Sitruunaperhosia, S

[Nahme]

Kirjoittaja: Nahme
Ikäraja: S
Yhteenveto: Sielä todellakin lensi sitruunaperhonen, toinenkin.
A/N: Osallistuu haasteeseen Vuodenaika-haaste vol. 2 (kevät). Ja on täysin itsenäistä jatkoa tarinalle Kuppi teetä, S

Sitruunaperhosia
He istuivat puistossa, hän ja Maria. Maria yritti aloittaa keskustelua, ensin yhdestä aiheesta, sen jälkeen toisesta, mutta hän ei jaksanut keskittyä sanoihin. Hän ei jaksanut keksittyä toiseen, mutta ei tahtonut tuota poiskaan. Hänen katseensa harhaili ympäriinsä. Puut olivat saaneet silmunsa, lehtiin ei olisi enää pitkälti. Lumikinokset olivat kadonneet, jäljellä ainoastaan vesilätäköitä. Hän ei pitänyt keväästä, kevät heikensi hänen taikuuttaan. Taikuutta, jonka olemassaolon kaikki kielsivät. Ja kaupat olivat täynnä suklaata, kun pääsiäiseenkin olisi ainoastaan muutamia päiviä aikaa. Ajatuskin suklaamunista tuntui kammottavalta. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt, kuinka joku saattoi pitää jostain niin makeasta ja voimakkaasta. Tietenkin hän olisi voinut valittaa lämpötilan nousustakin, mutta se oli asia josta hänellä ei todellisuudessa ollut mitään kokemusta.
”Perhosia”, hän lausui hiljaa, keskeyttäen Marian sen hetkisen puheenaiheen. Tyttö hiljeni ja katsoi hänen kanssaan samaan suuntaan. Sielä todellakin lensi sitruunaperhonen, toinenkin. Hän hymyili varovaisesti, kun perhonen laskeutui hänen kädelleen. Hän nosti sormensa silmiensä tasalle ja katseli perhosta. Oli keväässä jotakin mukavaakin. Mariakin näytti pitäneen perhosesta, lähes yhtä ihastunut tyttö oli kuin hänkin.
”Ihanan lämmintä tänään”, Maria sanoi, luultavasti se ei ollut ensimmäinen kerta sinä päivänä, mutta hän ei ollut tuota aikaisemmin kuullut. Jos sinä niin sanot, hän sainoi päänsä sisälle, luottaen siihen, ettei Maria osannut lukea ajatuksia. Ääneen hän ei sanonut mitään. Kuinka hän olisikaan voinut lämpötilasta mitään sanoa? Kuinka hän olisi mistään osannut keskustella, hän oli kaikin tavoin viallinen, edes keskusteleminen ei onnistunut. Ja hän tahtoi juosta. Juosta pakoon ajatuksiaan, kuten aina.

[Waulish]

Onpa tämä virkistävän erilainen katsaus kevääseen! Itse tunnustaudun kevään ystäväksi, sillä rakastan hiljalleen heräilevää luontoa ja vähitellen hiipivää lämpöä ja sulavaa lunta, mutta eiväthän kaikki niistä välitä, ja jollekulle kevät voi olla varsin ikävääkin aikaa niin kuin nyt tämän tekstin päähenkilölle. On vesilätäköitä ja ällömakeita pääsiäismunia. Olen vähän hämmentynyt siitä, ettei joku pidä suklaamunista, mutta toisaalta voin sen hyvin uskoa. Onhan niissä usein sellaista tosi makeaa ällölällysuklaata.

Toisaalta kivaa, että päähenkilö löytää keväästä jotain myönteistäkin: sitruunaperhoset. Niiden ilakoivaa lepattelua on kyllä ihanaa seurata. Kokonaisuudessaan tämän tekstin tunnelma on kuitenkin ehkä vähän masentunut, ahdistunutkin. Päähenkilö tuntuu olevan tyytymätön itseensä ja elämäänsä, ja hänen mieltään tuntuu painavan jokin, kun hän ei jaksa keskittyä Mariaan eikä tämän puheisiin. Teksti herättää paljon kysymyksiä: millaista taikuutta kevät heikentää ja miksi; miksi päähenkilö kokee olevansa viallinen ja haluaa paeta tilanteesta? Ehkäpä tuo edeltävä teksti valottaisi tätäkin tarinaa hieman.

Kiitokset tästä kivasta pikku tekstistä, oli kivaa lukea keväästä vähän erilaisesta näkövinkkelistä! -Walle

// Ai niin muuten, unohdin mainita pitäväni siitä, miten päähenkilön nimeä ei mainita missään vaiheessa vaan häneen viitataan yksinkertaisesti hän-pronominilla. Jotenkin virkistävä ratkaisu! Jossain vaiheessa tosin sekoitin hänet ja Marian keskenään, mutta sekaannus selvisi uudelleen lukemalla.