Tuntematta sanaa rakkaus, k-11, songfic (Luna/Voldemort)

[lanoliini]

Kirjoittaja: lanoliini
Ikäraja: k-11
Tyylilaji: Romance
Paritus: Luna/Voldemort (joo, luitte oikein...)
Vastuuvapaus: En omista Rowlingin hahmoja, enkä saa tekstistäni rahaa.
Varoitukset : Minimaalista väkivaltaa.

Tiivistelmä: "Lumihiutaleet lasketuivat sen kapeille hartioille ja tarttuivat sen kauniisiin vaaleisiin hiuksiin. Se nauroi, katsoi taakseen ja ojensi kättään kutsuen luokseen. Sen ametistinvärinen kaapu oli napitettu vuorikristallinapein ja korvakoruina oli pienet vaaleanpunaiset porkkanat. Sen hymy säilyi, kasvoi vain, vaikkei sen eleeseen vastattu - ei tänäänkään. "

A/N: Nonni! Kirjoitin sitten tällaisen tekstin, vaikka a) minähän en kirjoita songficcejä b) en kirjoita tällä kirjoitustyylillä c) inhoan nössöilyä d) oikeesti Voldu on paha kovis <3 (jos et halua lukea epä-IC Voldemostista niin juokse karkuun vielä kun voit)

Biisinä Imagine Dragonsin Demons.

Tuntematta sanaa rakkaus



Lumihiutaleet lasketuivat sen kapeille hartioille ja tarttuivat sen kauniisiin vaaleisiin hiuksiin. Se nauroi, katsoi taakseen ja ojensi kättään kutsuen luokseen. Sen ametistinvärinen kaapu oli napitettu vuorikristallinapein ja korvakoruina oli pienet vaaleanpunaiset porkkanat. Sen hymy säilyi, kasvoi vain, vaikkei sen eleeseen vastattu - ei tänäänkään.


When the days are cold
And the cards all fold
And the saints we see
Are all made of gold


Se luki mielellään, katsoi ulos ikkunasta ja sukelsi unelmiinsa. Ehkä se odotti. Odotti saapuvaksi pelastajaa, joka nostaisi käsivarsilleen ja veisi pois, vaikka se yrittikin väittää muuta. Se väitti, ettei se pelännyt, että sen oli hyvä olla. Sen puheita ei saanut uskoa, piti turruttaa itsensä sen sanoilta, ja suoltaa takaisin myrkkyä, jolla särkeä sen turmeltumaton ja lapsenuskoinen mieli. Sanoa, että mikään ei enää ollut kaunista, eikä mikään muuttuisi hyväksi. Niihin sanoihin uskoi itsekin.


When your dreams all fail
And the ones we hail
Are the worst of all
And the blood’s run stale


Joskus se kävi uhmakkaaksi, tuli viereen seisomaan ja yritti tavoittaa katseen unenomaisilla akvamariininsinisillä silmillään. Silloin oli pakko lyödä, näyttää ettei sellainen käytös sopinut. Silloin piti muistaa pitää omat kasvot ilmeettöminä. Se ei koskaan silloinkaan itkenyt, ei vaikka löisi kuinka kovaa. Veri kasteli sen kasvot, kyyneleet ei koskaan. Loppujen lopuksi se pyysi aina anteeksi, sanoi sanat ja poistui huoneeseensa. Sen lähtö sattui.


I wanna hide the truth
I wanna shelter you
But with the beast inside
There’s nowhere we can hide


Yön pimeydessä oli helpompaa. Ei koskaan haistanut sen lämmintä tuoksua tai nähnyt kuinka se piirsi paljailla varpaillaan näkymättömiä kuvioita kivilattiaan. Saattoi keskittyä vain siihen, mitä itse halusi, oli aina halunnut. Valta, se tuntui hyvältä.


No matter what we breed
We still are made of greed
This is my kingdom come
This is my kingdom come


Sitten tuli aamu. Se kömpi aina sängyn jalkopäähän nukkumaan, juuri ennen auringon nousua. Se teki sen varoen, mutta siihen heräsi aina, vaikka itse teeskentelikin nukkuvansa. Sen lämpö tuntui omalla iholla, kun se veti peiton päälleen ja käpertyi pieneksi. Silloin oli vaikeaa olla liikahtamatta.

Aamuaurinko paljasti sen kalpeilla kasvoilla olevan lian ja ruhjeet. Ruhjeet, jotka olisi voinut jättää tekemättä, jos ylpeys olisi antanut myöten.
Niistä huolimatta se oli kaunis.


Don't wanna let you down
But I am hell bound
Though this is all for you
Don't wanna hide the truth


Aamupalalla se puhui kummallisia, sellaisia asioita, joita ei itse ymmärtänyt ollenkaan. Sillä ei ollut niin väliä, sen ääntä oli rauhallista kuunnella. Se ei koskaan laittanut leivälle voita, vaan söi sellaisenaan, eikä vaatinut yrttiteehensä hunajaa. Sellaisia pieniä hetkiä ja asioita, joiden olisi halunnut kestävän ikuisesti. Niinä hetkiä oli vaikea kuulla järkensä kuiskuttavan, ettei mikään sellainen ollut pysyvää. Se ei ollut todellista. Se loppuisi pian. Mutta kuinka päästää irti?

Särkyvien astioiden ääni sai sen säpsähtämään, mutta se ei juossut karkuun.

Miksei se pelännyt?

Sen täytyisi ymmärtää.


They say it's what you make
I say it's up to fate
It's woven in my soul
I need to let you go


Kädet puristuivat sen kaulalle ennen kuin se ehti astua kauemmas. Kiroukset polttivat kielellä ja koko keho täyttyi räjähtävästä voimasta. Sen silmät revähtivät auki, niissä pilkahti suru. Auringonvalo lankesi sen kasvoille jälleen, kun se yritti haukkoa ilmaa ja kiskoa käsiä kaulaltaan. Turhaan.

Sitten, muisto lumihiutaleista sen pitkillä silmäripsillä, miksi juuri nyt.

Käsien ote herkesi, vaikka niihin yritti valaa voimaa. Ne putosivat painavina sivuille, ja syyllisyys sai ihon kihelmöimään. Toinen vaaleanpunaisista porkkanakorvakoruista oli rikkinäisenä lattialla.

Se putosi polvilleen ja siveli hennolla kädellä kaulaansa. Sen vaaleaan ihoon ilmestyi jälleen uusia ruhjeita muistoksi äskeisestä. Se vapisi hiukan, ja hengitys kulki vaikeasti. Se näytti niin pieneltä, hauraalta ja hennolta. Hän oli melkein särkenyt sen.


Your eyes, they shine so bright
I wanna save that light
I can't escape this now
Unless you show me how


Se nosti katseensa kun sen viereen polvistui, eikä se yrittänyt vetäytyä pois. Sen kasvot olivat ilmeettömät, kun sen poskea kosketti varoen, peläten rikkovansa. Ja sen silmät. Sen katse, joka viimeinkin sai kohdata toisen, varovaisen. Se ei räpäyttänyt silmiään, vaan henkäisi syvään. Sen kasvoilta näki, että se kykeni näkemään kaiken piilotetun tuskan ja pimeyden. Pelon ja yksinäisyyden, vallankaipuun, pahuuden, kenties myös sen pienen hyvän, joka ei vielä ollut menetetty, mutta joka itse oli vaikeaa tiedostaa.

Se näki kaiken.

Se ei irrottanut katsettaan pitkään aikaan, vasta silloin, kun sen silmät olivat niin täynnä kyyneleitä, että se oli niistä sokea.

Kyyneleitä, ensimmäistä kertaa.

Sitten se juoksi pois.


When you feel my heat
Look into my eyes
It’s where my demons hide
It’s where my demons hide
Don’t get too close
It’s dark inside
It’s where my demons hide
It’s where my demons hide


Aamuun oli vielä monta tuntia, se nukkui levollisen näköisenä omassa sängyssään. Kuunvalon turvin ei ollut vaikea hiipiä sen sängyn vierelle. Sen kädet lepäsivät peiton päällä, ja hiukset oli letitetty löysälle palmikolle, johon oli pujotettu pöllön siipisulkia. Tyynyn vieressä oli nahkakantinen kirja, jota se oli lukenut ennen nukahtamistaan. Kirjan nimeä ei kyennyt enää lukemaan, aika oli kuluttanut kultaiset kirjaimet olemattomiin.

Vain heikoilla on tapana toistaa mielessään sanaa "jos".

Mitä jos kaikki olisi toisin?
Mitä jos menneisyytensä voisi muuttaa?

Miksi ne kysymykset eivät jätä rauhaan?

Tällä kertaa sitä katsellessa sen käteen ei voinut olla tarttumatta.


Ei, vaikka silloin huomasi, kuinka kylmä oma käsi olikaan.



***

[Subbe93]

Myönnetään: Ihmettelin kyllä, kun katsoin parituksena olevan Luna/Voldemort... Siis... Huh! Mietin jo, mitä teksti voisi olla, varsinkin, kun Luna on vähän sellainen höppänä, eikä tämä ollut Halkinaurus-osastolla... Täytyy kyllä muutenkin sanoa, että Luna on mulle ficcien suhteen hieman vieras hahmo, en ainakaan muistaisi lukeneeni ficciä, jossa Luna olisi esiintynyt päähenkilönä.

Mutta tämä oli jotekin ihana, niin suloinen :3 Hellyin kovasti. Jotenkin tuo Luna oli vain... niin lunamainen? Siis juuri sellainen, ettei sitä paljoakaan huoleta eikä pelota olla Voldemortin lähettyvillä. Tai ehkä paremmin: Ei osaa pelätä? No kuitenkin... Ja mä en tie, mut jotenkin tykkäsin kovasti tosta, että Lunaan viitattiin sanalla "se". En siksi, että Lunaa pitäisi sillä väheksyä tai mitään, mutta jotenkin, kun mietti sitä Voldemortin kantilta, niin hyvin voisin kuvitella, että kyseinen herra miettisi noinkin "huolettomasta" ihmisestä "se". Ja se oli muutenkin jotenkin... öh... söpöä? Jotenkin Lunaan vain sopi "se".

Tää oli jännästi kirjoitettu, mutta ei lainkaan huono (ainakaan minun makuuni). Vaikka tosin mulla meni kauan tajuta, että tämä ei suoranaisesti kerro Voldemortinkaan näkökulmasta. Vasta tämä: "Hän oli melkein särkenyt sen." sai minut käsittämään sen, muuten olinkin melkein uskotellut itselleni, että tämä oli Voldemortin näkökulmasta. Kieltämättä tulin muutaman kerran miettineeksi, että voiko muka Voldemort olla ihan noin pehmis, mutta löydettyäni tuon selityksen asia hieman selkeni ja muuttui hieman ymmärrettävämmäksi...

Toivottavasti sait kiinni mun pointistani :'D

Mutta kuten sanoin, itse pidin tästä kyllä yllättävän paljon Kiitos!

[Verinen Paronitar]

Tykästyin otsikkoon ja parituskin kutkuttavan jännä, tämä oli taas sellaisia ficcejä, joista ei iloisesti osannut yhtään odottaa, että mitä teksti oikein pitää sisällään 

Pidin kyllä, tässä oli hyvä tunnelma ja jotenkin tosi toimiva tempo. Olen kuitenkin siinä mielessä asennevammainen lukija, etten voi sietää songfic rakennetta, ja ne lyriikat väleissä jäi sitten kokonaan lukematta... Ehkä jos olisi ollut suomenkielinen biisi, olisin voinut sulauttaa sanoitukset osaksi kertomusta, mutta nyt en vaan osaa. En kuitenkaan kokenut kaipaavani tähän mitään enempää, teksti tuntui eheältä ilman biisiä, ficci toimi siis ihan itsekseenkin.

Olit kuvannut Lunan tässä tosi kauniisti ja kipeästi -- tässä oli kaikki se herkkä ja ihana, mitä alkuteoksissa hahmosta saamme, mutta mukaan oli punottu myös niitä vähemmän ihailtavia "kummallisuuksia". Ficcien runotyttö-Luna on jotenkin sellainen, etten koskaan oikein osaa päättää, pidänkö siitä vai en, koska kaikki on aina vinksinvonksin killuessaan jotenkin liian kaunista ja somaa minun makuuni, mutta tässä raadollisemmat jutut toivat hyvää vastapainoa. Kun ei voi ymmärtää, miksi se tyttö sietää tuollaista, mitä se tästä saa, mitä ihmettä se oikein ajattelee.

Mutta sitten se Voldemort... äääh, en nyt oikein tiedä. Aina hahmojen ollessa OoC mietin, että miksi. Tai siis että miksi sitten se paritus tai se hahmo, jos ei toinen kuitenkaan ole se oma itsensä? Tässä kyllä monessa kohdin oli minusta ihan pointti, miksi nimenomaan Luna/Volde on se paritus, eikä Luna/joku muu, mutta ehkä ne aaamuteet ja sen sellaiset veti tähän mukaan sellaista tavallisen elämän makua, joka ei ainakaan minun silmissäni sen Voldemortin yhteyteen sovi. Toisaalta mua ärsyttää kirjoittaa tällaista kommenttiin, koska nää on taas niin maku- ja tulkintakysymyksiä.

Kokonaisuudessaan kuitenkin ihan tykkäilin hämmentävästä Voldemortista huolimatta, kerrontaratkaisu ja tunnelma olivat todella jees. Hauras tunnelma ja kummallinen melankolia kantoivat kauniisti, tässä oli koko ajan sellaista hyvää luopumisen makua.

[Miss-schoolweek]

Tässä oli omat ylä- ja alamäkensä, mutta kokonaisuus oli kyllä vaikuttava. Uskallan väittää, että tekstisi oli oikeastaan pljon lyyrisempää kuin nuo laulunsanat, ja ainakin omassa päässäni luin koko jutun millälie hyräilynuotilla. Pidin erityisen paljon tavasta, jolla toit esiin Voldemortin haurauden, sillä kyllä kaiken sen sielunpilkkomisen jälkeen saakin olla hauras.

Tavastasi kuvata Lunaa mieleeni tuli, että tulkitsen selkeästi hahmoa toisin kuin minä. Sinä olet tuonut hänestä esiin erityisen herkän puolen, itse olen arvellut että hän muuttuisi huonoina hetkinä hyvinkin kovaksi. Toisaalta näkemyksesi on selkeä ja tuot sitä johdonmukaisesti ja kauniisti esiin, ja myös tämä versio on esittämänäsi helppo hyväksyä.

[Ales]

Iltaa!

Muutama (4-5) päivää sitten surffailin menemään (kuten tavallista) täällä finissä ja sen syövereissä ja törmäsin tähän ficciin. Paritus ja otsikko samalla herättivät mielenkiintoni, sekä epäilykseni. Mielenkiinto vei voiton, avasin tämän vain laittaakseni sen kirjanmerkkeihin... Nyt löysin sen sieltä jälleen ja luettuani muutamaan kertaan päätin (ainakin  yrittää) jättää kommentin!

Tosiaan paritus sekä herätti mielenkiinnon tekstiä kohtaan, sekä aiheutti muutamia epäilyksiä. Kuitenkin teksti yllätti minut erittäin positiivisesti kokonaisuudellaan, jola oli varsin hienosti kerätty kokoon.

Pidin tavastasi kuvailla tekstiä Voldemortin kannalta, kuinka hän näki asian. Hienona tehokeinona  toimi "se" sanan käyttäminen Lunasta puhuessa. Se korosti Voldemortin halveksuntaa ja tietyllä tapaa myös hänen epäinhimillisyyttään.
Lunasta olit saanut pidettyä vanhaa ja tuonut lisäksi uutta. Toit hänestä esiin vähän herkemmän puolen, vaikkakin se oli melko vähäinen.

Tekstisi oli hyvin etenevää ja soljuvaa ja ainakin houkutteli minua lukemaan (: Tykkäsin, kokonaisuudessaan oikein kaunis tuotos.

Kiitos, ja anteeksi mahd. kirjoitusvirheet, puhelimella tämän kommentin väsäsin.
-A

[invisible deer]

Uhhuh, mulla ei oikeastaan olisi aikaa tähän kommenttiin. Silti pakko kommentoida, koska oli kyllä sellainen paritus, että pakko sanoa jotain, kuten: Voldu on kovis!! Prkl mitä nössöilyä.

Veristä Paronitarta komppailen songfic rakenteen kanssa, yäk. Toisaalta biisi nyt oli jo entuudestaan tuttu ja muistin sanatkin ulkoa, niin eipä tarvinnut niiden tulkitsemiseen käyttää aikaa. Avasin tämän, koska hitto mikä paritus. En saa näitä kahta kyllä yhtään minnekkään yhdessä, varsinkaan aamukahville tai vierekkäin nukkumaan. Toisaalta aikamoinen kuiluhan näiden välissä oli.

Rakastin sitä, että Lunaan viitattiin sanalla se. Tuli sellanen fiilis, että Voldemort halusi tietoisesti erottaa Lunan itsestään ja laskea sen arvoasteikolla ihan mitättömälle tasolle, sillä hän ei muuten välitä kenestäkään niin alhaisesta. Vaikkei Voldu nähnytkään Lunaa todellisuudessa tässä valossa, mutta kaipa se toimii vallan mainiosti erottamaan heidät toisissaan, kun toinen on kotitontun tasolla arvomaailmassa. Koska valta on ainoa oikea rakastaja ja sitä rataa. Ei mutta tuo se -sanan käyttö meni kyllä ihan nappiin. Ja Lunan mielialat oli tosi kauniita ja todentuntuisia.

Viimeisenä niittinä tuo loppu, sillä Luna ei itkenyt itselleen. Ei, vaikka oli hakattavana ja halveksunnan kohteena. Ensimmäinen kerta, kun hän itki, oli Voldemortin takia, koska Luna välittää kaikista.

Tämä oli kyllä aika mielenkiintoinen luettava. Ja otsikko oli ihana myös, sille kunniaa! Kiitos tästä.

Ensimmäinen kommentti kuukausiin, olen ihan ruosteessa.

[FractaAnima]

Ah, avasin tämän koska lanoliini + Luna/Voldemort on pettämätön yhtälö! Muistan vieläkin kuinka liekeissä olin lukiessani Makean veden limppejä (joka yhäkin on yksi lemppareistani).

Teksti oli täynnä sitä ihanaa Lunamaista kuvailua, vaaleanpunaisia porkkanakorviksia ja pöllönsulkia hiuksissa. Toimivaa! Vähemmän toimivaa on songficcien rakenne (jota itsekin kyllä käytän). Eihän se hyvältä näytä, mutta minkäs teet, kun sanat sopivat tekstin tasolla väleihin todella hyvin. Sain myös ihan erilaisen kosketuspinnan tuohon biisiin, mikä on aina positiivista.

Veri kasteli sen kasvot, kyyneleet ei koskaan.

Tämä kohta oli vaikuttava ja sen erinomaisuutta lisäsi se, että lause kumottiin lopussa. Myös se, että silloin Luna vihdoin itki ja vihdoin juoksi karkuun oli koskettavaa. Ei väkivalta tai muut kauheudet vaan ihmisen sisäinen tuska on se, joka rikkoo Lunan mielen.

Tässä on paljon aineksia, joista on koottu hyvä teksti.
Muhun selvästi tehoaa nössö Voldu.

Kiitos!

- Frac

[lanoliini]

Woup, tuhma kirjoittaja ilmoittautuu (miten ihmeessä voin missata sen, että on tullut kommentteja)!

Ihan huiman paljon kiitos kaikille palautteesta, niin risuista kuin ruusuistakin. Tämä on ensimmäinen ja todennäköisesti myös ainoa songfic, jonka tulen kirjoittamaan, koska en itsekään usein niille niin lämpeä, mutta pakko oli mielenkiinnosta kokeilla yksi kirjoittaa itsekin. Mahtava kuulla, etten ihan vetänyt hommaa suohon

Halirutistuksia palautetta antaneille! <3

- lanoliini