Sodan hinta -Spurttiraapalekokoelma, K-11 ~ Kelmit ~ Valmis 24.4.-14

[Subbe93]

Kokoelman nimi: Sodan hinta
Kirjoittaja: Subbe93
Genre: Angst, Deathfic, Drama
Ikäraja: K-11
Päähenkilö: James Potter, Peter Piskuilan, Sirius Musta, Remus Lupin

Summary: Tylypahkan jälkeen piti alkaa elämä. Sitten tuli sota, joka vaati oman hintansa. Hinnan, joka maksoi toisille paljon enemmän kuin toisille. Kaikki ne unelmat perheistä, yhdessä olosta, kelmien lupaukset ikuisesta ystävyydestä ja nuoruudesta... Kaikki ne katosivat sinä Halloweenina.

A/N: Kokoelma perustuu siis neljään raapaleeseen, jotka liittyvät toisiinsa löyhästi, mutta voit hyvin lukea ne erikseenkin, eivät ole riippuvaisia toisistaan.

Sisällysluettelo:

1. James Potter: Aurorin huoli, S
2. Peter Piskuilan: Viimeinen mahdollisuus kääntyä, K-13
3. Sirius Musta: Syyttömän tuska, K-13
4. Remus Lupin: Viimeinen taistelu, S

Vastuunvapaus: Hahmot ja maailma kuuluvat Rowlingille.

//Rutto muokkasi otsikkoon korkeimman ikärajan.

[Subbe93]

Päähenkilö: James Potter
Genre: Drama, lievä angst
Ikäraja: S
Summary: James ei aikonut vetäytyä tästä taistelusta. Ei, vaikka Albus olikin kehottanut heitä piiloutumaan jonnekin turvaan. Tämä oli yhtälailla Jamesin kuin muidenkin taistelu.

A/N: Spurttiraapale III, sana: Vartija

1. Aurorin huoli

Tummahiuksinen mies katseli ilmeettömin kasvoin, miten kaksi ankeuttajaa ottivat hänen tuomansa kuolonsyöjän huostaansa ja lähtivät viemään tätä kohti selliä.

”Tämä kostetaan, Potter, kuuletko?” kuolonsyöjä karjui yrittäen turhaan kamppailla itseään irti ankeuttajien tiukasta otteesta. ”Et pysty pysäyttämään meitä! Pimeyden lordi nousee, eikä teillä tule olemaan mitään toivoa!”

Niin heistä jokainen oli sanonut vuorollaan. James oli kuullut sen jo monta kertaa ennenkin, vaikkei ollutkaan vielä kauaa työskennellyt aurorina. Voldemortin voimistuminen ja kuolonsyöjien lisääntyminen piti hänet kiireisenä monien kokeneimpien auroreiden tavoin, mutta hän ei valittanut. Jos sillä vain saisi tehtyä maailmasta edes hitusen paremman paikan ihmiskunnalle ja hänen pienelle pojalleen, se olisi sen arvoista.

Harry… Siitä oli jo reilu vuosi, kun Lily oli synnyttänyt heille kauniin ja hyvin suloisen pojan. Tuo pieni poika oli Jamesin piristys raskaan ja pitkän työpäivän jälkeen. Muistot elävistä silmistä, leveästä hymystä ja uteliaisuudesta elämää kohtaan saivat isän raskaimmatkin huolet katoamaan edes hetkeksi jopa Azkabanin ankeiden muurien sisäpuolella. Ajatuskin siitä, miten Harry kikattaisi, kun James nostaisi poikansa ilmaan ennen kuin sulkisi tämän hetkeksi syleilyynsä, sai hänet unohtamaan vankilan tuottaman ahdistuksen, vastenmielisyyden ja inhon, jota hän piilotteli aina ilmeettömien kasvojensa takana kävellessään vankien ohi. Vankien, jotka olivat menettäneet ilonsa, elämänsä, pahimmillaan jopa mielenterveytensä.

James ei aikonut vetäytyä tästä taistelusta. Ei, vaikka Albus olikin kehottanut heitä piiloutumaan jonnekin turvaan. Tämä oli yhtälailla Jamesin kuin muidenkin taistelu. Hän taistelisi ystäviensä rinnalla ja suojelisi perhettään loppuun asti. Ja vaikka hän kaatuisikin täyttäessään Azkabania Voldemortin kannattajilla, hän tiesi, että Sirius, Remus ja Peter pitäisivät Lilystä ja Harrysta huolta.

Astuessaan takaisin ulkoilmaan James vilkaisi vielä kerran tuota ankeuttajien vahtimaa rakennusta. Hetken hän toivoi, ettei ketään hänelle rakas ihminen joutuisi koskaan astumaan noiden seinien sisäpuolelle, ei ainakaan vankina. Sitä kohtaloa hän ei soisi kenellekään. Sitten hän karisteli päivän tapahtumat hartioiltaan ennen kuin kaikkoontui takaisin kotiin unohtaakseen edes hetkeksi sodan ja nauttiakseen Halloweenista perheensä ja ystäviensä kanssa.

[Subbe93]

Päähenkilö: Peter Piskuilan
Genre: Angst, drama
Ikäraja: K-11
Summary: Nyt olisi viimeinen mahdollisuus kuolla uskollisena ystävänä, jäädä muistetuksi Pimeyden lordin uhmaamisesta…

A/N: Spurttiraapale III, sana: Tatuointi

2. Viimeinen mahdollisuus kääntyä

”Oletko aivan varma, Matohäntä?”

Tuo hyytävä ääni sai Peterin värähtämään pimeänä Halloween iltana. Varoen hän vilkaisi edessään seisovaa tummaa hahmoa, jonka henkilöllisyyden huppu varjosti. Mutta Peter tiesi. Hän tiesi, olihan hän itse ohjannut miehen Godrickin notkoon.

Vielä oli mahdollisuus perääntyä. Vielä oli mahdollista uhmata tuota hahmoa, ilmiintyä Potterien ovelle ja käskeä Jamesia pakenemaan. Vielä hänellä olisi mahdollisuus nostaa sauvansa ja yrittää estää tuleva murha. Nyt olisi viimeinen mahdollisuus kuolla uskollisena ystävänä, jäädä muistetuksi Pimeyden lordin uhmaamisesta…

Mutta Peter pelkäsi kuolemaa.

Raskain mielin Peter nyökkäsi pienesti. Hän tuijotti onnettomana jalkoihinsa kuullessaan hupun uumenista tyytyväisen hymähdyksen.

”Hyvää työtä”, Voldemortin viileä ääni sanoi, ja Peter näki sivusilmällä, miten mies käveli hänen ohitseen.

Peter sulki silmänsä ja kuunteli, miten Voldemortin askeleet vaimenivat. Hän ei uskaltanut liikahtaa. Hän ei uskaltanut kääntyä katsomaan, miten Pimeyden lordi lähestyi Pottereiden taloa.  Peter ei kyennyt muuta kuin puristamaan kätensä nyrkkiin ja antaa tunteidensa taistella sisällään: Oliko hän tehnyt oikein?

[Subbe93]

Päähenkilö: Sirius Musta
Genre: Angst, deathfic
Ikäraja: K-11 (varoiks)
Summary: Sirius painoi otsansa kylmää seinää vasten ja sulki silmänsä menetyksen tuskasta. Hänen paras ystävänsä oli poissa, Harry oli jäänyt orvoksi ja petturi oli päässyt kuin rotta häkistään.

A/N: Spurttiraapale III, sana: Vahinko

3. Syyttömän tuska

Sirius Musta mulkoili mielipuolisesti Azkabanin kiviseinää. Kalterit kolahtivat hänen takanaan kiinni. Katkeruus, viha ja suru poukkoilivat seinästä seinään ja Sirius teki kaikkensa pitääkseen itsensä edes jotenkin järjissään.

James oli kuollut. Lily oli kuollut. Ja se helvetin Peter…

Raivo kuohahti hänen sisällään pelkästä nimen ajattelemisesta. Pystymättä enää hillitsemään itseään hän karjaisi ja löi nyrkkinsä seinään. Hitto soikoon, jos hän ei olisi kuvitellut olevansa ovela käskemällä Jamesia ja Lilyä vaihtamaan hänet Peteriin, sitä ei olisi tapahtunut! Jos hän olisi pysynyt itse salaisuudenhaltijana, he olisivat vieläkin elossa, eikä hänen olisi koskaan tarvinnut nähdä pientä Harrya talon raunioilla.

Sirius painoi otsansa kylmää seinää vasten ja sulki silmänsä menetyksen tuskasta. Hänen paras ystävänsä oli poissa, Harry oli jäänyt orvoksi ja petturi oli päässyt kuin rotta häkistään. Sen sijaan Sirius, joka oli yrittänyt suojella ystäviään, oli onnistunut hankkimaan itselleen sellin Azkabanista. Miten tässä oli näin käynyt?

Sirius kääntyi ja nojasi seinää vasten katsellen kaltereiden välistä likaista käytävää. James oli monia kertoja puhunut Azkabanista ja siitä, miten vastenmielistä siellä oli käydä. Hetken Sirius melkein toivoi, että Jamesin kasvot ilmaantuisivat kaltereiden taakse leveä virne kasvoillaan ja kertoisi kaiken olevan vain huonoa pilaa. Tai sitten tämän kasvoilla olisi ihmetystä: ”Mitä ihmettä sinä teet täällä, Anturajalka? Ethän sinä ole mitään tehnyt…”

Mutta James ei enää koskaan tulisi, ja Sirius tiesi sen. James oli poissa. Ainoa ystävä oli enää Remus, eikä Sirius olettanut saavansa Remukselta minkäänlaista tukea tai anteeksiantoa. Olihan hän juuri kaikkien mukaan pettänyt Potterit ja tappanut kahdentoista jästin joukossa myös Peterin.

Ja juuri Peter olisi ainoa todiste hänen syyttömyydestään.

[Subbe93]

Päähenkilö: Remus Lupin
Genre: Angst, deathfic
Ikäraja: S
Summary: James, Lily, Sirius ja Peter. He olivat ihmisiä, joita Remus oli rakastanut, ihmisiä, jotka olivat rakastaneet häntä. Ystäviä, jotka olivat olleet hänen luonaan ja hänen tukenaan juuri silloin kun hän oli heitä kaivannut. He olivat olleet Remuksen tukipilarit, jotka olivat pitäneet hänet pystyssä, kiinni elämässä.

A/N: Spurttiraapale III, sana: Aamu
         Velhojen perhepotretti 3.0, Lupinin perhe, Remus

4. Viimeinen taistelu

Aamuauringon ensisäteet alkoivat vallata maailmaa, työnsivät yötä syrjään saadakseen hetken olla valloillaan ennen kuin se kasvaisi päiväksi ja vanhenisi jälleen kerran illaksi ennen yön tuloa. Aurinko oli innokas ja hieman kärsimätön, varsinkin tänä aamuna. Uusi rauhan aika oli koittanut, Voldemort oli poissa, ihmiset juhlivat ympäri maailmaa, ja aurinko halusi liittyä heidän onneensa.

Silti erään talon keittiön pöydän ääressä istui mies, joka ei juhlinut eikä edes näyttänyt iloiselta. Mies vain istui kasvot käsiinsä painettuina eikä liikahtanutkaan. Ei edes silloin, kun aamuauringon säde sai venytettyä itsensä ikkunasta sisään yrittäen saada miehen edes hitusen piristymään.

Tänä aamuna Remus Lupinia ei tuntunut piristävän mikään. Aamulla saapunut kirje ja Päivän Profeetta olivat saaneet hänen maailmansa romahtamaan kertaheitolla. Menetyksen tunne painoi paljon enemmän kuin ilo pahuuden kukistumisesta.

James, Lily, Sirius ja Peter. He olivat ihmisiä, joita Remus oli rakastanut, ihmisiä, jotka olivat rakastaneet häntä. Ystäviä, jotka olivat olleet hänen luonaan ja hänen tukenaan juuri silloin kun hän oli heitä kaivannut. He olivat olleet Remuksen tukipilarit, jotka olivat pitäneet hänet pystyssä, kiinni elämässä.

Sitten kaikki oli romahtanut. James oli kuollut, Lily oli kuollut. Peter oli kuollut ja Sirius oli paljastunut petturiksi, murhaajaksi. Kaikki oli viety häneltä yhdessä hetkessä. Ilo ja onni olivat valuneet hiekan tavoin hänen sormiensa lomitse olemattomiin, eikä jäljelle ollut jäänyt kuin suru ja yksinäisyys.

Remus nosti kasvot käsistään ja kieltäytyi vilkaisemasta Albuksen kirjettä Lilystä ja Jamesista, saati Päivän Profeettaa, jonka etusivulla Sirius Mustan kasvot vääntyivät mielipuoliseen nauruun. Hän suuntasi tuskaisen katseensa ikkunaan, josta näki auringon valaiseman pihamaan. Jossain tuolla ihmiset juhlivat Pimeyden lordin kukistumista, nostivat maljoja Harry Potterille, pojalle, joka jäi eloon, ja unohtaisivat kaiken sen keskellä henkensä menettäneet.

Siihen Remus ei kyennyt. Hän ei pystynyt unohtamaan Jamesia, Lilyä ja Peteriä, ei edes Siriusta. Koko muulle maailmalle sota oli ohi, mutta ei Remukselle. Hänellä oli käytävä viimeiseen taisteluun. Taisteluun, josta hänen oli selvittävä yksin.

[sumuinen]

Aivan ihanat raapaleet. Kuvaa kauniisti kelmejä aikana kun Lily ja James kuolivat ja Siriusta pidettiin petturina.
 

Peter sulki silmänsä ja kuunteli, miten Voldemortin askeleet vaimenivat. Hän ei uskaltanut liikahtaa. Hän ei uskaltanut kääntyä katsomaan, miten Pimeyden lordi lähestyi Pottereiden taloa.  Peter ei kyennyt muuta kuin puristamaan kätensä nyrkkiin ja antaa tunteidensa taistella sisällään: Oliko hän tehnyt oikein?

Anteeksi melko pitkä lainaus, mutta tämä kuvaa mielestäni todella hyvin Peterin luonnetta. Hän on vain epävarma poika, joka pelkää kuolemaa. Jotenkin antoi erilaisen näkökulman Piskuilaniin.

Sirius painoi otsansa kylmää seinää vasten ja sulki silmänsä menetyksen tuskasta. Hänen paras ystävänsä oli poissa, Harry oli jäänyt orvoksi ja petturi oli päässyt kuin rotta häkistään.

Mutta James ei enää koskaan tulisi, ja Sirius tiesi sen. James oli poissa.

Kuvaat kauniisti Siriuksen tuskaa. (olenko outo kun ajattelen tuskan olevan kaunista?) Jälkimmäinen lainaus on ehkä hiukan  kliseinen mutta silti iskee täysillä.

Ilo ja onni olivat valuneet hiekan tavoin hänen sormiensa lomitse olemattomiin, eikä jäljelle ollut jäänyt kuin suru ja yksinäisyys.

Tästä olisin voinut taas lainata vaikka koko kappaleen, mutta päädyin lainaamaan tämän lauseen kauniin vertauskuvan (? Sori termistö vähän hukassa) vuoksi.
Kaikkiaan aivan mahtava ficci (tai raapalekokelma, mikälie) ja minun sanavarastossa ei löydy tämän kuvailemiseen kuin sanat kaunis, ihana ja täydellinen.
Anteeksi huono kommentti, mutta tämä on vasta toinen tänne kirjoittamani ja en ole vielä kovin hyvä tässä, mutta näin hyvää ficciä en voinut jättää kommentoimatta.

[Subbe93]

Aaaws, voi kiitos, sumuinen! Olen todella otettu kommentistasi ja siitä, että todella pidit tästä Ja mitä kommenttiisi tulee, niin se ei ollut huono! Itse ainakin pidin siitä. Kiitos!

Mitä tulee tuohon tuskan kauneuteeni, niin et ole outo. Jos joku vain osaa kirjoittaa siitä kauniisti, niin kyllä se sitten kaunista voi olla

Ja mitä tulee tähän mun ficciini, niin en oikein tiedä itsekään, mikä tämä on. Meinasin ensin laittaa nämä erilleen, koska nämä kaikki käyvät ihan yksittäisinäkin, eivätkä ole niin tiukasti sitoutuneet toisiinsa, mutta mulla vain oli sellainen olo, että haluan laittaa ne samaan. Siksi sitten päätin ennemmin nimetä tämän "kokoelmaksi". Tosin ficistäkin tämä käy, koska kokonaisuus tuo on... Mutta ei sillä ole kai niin suurta väliä, jokainen voi kutsua miksi haluaa

Mutta iso kiitos kommentistasi! Teit minut onnelliseksi