Fandom: ATLA
Ikäraja: K-11
Vastuuvapaus: En omista Avatar The Last Airbender -sarjaa, sen paikkoja, maailmaa tai hahmoja. Kaikki kuuluu tekijöilleen. En saa tästä rahaa. En myöskään omista haasteesta saamiani lyriikoita.
Varoitukset: -
Huomioitavaa: -
A/N: Osallistuu
LW12ta. Kiitokset lyriikoista, ne ovat hienot. <3 Tätä tehdessä minulla oli kolme eri konseptia ja valitsin tämän. Tämä on kokeellinen, mutta tulipahan tehtyä jotain ihan uudenlaista. : DD
Lopulta Ba Sin Seikin murtuiMai ojensi hitaasti sormensa. Zukon kasvoilla oli raivoisa ilme. Nyrkissä olevat kädet vapisivat, hän näytti valmiilta lyömään, koska kukaan ei saanut tulla niin lähelle häntä, ja Mai epäröi. Sitten hän kurkotti etäisyyden ihon ja sormenpäiden välillä kiinni, painoi ihonsa vasten palanutta ihoa.
Se tuntui pehmeältä ja lipuvalta, silkkiseltä. Mai avasi silmänsä ja katseli omia tyynyjään. Uusi aamu ja syytä nousta lakanoiden keskeltä ei ollut. Mai nousi istumaan ja vaihtoi yömekkonsa raskaampiin kangaskerroksiin. Veitset sujahtivat omille paikoilleen.
Hän ei edes vilkaissut peilipöytää, jolla lepäsi paperikäärö kuin käärme. Mai liikkui ääneti kuin olisi taas ollut siirtokunnissa ja sodassa. Hiljainen hän oli aina ollut, mutta ennen hän oli kulkenut pääkaupungissa varmemmin askelin.
Ennen kuin oli hävinnyt tärkeimmän sodan. Se melkein nauratti. Sanonnan mukaan kunnia oli kultaa kalliimpaa ja hyvän naisen rakkaus kunniaa arvokkaampaa. No ei Mai ollut koskaan ollut mikään tulipyhimys, mutta hyvä hän oli ollut. Aina.
Mutta ei tarpeeksi hyvä.
Mai nielaisi ja hengitti syvään. Kultaan taittuvat silmät siristyivät,
eieiei, hän oli selvinnyt pahemmasta murtumatta, politiikka, salamurhat, kunnia ja kunniattomuus, sata voittoa ja yksi tappio, ei yksi tappio saanut kaataa häntä. Lopulta Ba Sin Seikin oli murrettu, ja hän oli ollut murtamassa murtamatonta, joten. Tämä.
EI
Kaada
H
Ä
n
t
Ä
– Tämä ei ole loppu, Mai kuiskasi itselleen, ajatukset kiemurtelivat paperin valkeina, mustehämähäkit piirsivät pitkillä koivillaan sanoja, jotka hän osasi ulkoa. – Jotta jokin voisi loppua, olisi ensin pitänyt olla alku. Ei meitä ollut, ei ollut alkua, eikä loppua.
Mai jatkoi matkaansa äänettömin askelin. Isänsä talon läpi, ulos puutarhaan ja vaunuihin. Tulimaan aamu oli lämmin ja merituuli kantoi lintujen ääniä. Mai tunsi auringon lämmittävän ja
– Olet aina hereillä ennen minua, Mai sanoi.
Zuko istui ikkunalaudalla. – Aurinko nousi jo. Minä tunnen sen liikkeet luissani ja veressäni. On vaikea nukkua, kun aurinko on ylhäällä.Mai rutisti päätään kaksi käsin. Ei tätä. Hänhän päätti jo ettei tätä ollut koskaan ollutkaan. Tällä ei ollut mitään väliä. Mai nieli kuivia nyyhkäyksiä. Hän ei voinut olla näin heikko. Hän ei suostuisi olemaan näin heikko. Kaipuu ei kuulunut hänen luontoonsa.
– Sinä olet surullinen, Ty Lee sanoi eräänä päivänä tai samana, Mai ei laskenut päiviä.
Azula oli neuvonpidossa Tulenvaltiaan ja kenraalien kanssa. Ty Lee ja Mai istuivat palatsin puutarhassa. He olivat joskus kaikki leikkineet täällä. Mai heitteli leivänmuruja lampeen.
– Niinkö, Mai sanoi.
Ty Lee kiepahti pois käsilläseisonnasta. – Kyllä sinä olet. Ei sitä tarvitse hävetä.
– En häpeä. Mutta en ole surullinen, Mai sanoi. Sormet jauhoivat leivästä paloja.
– Mai, Ty Lee aloitti vakavana, muttei osannut päättää lausettaan.
– Luottamus on pelkkä illuusio, Mai sanoi lopulta kun toisen hiljaisuus kävi painostavaksi ja hänen luunsa natisivat totuuden ja valheiden ja kaipuun painosta. – Taivaskin on aina musta.
– Sininen, Ty Lee sanoi. – Se on sininen, yölläkin kun aurinko nukkuu, se on sininen.
– Ei minulle, Mai sanoi ja kallisti päätään niin että näki Ty Leen suuret silmät. – Se on aina musta, joten mitä surtavaa minulla olisi?
– Rikotut lupaukset, valheet, se, että veljeni ryhtyi taas petturiksi, Azula ehdotti leppoisasti. Hän oli hiipinyt heidän luokseen tai kävellyt, Azulalle ne olivat yksi ja sama asia.
– En sure pettureita, Mai sanoi ja suoristautui. Lammenasukit livahtivat aina piiloon, kun Azula saapui. Leivän loput tippuivat ruohikkoon ja unohtuivat sinne.
Azula kiepautti hetkeksi kätensä Main ympärille. – Inhoan, kun olet noin surkeana. Lyön häntä pari kertaa, ihan vain sinun kunniaksesi, kun hänet saadaan kiinni. Tällä kertaa hän ei saa maanpetturuuttaan anteeksi, tai sitä, että hylkäsi sinut ilman hyvästejä.
– Pettureita kuuluu rangaista, Mai sanoi tyynesti. – Enkä minä tee mitään hänen hyvästeillään.
Azula hymyili. – Siinähän se sinun maailmaavihaava luontosi taas on.
– Ja sinulla on aina meidät, Ty Lee hihkaisi ja heitti kätensä kummankin tytön harteille.
– Teihin voi aina luottaa, Mai sanoi. – Te sentään valehtelette rehellisesti.
He nauroivat, vaikkei se oikeastaan ollut hauskasti sanottu. Heitä yhdistävät langat olivat jo punoutumassa erilleen. Vielä viimeinen rutistus ennen särkymistä.
Mai lojui vuoteessaan. Hänen silmänsä tuijottivat kattoa, mutta ajatukset olivat peilipöydän käärössä. Lopulta aurinko laski ja leuto yö levittyi kaikkialle. Yösirkat sirittivät puutarhassa. Mai kuunteli niitä ja mietti, että voisi heittää veitsen ikkunasta ja vaientaa yhden miljoonien kuorosta.
Sormet nytkähtivät. Mutta nivelet olivat väsyneet, eikä yhden äänen sammuminen merkinnyt mitään, joten ei ollut mitään syytä vaivautua. Ihmiset olivat samanlaisia kuin sirkat. Miljoona ääntä huusi, eikä yhden sammuminen tai loittoneminen muuttanut mitään.
Meteli jäi aina jäljelle.
Zukon ääni oli kiinni näissä seinissä, ja Main luissa, eikä se vaikenisi ennen kuin Main oma sydän pysähtyisi. Tai ehkä se jäisi kaiuksi, niin kuin kuolleiden aurinkojen valo yötaivaalla.
Mai oli täynnä Zukon kaikua ja se särki hänen luitaan, valehteli hän kuinka paljon tahansa. Sanat eivät pesseet totuutta pois.
Peilipöydällä lepatti kynttilänpätkä. Mai tarttui kääröön kuin odottaisi puremaa. Sitä ei tullut. Hän avasi käärön ja puhalsi kynttilän sammuksiin. Hän tunsi sanat yhtä hyvin kuin Zukon nimen.
Aamulla hän oli kaivertanut veitsillään pöytään vastauksen:
ÄLÄ KOSKAAN ENÄÄ SANO RAKASTAVASI
koska
se
h u k u t t a a
minut
*
Slipknot - Snuff
Bury all your secrets in my skin
Come away with innocence and leave me with my sins
The air around me still feels like a cage
And love is just a camouflage for what resembles rage again
So if you love me let me go
And run away before I know
My heart is just too dark to care
I can't destroy what isn't there
Deliver me into my fate
If I'm alone I cannot hate
I don't deserve to have you
Ooh, my smile was taken long ago
If I can change I hope I never know
I still press your letters to my lips
And cherish them in parts of me that savor every kiss
I couldn't face a life without your lights
But all of that was ripped apart when you refused to fight
So save your breath, I will not hear,
I think I made it very clear
You couldn't hate enough to love
Is that supposed to be enough?
I only wish you weren't my friend
Then I could hurt you in the end
I never claimed to be a saint
Ooh, my own was banished long ago
It took the death of hope to let you go
So break yourself against my stones
And spit your pity in my soul
You never needed any help
You sold me out to save yourself
And I won't listen to your shame
You ran away, you're all the same
Angels lie to keep control
Ooh, my love was punished long ago
If you still care dont ever let me know
If you still care dont ever let me know