syntejäni sovittanut. Luulin kyllä olevani niin kovin julma, vaikka yksin tahdoin sinun lämpöösi tulla. Kuka minä olin, kun oppaani menetin?
Uskoa en ollut onneain silloin, kun ainoa, jonka näit olin luonasi silloin. Sydämeni huudon vaiensin kovin sanoin, vaikka tiesin valheen olleen liikkeellä raskain jaloin. Petokselleko suhteemme rakensin?
Silti joka päivä näin hymyslahjan, onneen kiedoit haavoittuneen linnun siivet, lentoon en kai olisi halunnutkaan. Opetin sinut kymmenillä kielillä puhumaan, rakkauden soiton ulkoa lausumaan. Silti minä itseltäni varoen kysäisin: minäkö se olin, joka oppaan menetti?
Kaiken takana oli silti aina pilvi, musta niin kuin yö sinun silmiesi päällä. Minä sen näin, vaikka kaiken kielsinkin. Sinä katseinesi hiljaa hukuit tuhkaan, menneisyyden varjosi, kun muistos kultaa. Kukaan sinua ei enää hiljattain kaivannut.
Rauhassa me silloin yhdessä mentiin, kalliolle, haudalle hiekkaan pantiin, merkiksi rasti rakkauden sortuvan. Kyllä minun olisi pitänyt tietää, ettei totuus yksinään sielua viekään, valhe kun on usein totuuden takana.
Kiihkeistä kosketuksista huolimatta, pojan kannoit mukanasi asemalle. Silmäsi minua hänen kasvoista tuijottaa. Repaleinen sydän minun rinnassa hakkaa, uskomatta ystävää, sieluun pakkaa, kipua, jonka lähde mielen sumentaa. Pahoitteleva katseesi, silmät kostuu, vaikka tahdoin vihata, rakkaus toistuu, kasvoista kasvoihin kun sielu yhdistyy.
Yhdessä me hiljaa hänet kasvatettiin, uskomatta kenellekään maljat juotiin. Vannottiin, ettei koskaan erota. Silti tuli viimein sekin päivä, kun matto vedettiin jalkojen alta. Yksin huomasin minä metsää katsovani. Pieni käsi kädessäni rakkautta toistaa, vannottaa lupaamaan ettei kohtaa suru, eikä murhe kuolemassa.
Hento käsi kädessä se mieltä nostaa, kehuu, lupaa, rakastaa ja kyyneleet poistaa. Muistuttaa, että luonamme on hän.
Kipu tuskin huutamasta koskaan lakkaa, vaikka katseesi minut kuvasta kohtaa. Uskoisin, että aika haavat parantaa.
Vuosien jälkeen, minä kirjeesi löysin. Löysin sanat, jotka rajan takaa kirjoittaneena, olit jälleen yhden tabun saanut rikotuksi, jälleen yhden muurin murretuksi. Liekin lepatukseen minä silti, sinun tarusi olin sulattava:
"Kerroinko sinulle, lapseni, miten kaunis on kerubin kuolema? Sen siivet on puhtaan valkoiset ja hiuksilla kukkainköynnökset. Ympärillä sen joukko on keijujen, ne pitsinsä lahjaksi luovuttaen, oman elämänsä uhraten, hänen äitinsä kyyneleiksi muuttuvat. Häntä koskaan ei voi, edes velhoista voimakkain pelastaa. Sillä rakkautta vain, pyytää kuolevan kerubin sydän ain.
Minä kerran olen nähnyt sen kuoleman, kerubin kuvan kauniin sen menehtyvän. En sille minä rakkautta antanut kuin vasta, kun mennyt hän oli vain. Silloin myöhäistä on, anteeksi pyytää rakkailta tekojaan. Silloin myöhäistä on, pyytää anteeksi omaa itseään.
Silti tein minä sen, liian myöhään heräsin rakkauteen. Oli mennyt hän jo, kun katseestaan hehkun minä tavoitin. Epätoivoni vuo, teki virheestä ymmärrettävän. Minun sanani nuo, loivat riitteen ylle kuoleman joen.
Ja minä sanoin sen: kerdrafundiants, sillä ymmärtänyt en, lasimarmorin siitä murtuvan. Ja sanan sen huuliltain juoden, otti kuoleva kerubi mieleni minun. Ja muistoni imi, eloksi itselleen.
Sen jälkeen en koskaan enää, uskonut voivani rakastaa. Olin mustan lammen lohikäärmeluola, ajan hampaan kulunut paikka. Sukelluksissa silmät auki, mitään kuulematta korvat kiinni.
Yksi jälkeen toisen, minä kokeilin. Keho toisen jälkeen, minä unohdin. Sielun jälkeen toisen, minä murskasin. Ja kalliolta hypäten, kaikki lampaani surmautin.
Vain yhden, minä säästäneeksi tulin. Sillä vihassani en häntä huomannut. En huomannut hänen seuranneen, sillä en uskonut häneen, en rakkauteen.
Siellä hän kuitenkin varjoissa oli. Niin pienenä, hentona värjötteli. Arasti kohti minua, ojensi käden, tuo kaunis, kaunis ihminen. Vaikka pettynyt olin yhteen, jos toiseen, en voinut häneltä itseäin kieltää. Otin vastaan käden ojennetun, vapauden, pelottomuuden.
Kaiken hän minulle opetti, kyynelsilmin sieluni kuvasi. Poisti surun muistottomuudesta, toi uudet muistot omaksi. Antoi elon tuulen puhaltamaan, sieluun synkkään kynttilän sytyttämään. Eikä koskaan vajota antanut, piti kiinni, ei irrottanut.
Yöllä uneksi muuttui hetket nuo, kun sanat vietiin toisilta pois. Juotiin ilo huulilta huokausten, hymy ihoilta suolaisten.
Opetti koskemaan hän ihmistä hellästi, hyväilemään taitavasti, unohtamaan kasvot kerubin, eikä mitään koskaan pyytänyt. Ei muuta kuin samaa kuin kerubi.
Ja sen kyyneleisen hetken verran, minä luulin voivani olla onnellinen. Luulin voivani uskoa rakkauteen ja iankaikkiseen elämään. Luulin myös olevani väärässä, vaikka olinkin oikeassa. Luulin kuolleeni, vaikka olin vasta avannut silmäni ja alkanut elää.
Sen huurteisen hetken, minä muistan kuin sateisen lasin läpi pantomiimisena performanssitaiteena näyteltynä. Muistan valon langenneet sirpaleet, jotka tähtinä silmissäni leikkivät kivun jumalaa. Muistan ääniin auenneet suut, joiden sanojen siivet olin leikannut puurouttaen ne suureksi sammioksi voihketta ja vapinaa.
Kiihkeiden käsien kosketuksesta löysin lohtuni siihen tuskaan, joka sisimmässäni kerubini kuvaa koristi. Löysin hetkellisen helpotuksen kuumeiseen kohmeuteen, joka minut tappamaan pakotti itseni ja ne muut.
Rakkauteni viimein, kun myöntämään pystyin. Koskettaa en hetkeä myöhemmin enää voinut, en sinua, en itseä. En satuttaa sanoin, en teoin, sillä se oli luokseni tullut. Jälleen varjoista valoon astunut.
Kerdrafundiants - menneiden aikojen Shangri La, elävien kuolleiden valtakunta, yhdessä yksin kulkevien viimeinen satama, muistojen palomuurin viimeinen kivi. Ja minun, muiston. Minun ja minun muistoni koti."
Kerdrafundiants, se käteeni palaen, tatuoi sinun nimesi vaaleaan ihooni. Harry. Harry. Harry.
"Isä?"
"Niin, James?"
"Minä näin isän!" Sanot hymyillen. Minä hymyilen kireästi takaisin.
"James. Isä on kuollut", sanon. Hän katsoo minua ja hymyillen päätään kallistaa.
"Kerdrafundiants", hän sanoo hiljaa. Ja minä paikoilleni jäätyen, jään kuuntelemaan hänen loittonevaa nauruaan.
Kerdrafundiants. Minä ja muistosi sinun.
