Nimi: Sodan piiskaamat
Kirjoittaja: Unelmasieppari
Tyylilaji: Angst, kaipausteksti
Ikäraja: K11
A/N: Noo, tämä ei liity mitenkään erityisesti mihinkään sen suurempaan tarinaan, vaikka siltä voisi vaikuttaa. Kunhan on tuollainen.
Sodan piiskaamat
Risti oli kylmä ja metallinen, kun Annamarie puristi sitä sormissaan. Hän poimi sen betoniselta lattialta ja pyyhki likaa ristin päältä. Vielä hetki sitten risti oli maannut lattialla hyljättynä, vihattuna, petturina. Nyt se oli kaivattu ja Annamarie pyyteli jo mielessään anteeksi omaa kammottavaa käytöstään. Kuinka hän oli sillä tavalla saattanut paiskata jotakin niin tärkeää?
Risti oli peräisin hänen veljeltään. Veli oli ollut sodassa ja sittemmin hänet oli napattu kiinni. Hän oli ollut vankina siinä samaisessa sellissä, jossa Annamarie nyt istui polvillaan tahraantunut ja repaleinen mekko päällään. Betonilattia oli kylmä ja tytön sääret olivat kylmettyneet ja likaiset, ne olivat naarmuilla kaikesta siitä kävelemisestä.
Bastian, se hänen veljensä nimi oli ollut. Veljen tukka oli pähkinän ruskea ja tuuhea ja se laskeutui aina silmille. Pojan kasvot olivat selväpiirteiset, vielä hieman poikamaiset, mutta lujat. Silmät olivat ruskeat kuten hiuksetkin, poskipäät korkeat ja iho oli kalpea. Bastianilla oli ollut tapana nauraa. Hän oli nauranut niin, että koko hammasrivistö oli näkynyt ja hänen silmänsä olivat loistaneet. Sellaisena Annamarie halusi muistaa veljensä nauravaisena, iloisena ja lämminsydämisenä.
"Minä menen sotaan ja näytän niille kuninkaanherran piskuisille apureille! Meidän maatamme ei viedä niin kauan kuin tässä miehessä henki pihisee!" Se oli kuulostanut kovin mahtipontiselta ja hienolta silloin. Mutta eivät he silloin olleet ymmärtäneet miltä tuntui kantaa asetta. Eivät he ymmärtäneet, ettei sotatantereelta ollut paluuta kuin harvalla. Eivät he tienneet, että veitsi sattui niin pahasti lihaa syvältä viiltäessään. Eivät he tienneet, että sodan räjähteet kaikuvat korvissa vielä tuntienkin jälkeen. Eivät he tienneet, että muta niin likaa kasvot, kun siihen kaatuu vetisillä teillä juoksiessaan. He tiesivät vain voiton, kunnian ja makean viinin, joka tervehtisi sotasankareita.
"Vieläkö sinussa henki pihisee, veli?" Annamariella oli tapana kysellä silittäessään ristiä sormenpäillään ja muistellessaan veljensä rehvakkaita lupauksia.
Veli oli viety väkisin. Bastian oli riistetty tytöltä. Voi kuinka poika oli rimpuillut ja huutanut, mutta päähän tätä oli lyöty, niin, että ihme kun ei ollut veri loiskunut. Voi kyllä, Annamarie tiesi, miten veri lentää. Viimeisillään poika oli repinyt hopeisen ristin kaulaltaan ja heittänyt sen Annamarielle.
"Rukoile Jumalaa! Rukoile, että maamme säilyy! Rukoile, että aatelisherrat päätyvät helvettiin!"Mutta ei Annamarie uskonut, että Jumala valitsi puoliaan. Jumala ei halunnut sotaa ensinkään. Kyllähän ne aatelisherrat ihan yhtä lailla rukoilivat Jumalalta kunniaa ja menestystä. Uskonsotia ei ollut olemassakaan. Ei voinut olla, siihen päämäärään Annamarie oli tullut. Ihmiset ne sotivat, ei Herra. Kukaan, jonka nimeen oli kaiverrettu sana "rakkaus" ei saattanut haluta kuolemaa, vihaa ja kärsimystä.
Siksikös Annamarie istui nyt sellin nurkassa. Hän ei rukoillut. Hän olisi halunnut, muttei uskonut, että Isä olisi häntä kuullut. Kaikkivaltias Isä ei valinnut puolia. Tai ehkä sittenkin, saattoihan Annamarie pyytää, että suuri Isä lopettaisi sodan kokonaan. Puolesta tyttö ei sanonut mitään. Hän ei pakottaisi Herraansa valitsemaan, sillä olivathan he kaikki yhtä lailla Luojan lapsia. Risti oli hänelle enemmän kuin mitään muuta muisto veljestä, ei mitään muuta. Ja siksi hän jaksoi puristaa sitä sormissaan, rintaansa vasten, kiillottaa aina vaan. Sillä veli oli kantanut ja uskonut tähän ristiin ja hän vielä joskus toisi kunniaa perheelle. Häntä muistettaisiin kynttiläin ja valukuva ripustettaisiin korkealle. Ja Annamarie odottaisi sitä päivää kaltereiden raidoittamassa valossa.
