Anteeksi kun kommentointi vei näin kauan. Olin erittäin yllättänyt synttäritekstien määrästä ja näiden kommentointi onkin vienyt aika paljon aikaa. Halusin kuintekin jättää ihan kunnon kommentin, koska arvostan sitä ihan älyttömän paljon, että ihmiset ovat kirjoittaneet minun synttäreikseni tekstejä! Ja tosi mahtavaa, että minun synttärini rikkoivat kirjoitustaukosi! Hienoa, että olet palannut tämän raapalekokoelman pariin, tämä on kyllä upea luomus! Nämä oli niin hienoja raapaleita, että haluan nyt kommentoida ihan jokaista erikseen.
Kerranhan täällä eletäänTämä oli uskomattoman kaunis ja raastava teksti. Luopumisen teema tunki tässä kaikista vahvimmin läpi ja tunsin itsekin hahmojen ahdistuksen. ALS on järkyttävä sairaus, olisi aivan kamala tietää joutuvansa kokemaan hitaan ja tuskaisen kuoleman. Tosiaankin täällä eletään vain kerran ja joidenkin ihmisten tapauksessa vain hetken. Kamalaa ajatella, että joku sairastuisi tuohon noinkin nuorena ja joutuisi luopumaan ensin toimintakyvystään ja sitten vielä elämästään, ennen kuin olisi päässyt siitä kunnolla nauttimaan. Elämä osaa olla välillä niin epäoikeudenmukaista :/
Tykkään erittäin paljon tästä miljööstä. Jostain syystä kuvittelin aluksi tyttöjen olevan Suomessa ja koko mielikuva täytyikin rakentaa täysin uusiksi, kun tajusin tapahtumapaikan olevan Intia. Rauhaisa intialainen ranta on kyllä aivan täydellinen paikka tälle kohtaukselle. Koskaan en ole Intiassa käynyt, mutta varmasti on upea maa, jossa on paljon koettavaa. Uskaliasta tytöiltä nukkua taivasalla, mutta kai tuossa tilanteessa on valmis heittäytymään ja varovaisuus ei tunnu enää yhtä tärkeältä. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi he lähtivät heti Intiaan, itsekin olisin tuossa tilanteessa varmasti lähtenyt ulkomaille, kun vielä tilaisuus oli nauttia matkasta täysillä. Vaikka tuskin sitä ihan täysillä pystyy nauttimaan, kun takaraivossa on ajatus siitä, että tämä on luultavasti viimeinen matka koskaan.
Tyttöjen suhde on suloinen. Anna ei tunnu aivan täysin ymmärtävän sitä, mitä Sini käy läpi, mutta tuskin kukaan sitä pystyisikään ymmärtämään. Ihanaa, että Anna on kuitenkin halukas toteuttamaan Sinin suunnitelmat, eikä yritä pistää vastaan matkustamiselle. Tämä matka on selvästi Sinille tärkeä ja ihanaa, että Anna on häntä tukemassa.
”Tanssitaan”, Sini sanoo. Hän on kohta jalkeilla ja kiskoo Annankin ylös, hymyilee.
Tämä on suosikkikohtani tässä, koska se on kaunis, suloinen ja samalla aivan kamalan surullinen. Rannalla tanssiminen aaltojen tahdissa on ihanan romanttista, mutta samalla taustalla on pakko tanssia nyt kun se on vielä mahdollista. Itse olen tanssinut pienen ikäni ja tanssi on minulle henki ja elämä. Liikuntakyvyn menettämisessä kauheinta olisikin se, että tietäisin, etten voi enää tanssia. Jos olisin Sinin tilanteessa, en varmasti muuta tekisikään kuin tanssisin koko ajan.
Tämä on todella kaunis hetki. Katkeransuloinen. Ihanaa, että tytöt saavat vielä viettää tällaisia ihania onnelisia hetkiä, vaikka koko ajan yllä leijuu tietoisuus tulevasta. Ja epätietoisuus siitä, kauan vielä on aikaa. Tauti voi edetä hitaasti, aikaa voi olla vuosia tai sitten hyviä päiviä saattaa olla vain kourallinen jäljillä. Aivan kamala tilanne.
JäähilettäTämä olikin kiinnostava teksti! Tykkään paljon jääkiekosta ja haluaisin lukea siitä enemmän, mutta en saa RPF-ficeistä mitään irti, koska en tunne pelaajia. Olisi kyllä tosi kiva, jos kirjoitettaisiin enemmän lätkään liittyviä originaaleja. Lukisin kyllä tosi mielelläni pidemmänkin tekstin tällä teemalla! Mielenkiintoinen ja myös helposti samaistuttava aihe.
Tässä pohjavire on helposti samaistuttava, vaikka itselleni jääkiekko ei olekaan se juttu. Kuitenkin tunne siitä, kuinka vanhemmat yrittävät työntää elämään toteutumattomia unelmiaan on erittäin tuttu. Silloinkin kun molempien toiveet kohtaavat, alkaa omakin unelma tuntua ahdistavalta, kun joutuu kuuntelemaan painostusta. Silloin helposti tulee luonnollisena reaktiona alkaa taistella vastaan, vaikka pitäisikin tehdä yhteistyötä. Tuttu on myös tunne siitä, että sillon kun jossain onnistuu, ei vanhempia tunnu kiinnostavan lainkaan, mutta heti epäonnistumisen koittaessa muistetaan kyllä kertoa, että ei tästä tulee mitään tätä tahtia.
Eero vaikuttaa todella sympaattiselta tässä, tykästyin hahmoon. Itselläni ei koskaan ole ollut yhtä kunnianhimoisia unelmia kuin NHL (tai on, mutta en ole uskaltanut niitä tavoitella), joten en ihan täysin edes voisi ymmärtää, kuinka raskasta tuon luokan unelmien tavoittelu on. Upeaa, että Eero kuitenkin jahtaa unelmiaan kaikesta ahdistuksesta huolimatta! Pidin tästä loppuratkaisusta erittäin paljon. Hienoa, että Eero jatkoi unelmien tavoittelua kunhan oli vain löytänyt oman tapansa ratkaista ongelmat. Joskus täytyy vain unohtaa muut ja muiden mielipiteet ja kuunnella itseään. Pidin myös tästä rakenteesta, että lopun käännekohta oli jaoteltu omaksi pätkäkseen. Siitä tuli tunne, että ei tämä muutos ole hetkessä syntynyt ja noista ahdistuksen tunteista on jo kulunut aikaa ja muutos on vaatinut paljon työtä.
Unohtaminen oli mahdotonta, mutta vaikeinta oli päästää irti. Oli pakko lakata laskemasta hutilaukauksia, kiekonmenetyksiä ja syöttämättä jättämisiä – ne oli pakko laskea menemään. Oli pakko ajatella vähemmän ja alkaa uskoa, koska lopulta hänkin hengitti jäähilettä. Se pisteli keuhkoja ja satuttikin, mutta se oli hänen raikkainta happeaan.
Kun oli päästänyt irti, saattoi saada taas kiinni, eikä lopulta enää ollut pakko – hän halusi.
Tämä kolahti kunnolla. Tässä on sellaisia ajatuksia, jotka tulisi itsenikin pitää mielessä, ne vain tuppaavat turhan usein unohtumaan ja asioista, joista ennen nautti täysillä tuleekin pakkopullaa. Erityisen paljon tykkään hengitysajatuksesta. Itse olen aina mieltänyt tanssin ja sitä kautta sata muutakin asiaa, kuten kirjoittamisen ja kaiken taiteen, hengityksen kautta. Kun vain keskittyy hengittämiseen, on helpompi rentoutua ja antautua täysin tekemiselle ja turhat ajatukset jäävät mielen perukoille.
Tämä oli ihanan toiveikas ja positiivinen. Kivan erilainen näkökulma muihin teksteihin verrattuna: joskus luopuminen voikin olla positiivinen asia.
Kaunis kaiken jälkeenTähän taas en samaistunut, mutta pidin tekstistä silti. Olen joutunut seuraamaan useammankin ihmisen kamppailua syövän kanssa ja myös yhden rintasyövän. En voi edes yrittää ymmärtää, mitä kaikkea nämä ihmiset ovat käyneet läpi, mutta uskon, että Tarun ahdistuksessa on kyse paljon muustakin, kuin epätäydellisestä ulkonäöstä. Syöpä vie paljon ja hiustenlöhtö, arvet ja muut kehon muutokset ovat vain osa menetyksiä, mutta tuntuvat varmasti pahalta siitäkin syystä, että ne ovat jatkuva muistutus sairaudesta.
Tämäkin käsitteli sairautta ja tämä on kyllä sopiva teema tähän, koska sairastuessa tosiaan joutuu luopumaan paljosta. Tässä ei kuitenkaan vellota epätoivossa vaan ahdistus on uskottavaa. Varsinaiseen rinnanpuuttumisahdistukseenkaan en samaistu, voisin hyvillä mielin luopua toisesta tai vaikka molemmasta rinnasta, ei niiden puuttuminen tekisi minusta yhtään vähemmän kaunista. Mutta kuten sanoin, Tarun ahdistus on varmasti paljon syvempää, kuin miltä aluksi vaikuttaa ja varmasti sen takia en sitä pystykään ymmärtämään. Todella surullista, että Tarun parisuhdekin on kärsinyt tämän asian takia.
Pidin siitä, että todellinen ongelma paljastettiin vasta lopussa. Aluksi ajattelin, että Taru haikailee menetettyä nuoruutta ja kokee nyt vanhana olevansa vähemmän kaunis. Kyse olikin jostain paljon syvemmästä ja olin yllättynyt, kun tuli puhe rinnoista. En ole koskaan ymmäränyt, miksi rinnat ovat niin monelle tärkeä asia, mutta ilmeisesti monenkin ihmisen naiseus on niihin vahvasti sidottuna. Alussa puhutaan siitä, että Taru katseli mielellään valokuvia puoli vuotta sitten, joten ilmeisesti kyse on uudesta asiasta ja se ehkä selittää Tarun vahvan reaktion.
Maailmanlopun maisemaNo niin, sitten päästään viimein tähän tekstiin! Aiemmat pätkät olivat niin arkisia ja helposti samaistuttavia, että zombit tulivat kyllä täytenä yllätyksenä! Ajattelin aluksi maailmanlopun olevan vain metafora, mutta se olikin paljon konkreettisempaa. Äkillinen suunnanmuutos mutta piristävä ja mieleinen sellainen! En itsekään ole suurin zombifani, mutta tykkään hirveästi maailmanlopun kuvailusta ja sen pohdiskelusta ja kyllähän zombit on helpoin ratkaisu tällaisessa pikkutekstissä, kun niitä ei tarvitse sen suuremmin selittää, vaan jokainen ymmärtää, etteivät zombit ole kiva juttu
En ole koskaan nähnyt Mikaelinen kirkkoa livenä, mutta kuvien perusteella näyttää erittäin kauniilta rakennukselta, joka sopii hyvin tähän tilanteeseen. Tykkään myös ajatuksesta, että kirkko on tämä maailmanlopun maisema. Jos maailma tuohon loppuisi, ainakin se loppuisi kauniisti. Muutenkin tämä kaunis maisema ja kesäaurinko tuovat kivan kontrastin tekstin synkälle aiheelle. Jollain tapaa kuolema on aina karumpaa ja todellisempaa päivänvalossa.
He ovat Emilian äidin asunnossa, ja kaunis, linnamainen kirkko on Emilian lapsuudenmaisema. Emilian äiti työskentelee – työskenteli – siellä kanttorina, eivätkä he tiedä, missä tämä on.
Tästä tykkään, koska kirkko ei ole vain kaunis rakennus, joka on nyt pilattu, vaan sillä on Emilialle paljon suurempi merkitys. Kanttorina toimiminen jo itsessään herättää tietynlaisia konnotaatioita ja ehkä kanttorit eivät ole niitä todennäköisimmin zombeja vastaan selviytyjiä. Tämäkin jo luo vahvemmin sitä tunnetta, että Emilian äiti tuskin on enää elossa. Ja vaikka olisikin, niin tuskinpa tämä kanttoriksi palaisi, ellei sitten järjestettäisi zombimessuja.
Pidän siitä, että vain veritahrat paljastavat, että kaikki ei ole hyvin. Ja toki kaupungin tyhjyyskin kielii sitä, että jotakin poikkeuksellista on meneillään. Muuten kaikki on kuitenkin ulkoisesti ennallaan ja varmasti siksi on hankalaa päästää irti menneestä. Kaikki kauniit muistot ovat siinä käden ulottovilla mutta silti tavoittamattomissa. Hetkeksi on kuitenkin helppo unohtaa, mitä ympärillä tapahtuu ja olla niin kuin kaikki olisi edelleen hyvin.
Ei tämä loppujen lopuksi niin kamalan angstinen ole, ei ainakaan tämä hetki. Tässä on surua ja haikeutta, mutta kaiken tuon kauheuden keskellä tämä on hyvä hetki. Tässä on myös pieni toivon kipinä taustalla. Emilian äiti saattaa olla kunnossa, Emilialla ja Siirillä on toisensa ja sillä hetkellä he saavat olla rauhallista. Ja arvostan femmeä, se oli erittäin suloista, vaikka taustalla olikin.
Emilia hapuilee Siirin kättä ja painaa kämmenselälle suukon. He ovat hiljaa, katselevat ehkä kumpikin lintutornista avautuvaa maisemaa joka näyttää samalta kuin aina, tavalliselta ja kaikessa tavallisuudessaan niin houkuttelevalta.
”Olisihan se hienoa”, Emilia sanoo. ”Nähdä, ettei koko maailma ole loppunut.”
Loppu oli ihana! Kamalan haikea mutta samalla jollain tapaa toiveikas. Ehkä jossain on ihmisiä hengissä, ehkä jonain päivänä kaikki on taas hyvin. Ehkä johtuu siitä, että tämä zombivallankumous on tuore asia, mutta tytöillä tuntuu olevan vielä toivoa jäljellä ja se tuo mukavan positiivisen vivahteen tähän tekstiin. Jos miettii luopumisen teemaa, niin tämän kohdalla ajattelisin, että vaikka paljon on jo menetetty, toivosta ei saa silti luopua.
Nämä tekstit muodostavat kyllä jännän kokonaisuuden. Hienosti olet saanut saman teemaan jatkumaan kaikissa teksteissa, vaikka aiheet heittelevät laidasta laitaan. Näissä myös käsitellään raskaita aiheita piristävänä erilaisesta näkökulmasta. Negatiiviset puolet tiedostetaan, mutta osataan nähdä myös positiivinen. Näistä tulee sellainen "mistä vaan voi selvitä" olo.
Pidän kovasti henkilöiden nimistä. Näin lyhyissä teksteissä olisi mahdollista jättää hahmot nimeämättä, mutta nimet tuovat lisää persoonaa hahmoihin. Ja nimet ovat hyvin tavanomaisia, joka vahvistaa tunnetta, että nämä asiat voisivat tapahtua kenelle tahansa (no ei ehkä zombit). Kyse ei ole hypoteettisista tilanteista, vaan persoonallisista hahmoista, jotka ovat joutuneet käymään läpi yhtä jos toista menetystä.
Kiitos paljon tästä! Tykkäsin tosi paljon tästä tekstikokonaisuudesta. Tämä poikkeaa paljon teksteistä, joita yleensä luen ja olikin todella virkistävää vaihtelua. Pitäisi ehdottomasti lukea tällaista enemmänkin! Kiitos valtavasti tästä synttäritekstistä, se ilahdutti valtavasti <3
//Tämä kommentti on ollut auki viikon ja olen kirjoittanut sitä pienissä pätkissä, mutta aina aika on loppunut kesken. Nyt tämä valmistui jo hävyttömän myöhässä, tarkoitus oli tosiaan kommentoida paljon aiemmin.
