Älä unohda minua (S, Luna, Myrtti), lisäosa 10.8.15

[Winga]

Kirjoittaja: Winga
Ikäraja: S
Tyylilaji: draama
Paritus: Luna/Myrtti, mut voi tän kyl lukee platonisena ystävyytenäkin väitän.
Vastuuvapaus: En omista ketään, en saa mitään rahaa enkä mitään.
Varoitukset: öh. viittauksia kuolemaan.
Tiivistelmä: Olen miettinyt olisiko sinun mahdollista muuttaa muualle, toiseen rakennelmaan vaikka
Kirjoittajalta: Rakasta sivistyssanoja -haasteeseen jonka deadline on niinku huomenna. Olin kirjottanu tän jo viikon sisään kun sain sanat ja sit unohdin tän.
Mun sanat:
kvartetti= neljän soittajan tai laulajan muodostama yhtye (esim. jousikvartetti, johon kuuluu kaksi viulua, alttoviulu ja sello.)
rocaille= kivistä, simpukoista, koralleista ym. tehty luola-sommitelma varsinkin italialaisissa barokkipuutarhoissa, rokokoossa yleinen koristeaihe
undiinit= vedessä asuvat hengettäret, aallottaret
spolia= taistelukentellä saatu sotasaalis, kaatuneilta vihollisilta varastetut varusteet ja aseet
amentia= sairaalloinen tila, jolle on ominaista tavaton levottomuus ja puuttuva tietoisuus ajasta ja paikasta

Älä unohda minua

Joskus Luna kulki oven ohitse, vaikka tiesi Myrtin toivovan, että hän tulisi kylään edes joskus, mutta hänestä tuntui kuin edelliskerrastakin olisi ollut vain hetki. Ja toisinaan hän epäili undiinien yrittävän lumota hänet, vaikka hän oli ennen luullut näiden asuvan ainoastaan joissa, merissä. Tämä ei koskaan tarkoittanut että hän olisi unohtanut, syytökset ja itsesääli Myrtin äänessä toisinaan sitä vaikka hehkuttivatkin.

Mutta nyt. Nyt hän tuijotti ovea kuin transsissa ennen kuin astui sisään (kutsuvat huokailevat undiinit, hän mietti) ja etsi katseellaan Myrttiä, joka ilmestyi heti hänet tunnistaessaan.

Myrtti nauroi, kun Luna kertoi undiineista ja vastasi, että ainoa vaarallisen lumoava olento joka hänen lähellään oli asunut oli basiliski. Nyt hän nauroi, vaikka toisinaan se yhä pisti hänen rintaansa (lävisti hänet kuin seiväs eikä hän halunnut ajatella sitä nyt, kun Luna taas viimein oli täällä).

Lunan käsi lävisti Myrtin kun hän yritti ottaa tätä kädestä, niin kuin monesti ennenkin, ja hän mietti taas niitä loitsuja joilla hän ehkä voisi vielä tehdä Myrtistä kiinteämmän olennon. Hänen liikkeensä käsitti sanat 'olen pahoillani, mutta toisaalta ei minulla olisi sinua jollei niin olisi käynyt' ja hän tiesi Myrtin ymmärtävän, vaikka toisinaan tämä itki raastavasti kuolemaansa. Myrtti hymyili vain, katse käännähti pikaisesti kohti salaisen kammion sisäänkäyntiä.

"Tiedätkö miksi täällä ei vieläkään käy ketään?" Myrtti kysyi Lunalta, ohjaten ajatuksiaan muualle, ja odottamatta vastausta jatkoi: "Koska minä asun täällä ja oppilaat pelkäävät että minä seuraisin heitä - ikään kuin minua kiinnostaisi katsella heidän toimiaan kopeissa."

Luna naurahti, sanoi: "Mutta onneksesi meistä muutamat edes uskaltautuvat tänne yhä."

Myrtti nyökkäsi, muisti miettineensä joskus sitä tulevaisuutta kun Lunakin lähtisi jo pois Tylypahkasta (mutta eikö hän ollut jo tottunut yksinäisyyteensä?) eikä hänellä taas olisi ketään. (Eikä hän ymmärtänyt miksi kuolleenakin hänen oli mahdollista tuntea näin vahvasti.)

"Olen miettinyt olisiko sinun mahdollista muuttaa muualle, toiseen rakennelmaan vaikka," Luna puhui, vetäen Myrtin ajatuksistaan takaisin ja herättäen tässä taas sen tunteen, joka ennenkin oli hypähtänyt esiin. "Isäni sanoi joskus, että jos on tarpeeksi vahva yhteys toiseen, voi siirtää tämän toisaalle, ja minä olen miettinyt sitä, olen miettinyt että rakentaisin sinulle samanlaisen luolan kuin aikoinaan."

"Rocaille," Myrtti huokasi, "muistan rakastaneeni niitä jo aikoinaan, kun Binns puhui niistä ainoastaan kenttinä joihin oli upotettu vahvoja taikoja, simpukoita apua käyttäen. Kauniita ja silti vaarallisia."

Luna hymyili, katsoi Myrttiä silmiin. "Juuri niin."

"Miksi?"

Huokaisten Luna kääntyi katsomaan muualle. "Tiedäthän kuinka vähän välitän ajankulusta ja kuinka sinäkin unohdat toisinaan miten se kuluu kun jatkat vain olemassaoloasi. Lukuvuosi lähestyy loppuaan ja minun koulunkäyntini myös."

Silmiään räpäyttäen Myrtti liikkui taaksepäin, poispäin Lunasta. "Sinä et muutenkaan ole viime aikoina käynyt luonani."

"Olen etsinyt keinoja saada sinut pois täältä."

"Tämä on minun kotini," Myrtti vastasi. "Olisivathan ne kauniita, luolat ja taiat ja sinä. Mutta minä pidän Tylypahkasta. Enkä minä koskaan vanhene ja kun sinä vanhenet, sinä kyllästyt minuun."

Luna korahti ja sulki silmänsä, kuunteli sielunsa kvartettia joka toi hänelle aina rauhan. Harvoin, niin harvoin hän turhautui mihinkään, koska hän eli elämänsä rakastaen, tarttuen hetkeen, koska ainoastaan niin hän tahtoi elää, mutta Myrtti - Myrtti eli kiinni menneessä, eli kiinni tapahtumissa joista oli jo aikaa. Heillä oli vaikeutensa, totta kai heillä oli.

"Minä en voi jäädä tänne," Luna sanoi, hetken tai minuuttien päästä. "Ainoastaan kuolemalla."

Ja Myrtti katsoi Lunaa laskelmoiden, eikä kieltänyt tätä. "Tiedän. Olen miettinyt asiaa joskus."

"Olet kertonut minulle joskus."

Myrtti huokaisi tai ynähti, molempia. "Kauanko meillä on yhä aikaa?"

Luna hymyili, hetken niin kuin ennen sotaa, ennen kuolemia. "Kolme viikkoa. Saat miettiä lähdetkö mukaani jos keksin vain keinon."

Myrtti korahti ja katosi putkistoihin, aivan kuten Luna oli arvellutkin. Hän asteli ulos ja pitkin käytävää kohti tupaansa, tietämättä miten tämä vielä päättyisi.

[Arctic Heath]

Kaunis, mukava ficci. Kiva lukea myös Myrtistä ficcejä.

Teksti oli sujuvaa ja kuvailevaa. Pidin tästä paljon, enkä havainnut nyt kirjoitusvirheitäkään (:
Oikein upposin tähän ^^ :,D Ihana tosiaan.
Kiitokset tästä ja pahoittelut huonosta kommentoinnista (:

[Winga]

Arctic Heath, kiitos kaunis kommentistasi

A/N: Kävipä nyt niin että luin tämän pitkästä aikaa ja totesin että tosiaan oon tämmöisen kirjottanut ja että jäipä tämä kesken ja vaikka tykkään avoimista lopuista niin mieleni sanoi että haluan kirjoittaa tähän päätöksen. Joten kirjoitin tähän toisen osan hups.

Kolme viikkoa myöhemmin

Joskus Luna koputtaa. Kop, kop, kop. Aina kolme koputusta, sitten hän avaa oven, tietää, että Myrtti odottaa häntä.

Nytkin.

Kolme viikkoa on kulunut ja Luna on käynyt kahdesti Myrtin luona, puhellut elämästä, jättänyt kysymättä sen, mitä haluaisi tietää. Hän on pakannut tavaransa, valmistautunut tulevaisuuden alkuun, mutta ei vielä tiedä millaiseen.

Myrtti liitää Lunan lävitse kun tämä astuu sisään. ”Hei”, hän sanoo, leijailee takaisin toisen eteen.

”Minä lähden huomenna”, Luna toteaa ykskantaan, koska mitään syytä ei ole pitkittää tätä. Mitään syytä ei ole sanoa jotain ja tarkoittaa toista.

Myrtti huokaisee, välttää murjottamasta kuitenkin, koska viimeiset tapaamiset ovat ikäviä jo muutenkin.

Luna sulkee oven perässään ja kulkee lavuaareille, nojaa niitä vasten. ”Minä lähden huomenna ja minä toivoisin, että tulisit mukanani. Antaisit minun edes yrittää. Rakentaa sen rocaillen.”

Hetken aikaa on hiljaista. Luna ei sano mitään, koska ei ole mitään lisättävää. Myrtti ei sano mitään, koska uskoo, että toisen sydän on ehkä hauras, eikä hän halua särkeä sitä väärillä sanoilla. Lopulta on kuitenkin puhuttava.

”Minä viihdyn täällä.”

Luna puuskahtaa turhautuneena. ”Sinä jäät yksin”, hän mutisee ja sulkee silmänsä, nojaa käsillään voimakkaammin lavuaaria vasten.

”Et sinä ole ainut, joka käy täällä!” Myrtti kivahtaa ja siirtyy Lunan vierelle. ”Olet ehkä se, joka eniten käy, se, jota minun tulee ikävä. Mutta minä olen kuollut! Sinä olet vielä elossa, sinulla on vaikka mitä nähtävänä maailmasta. Et sinä halua rajoittaa itseäsi minuun. Rakentaisit minulle uuden majapaikan, mutta ahdistuisit siitä, että sinun on käytävä luonani, ettet voi jättää minua heitteille. Minä ahdistuisin siitä, etten koskaan tapaisi muita kuin sinua.”

Sanoja seuraa hiljaisuus. Nyt siksi, että Myrtti on vihdoin saanut sanottua, mitä olisi pitänyt jo aiemmin, eikä Luna ole edes ajatellut asiaa. Luna on ollut omalla tavallaan rakastunut, tietenkin, ja ajatellut haluavansa tavata Myrttiä vielä.

”Ehkä sen voisi luoda niin, että pääset molempiin”, Luna sanoo, avaa silmänsä, katsoo Myrttiin.

Myrtti pudistaa päätään. ”Se veisi aikaa. Turhaa aikaa. Voisit käyttää sen muuhun maailmaan tutustumiseen.”

Ei heillä taaskaan ole sanoja toisilleen. Luna huokaisee. ”Minun tulee ikävä sinua.”

”Minunkin sinua. En usko, että edes harkitsisit ehdotustani enää.”

Luna pudistaa päätään. ”Sanothan itsekin, että minulla on elämä edessäni. Ja ehkä olet oikeassa siinä, että kohtelisin sinua väärin. Varsinkin ajantajuni toiminnan takia.”

Luna katsoo Myrtin ohi ja Myrtti tuijottaa seinää Lunan pään yläpuolelta.

”Minä toivoin, että tämä olisi toiminut”, Luna kuiskaa ja Myrtti nyökkää kun hän nousee.

Eivät he sano hyvästi toisilleen. Luna sulkee oven taas perässään, Myrtti tuijottaa hetken perään ennen kuin alkaa liikkua levottomana.